Elokuvapiiri: Ovatko Poor Things, The Substance ja Anora feministisiä mestariteoksia vai ihan vain pinnallisia ja tyhmiä?

Anu Silfverberg: Tervetuloa feministit! Kutsuin teidät, koska viime aikoina erilaisia elokuvia on kehuttu ”feministisiksi mestariteoksiksi”. Esimerkistä käyvät palkitut Poor Things, The Substance ja Anora. Nähtyäni nämä elokuvat ajattelin itse, että jos tämä on feminismiä niin with friends like these who needs enemies. Mutta käydään nämä läpi elokuva kerrallaan ja palataan lopuksi siihen, mitä feministinen sellainen mestariteos sitten edes olisi.

Yorgos Lanthimos: Poor Things

Anu Koivunen: Tämä on taitava elokuva, joka  käsittelee historiallista myyttiä kekseliäällä ja visuaalisesti näyttävällä tavalla. Meillä on bildungs-tarina, on Frankenstein… Leffa on tehty älykkäälle yleisölle, joka osaa lukea kaiken tämän. Mutta sitten elokuvan tarina kuitenkin saa minut lähinnä vain miettimään, että olemme tarinoiden vankeja. Olemme vankilassa, josta emme pääse ulos.

Silfverberg: Sama täällä. Okei, tämä näyttää erilaiselta ja Emma Stone on mieletön. Mutta silti: kuinka monta kertaa vielä keksitään tarina, jossa on lapsinainen, tai nainen joka vapautuu menemällä bordelliin, tai nainen joka kasvaa aikuiseksi sillä että sitä pannaan.

Jenni Toivoniemi: Mullakaan ei ole tarvetta kutsua tätä feministiseksi mestariteokseksi, mutta mä koin elokuvan niin, että se oli satiiria aiheestaan. Se teki sen niin törkeästi että toi mulle sen miehisen fantasian esiin. Tämä hykerrytti mua, koska vihasin esimerkiksi Lars von Trierin Nymphomaniacia sydämeni pohjasta. Mulle Poor Things jotenkin purki sen vanhan fantasian ja näytti sen naurettavuuden.

Sitten on vielä kaikki se taito, millä tämä on tehty… Tietysti voidaan kritisoida, että näytetäänkö meille vain tätä kaikkea elokuvahässäkkää ja piilotetaan sinne sisään tämä vanha misogynistinen juttu. Minä luin elokuvaa sen kautta, että se pilkkaa tätä tarinaa. Elokuva ikään kuin moottorisahalla veistää mulle tämän koko asian. Siksi mun oli helppo heittäytyä siihen, koska mua nauratti.

Koivunen: Mä ymmärrän täysin sun näkökulman. Ja tämä on kysymys, joka liittyy kaikkiin näihin kolmeen elokuvaan. Ne eivät lähde kertomaan seksistisestä järjestelmästä vaan toimivat sen sisällä, ja siellä sisällä käytetty keino on liioittelu tai parodia. Mutta sitten kun istuu yli kaksi tuntia katsomassa tätä, niin alkaa mietityttää… Lehtijutuissa on kuvattu että tämä elokuva kuvittelee todellisuuden, jossa naisella ei olisi häpeää. En ole vakuuttunut siitä väittämästä ollenkaan.

Silfverberg: Rupesin myös miettimään, mitä häpeään oikeasti liittyy seksuaalisuudessa: kaikenlaista ruumiillisuutta ja oman ruumiin kanssa elämistä. Sehän puuttuu tuosta elokuvasta täysin. Bella on töissä bordellissa mutta menkat ei tule edes puheeksi. Ja jos se on tosiaan vauva naisen ruumiissa niin eikö sen pitäisi edes kakkia alleen tai jotain. Sen sijaan hahmo on nätti ja estetisoitu ja karvaton ja keijukaismainen, ja koko ajan pantavana.

Toivoniemi: Vai panemassa?

Koivunen: Mulle olennaista on se, että hän on tosiaan lapsi naisen kehossa. Että tytöt kiinnostavat ajatuksena ennen kuin maailma on heidät pilannut. Se on musta se vahvin antifeministisyys tässä elokuvassa.

Silfverberg: Törmäsin internetissä tämmöseen termiin kuin born sexy yesterday. Tarkoittaa trooppia, jossa hyvännäköinen mutta viaton naishahmo heitetään vieraaseen maailmaan, jota se ei oikein tajua.

Toivoniemi: Mä taas ajattelen että Poor Things näyttää meille sen kammottavan troopin, että miehet haluavat vauvaa. Että tämä on nyt sitten meidän ideaalinainen. Poor Things ikään kuin näyttää sen ja myös pilkkaa sitä, vaikka ei pääsekään täysin irti siitä. Mulle syy miksi en jää tuohon asiaan tässä jumiin on ehkä se, että päähenkilö Bella ei ole oikeasti lapsi vaan lääketieteellisesti tehty hybridi. Siksi pystyn hyppäämään yli tämän vastenmielisen homman ja olemaan, että okei, let’s go!

Koivunen: Loppu on kirjoitettu niin että siinä on paljon erilaisia käänteitä. Lopuksi aviopuoliso sanoo, että ei haittaa, että olit huorana, tuen sinua opinnoissa ja alamme yhdessä tehdä näitä mutaatioita. Loppu irtautuu siitä, mitä elokuva muuten on meille tykittänyt.

Toivoniemi: Mä koin tämän niin, että miehet nyt kantavat kortensa kekoon tähän keskusteluun. Että kiitos yrityksestä! [Nauraa.] Nautin tuloksesta. Se ei tee elokuvasta feminististä mestariteosta… mutta mä hyväksyn tämän.

Silfverberg: Jäin vielä miettimään alkuperäistä Frankensteinia, joka on surullinen tarina ja jossa on paljon kaikkea. Vähän apea olo tuli siitä, että kun nyt sitten tehdään Frankenstein-tarina naisesta, niin sitten se on just tämmöinen born sexy yesterday. Olisiko se nainen voinut olla ihan törkeän näköinen ja ommeltu palasista? Olisiko se voinut olla sellainen, että muut pelkää sitä ja siksi me nähdään sen kautta jotain? No, selvästikään ei. Ja toki yhteiskunta katsoo naisia just näin. Mutta silti tulee olo, että Lanthimos, sä näytät mulle tätä kaksi ja puoli tuntia, ja sitten sä yrität lunastaa sen sillä, että pahikselle siirretään vuohen aivot.

Coralie Fargeat: The Substance

Toivoniemi: Tämä oli itselleni todella vaikea. Elokuvan pitch kuulosti niin loistavalta, ja sitten vielä Demi Moore. Ajattelin, että se on varmasti hauska ja törkeä.

Tiedän hyvin, että tekijälle on hyvin epäkiitollista että katsoja haluaa mennä katsomaan leffaa jota siellä ei olekaan… mutta olin aivan raivoissani. Siis: oli keksitty yksi idea ja sitten vain lopetettu ajatteleminen kokonaan! Yhtä nuottia vain lyötiin ja lyötiin ilman, että mentiin mihinkään oivallukseen. Lopputuloksena oli oikeastaan hyvin misogynistinen elokuva.

Kaikesta tuli kauniiden ja pinnallisten naisten ongelma, sen sijaan että kyseessä olisi kaikkia naisia koskettava tragedia. Elokuvan päähenkilö on viisikymppinen ihminen, jolla ei ole yhtään ystävää eikä mitään muuta elämässä kuin ulkonäkö. Miten paljon olisi tuonut elokuvaan, jos päähenkilöllä olisi kaikkea muutakin, mutta se ei olisi voinut nauttia elämässä mistään, koska keskittyi vain yhteen asiaan?

Silfverberg: Tästä elokuvasta puuttuivat ristiriidat. Päähenkilö halusi vain olla hyvännäköinen, koska Hollywood on pinnallinen, tai jotain. Ja koska hänellä ei ollut muita ominaisuuksia, päähenkilö ja samalla koko elokuva oli vain tyhmä ja pinnallinen.

Toivoniemi: Kyllä! Ja ilkeä, pinnallinen ja tyhmä.

Koivunen: Mietin, että tässä oli paljon samaa kuin Barbiessa. Vaikka Barbie oli hauskempi ja älykkäämpi ja moniulotteisempi, siinäkin oli vain yksi idea. The Substance kutsuu mielipuoliseen masokistiseen katsomiseen, jossa vain tuhoudutaan. Ja sitten julkisuudessa ollaan, että Demi Moore on kyllä tosi reipas, hienosti tuhoaa itsensä.

Silfverberg: Juoni, jossa nuorempi versio tulee naisen sisältä ja tuhoaa hänet, oli täysin älyvapaa. Ymmärrän, että leffa yrittää kertoa, että kauneusihanteet saavat naisen kääntymään itseään vastaan ja että mielen ja ruumiin jako sairastuttaa. Mutta olisi ollut edes jossain määrin järkevämpää, jos tällä päähenkilön nuorella ja vanhalla versiolla olisi ollut yhteinen jaettu kokemus, josta he olisivat alkaneet taistella. Mutta kun näillä tyypeillä ei ole edes jaettuja muistikuvia, niin he ovat vain kaksi eri henkilöä.

Toivoniemi: Niin, missään vaiheessa näiden hahmojen välille ei ala syntyä minkäänlaista yhteyttä. He elävät erillisiä elämiä. Ja sitten vielä: mitä vanhempi versio rupeaa tekemään siellä omassaan? Se alkaa syömään. Että hyi, nainen syö. Sille tulee harmaita hiuksiakin. Onpa kauheaa.

Koivunen: Kerronta ei millään tavalla tue sitä, että päähenkilön kaksi puolta olisivat sama henkilö. Eikä elokuva siksi kerro kehollisesta elämästä mitään. Haluaisin tässä, jos sopii, lainata Judith Butlerin kirjaa Kuka pelkää sukupuolta. [Ottaa kirjan ja lukee.]

Sukupuolen eläminen on monimutkaisen historiallisen kompleksin elämistä. Tämä monimutkainen elämä on meille nykyään mahdollista. Niin kovasti kuin joku haluaisikin takertua yhteen ainoaan ajatukseen siitä, mitä on olla nainen tai mies, historiallinen todellisuus tekee projektin tyhjäksi ja osoittaa kaiken kukkuraksi, että sukupuolet ovat aina ylittäneet pelkät binääriset vaihtoehdot. Sukupuoleen liittyy haavoittuvuutta, läpäisevyyttä, toimijuutta, riippuvuutta, sairautta, sosiaalista tunnustusta, perustarpeita, häpeää, intohimoa, seksuaalisuutta ja monenlaisia elämän ja elossa olemisen ehtoja. On siis äärimmäisen tärkeää, miten elämme tätä monimutkaisuutta ja miten annamme toisten elää.

Koivunen: Mietin, että puhuuko yksikään näistä elokuvista tästä mitenkään? Ei, ja ajattelen että juuri siitä tulee se vankilan tunne. The Substance on näistä kolmesta tyhjin, tavallaan irvikuva feministisestä elokuvasta. Koko elokuva on pelkkä plakaatti. Oikeastaan ei olisi tarvinnut tehdä elokuvaa, kun olisi voinut lähettää vain julisteen.

Silfverberg: Tuosta Butler-lainasta tuli mieleen yksi asia josta olin aivan hiilenä: miten Jane Fondaan viitataan. Päähenkilön jumppatouhu selvästi perustuu Fondaan. Mutta hän jos joku on puhunut tosi nyansoidusti ja ristiriitaisesti siitä mitä ikääntyminen on tai miten hän on halunnut sitä tiettyä katsetta miellyttää ja mitä kaikkea tosi sotkuista ja monimutkaista siihen liittyy. Jane Fonda on ihan sairaan kiinnostava ja inspiroiva henkilö! Ja sitten hänen päälleen maalataan tollanen lättänä kuva.

Koivunen: Jos tämä olisi ollut biopic Jane Fondasta, se olisi ollut melodraama, koska melodraama on ristiriitojen kanssa elämistä, sen tajuamista, että on yhtä ja toista ja samanaikaisesti. Tällaisessa plakattielokuvassa tai meemissä ei ole kerronnallisessa maailmassa yhtään edustajaa, jonka silmin voisi katsoa toisin.

Silfverberg: Lopussa loukkaannuin myös Carrien ja Elefanttimiehen puolesta elokuvina. Päähenkilö muuttuu kauneuden tavoittelun myötä kammottavaksi blöbiksi ja verta suihkuaa. Kohtaus viittaa osoittelevasti sekä Carrien että Elefanttimieheen. Mutta nämä ovat elokuvia kiusatuista henkilöistä, joita muut pitävät rumina.

Toivoniemi: Se miksi näiden klassikoiden pahoinpitely suututtaa niin suunnattomasti  liittyy myös toiseen asiaan – eli kun tämä julistautuu feministiseksi elokuvaksi ja sitten sitä juhlitaan feministisenä elokuvana jossain Cannesissa, joka on niin seksistinen instituutio kuin voi ikinä olla! Juurikin tällaisella plakaatilla lunastetaan se koko järjestelmä. Että no niin, feminismi suoritettu. Naiset suoritettu. Tätäkö se on nyt sitten on, oikeasti?

Sean Baker: Anora

Silfverberg: Alkuun pieni kevennys: Mulla on tapana joskus käydä katsomassa tuota Bechdeltest.com-sivustoa, jossa ihmiset arvioivat, läpäiseekö jokin leffa Bechdelin testin eli sen, löytyykö leffasta kohtaus, jossa kaksi nimettyä naista puhuu keskenään jostain muusta kuin miehestä. Nauratti, kun Anoran kohdalla siellä argumentoitiin, että onhan siellä yksi kohtaus jossa Mikey Madisonin esittämä päähenkilö puhuu siskonsa kanssa siitä, onko kaapissa maitoa.

Koivunen: Tätä on kuvattu screwball-komediaksi. Rakastan screwball-komedioita, mutta sellainen ei tullut hetkeksikään mieleen. Elokuvassa on yksi järkyttävän pitkä mäiskintä, jossa Ani-päähenkilöä sidotaan ja lyödään ja hän potkii ja hajottaa paikkoja. Jotenkin sen, että hän hajottaa sen asunnon, on kai tarkoitus olla screwballia. Se kohtaus sai minut kääntymään elokuvaa vastaan.

Silfverberg: Se kohtaus jäi mullekin mieleen. Ajattelin, että Sean Bakerin katse tähän muijaan on sama kuin sellaisen jätkän, joka sanoo, että sä olet niin söpö kun sä suutut. Tai sen jätkän, josta on seksikästä kun nainen itkee. Usein sama jätkä. Sitten, kun on ensin nautittu siitä, että päähenkilö taistelee kun häntä sidotaan ja riepotellaan, niin keskushenkilöksi nousee Juri Borisovin esittämä puhumaton, rehellinen mies, joka näkee. Lopun elokuvan hän sitten kyttää päähenkilöä jotenkin tietävänä ja sielukkaana. Aargh.

Toivoniemi: Kiinnostavaa, miten eri kulmalla sitä eri leffoja lähtee katsomaan, ja miten se vaikuttaa. Anoran kohdalla mä oletin etukäteen, että tämä ei tule olemaan mun kamaa. Sean Baker on loistava elokuvantekijä, mutta mulla oli ongelmia jo edellisen leffan kanssa. Tämän vuoksi katsominen ei ehkä ollutkaan niin vaikeaa. Elokuvahan on hyvin tehty: siinä näytellään hyvin ja Baker on hyvä rakentamaan maailmoja. Mutta aivan tyhjä tämä elokuva musta on. Anin hahmo on vanha trooppi: sassy muija, joka on jonkun miehen katseelle rakennettu. Koko ajatus siitä , että leffa on jokin Tuhkimo tai Pretty Woman ”in reverse”, niin siis miten muka? Ani ei ole rakastunut oligarkin poikaan, mutta toisaalta ei tämä elokuva mitään kapitalismikritiikkiäkään ole. En ymmärrä, mitä meille halutaan kertoa tästä ihmisestä.

Koivunen: Mä ajattelen, että nimihenkilön tarinan ymmärrys on nyt se ydinkysymys, jos yrittäisi tehdä toisen tyyppistä luentaa tästä elokuvasta. Nyt tarinassa on brutaali totuudenpuhujamies ja sitten tämä kiltti ymmärtäväinen mies, ja nämä kaksi mieskatsetta kehystävät nimihenkilöä. Ani on vain paketti, jota kuljetellaan ympäriinsä. Muut toimivat ja hän kulkeutuu mukana.

Toivoniemi: Baker ei musta osaa keksiä Anille mitään suuntaa tai tekemistä sen jälkeen kun ne lopettavat panemisen. Syntyy vaikutelma, että kiinnostaa vain nainen panemassa ja sit kun ei enää panna, kun on tämä uusi tilanne, siinä vaiheessa hahmolle ei olekaan enää mitään suuntaa.

Silfverberg: Miten tulkitsette lopun, jossa Ani alkaa ensin harrastaa seksiä Borisovin  hyvän miehen hahmon kanssa ja sitten itkee?

Toivoniemi: Se oli mulle tosi vaikea. Olen lukenut, että loppu pelastaa elokuvan, lunastaa kaiken. Miten?

Koivunen: Yksi luenta on kai, että hän astuu ulos roolistaan. Hän on turvassa ja voi siksi itkeä. Mutta edelleenkin on hukassa Anin henkilön suunta ja se mitä hän haluaa. Olennaista lopussakin on, että miten hyvä mies siinä tilanteessa on.

Silfverberg: Niin, antoi tupakankin sille tytölle…

Koivunen: Mä haluaisin lukea analyysin, joka haastaisi tunteeni, että Anilla ei ole tarinaa. Luokka on kyllä selvästi keskeinen asia tässä, mutta minusta leffa ei onnistu käsittelemään seksityötä kysymyksenä luokasta tai Anin elämän materiaalisista olosuhteista. Se on vaan sitä seksiä.

Toivoniemi: Seksityön kuvauksesta puuttuu paitsi luokka myös kaikki todellinen ruumiillisuus. Millaisia vaivoja voi liittyä ruumiilliseen työhön, jossa olet koko ajan alasti? Mitä on työ silloin kun olet sairas tai sulla on hiivatulehdus tai karvatupentulehdus tai mitä ikinä? Kuvakulmat toistivat hyvin vanhaa tapaa kuvata seksityötä.

Silfverberg: Joo, elokuva toteutti tosi perinteistä striptease-kuvastoa. Kun sitten sanotaan että tämä on tärkeää koska seksityöläisten elämästä ei ole tarpeeksi tarinoita, niin I call bullshit.

Toivoniemi: Mä luin yhden hieman hämmentävän analyysin, jonka mukaan tämä on isompi tarina amerikkalaisista naisista, jotka eivät pääse naimisiin. Mietin, että onkohan tässä nyt jotain mitä en suomalaisena naisena onnistu näkemään, kun naimisiin pääseminen ei ole meillä niin ensisijainen tavoite. Tämä tietysti voi olla yksi tapa katsoa.

Koivunen: Sean Bakerin lausunnoista ymmärtää, että hänestä on tärkeää näyttää että seksityöläiset ovat neuvokkaita. Ani ei kyllä ole sellainen, eikä minulle anneta keinoa ymmärtää, mitä hän haluaa. Se oli minulle suurin este,  että tämä voisi olla feminist masterpiece.

Silfverberg: Tässä onkin hyvä silta. Me katsoimme nämä kolme elokuvaa sen takia, että niitä kaikkia on tosiaan luonnehdittu sanoilla feminist masterpiece. Ja sellaisia onkin viime vuosina riittänyt. [Lukee ääneen lukuisia otsikoita, joissa elokuvia luonnehditaan feministisiksi mestariteoksiksi.] Alkoi jotenkin naurattaa tämä. Mitä tapahtuu? Onko kyse vain siitä, että metoon jälkeen on ollut puhetta näistä asioista?

Toivoniemi: Niin, kyse on tavallaan markkinoinnista. Tosin ysärillä kukaan ei kyllä olisi mennyt katsomaan yhtäkään elokuvaa tuolla kuvauksella!

Koivunen: Mäkin ajattelen, että tuo on yritys paketoida. Se kertoo tiettyjen keskusteluiden valtavirtaistumisesta. Mutta juuri siihen minusta liittyy myös se vankilan tunne: ollaan representaatioiden ja näkökulmien vankilassa ja nyt tietynlaisesta populaarifeminismistä on tullut osa vanhaa vankilaa. Kaikki vanha voidaan vain toteuttaa uusiksi ja se riittää analyysiksi.

Toivoniemi: Tekijänä tuntuu mahdolliselta vankilalta sekin, että jos elokuvaa lähdetään katsomaan tästä näkökulmasta, että se on feminist masterpiece. Se tulee väistämättä pettämään.

Silfverberg: Jos pitäisi pakotettuna nyt kuitenkin miettiä, mitä sellainen elokuva olisi, niin mitä se teistä olisi?

Koivunen: No nythän on 50 vuotta Jeanne Dielmanista, joka oli Cannesissa 1975. Sen elokuvan representaatiopolitiikkaan liittyvää merkityksellisyyttä ei voi vähätellä. Se on ollut elokuva joka sanoo, että emme suostu tähän esittämisen vankilaan, emme suostu tähän tapaan kertoa tarinoita, yritämme etsiä muita tapoja kertoa. Siinä mielessä se on opinkappale. Sen kanssa voi ajatella, että on voitu aikaisemminkin keksiä uutta ja nähdä toisin – että kyllä mekin voidaan tässä ajassa, vaikka se ei tunnu todennäköiseltä.

Toivoniemi: Minulla on mielessä yksi elokuva, joka ainakin on feministinen ja myös masterpiece: Andrea Arnoldin American Honey. Sekin kuvaa kapitalismia ja siinäkin on naispääosa, mutta katse on hyvin toisenlainen kuin näissä mistä puhuimme.

Silfverberg: Hauskaa kyllä minulla on mielessä Andrea Arnoldin Fish Tank. Mestariteos se on joka tapauksessa, ja feminististä siinä oli mulle se, miten elokuva kuvaa nuoren tytön näkökulmasta maailmaa tavalla jota en ollut ennen nähnyt.

Koivunen: Ehkä yksi feministisen mestariteoksen kriteeri olisi se, että pystytään sanomaan jotakin uutta, ja että on kysymys sukupuolen ristiriitaisuudesta. Siksi halusin lukea sen Butler-sitaatin. ”Sukupuolen eläminen on monimutkaisen historiallisen kompleksin elämistä” – voisiko feministisen mestariteoksen määritelmä olla, että osaa sanoa tästä jotakin kiinnostavaa?