Dark Noon on Euroopassa puheenaiheeksi noussutta teatteria ja nyt sen voi nähdä Espoossa – onko esitys kaiken puheen arvoinen?

Millaista on mielenkiintoinen ja maailmalla hypetetty eurooppalainen yhteiskunnallinen teatteri? Sellaista on mahdollista nähdä ja kokea Espoon teatterissa 27.3.–3.4., kun teatteriseurue fix+foxyn Dark Noon -esitys tulee viikon mittaiselle vierailulle.

Dark Noon kertoo episodimaisesti Villin lännen vähittäisestä ja väkivaltaisesta kesyttämisestä, mutta se tekee niin eteläafrikkalaisten näyttelijöiden (kuusi tummaihoista, yksi vaaleaihoinen) voimin. Dark Noon on nimensä mukaisesti ”pimeä” western, afrikkalainen näkökulma amerikkalaiseen ja eurooppalaiseen kolonialismimytologiaan. Onnellisuuden tavoittelussa niin valkoiset kuin mustat elämät ovat arvottomia, mutta sankari on aina ollut valkoinen.

Esityksen on ohjannut tanskalainen Tue Biering. Koreografiasta vastaa eteläafrikkalainen Nhlanhla Mahlangu. Missä määrin teos lopulta on eteläafrikkalainen ja missä määrin pikemminkin pohjoismaalainen?

Onko Dark Noon kaiken puheen arvoinen? Mihin se vertautuu? Millaisia ajatuksia se herättää? Long Playn teatteripiirissä asiasta ovat keskustelemassa teatterintutkija, kriitikko Topi Vainikainen ja kriitikko, kustantaja Maria Säkö. Kysymyksiä esittää Long Playn kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen.

Keskustelua on editoitu ja lyhennetty.

Pekka: Olette nyt nähneet tallenteen Kööpenhaminan Revolverin / Østerbro Teaterin Dark Noon -esityksestä vuodelta 2019. Esitys on sen jälkeen kiertänyt Eurooppaa, piipahtanut Yhdysvalloissa ja alkuvuodesta myös Australiassa. Millaisia ensiajatuksia?

Topi: Heti täytyy sanoa, että olipa mielettömän hyvä tallenne!

Maria: Se on totta.

Topi: Kun miettii vuotta 2019, niin jopa yllättävän erilaiseen aikaanhan se on tehty. En etukäteen tiennyt mitään tekijöistä. Hirveän kiinnostavasti esitys lähti vetämään, roolien ottaminen ja koreografisointi oli todella hienoa.

Maria: Minulle se oli julmuuden teatteria tässä ajassa. Mitä se voisi olla, mitä transgressio voisi olla tässä ajassa. Siihen tuli niitä kerroksia heti aluksi kun tehtiin white face. Eli kääntämällä black face näytettiin, miten väkivaltainen ele se on, ja kun aseilla osoitettiin yleisöä ja näytettiin, kuinka surkeita olivat kaikki ne, jotka lähtivät Yhdysvaltoihin.

Topi: White face oli jännä. Ensimmäisellä katsomiskerralla en ajatellut kasvojen kalkitsemista white facena, vaan jonkinlaisena roolin ottamisen korostamisena. Vasta myöhemmin katsoessani tallennetta toiseen kertaan tuli että ahaa, tässä on käännetty toisin päin nykyajan keskustelu black facesta.

Maria: Heti tulivat myös Pauliina Feodoroffin työt referenssiksi, muun muassa Amerikka ja Elonkehä. Hän on suomalainen tekijä, jolla on yhtä laajaa ajattelua ja joka on kääntänyt yhtä paljon. Myös Sonya Lindfors tuli mieleen, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Ja kun Biering on myös pohjoismaalainen, näin heti pienen yhteyden. Heti alkuun ajattelin, että tämä ei voisi olla yhdysvaltalaisten tekemä esitys, eikä oikeastaan saksalaisten tai ranskalaistenkaan. Tässä on jokin pohjoismainen lähestymistapa. Samalla julmuuden teatteri ja tietty filosofisuus ei ihan välity kameran kautta.

Topi: Kyllä. Olen niitä, jotka eivät halua koskaan yleisön jäseninä osallistua esityksiin. Paikan päällä on aina vaara joutua näyttämölle. Vaikka ei itse osallistu, omaan kokemukseen paikan päällä vaikuttaa se, että joku muu katsoja, joka on samassa asemassa kuin minä, on siellä osallisena. Onkin aivan eri asia katsoa tällä tavalla osallistavaa teatteria turvallisesti yksin kotisohvalla.

Maria: Teos muistutti minua teatterin voimasta, siitä että se on niin filosofinen taidemuoto. Se näkyi hienosti lopussa, jossa yksi näyttelijöistä sanoi, että jos afrikkalaisen tarinan haluaa tappaa, kerro se englanniksi. Tämä toi hyvin kiinnostavalla tavalla mukaan myös sen, miten ”me” haluamme antaa struktuurin ja kielen ja pyydämme että kertokaa tarinanne meille juuri niin että me ymmärrämme sen. Se on aina tällaisen keskustelun ongelma, että kun vain tarpeeksi fiksusti selität, niin muut kyllä ymmärtävät. Tässä siitä kieltäydytään täydellisesti ja kerrotaankin se ”toisten” tarina! Tässä oli hyviä kierteitä.

Pekka: Tallennehan oli pitkälti niin hyvä siksi, että kamerat ja kuvaajat olivat osa esitystä, kuvat heijastettiin suoraan esityksen yläpuolelle. Monikameratuotanto oli osa esityksen sisäistä logiikkaa. Tulkitsin, että tällä haluttiin näyttää, miten mediavälitteistä koko lännen mytologia on, miten western-elokuvat synnyttivät sen. Mitä mieltä?

Maria: Joo, ilman muuta, ja koko tämä americana, koko se kansallisromantiikka. Kamerat olivat osa laajempaa mytologian purkamista. Tässäkin tuntui että piti mennä loppuun, jossa jokainen eteläafrikkalainen näyttelijä puhui omasta suhteestaan western-elokuviin. Tämä oli tarinan draaman ja spektaakkelinkin analyysiä enemmän kuin niiden rakentamista.

Topi: Tästä tuli mieleen Maaseudun Tulevaisuudessa ollut valitus, että miten tätä videota käytetään teatterissa niin paljon. Olen ruvennut seuraamaan teatterikeskustelua tarkemmin noin 15 vuotta sitten ja silloin keskusteltiin, mitä tapahtuu teatterille, kun se on kohta pelkkää videota. Keskustelu näemmä pulpahtelee esiin aina uudestaan. Mutta ei video kuitenkaan ole tainnut viedä teatteria mennessään.

Maria: Ei niin. Ja näyttämölle voi laittaa monenlaista! Video on yksi juttu ja sen käyttö riippuu täysin siitä, miten teatterin ajattelee. Ymmärrän toki valituksen huonosta videon käytöstä! Ja siitä, että unohtuuko elävä ihminen kun keskitytään vain visualisuuteen. Tämähän on ihan oikea ongelma, että välillä näkee esityksiä, joissa näyttelijöillä ei juuri ole enää virkaa vaan tärkeintä on videomestarointi. Toisaalta silloin se ihmisen poissaolo on usein valtavan iso teko ja ihminen tuntuu olevan tosi vahvasti läsnä juuri poissaolonsa kautta, kuten WAUHAUSin Neljän päivän läheisyydessä. Mutta jos ylipäätään tekniikka häiritsee, niin mihin vedetään raja? Pitäisikö valittaa siitä, että on sähkövalo?

Topi: Minua viehättää videon käytössä katseen ajatus, että kameran linssi on katse. Kamera tuo lavalle jotain, mitä ei muuten saada sinne. Kun näyttelijä katsoo suoraan kameraan niin sehän katsoo vähän kuin sinuun, katsojaan.

Maria: Sitä puolta voi hyödyntää, ja sitten taas tässä esityksessä nautin sen suurimuotoisuudesta.

Topi: Kyllä!

Maria: Jotenkin katseet ja kehot ovat usein keskiössä tosi pienissä produktioissa, joissa ei tule sellaista ajattelun laajuutta ja tosi hienotkin teokset jäävät vähän pipertämiseksi. Tässä oli lavalla isompi joukko, johon kameroilla tuotiin intiimiyttä. En vastusta tai puolusta videota.

Pekka: Topi, mainitsit että olet varmaan viimeinen ihminen, joka lähtisi mukaan, kun yleisöä pyydetään osallistumaan esitykseen. Tässähän oli yleisöä välillä todella paljon lavalla, muun muassa orjakauppakohtauksessa taisivat kaikki orjat olla yleisön jäseniä.

Topi: Eivät kovinkaan vastahakoisesti!

Pekka: Totta. Sitten yhdessä toisessa kohtauksessa yleisön jäseniä pyydettiin lavalle pystytettyihin rakennuksiin ennen kuin ammuskelu alkoi. Miten vertaisitte yleisön osallistamista Dark Noonissa muihin näkemiinne esityksiin?

Maria: Tuossa kokoluokassa ja laajuudessa suhteellisen vähän on näkynyt. Feodoroff tuli tästäkin asiasta vertauskohdaksi.

Topi: Tässä oli omanlaisensa näyttämökonsepti, ei ole hirveää ramppia lavan ja näyttämön välissä. Yleisö oli samassa tilassa. Kaikki näkevät toisensa koko ajan, kukaan ei istu kenenkään takana. Siinä suhteessa osallistaminen oli aika orgaanista.

Maria: Tässä ajassa näin laaja osallistaminen on aika poikkeuksellista. Tällä hetkellä jyräävät viihde ja paljon konservatiivisempi näyttämösuhde.

Pekka: Dark Noon on tietysti viittaus kuuluisaan High Noon -westerniin. Heti nimessä tehdään selväksi, että nyt on jostain synkemmästä kyse. Eri kohtauksissa käydään sitten erilaisia westernien tyyppejä läpi, on cowboyt, alkuperäisasukkaat ja heidän kansanmurhansa, on pieni talo preerialla ja on kultakuume.

Maria: Se Fever-laulu oli hieno!

Pekka: Kyllä. Mutta esitys koostui siis lyhyehköistä episodeista, ja koko homma oli tiivis, alle kaksi tuntia. Lopussa olivat vielä erilliset näyttelijöiden todistukset siitä, miten westernien maailmankuva on heihin vaikuttanut. Hyvin yhteiskunnallista teatteria tässä tehtiin. Ulkopuolisten näkökulma valkoisten ihmisten rajaseutumyyttiin, jonka taustalla oli tosiasiassa vain köyhien ihmisten toistensa tappamista ja alkuperäisasukkaiden tappamista, ainakin tämän esityksen perusteella. Minun näkökulmastani esitys oli hyvinkin osoitteleva, mutta se ei juuri ärsyttänyt, osoittelevuus kuului asiaan. Mitä mieltä te olitte?

Maria: Osoittelevaa, kyllä, olen samaa mieltä. Mutta palaan siihen, että teatteri on filosofinen taidemuoto, eikä se välttämättä laimene yhtään siitä, että vaikka asiat on tavallaan jo nähnyt ja ne tietää. Mitä tapahtuu, kun asiat koetaan yhdessä ja kun aseet osoittavat minuun? Lisäksi tässä oli paljon juttuja, joista tehtiin vähän kuin uusia myyttejä. Esitys palautui koko ajan ”minä ja ase” -teemaan. Osoittelevuus vähän ärsytti minua Bieringin edellisessäkin teoksessa, jota kaikki täällä kehuivat hirveästi.

Topi: Vedän tämän taas yleisemmälle tasolle. Mitä yhteiskunnallinen teatteri edes on ja mikä sen mahdollisuus on ylipäätään? Mentäisiinkö me katsomaan yhteiskunnallista teatteria, jos tietäisimme että olisimme aiheesta hyvin eri mieltä? Yleensähän esitykset ovat tehty niille, jotka ovat valmiiksi jo samaa mieltä, vaikka kuinka muuta haluttaisiin. Tähän esitykseen tutustuessani pohdin, että okei, esitys kolonialismista, voiko se edes olla mitenkään muuta kuin odotamme? Ei se muuta kolonialismista puhumista mitenkään – kolonialismi on edelleen paha ja huono juttu. Samalla se kuitenkin loi jossain määrin uuden tavan kertoa tämä asia, vaikka siinä oli samaa osoittelevuutta kuin ennenkin.

Pekka: Ja ehkä siinä oli jotain freesiä, ketkä kertovat juuri tämän tarinan? Että se käännetään osin uuteen asentoon?

Maria: Mutta ketkä sitten lopulta? Ohjaaja on kuitenkin valkoinen mies.

Topi: Niinpä!

Maria: Mietin, että tässä on suuri ero vaikka Feodoroffin töihin, jotka lähtevät suoraan hänestä. Biering ohjaamassa saa kysymään, että onko tässä kuitenkin white savior mestarina siellä.

Topi: Oli siellä toki Brechtin keinot käytössä, eeppisen teatterin otsikoita ja niin edelleen. Nyt on uusi B tarjolla!

Maria: Brecht, joo, mutta minusta myös Artaud ja julmuuden teatterin vähän uudelleen ajattelu. Mietin myös tuota asiaa, jonka Topi mainitsi, että tulevatko vain samanmieliset katsomaan? Onko aihelähtöisessä esityksessä kuitenkaan sitten väliä, mitä mieltä siitä on vai onko kyse siitä, miten me olemme sen asian kanssa siellä?

Topi: Juuri niin, hyvä pointti.

Maria: Mutta minusta tässä olisi voinut olla tekstin tasolla jotain huomattavasti älyllisempää ja runollisempaa. Kun vertaa viime vuonna Espoon teatterissa olleeseen Milo Rauhun ja [Antigone in the Amazon -esitykseen] niin siinä oli todella paljon enemmän pähkinää. Tai vaikka Christopher Schlingensiefin teoksiin, joista yksi – Via Intolleranza – nähtiin Helsingissä. Minulle tästä puuttui jokin älyllinen ja kielellinen taso, joka Raulla ja Schlingensiefillä on ollut. Taikka vaikkapa pitkään osittain Beninissä asuneen asuneen suomalaisen Marie Kajavan teoksissa, joissa niin ikään käsitellään sitä, millainen osa globaalin etelän ihmisillä on globaalin pohjoisen kertomissa tarinoissa. Tässä vaikutus on enemmän kokemuksen tasolla ja ajattelu tulee sieltä. Mutta runous ja kielikin ovat näyttämöllä yksi asia. Toisaalta ne voivat olla tarkoituksella pois Dark Noonista, koska halutaan toimia westernin tasolla. Ja affektin tasolla tuo minusta nimenomaan toimii. Affektit ovat usein myös todella tarkkaa ajattelua.

Pekka: Samaa mieltä, ettei tuo loista uudella ajattelulla. Mutta ehkä jujuksi riittää, että kolonialismin kokeneen kansan ja amerikkalaisella medialla kasvaneet ihmiset tekevät oman versionsa westerneistä, jotka ovat alun perin olleet maailman kaunistelluimpia versioita siitä, mitä tapahtui, kun uudisasukkaat lähtivät länteen. Kolonialismin kokeneet painottavat eri asioita, kuten sitä, että kaikki ammutaan. ”Sivilisaation eteneminen” tarkoitti tosiasiassa pelkkää raakalaismaisuutta.

Maria: Aseita korostettiin pitkin esitystä, ja lopussa vielä erikseen, kun sanottiin, että länsi toi aseet Etelä-Afrikkaan. Länsi opetti ampumaan, ja se on kolonialismin perintö, vaikka Euroopassa haluaisimme ehkä ajatella, että oli muutakin. Tässä näkyi armottomuus ja väkivalta joka kulmasta.

Topi: Omassa tutkimuksessani olen tutkinut menneisyyden ja nykyisyyden suhdetta. Siitä vinkkelistä tämä oli hirveän kiinnostava: missä ajassa esitys tarkalleen tapahtuu? Siinä oli yhdistetty Amerikkaan menneet eurooppalaiset, Etelä-Afrikan apartheid ja toisaalta lopussa myös nykyaika. Mikä tapahtuu missäkin ajassa? Missä ajassa oikeastaan elämme? Historia toistuu. Se herätti tässä paljon ajatuksia.

Maria: Kyllä, loppu toi asioita yhteen. Yhden näyttelijän isoisähän oli fasisti, ja sen läpikäyminen teki lopusta tosi kiinnostavan. Teatterin todistusarvo tuli tässä vahvasti esiin, että lavalla asioita tekevät ruumiit, joilla kaikilla on oma elämänsä. Tässäkin mielessä esitys puhuttelee ruumillisuudellaan pikemmin kuin sillä, että se kertoisi jotain uutta.

Pekka: Tallenne on eri asia kuin nähdä esitys paikan päällä, mutta mitä sanotte, onko tämä esitys ollut varsin puhuttu ihan syystä?

Maria: Palaisin esityksen mittakaavaan. Se on tehnyt tästä puhutun. Ajattelussa en ehkä näe mitään niin erilaista kuin muissa eri tavoin kolonialismia käsittelemään pyrkineissä teoksissa. Milo Raulla tai vaikkapa Schlingensiefillä oli minusta kummallakin jotenkin tarkempi ja hienosyisempi analyysi siitä, mitä tarkoittaa, kun valkoinen mies tulee tekemään taidetta, jossa yritetään kertoa yhdessä kolonialismista kolonisoitujen maiden asukkaiden kanssa. Rau on kuitenkin henkilönä ehkä kyseenalaisempi. Sellaisia analyyseja on näkynyt, että Biering on onnistunut ratkaisemaan ”valkoisen miehen kysymykset”. Mutta eihän niihin ole mitään patenttiratkaisuja, ne ovat aina teoskohtaisia. Tässä oli kiinnostava ristiriita, että ohjaaja on tanskalainen ja muu työryhmä pitkälti eteläafrikkalainen. Mutta ajattelun osalta pidän esimerkiksi Feodoroffin töitä kiinnostavampina.

Pekka: Bieringin kirjoittama ja konseptoima Rocky! Return of the loser -esitys oli vuonna 2021 Teatteri Viiruksessa suurehko hitti. Ohjaana oli Jussi Sorjanen, joka on nyt Espoon teatterin taiteellinen johtaja. Maria, arvioit Rockyn varsin suopeasti Helsingin Sanomille. Miten vertaisit sitä ja Dark Noonia?

Maria: Jokin tietty yksinkertaisuus mikä siinä vähän ärsytti ei Dark Noonissa ärsyttänyt. Rocky oli ihan hieno esitys, mutta tavallaan tässä esityksessä oli omalla tavallaan kaikki, oli myös talous ja suuret kaaret. Siitä sama tunne puuttui. Tässä mielessä pidän Dark Noonia parempana.

Topi: En nähnyt Rockya, mutta siitä luettuani jäin pohtimaan sen mittakaavaa suhteessa Dark Nooniin. Rockyhan oli monologi ja Dark Noon jotain aivan muuta. Miten se oikein toimi?

Maria: Siinä äärioikeisto pääsi yllättämään itseensä tyytyväisen punavihreän keskiluokkaisen, joka ajattelee, että kun asiat vain kertoo ihmisille niin kuin ne ovat, ihmiset kyllä äänestävät heitä. Samalla tämä itsetyytyväinen keskiluokkainen halveksii muita ihmisiä. Tästä tuli sitten esityksen käsittelemä vyyhti. Tämähän on aivan todellinen ilmiö! Mutta sitä ei minusta voi erottaa isoista talousrakenteista. Siksi Dark Noon oli itse asiassa tosi hyvä, koska usein nämä eri kysymykset erotetaan toisistaan, vaikkapa black face ja talous. Kerrankin ne ovat samassa ja niiden väkivaltaisuus tuntuu paljon pahemmalta. Kyse ei ole vain siitä, esittääkö joku jotain, vaan se on yhteydessä muuhun yhteiskuntaan.

Pekka: White face -kääntö toimi minusta tosi orgaanisesti. Että kun suurin osa Afrikan historiasta on eurooppalaisten kirjoittamaa, ja sillä on puolusteltu niin apartheidia, rasismia ja niin raaka-aineiden kuin ihmisten riistoa, niin mitäpä jos afrikkalaiset kertoisivat eurooppalaisen uudisraivaajan tarinan?

Maria: Niin, black face popularisoitiin samaan aikaan kuin mitä näytelmän alku kuvaa, niin sanotut minstrel show’t olivat suosittuja 1800-luvun alkupuolella. Black facella karrikoitiin mustien kulttuuria, ja tässä esityksessä white facella karrikoidaan valkoisten kulttuuria, kaikki on ”ase ja minä, ase ja minä”. Tämä toi esitykseen hyviä kerroksia, kuten myös se, miten lopuksi tuli pohtineeksi, kerrottiinko tässä nyt valkoisten tarinaa, vai purettiinko tarinateollisuutta. Mutta jälleen, eihän näissä ole yksittäin mitään uutta.

Pekka: Niin, tämä katseen kääntäminen on tehty ennenkin.

Maria: Kyllä, kyllä. Tästä palaan jälleen tämän Dark Noonin suureen muotoon. Se antaa kuitenkin mahdollisuuden myös ajatella suuremmin.

Pekka: Topi mainitsi erikseen, että mietti Dark Noonia katsoessa myös sitä, mitä yhteiskunnallinen teatteri edes on. Kysyn sen pohjalta, että onko jotain muuta kuin sellaista teatteria? Mitä teatterin poliittisuus edes tarkoittaa? Eikö se ole poliittista, että ylipäätään mennään paikan päälle katsomaan jotain, ja siinä synnytetään hetkellinen yhteisö? Toisaalta sanotaan myös että henkilökohtainen on poliittista, mutta se ei tarkoita vielä oikeastaan yhtään mitään. Mitä on poliittinen teatteri?

Maria: Pitää puhua enemmän tapauskohtaisesti.

Topi: Juuri näin.

Maria: Se liittyy ylipäänsä siihen, että olisi jokin sapluuna ja kun se on päätetty yhdessä niin poliittista tehdään. Mutta jos itse ajattelen niin kaikkein vahvimmat esitykset liittyvät keholliseen kokemukseen. Siksi videomuodossa katsottu teatteritallenne on aina hankala. Ehkä palaan siihen mitä aluksi sanoin, eli hyvä teatteri ottaa huomioon, että ihminen on kokonainen, eikä se tarkoita vain jotain ikuisia suuria kysymyksiä, vaan myös sitä, että ihminen on poliittinen.

Nyt tuli mieleen yksi todella hyvä esimerkki eli Joanna Haarttin ja muun työryhmän muodostaman Viiksi-instituutin Parantaja-esitys Teatteri Takomossa. Siinä oli drag king -hahmoja keskustelemassa hyvin pitkäkestoisista ihmisessä tapahtuvista ajattelun ja todellisuussuhteen muutoksista. Sitten yhtäkkiå [Noora Dadun esittämä] hahmo ei pysty enää olemaan siinä mukana, vaan hänen sisältään puskee väkisin esiin uusi hahmo, kuusankoskelainen palestiinalainen, joka kysyy, että mitä te nyt sen ikuisuuden kanssa, täällä kuolee ihmisiä. Hiljalleen kaikki hahmot tajuavat asian ja muun muassa improvisoivat kirjeitä poliitikoille. Minusta se esitys toi hyvin esiin sen, miten ihmisessä elää yhtä aikaa ikään kuin monia eri aikoja, ikuisia ja päivänpolttavia. Merkittävä taide ei oikein voi unohtaa kumpaakaan. Se oli myös todella hauska esitys, niin kuin oli muuten tämä Dark Noonikin.

Topi: Minun tekee mieli kääntää tämä kysymys toisinpäin eli mitä teatteri tekee politiikassa. Teatterisanasto on valunut politiikan kieleen ja se ärsyttää itseäni hirveän paljon. Nyt politiikkaa tarkastellaan teatterina, ”tämä on tällainen farssi” ja niin edelleen. Mutta farssin tekeminenhän on ihan hirvittävän vaikeaa ja matemaattista! Poliittiset sotkut eivät ole sellaisia. Sitä toivoisi, ettei teatterin kieltä otettaisi politiikkaan ja sen kommentointiin mukaan niin helposti.

Maria: Haha, täydellistä!

Topi: Mielellään jätetään teatterin tekeminen ammattilaisille. Poliitikot voivat sitten tehdä politiikkaa.

Pekka: Tuo on hyvin sanottu. Kiitos keskustelusta kummallekin!