”En yritä pusertaa tyhjästä kultaa” – suomalaisten tv-sarjojen tuotanto on kriisissä

Vielä pari vuotta sitten Suomessa puhuttiin sarjabuumista. Draamasarjoja tehtiin enemmän kuin koskaan, ja ulkomaisiakin sarjoja kuvattiin Suomessa. Työryhmiä oli vaikea koota, sillä ala oli täystyöllistetty. Kuvausryhmätehtäviin koulutettiin lisää väkeä. Resurssit olivat suuremmat, ja tuli läpimurtoja. Sorjonen ja Karppi napattiin Netflixille. HBO tilasi suomalaisen sarjan.

Nyt tuosta ihmeellisestä ajasta ei ole paljoa jäljellä. Alalla on jo vuoden ajan ollut kaikkien aikojen pahin työttömyys. Sarjojen tilaukset ovat tyrehtyneet. Talouskurimuksessaan Yle on pannut hanat kiinni. Ulkomailta on hyvin vaikea saada rahaa. Eikä suurimmille kansainvälisille suoratoistopalveluille lopulta myyty kuin muutama suomalainen sarja.

Kaikki kääntyi nopeasti. Kun Koodinimi: Annika -sarja tilattiin HBO:lle vuonna 2021, elettiin vielä optimismissa. Pian HBO kuitenkin hylkäsi Pohjoismaat kokonaan, ja sarja siirtyi SkyShowtimelle. Kun se tuli ruutuihin vuonna 2023, vastaanotto oli hyvä  – Suomessa. Englanniksi Koodinimi: Annikasta ei ole kirjoitettu juuri mitään.

Kyllä Suomessa vielä sarjoja tehdään, mutta tunnelma on toinen. Nyt tähdätään lähes yksinomaan kotimarkkinoille. Budjetit ovat pieniä ja kaikesta tingitään.

”Fysiikan lait tulivat vastaan. Näillä budjeteilla on todella epätodennäköistä onnistua”, toteaa kokenut apulaisohjaaja.

LONG PLAY haastatteli viittätoista sarjojen ja elokuvien työryhmien jäsentä, jotka ovat olleet viime vuosien aikana kukin tekemässä ainakin kahta sarjaa, monet neljää tai viittäkin. Useat eivät suostuneet puhumaan kuin nimettöminä.

Huonosti menee. Säästöpaineet johtavat outoihin ratkaisuihin. Tuotetaan sarjoja, joita ei ehkä olisi koskaan pitänyt näillä resursseilla tehdä.

Muualla maailmassa ajatus on, että jos sarja menestyy, kausikohtaiset budjetit nousevat. Suomessa on toisin päin. Budjetit putoavat. Ajatellaan, että kerran saavutettu yleisö palaa uuden kauden pariin eikä välitä siitä, että toteutus on ylimalkaisempi.

Toisin sanoen: etsitään viimeistä karsintarajaa, jonka kohdalla juttu menee vielä katsojille läpi.

Elisa Viihteen tilaama, syksyllä 2022 ensiesitetty Munkkivuori on yksi viime vuosien arvostetuimpia suomalaisia sarjoja. Ohjaaja–käsikirjoittaja Jani Volanen tilitti jo ennen ensi-iltaa, miten sarjat tehdään liian vähällä rahalla.

Munkkivuoren budjetti oli neljä miljoonaa euroa, ja sillä tehtiin kymmenen tunnin pituista jaksoa.

Prosessi oli kunnianhimoiselle tekijälle koettelemus, joka oli viedä terveyden. Volanen kertoi sekä Suomen Kuvalehdelle että Helsingin Sanomille, ettei enää ohjaa tällaisilla resursseilla.

Eikä ole ohjannutkaan. Volanen laati Munkkivuoren kakkoskauden käsikirjoituksen, mutta jätti hankkeen, kun hänen mielestään välttämätön tuotantobudjetti kerrottiin aivan mahdottomaksi.

Munkkivuoren kesällä 2024 kuvatun kakkoskauden budjetti on julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan noin puolet ensimmäisestä, kaksi miljoonaa euroa. Jaksoja on toki kaksi vähemmän. Ohjaajan pestin otti Saara Saarela.

[Lisäys 15.1.2024 kello 14.00: Munkkivuoren tuotantoyhtiöstä Rabbit Filmsistä täsmennetään, että kakkoskauden budjetti on enemmän kuin kaksi miljoonaa euroa ja kauden jaksot ovat lyhyempiä kuin ensimmäisellä kaudella. Täten minuuttikohtainen budjetti olisi suunnilleen sama kuin ykköskaudella. Inflaatiovaikutusta ei laskelmassa ole huomioitu: ykkös- ja kakkoskauden kuvausajankohtien välillä inflaatio on Tilastokeskuksen mukaan ollut 16 prosenttia.]

Long Playlle Volanen kertoo, että on jo sanonut sanottavansa: kakkoskauden käsikirjoituksen hän antoi muiden muokattavaksi, ja ettei hänellä ole sen kanssa enää tekemistä. Se, mitä tehdään, ei vastaa hänen käsitystään tarinasta.

Haastattelusta kieltäytyvä Volanen kirjoittaa sähköpostissa, ettei koe enää olevansa asiantuntija kommentoimaan suomalaisten tuotantojen vaikeuksia.

”Mulla ei ole enää kiirettä ohjata televisiojuttua, ylipäätään.”

SUORATOISTOBUUMIN aallonharjalla näytti siltä, että suomalaisetkin sarjat voisivat olla globaalia liiketoimintaa. Jos sarja onnistuttaisiin rahoittamaan kokonaan ennen tuotantoa ja sitä saadaan myöhemmin myydyksi maailmalle, nuo myynnit ovat voittoa.

Elisasta tuli hyvin tärkeä rahoittaja suomalaisille sarjoille. Sisällöt olivat kuitenkin sille päätuotteen eli verkko-operaattoritoiminnan markkinointiväline. Nyt kun ajat ovat huonot, Elisa rahoittaa sarjoja kitsaammin.

Kaupallisten televisiokanavien eli MTV3:n ja Nelosen taloustilanteet ovat kiperiä.

Tärkein tilaaja Yle on ajettu rahoituskriisiin, ja alalla kuiskitaan Ylellä olevan draamaan jopa neljän vuoden jono.

Jos harvoja voittajia, käytännössä lähinnä Netflixiä ja Disneytä ei lasketa, suoratoistobuumi oli maailmanlaajuisesti kupla. Kalliisiin urheiluoikeuksiin kompastuneen Pohjoismaiden suurimman suoratoisto- ja maksu-tv-toimijan Viaplayn pörssikurssi on pudonnut 99 prosenttia syksyn 2021 huipusta. Yhtiön syöksyessä viitisenkymmentä keskeneräistä pohjoismaista sarjaa myytiin puoli-ilmaiseksi esimerkiksi Netflixille. Markkina meni entistä pahemmin sekaisin.

Tilausten kuivumisen ja inflaation seurauksina useimpien tuotantoyhtiöiden katteet ovat nollassa. Jatkuvasti uutisoidaan irtisanomisia ja lomautuksia. Sorjosen ja Estonian tuottaja Fisher King meni konkurssiin.

”Vuosi 2025 tulee olemaan yhtiöille se vaikein”, sanoo kokenut tuottaja.

”Markkina on tiukka ja yhtiöitä on liikaa. Jos vaikkapa Maikkari tilasi aiemmin ainakin 12 sarjakautta vuodessa, nyt he eivät ole puoleentoista vuoteen tilanneet mitään.”

Televisiosarjojen tekeminen on liiketoimintaa, johon julkisia tukia on saatavilla vain pieninä käsikirjoitus- ja kehitysrahoituksina. Jos näyttää siltä, että tilaus menee läpi budjetilla, jolla tuotanto saadaan juuri ja juuri tehtyä, yhtiön päättäjien on mahdoton sanoa ei. Tässä vaiheessa kun kehittelyyn on todennäköisesti sijoitettu jo kymmeniä tuhansia euroja omaa rahaa.

Rima on laskenut – ja laskee yhä. Kun sarjaa lähdetään tekemään liian pienellä rahalla, täytyy tinkiä paitsi taiteellisista ratkaisuista myös kaikesta muusta.

Sarjan- ja elokuvanteossa kalleinta on aika. Sitä, miksi Suomessa esitettävät ulkomaiset sarjat näyttävät ja kaikin puolin vaikuttavat huolitellummilta kuin kotimaiset, selittää se, että aikaa on enemmän ja kuvausryhmät ovat suurempia.

Kun aika ja tekijät eivät riitä, tehdään kompromisseja.

Kuvausaikataulun suunnittelun päävastuu on apulaisohjaajalla. Henkilöstö, kuvauspaikkojen sijainti ja kohtausten monimutkaisuus pitää sovittaa vedenpitäväksi kartaksi.

Kahden viime vuosina tehdyn suomalaisen sarjan tekijät kertovat, että ongelmat alkoivat jo tässä vaiheessa. Apulaisohjaaja oli ilmoittanut, että tehtävä oli mahdoton – kuvauspäiviä oli budjetoitu aivan liian vähän.

Paitsi työryhmän taiteelliset vastaavat – kuvaaja, lavastussuunnittelija, pukusuunnittelija ja niin edelleen – myös ohjaaja on useimmissa hankkeissa pitkään pimennossa siitä, mikä budjetti lopulta on. Tilanne on toinen vain, jos tilaaja on Yle.  Mikäli sarjoissa ei ole julkista rahaa, budjetit ovat liikesalaisuuksia ja aina kesken, kunnes ne melkein järjestelmällisesti paljastuvat merkittävästi oletettua ja vihjattua pienemmiksi.

”Onko budjetti puolitoista vai kaksi miljoonaa? Suunta voi alkaa selvitä vasta, kun neuvotellaan kameraryhmän koosta ja jokaiseen käsikirjoituksen erityisyyttä vaativaan kohtaan sanotaan, että tähän ei ole rahaa”, kertoo palkittu kuvaaja.

”Jos ja kun näitä tietoja ei ole hankkeeseen sitoutuessa, voi luottaa intuitioon tai todeta, että muitakaan töitä ei ole.”

Leikkaajalle ilmoitetaan, että aikaa kahdeksanosaisen sarjan leikkaamiseen onkin vain puolitoista kuukautta, onnistuuko?

”Kukaan ei nyt uskalla sanoa ei, kun seuraavaa keikkaa voi joutua odottamaan puoli vuotta”, summaa Jussi-palkittu alan ammattilainen.

Sellaisia tuottajia ja linjatuottajia kyllä on, jotka ovat valmiit uskomaan, että ongelma on ratkennut. Mutta tehtävä ei ole mahdollinen. Käsikirjoituksesta poistetaan lisää. Dialogista tulee epäluontevaa selostamista, kun samaan kohtaukseen tungetaan kolmen kohtauksen informaatio. Kuvauspaikkoja karsitaan.

Kätevintä on tietysti vain antaa hahmojen selittää puheena asioita sen sijaan, että ne näytettäisiin. Toiminnallinen kohtaus muuttuukin kuin kuunnelmaksi.

Myös kuvaamalla vähemmän voidaan säästää – ja silti saada mitta täyteen. Voidaan näyttää henkilöitä kävelemässä paikasta toiseen. Sellaista tyhjäkäyntiä on viimevuotisessa Konflikti-sarjassa hämmästyttävän paljon, samoin Puolustusvoimien kaluston esittelyä. On ihan yhtä halpaa näyttää taivaalla kiitävää hävittäjää kolme tai kymmenen sekuntia. Jälkimmäinen vaihtoehto tekee vain kerronnasta junnaavaa.

Vielä kun Konfliktin tuotantoa aloiteltiin, sitä mainostettiin Suomen suurimpana sarjana.

TÄMÄN VIIKON PERJANTAINA Suomen televisioala juhlii Kultainen Venla -gaalassa. Vuonna 2024 ensiesitetyistä draamasarjoista eniten ehdokkuuksia saivat Sekunnit, Konflikti ja Pasilan myrkky – Manni.

Niistä kahden tuotannot ovat olleet ongelmallisia. Yle julkaisi jo syyskuussa 2023 Aku Louhimiehen ohjaaman ja hänen osittain omistamansa Backmann & Hoderoff -yhtiön tuottaman Konfliktin tekemisestä paljastusjutun. Työryhmän jäsenet kertoivat työaikojen venyttämisestä, epämääräisistä sopimuksista ja huonosta ilmapiiristä. Ratkaisut kielivät rahaongelmista tuotannossa. Esimerkiksi koko valaistusryhmästä haluttiin yhtäkkiä eroon.

Työryhmässä mukana ollut kertoo Long Playlle, että hänen näkökulmastaan kuvaukset muistuttivat enemmän talkoita kuin töitä.

”Tulin kaikessa vastaan. Lopulta oli pakko lähteä. Ensimmäinen kerta kun lähdin kesken, ja niin lähti moni muukin.”

Pasilan myrkky – Manni taas on Yellow Filmin tuotanto. Kale Puonnin romaaniin perustuvan sarjan pääosia esittävät muiden muassa Elias Salonen, Hilma Kotkaniemi ja Hannu-Pekka Björkman.

Long Play haastatteli seitsemää sarjassa työskennellyttä henkilöä. Tuotanto oli poikkeuksellisen vaikea, ennen kaikkea siksi, että toteuttamiseen annetut resurssit eivät olleet missään suhteessa siihen, mitä piti käsikirjoituksen mukaan saavuttaa.

”Aika moni pitkän linjan ammattilainen oli niissä kuvauksissa huuli pyöreänä, että tällaistako nyt yritetään”, sanoo työryhmän jäsen.

Ongelmat iskivät kasvoille jo tuotannon valmistelussa. Apulaisohjaajat vaihtuivat, kun tehtävään pyydetyistä yksi toisensa jälkeen näki räikeän ristiriidan tavoitteessa ja kuvauspäivien määrässä.

Juna oli jo liikkeessä, sarja toteutettiin.

Tarvittavaa tahtia yritettiin pitää yllä tiivistämällä jatkuvasti käsikirjoitusta.

Ohjaaja vaihtui kesken kaiken. Max Ovaskan tilalle tuli kokeneempi Jussi Hiltunen. Ohjaajavaihdoksesta kerrottiin ryhmälle edellisenä päivänä. Jotkut saivat tiedon vasta kuvauspäivän aamuna.

”Silloin saatiinkin kaksi kuvausviikkoa lisää, koska tuotantoyhtiössä vihdoin nähtiin, että ei tämä muuten ole mahdollinen”, kertoo yksi tuotannon työntekijä.

Mahdottomalla aikataululla kertaalleen tehtyihin kohtauksiin kuvattiin nyt lisäkuvia.

”Jos ne kaksi lisäviikkoa olisi voitu aikatauluttaa alusta alkaen, ongelmilta olisi vältytty.”

Ensimmäistä isompaa työtään ohjannut Ovaska teki useiden ryhmän jäsenten tulkinnan mukaan parhaansa ja sai kiitokseksi haukut ja lähtöpassit.

”Joku kokeneempi ja sarjojen parissa rutinoituneempi ohjaaja olisi varmaankin taipunut ja luopunut siitä kunnianhimosta, josta Max piti kiinni”, eräs työryhmäläinen arvioi.

”Se on se tavallinen tapa.”

Toinen ammattilainen kuvailee, että toimintatapa on moraaliton. Ohjaajalle luvataan jotain, ja kun sitä ei rahan puutteessa voidakaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä tehdä parhaansa leimataan haitalliseksi.

Ryhmän sisältä tulee kritiikkiä myös esikoisohjaaja Ovaskalle. Monet ennakoivat ohjaajavaihdosta ja Yellow Film & TV:n edustajat, pääomistaja ja silloinen toimitusjohtaja Olli Haikka mukaan lukien kävivät kuvauksissa ojentamassa Ovaskaa.

Vaikka aikataulu tiedettiin vaikeaksi, ohjaaja käytti yksittäisiin kohtauksiin liikaa aikaa. Ovaska sanoi ääneen, ettei aio noudattaa päivittäisiä kuvausaikatauluja, call sheeteja. Tilanteen kiristyessä ryhmässä alkoi tulla yhä enemmän sairauspäivätapauksia.

76-vuotias lavastussuunnittelija Markku Pätilä, jolla on cv:ssään kahdeksankymmentä elokuva- ja sarjakrediittiä, kuvailee Pasilan myrkky – Mannia kauhutuotannoksi.

”Se oli tuotantoyhtiöltä ihan luokatonta toimintaa. Kaikki pidempään näitä hommia tehneet tiesivät heti, ettei tämä aikataulu voi onnistua, ja oli ensikertalainen perfektionistiohjaaja, joka ei noudattanut annettuja call sheeteja”, Pätilä sanoo.

”Tuotantoyhtiö laittoi mahdottoman määrän kohtauksia päivässä. Max teki aivan mahdotonta tehtävää.”

Useat Pasilan myrkky – Mannin tekijät kertovat olevansa hämillään sen saatua parhaan draamasarjan Venla-ehdokkuuden: on mahtavaa, että lopputulos saa myös kiitosta, mutta aikataulujen ja ponnistuksen mahdottomuus ei näy.

Tällaista tekemisen tapaa ei pitäisi palkita. ”Sehän on merkki, että tämä on okei”, eräs työntekijöistä sanoo.

Toinen ryhmän jäsen on sarkastisempi. ”On vanha vitsi, että näin käy aina, järjettömimmät tuotannot ovat palkituimpia.”

Pasilan myrkky – Mannin alkuperäinen ohjaaja Max Ovaska vastaa puhelimeen Japanista, jossa hän on markkinoimassa Hevimpi reissu -elokuvaa. Siinä hän näyttelee. Ovaska on koulutukseltaan Aalto-yliopistosta valmistunut ohjaaja.

Ovaskaa sitovat salassapitosopimukset kuten muutakin työryhmää, mutta kysytään silti.

Ovaska myöntää, että Mannin tuotannossa oli haasteita.

Hän kertoo henkisestä ristiriidasta, jota parhaan draamasarjan Venla-ehdokkuus herätti. Näyttelijäehdokkuuksia hän pitää erittäin ansaittuina, myös olosuhteet huomioiden.

Ohjaajan työstä hän valitsee sanansa tarkkaan.

”Yleisellä tasolla…sen ohjatessa oppii, että mistä ne kaikki pienet vajavaisuudet ja virheet jäävät ja kasautuvat [suomalaisiin sarjoihin]. Aina ei ehdi eikä ole varaa tehdä, vaikka olisi tarkkuutta ja halua muuhun”, Ovaska sanoo.

Yhden asian Ovaska haluaa lisätä.

”Voisin työskennellä Yellow Filmille uudelleen jotain toisenlaista tuotantoa. Olisi kapeakatseista arvioida isoa firmaa yhden tuotannon kautta.”

TYÖTERVEYSLAITOS JULKISTI joulukuussa tutkimustulokset, joiden mukaan elokuva- ja tv-alan työntekijöistä kaksi kolmesta oireilee psyykkisesti. Oireilua on kolme kertaa enemmän kuin muilla työikäisillä.

Viime vuosina tyypillistä on ollut, että ylitöitä ei saa tehdä, mutta edellytetty työmäärä vaatii niitä. Long Playlle kerrotaan, että kyllä niitä usein tehdään – palkatta.

”Kun kuvaukset on sorvattu liian pieneen määrään päiviä, ilmapiiri kiristyy ja stressi nousee. Vähintään tiuskitaan ja onnettomuuksien riski kasvaa”, kuvailee 25 vuotta alalla ollut apulaisohjaaja.

”Ei ole varapäiviä. Jotain olennaista voi jäädä kuvaamatta, mikä vaikuttaa suoraan sisältöön. Mutta kuvausten tunnelmakin merkitsee. Jos ympärillä huudetaan ja juostaan, se vaikuttaa näyttelijän ilmaisuun.”

Ammattilaiset kertoivat Long Playlle esimerkkejä sekä jo valmistuneista että tekeillä olevista sarjoista, joiden tekeminen on ollut kiireen vuoksi kaaosta. Keskittyminen menee siihen, että pyritään pysymään muutosten perässä.

”Huono valmistelu vie kuvaustilanteesta muutenkin energiaa, mutta mitä jos tuntuu, että oikein kukaan ei enää tiedä, mitä on tekemässä”, apulaisohjaaja kuvailee.

Kulukurin kiristyessä työryhmät ovat kohdanneet järjettömiä tilanteita. Pukusuunnittelija kertoo saaneensa ohjeen, että jokainen hankinta, vaikka kuinka pieni, on hyväksytettävä tuotannolla. Jos näin todella toimittaisiin, ei pukusuunnittelijalla ja linjatuottajalla riittäisi aikaa muuhun kuin keskusteluun siitä, onko teippirullien ostaminen ok.

Moni kokee työskentelyn lannistavaksi, ja yleinen selviytymiskeino on laskea omaa työtään koskevia kriteerejä.

”Totean, että nämä ovat resurssit ja näillä mennään. Olen täällä vain töissä”, sanoo monissa suurtuotannoissa työskennellyt kameraryhmän jäsen.

”En yritä pusertaa tyhjästä kultaa.”

MENESTYKSEN mahdollisuuksien ihan ensimmäinen edellytys on keskittää ja tehdä paremmin se, mitä tehdään. Mutta se vaatii rohkeutta.

”Tilaajat ja tuottajat puhuvat, että näin pitäisi tehdä, mutta on eri asia tehdäänkö niin", sanoo kokenut tuottaja.

Kun rahat ovat tiukassa, yhtään kunnianhimoisempien juttujen kehittely ja käsikirjoittaminen menevät helposti jäihin.

Sarjan laatu perustuu käsikirjoitukseen. Mutta hyväkin käsikirjoitus muuttuu arvottomaksi, kun toteutukseen ei ole resursseja. Pragmaattinen kysymys kuuluu, paljonko rahaa voidaan käyttää per jakso.

Valitettavasti niin sanotun buumin huipullakin tehtiin jo liian halvalla verrattuna muihin Pohjoismaihin.

”Olen ollut tuotannossa, josta kovasti puhuttiin, että nyt tehdään kansainvälistä tasoa ja käsikirjoituksessa sekä genressä oli siihen perustelunsa”, palkittu kuvaaja kertoo.

Tämä mahdollisuus oli syy, miksi hän valitsi projektin – oltiin vielä buumivaiheessa ja työtarjouksia riitti.

”Vähän ennen kuvauksia budjetti alkoi selvitä, ja resurssien puolesta oli selvää, että nyt vaan tehdään. Tehdään kuvat ja juttu valmiiksi, suomalaiselle tilaajalle se kyllä riittää. Sellaista taikatemppua ei ole, että näin kilpaillulla alalla olisi kansainvälisen menestyksen mahdollisuutta, jos juttu vain juostaan kasaan.”

Nyt tyypillinen sarjan budjetti on luokkaa 250 000 euroa per tunti. Se oli liian vähän jo ennen inflaatiota.

Munkkivuoren 400 000 euroa per tunti oli suomalaisittain harvinaisen paljon, ja silläkin sai sarjan, josta käsikirjoittaja–ohjaaja Volanen sanoi, ettei hänen terveytensä kestä näin tingittyä tekemistä.

Yellow Filmin Ivalon ensimmäisen kauden budjetti oli Suomen suurin siihen mennessä – 650 000 euroa per jakso – ja kuvauspäiviä oli yli sata, mistä kerrottiin ylpeästi. Sarja sai näkyvyyttä Saksassa, josta oli mukana tunnistettavia näyttelijöitä. Long Playn tietojen mukaan neloskauden kokonaisbudjetti on enää parin miljoonan euron luokkaa.

[Korjaus 15.1.2024 klo 14.00: Ivalon kolmoskauden budjetti oli sen tuottajan mukaan yli kolme miljoonaa euroa ja enemmän kuin kakkoskauden budjetti. Aiemmin jutussa luki, että kolmoskauden budjetti oli parin miljoonan euron luokkaa.]

”Kuvauksissa ihmeteltiin, että mitäs tämä on: tehdään kansainväliseksi kutsuttua rikossarjaa, mutta meillä ei ole varaa poliisiautoihin kameran edessä”, Ivalon neloskauden työryhmän jäsen kuvailee.

Vastuu on tuotantoyhtiöillä, mutta myös tilaajilla. Rahan puutteesta seuraavat mahdottomat aikataulut pitäisi todeta myös televisiokanavilla.

Kysymys siitä, ymmärtääkö tilaaja ristiriitaa hyväksymänsä käsikirjoituksen ja hankkeen toteutuvan budjetin välillä nousi karusti esiin jo 2019, kun Nelosen tilaaman Kaamos-rikossarjan tuotanto romahti kuvausten jälkeen. Rahat yksinkertaisesti loppuivat kesken: budjetti ei riittänyt. Sarja ei ikinä valmistunut ja tuotantoyhtiö Mogul Movies meni konkurssiin.

Valonpilkahduksiakin on.

Sekunnit-sarjassa, kuten Fire Monkey -yhtiön monissa muissakin tuotannoissa, on edelleen kansainvälistä rahoitusta. Yhtiöllä on maine, jonka perusteella sen tuotantoja uskalletaan ennakko-ostaa maailmalle.

Tiina Lymin Queen of Fucking Everything -sarja on ollut kiitetty puheenaihe.

Kuten toisen näyttelijätaustaisen ohjaaja–käsikirjoittajan Jani Volasen Munkkivuori, Queen of Fucking Everything on kotimarkkinoiden taidetta, joka jää suomalaiseen televisiohistoriaan, mutta se tuskin yksinään tuo Suomeen uusia resursseja. Munkkivuoresta ei ole maailmalla kuultukaan.

Queen of Fucking Everything on Rabbit Filmsin tuotanto, kuten myös Munkkivuori. Onnistumisen salaisuuksiksi tuottaja Minna Haapkylä kertoo Lymin osaamisen sekä sen, että rahaa oli riittävästi. Sitä tuli Yleltä sekä eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden New8-yhteistyöringistä, joka varmistaa sarjan näkymisen esimerkiksi Saksan ja Belgian suurissa yleisradiopalveluissa.

Eräs toivottu valonlähde tunnelin päässä on AVMS-direktiivi.

Se on tilausohjelmapalveluihin, kuten Netflixiin ja Maxiin (ent. HBO), kohdistettava investointi- tai maksuvelvoite. Tarkoitus on, että Suomessa jo nyt satojen miljoonien eurojen vuosiliikevaihtoa tekevät toimijat saataisiin rahoittamaan tai tilaamaan suomalaista sisältöä, pääasiassa draamasarjoja.

EU-direktiivien mukainen järjestely on käytössä jo useimmissa EU-maissa, mutta Suomessa sitä vielä valmistellaan.

Siinäpä ne ilon aiheet.

Voisi kuvitella, että alan lama iskisi tasapuolisesti. Hyvin vaikeaa on ollutkin. Mutta muissa Pohjoismaissa tilanne ei ole lainkaan niin lohduton kuin Suomessa.

Pelkästään Netflixin maailmanlaajuisesti katsotuimpien sarjojen listoilla olivat vuodenvaihteen tienoilla norjalainen La Palma ja ruotsalainen Läpimurto.

Niistä tuli jättihittejä, jotka eivät näytä hevillä putoavan Netflixin top 10 -sarjojen joukosta.

Miksi Suomi puuttuu porukasta?

Ehkä yksi syy on, että maailmalla päättäjät vilkaisevat suomalaisia rikossarjoja, jotka on tehty kolmasosalla siitä budjetista jota muualla edellytetään,  ja toteavat, että ei tuolta kannata tilata, Haapkylä sanoo.

”Lisäksi Netflixillä on monissa maissa tarve tilata paikallista sisältöä, koska palvelulle halutaan paikallisia kuluttajatilauksia. Mutta Suomessa kaikilla on jo Netflix.”

Ei globaali menestyminen viihdesarjoilla mikään itsearvoinen tavoite ole, eikä mahdottomia pidä vaatia. Mutta Suomen kokoinen Norja todistaa, että kyllä se olisi mahdollista.

MINNA HAAPKYLÄ arvioi alan ristiriitoja oman näyttelijätaustansa kautta.

”Tiedän itsestäni, että jos olisi sanottu, että näyttele vain puoliksi hyvin kun enempään ei ole aikaa, ei se niin menisi. Sitä antaisi joka tapauksessa kaikkensa.”

Tuottajaksi kouluttautunut Haapkylä sanoo, ettei Rabbit Filmsillä ole missään tapauksessa vaihtoehtona, että vihjaillen edellytettäisiin 14-tuntisia työpäiviä, vaikka maksetaan vain kymmenestä tunnista.

”Pitää olla mahdollisimman sisältökeskeinen, mahdollisimman tekijöitä kuunteleva ja mahdollisimman rehellinen työryhmälle. Tuottaja ei voi suojata itseään sanomalla, että olkaa täällä  töissä vain se aika mikä maksetaan, älkää olko kunnianhimoisia. Kaikki haluavat tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Rahoituksen, laadun ja hyvinvoinnin yhtälö on tosi ongelmallinen, ei minulla ole ratkaisua tähän.”

Neljännesvuosisadan uran tehnyt työryhmien moniosaaja Jouni Mutanen toteaa, että koko suomalainen tv-tuotantojen ala on jäänyt välitilaan.

Useimmat niistä, joilla olisi mahdollisuus uskaltaa, eivät sitä tee, koska sen ei vain nähdä kannattavan. Nopeat voitot ja pienemmät riskit houkuttelevat.

Siksi ala ei kehity.

”Suomalaiset ovat saaneet tuotannoissa eurosta irti enemmän kuin muissa Pohjoismaissa saadaan, mutta ei näiden budjettien eroja voi kuroa kiinni vain työryhmien selkänahasta. Joko yritetään sitä tai tehdään jälkeä, joka ei kestä kansainvälistä vertailua”, Mutanen sanoo.

”Emmekä ikinä saa eurosta irti niin paljon kuin virolaiset, koska me olemme korkean elintason maa.”

Ei pidä lähteä tavoittelemaan ylilaatua on ohje, jonka hän kertoo kuulleensa usein. Eikä sitä kaikille suoraan sanota, vain kokeneille, niille jotka tietävät miten asiat ovat.

Mutanen oli Suomen halutuimpia apulaisohjaajia, kunnes hän jätti kenttätyöt kolme vuotta sitten.

”En enää halunnut sitä fyysisen ja psyykkisen terveyden haastamista elämääni.”

1990-luvulla Mutanen tuli alalle, joka oli hänen mukaansa ”asfalttityöntekijöiden ja sirkuslaisten maailma”. Tehtiin tunteen palosta, ilman työaikoja, ja harva jaksoi työryhmissä viisikymppiseksi.

”Nykyään kun katson taakse, se oli rumaa tekemistä, mutta alusta alkaen tuntui kuin olisi otettu perheeseen. Koskaan ei jätetty yksin.”

Sitten tuli amerikkalainen bisnesmalli ja kylmä pohjavire.

”Ala on ammattimaisempi, luojan kiitos, mutta tiettyjä vanhan mallin ongelmia ei ole siivottu pois. Vaikka pelleily ja juovuksissa töissä oleminen on jäänyt onneksi kauas taakse, silti elää syvempi eetos, että tämä ala olisi lahja ja mukaan päässeille etuoikeus”, Mutanen sanoo.

Hän viittaa liian työn teettämiseen sillä yhteisesti hyväksytyllä tekosyyllä, että tämä työ on erityistä.

”Nyt tämä on oikea ammatti, jossa haluttaisiin olla eläkkeelle asti. Yläpuolella on kuitenkin kivikovaa bisnestä. Aliresursoidusta tuotannosta koetetaan luoda kuva, että ainakaan tuotantoyhtiö ei ole vastuussa. Vastuupuhe on tyhjää, töitä on liikaa, eikä kovan paikan tullen mitään veljeyden tai sisaruuden tunnetta ole. Asiat, joita vaaditaan, eivät vain ole balanssissa annettujen resurssien kanssa.”