”Beethovenkin kalpenee” – Klaus Mäkelää ei vaikuta pysäyttävän mikään

Keväällä 2016 kirjoitin Suomen Kuvalehteen jutun, jossa puhuttiin samppanjasta, Temptation Islandista ja Mozartista. Juttu käsitteli kovassa nosteessa olevaa 20-vuotiasta sellisti-kapellimestari Klaus Mäkelää, joka oli juuri kiinnitetty klassisen musiikin arvostetuimpiin kuuluvalle agentuurille HarrisonParrottille.

Ingressi oli: Klaus Mäkelästä povataan seuraavaa suurta suomalaista kapellimestaria.

Silloin kukaan ei arvannut, kuinka suurta. Keikat olivat nuorelle kapellimestarille hienoja mutta eivät valtavia. Mäkelä oli johtanut Helsingin kaupunginorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Keski-Pohjanmaan kamariorkesteria ja Turun filharmonista orkesteria. Juttua tehdessäni hänellä oli keikka Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa.

Kun Mäkelä johti Helsingin kaupunginorkesteria joulukuussa 2021, povaaminen oli vaihtunut varmuudeksi. Mäkelästä oli tulossa suuri. Hän oli aloittanut monesti Pohjoismaiden parhaaksi kuvatun Oslon filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina edellisenä vuonna vain 24-vuotiaana. Syyskuussa 2021 hänestä oli tullut Orchestre de Paris’n musiikillinen johtaja.

Kaupunginorkesterin konsertin ohjelmassa oli muun muassa Mahlerin ensimmäinen sinfonia, lisänimeltään Titaani. Ohjelmaesittelyssä kirjoitettiin: Mäkelä ei kuulu vain Suomen vaan koko maailman puhutuimpiin orkesterinjohtajiin.

Tammikuussa 2022 Mäkelä johti vielä RSO:ta. Sen jälkeen häntä ei olekaan Suomessa juuri näkynyt.

KLAUS MÄKELÄ on tämän hetken menestyneimpiä suomalaisia. Hän on päässyt alle kolmekymppisenä työskentelemään suuressa osassa maailman merkittävimpiä klassisen musiikin instituutioita. Vuoden 2021 hän on jälkeen ehtinyt tehdä debyyttinsä maailman ykkösorkesterien kanssa. New Yorkin filharmonikot: joulukuu 2022. Berliinin filharmonikot: huhtikuu 2023. Lontoon sinfoniaorkesteri: marraskuu 2024.

Wienin filharmonikkojen kanssa hän debytoi tällä viikolla.

Hän on levyttänyt Sibeliuksen sinfoniat ja muutaman Šostakovitšin Oslon filharmonikkojen kanssa ja tehnyt Stravinsky-levytyksiä pariisilaisten kanssa. Lisäksi hänestä on tullut kahden maailman parhaimmistoon kuuluvan orkesterin ylikapellimestari, Amsterdamin kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin ja Chicagon sinfoniaorkesterin. Työ ylikapellimestarina alkaa molempien kanssa syksyllä 2027.

Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Vesa Sirén kirjoitti Chicagon-nimityksen jälkeen huhtikuussa, että jopa Beethoven ja Wagner kalpenevat Mäkelän uraputkelle!

Kulmiakin on kohoteltu. Vaikka Mäkelän kaudet Oslon ja Pariisin kanssa päättyvät ennen pestien alkua Chicagossa ja Amsterdamissa, jotkut pohtivat, ahnehtiiko 28-vuotias kapellimestari jo liikaa. The New Yorkerin Alex Ross huomautti, että sekä Concertgebouw että Chicago ansaitsevat Mäkelän täyden huomion.

”Viime vuosikymmenien aikana musiikillisen johtajan määritelmä on muuttunut: kaksois- ja kolmoiskiinnityksistä on tullut arkipäivää”, Ross kirjoitti.

”Seitsennumeroisia summia vuodessa tienaavat julkkiskapellimestarit näyttävät olevan kyvyttömiä sitoutumaan yhteen työhön kerrallaan. Mäkelä-mania on vain yksi julkea esimerkki syndroomasta, joka on laajalle levinnyt ja taiteellisesti kyseenalainen.”

SUURET TARINAT alkavat usein sattumasta. 

Concertgebouw-orkesteri oli etsinyt itselleen jo jonkin aikaa uutta ylikapellimestaria, kun Klaus Mäkelä tuli johtamaan heitä syyskuussa 2020. Soolosellisti Gregor Horsch kertoo sanoneensa kollegoilleen: eikö tämä ole se henkilö, jota olemme etsineet?

Horsch on soittanut orkesterissa 27 vuotta kolmen eri ylikapellimestarin johdolla. Hänestä on ihmeellistä, että niin nuori ihminen kuin Mäkelä voitti orkesterin luottamuksen.

Vastaavaa sanoivat myös muiden orkesterien soittajat. Lähes kaikki kymmenen Mäkelän johdolla soittanutta muusikkoa, joiden kanssa tätä juttua varten puhuin sekä ulkomailta että Suomesta, olivat sitä mieltä, että Mäkelän musiikillinen kypsyys on häkellyttävää. Monet olivat soittaneet Mäkelän johdolla, kun hän oli vasta parikymppinen. Jaettu näkemys oli, että Mäkelässä yhdistyvät hämmästyttävällä tavalla tekninen taito ja sisäsyntyinen musikaalisuus.

Erityisen innoissaan olivat Concertgebouw’n orkesterin muusikot.

Orkesterin soolohuilisti Emily Beynon oli soittamassa, kun Mäkelä johti orkesteria ensimmäistä kertaa. Mäkelä teki hienosti uutta musiikkia, kuten Unsuk Chiniä, mutta toi näkemystä myös Tšaikovskin pianokonserttoon, joka on orkesterin vakio-ohjelmistoa.

Opittuaan tuntemaan Mäkelää orkesterin ohjelmistotoimikunnassa Beynon on tajunnut, kuinka kiinnostunut Mäkelä on muistakin asioista kuin musiikista: kuvataiteesta, valokuvauksesta, viineistä, hajuvesistä…

Hänen mukaansa Mäkelä on myös muuttunut vuosien varrella.

”Hän on saanut itseluottamusta. Kun hän tuli ensimmäisen kerran johtamaan meitä, hän oli ujo, nuori poika.”

Orkesterin viulisti Alessandro Di Giacomo soitti Mäkelän johdolla ensimmäistä kertaa vuonna 2021. Hän kutsuu kokemusta uskomattomaksi. Erityistä oli tunnelma; se, miten Mäkelä loi kontaktin muusikoihin.

”Tuntui, että halusin todella tehdä parhaani. Tämä oli jaettu kokemus.”

Myöskään sooloaltisti Santa Vižine ei säästele sanoissaan.

”Hänestä välittyy vaikutelma, että hän on täsmälleen oikeassa paikassa.”

Mäkelää kehutaan myös hyvästä valmistautumisesta. Sellistitaustastaan huolimatta hän ymmärtää muidenkin kuin jousisoitinten teknisiä ominaisuuksia, mikä ei ole itsestään selvää. Soolo-osuuksien soittajille Mäkelä antaa usean haastatellun mukaan paljon vapautta.

Gregor Horsch sanoo, että orkesteri on jo nyt oppinut Mäkelältä paljon. Erityisesti hän mainitsee Mäkelän tarkkuuden. Concertgebouw on ehkä maailman paras sali – mutta kovin kaikuisa. Orkesterin on vaikea soittaa yhdessä. Juuri siihen Mäkelän tarkkuus on auttanut.

Oslossa tilanne on toisenlainen kuin Concertgebouw’ssa. Siellä sali on surkea. Finlandia-talo potenssiin kymmenen. Mutta, sanoo Oslon filharmonikkojen fagotisti Ole Dahl, jollain ilveellä Mäkelä on saanut Oslon hirvityksen kuulostamaan hyvältä.

”Mietin, olisiko hän ollut meillä pidempään, jos sali olisi parempi”, Dahl sanoo.

KLASSISEN MUSIIKIN maailmassa Mäkelä on supertähti. Facebookissa on hänelle omistettuja faniryhmiä, joihin ihmiset postaavat paitsi hänestä kertovia juttuja ja tietoja hänen konserteistaan, myös hänen valokuviaan. Jopa hänen parisuhdekuvioitaan on puitu laatumedioita myöden.

Imago vaikuttaa tarkoin mietityltä. Mäkelän voisi kauas horisonttiin suuntautuvine katseineen kuvitella jonnekin viime vuosisadan alkuun, kun suuria kertomuksia ja suuria persoonallisuuksia oli eri tavalla olemassa kuin nykyään.

Orkesterit myös ratsastavat näillä mielikuvilla. Berliinin filharmonikot on markkinoinut Mäkelää henkilökuvalla, joka on otsikoitu ”Mies, joka ei tunne pelkoa”, vaikka hän on menossa johtamaan sinne vasta toista kertaa. Hänen kuvansa on koristanut Concertgebouw-orkesterin etusivua. Mäkelää on esitelty laajasti myös Oslon filharmonikkojen, Pariisin orkesterin ja Chicagon sinfoniaorkesterin sivuilla.

Valtaosa Mäkelän saamasta julkisuudesta on positiivista. Kritiikeissä häntä kehutaan toistuvasti: The Guardian ylisti Mäkelän LSO-debyyttiä poikkeuksellisesta musikaalisuudesta, The New York Times kirjoitti tänä vuonna Mäkelän johtamasta Chicagon sinfoniaorkesterin konsertista, että siinä oli sekä intensiteettiä että selkeyttä. Ylen Kare Eskola hehkutti keväällä: 27-vuotias Klaus Mäkelä on etevämpi kapellimestari kuin vaikkapa Esa-Pekka Salonen oli sen ikäisenä. Itse asiassa Mäkelä on minun kirjoissani parempi kapellimestari kuin kukaan tällä hetkellä, oli ikä mikä tahansa.

Mutta kuten sanonta kuuluu, voima synnyttää vastavoiman. Mäkelän saama harvalukuinen negatiivinen kritiikki on ollut nykystandardeilla paikoin poikkeuksellisen tylyä, jopa alatyylistä.

Youtubeen klassisen musiikin arvioita tekevä Dave Hurwitz on kutsunut häntä klassisen musiikin Ken-nukeksi. Alex Ross kirjoitti Mäkelän Sibelius-levytyksistä, että neljättä sinfoniaa lukuun ottamatta niistä paistaa elämänkokemuksen puute ja epäili, että myöhemmin Mäkelää nolottaa, mitä tuli tehtyä. Hesarin Jukka Isopuro piti Sibelius-levyä hyvänä, mutta pariisilaisten kanssa tehtyä Petruška-levyä hän kutsui ”turhaksi”.

Clevelandin orkesterin ylikapellimestari Franz Welser-Möst sanoi Hesarin haastattelussa muutama kuukausi sitten Mäkelään viitaten, että jos johtaa Beethovenia, pitää tuntea Schiller, jos Wagneria, Schopenhauer. Mäkelä vastasi, että ”Franz on aivan oikeassa” ja kertoi perehtyneensä klassikoihin jo saksalaista koulua käydessään.

Joskus Mäkelän lausunnot ovat olleet varomattomampia. Viime vuodet Suomessa ja kansainvälisesti on käyty mittavaa keskustelua klassisen musiikin tasa-arvosta. Siksi tuntui hölmöltä, kun Mäkelä vuonna 2020 lausui Hesarissa itsevarmasti, että musiikissa ei ole ikää eikä sukupuolta. Toki voidaan pohtia, mitä ”musiikilla” tarkoitetaan – mutta kun puhutaan musiikin tekemisestä ja esittämisestä, näillä asioilla on tietenkin väliä. Klassinen, vuosisatoja vanha kikka on esittää objektiivisena asia, joka tosiasiassa on tietynlaisten ihmisten ehdoilla rakennettu.

Tosin viime vuosina klassisen musiikin kenttä on havahtunut ennennäkemättömällä voimalla omaan epätasa-arvoonsa. Jopa Wienin filharmonikot saa toukokuussa eteensä naisen ensimmäistä kertaa orkesterin historiassa. Silti on selvää, että tämä aika palvoo juuri sellaisia kuin Klaus Mäkelä. Kuten Welser-Möst sanoi Hesarin haastattelussa: aiemmin arvostettiin kokemusta, nykyään nuoruutta, lahjakkuutta ja teknistä valmiutta.

KUN MÄKELÄ alkoi johtaa Suomessa, monien jakama näkemys oli, että yksi hänen ehdottomista vahvuuksistaan oli sosiaalinen lahjakkuus. Hän otti ihmiset henkilökohtaisesti huomioon, kyseli kuulumisia ja lähetti terveisiä. Vuonna 2016 HKO:n konsertin alla hän sanoi Ylen haastattelussa: ”Kapellimestarien kohdalla kollegiaalinen suhtautuminen orkesteriin on tärkeää. Pitää olla kiva… tai no ei kiva, mutta ystävällinen ja asiallinen ja sanoa selvästi, mitä haluaa. Ja olla tarkka.”

Jossain vaiheessa käytös muuttui.

”Ilo katosi”, sanoo Tapiola Sinfoniettan soolosellisti Riitta Pesola. Mäkelä teki orkesterin kanssa suurimman osan Beethovenin sinfonioista. Välillä tunnelma harjoituksissa oli Pesolan mukaan aika ikävä.

Pesola korostaa, että hänestä Mäkelä on todella lahjakas, ”poikkeusyksilö”. Hänen mielestään Mäkelän näkemykset Beethovenin sinfonioista olivat energisiä ja nuorekkaita.

Pesola sanoo, että alkuvaiheen rentous muuttui puristamiseksi, kun Mäkelä alkoi puhua muusikoille alentuvaan sävyyn. Ihmiset eivät uskaltaneet enää yrittää. Pesolan mielestä mikään ei oikeuta sellaista käytöstä.

Hän ei ole ainoa, joka sanoo näin. Useampi muusikko sekä Suomesta että ulkomailta kertoi minulle, että välillä Mäkelä käyttäytyy harjoituksissa tavalla, joka saa ihmiset lukkoon.

Myös fagotisti Ole Dahl on huomannut, että joskus Mäkelä ”turhautuu”. Hän kuitenkin huomauttaa, että Mäkelällä on valtavan kiireinen aikataulu ja paljon paineita. Hän vaatii paljon myös itseltään. Siksi turhautuminen on Dahlin mielestä ymmärrettävää.

Haastattelemani Concertgebouw-orkesterin muusikot eivät ole kokeneet Mäkelän käyttäytyneen huonosti heidän orkesterinsa kanssa.

”Katsoin videon konsertista ja näin, kun hän näytti ilmeellään, ettei pitänyt jostain”, Gregor Horsch kuitenkin kertoo.

Horschin mielestä tämä on osoitus siitä, kuinka paljon paineita kapellimestarilla on – ja toisaalta siitä, kuinka paljon jokainen muusikko konsertissa merkitsee.

“Ajattelen, että rehellinen ja avoin kommunikaatio on tarpeen. Huonoin vaihtoehto olisi, että hän päätyisi yksin norsunluutorniin oman menestyksensä kanssa, koska mielestäni hänen erityislaatuisuutensa on kyvyssä luoda kontakti muusikkojen kanssa. Hän on hyvin ystävällinen, rehellinen ja kiinnostunut, ja minusta hän ei esitä.”

KAIKKEIN PARHAITEN Mäkelän aseman aistii konserttien tunnelmasta. En muista koskaan nähneeni yleisöjä, jotka suhtautuisivat kapellimestariin niin intohimoisen rakastuneesti kuin niissä kolmessa Mäkelän johtamassa konsertissa, jotka tänä vuonna olen kuullut.

Eikö hän olekin uskomaton, vieressäni istunut mies intoili Concertgebouw’ssa syyskuussa. Aplodit annettiin seisten.

Niin, onko? Se kysymys on askarruttanut monia. The New York Times kysyi hiljattain otsikossaan, ansaitseeko Mäkelä meteorimaisen nousunsa, ja Alex Ross huomautti The New Yorkerin jutussa keväällä, että monet muutkin kapellimestarit kuin ”pohjoismaiset nuoret miehet, joilla on hieno kasvojen luusto” ovat viime aikoina loistaneet podiumeilla. Rondon Harri Kuusisaari pohdiskeli jutussaan aiemmin tänä vuonna, että Mäkelä tarvitsisi enemmän aikaa partituurien kanssa – siis lisää kypsyyttä. Myös eräs haastattelemani suomalaismuusikko mietti, onko Mäkelällä tarpeeksi aikaa etsiä omaa ääntään, kun valokeila on koko ajan suunnattuna häneen.

Kaiken kukkuraksi Mäkelä ei ainoastaan johda, vaan myös soittaa – useimmiten kamarimusiikkia mutta Oslon orkesterin kiertuekonsertissa Pariisissa myös solistina. Hän esitti yhdessä viulisti Daniel Lozakovichin kanssa Brahmsin kaksoiskonserton.

Joissain kohdissa soitosta huomasi, ettei Mäkelällä ole juuri aikaa harjoitella, mutta se ei haitannut minua. Nautin esityksestä. Siitä kuulsi yhdessä soittamisen ilo ja vapautunut leikkimielisyys. Myös konsertin toisen teoksen, Brahmsin ensimmäisen sinfonian, esitys oli hyvä. Kuunnellessani ihmettelin, kuinka tarkasti muusikot seurasivat Mäkelää. Vaikutti kuin Mäkelän ja muusikoiden välillä olisi ollut näkymätön säie. (Sama vaikutelma välittyi myös Pariisin orkesterin konsertissa toukokuussa.) Lievän duubioni perusta oli henkilökohtainen: pidän nykyisin enemmän Brahmsista, joka on tulkittu pienieleisemmin. Minulle Brahmsin sinfonioiden edistyksellisyys syntyy katseesta kohti menneitä vuosisatoja. Se on usein toteavaa ja siksi niin lohdullista musiikkia. Kun haluan nähdä oman tunteeni sijaan maiseman, kuuntelen Brahmsia. Mäkelän ja Oslon filharmonikkojen tulkinnassa oli makuuni liikaa draamaa.

Myös muut kuulemani sinfoniat ajoivat minut päänsisäisiin väittelyihin, koska en ollut tulkinnoista aina samaa mieltä – joskaan en käy konserteissa ”ollakseni samaa mieltä”. Ongelmani liittyivät etenkin Beethovenin yhdeksännen (Pariisin orkesteri, toukokuu) ja Mahlerin ensimmäisen (Concertgebouw-orkesteri, syyskuu) ”ratkaisukeskeisyyteen” – siis pyrkimykseen suunnata valtaosa energiasta kohti loppuhuipennusta.

En tarkoita, etteivätkö konsertit olisi olleet hyviä. Concertgebouw’n konsertti, jonka ohjelmassa oli myös Schönbergin Verklärte Nacht, oli monella tapaa upea. En ollut käynyt Amsterdamissa aiemmin. Kuunnellessani ajattelin, etten ole koskaan ollut paikassa, joka soisi näin hyvin. Edes ensimmäinen kerta Wienin filharmonikkojen konsertissa Musikvereinissa ei aiheuttanut vastaavaa akustisen maailmankuvan laajentumaa. Resonanssi oli uskomaton. Tuntui, kuin orkesteri olisi kietonut minut itseensä.

Rakastan Mahlerin sinfonioita. Niiden omalakisuus ja vikuroiva muotokieli ensimmäisestä viimeiseen antavat toivoa siitä, että uusia muotoja on ylipäätään mahdollista löytää. Antiikin mytologiassa titaanien kohtalo on tulla karkotetuiksi maan syvimpään kolkkaan, mutta ensimmäinen sinfonia edustaa kaikkea muuta. Se säihkyy uutta elämää. Alun sävelkieli on läpikuultavaa ja elämänjanoista kuin aukeamassa olevan kukan terälehti. Ensimmäiset fraasit synnyttävät kirjaimellisesti uuden maailman, vähän Beethovenin yhdeksännen ja Reininkullan alkujen hengessä.

Haurauden ja vahvuuden yhtäaikaisuus on vaikea tavoittaa; siinä on jotain toismaailmallista. Muistan, kuinka vaikuttunut olin Mäkelän hienovireisestä tavasta tehdä se HKO:n kanssa vuonna 2021. Kaikki tuntui olevan pelissä. Concertgebouw’n tulkinnassa minua mietitytti suoraviivaisuus. Musiikin vivahteet jäivät välillä eteenpäin vievän energian jalkoihin. Kuten kapellimestari Herbert Blomstedt on sanonut: Mahlerissa inhimillistä on se, että hän oli etsijä. Juuri se tekee Mahlerista niin poikkeuksellisen.

Se, mikä on toiselle vieraannuttavaa, on toiselle ilo. Concertgebouw-orkesterin viulisti Alessandro Da Giacomoon varsinkin Mäkelän Mahlerit ja Straussit ovat tehneet vaikutuksen. Toisaalta hän huomauttaa, että mitään tulkintoja ei kannata ottaa lopullisena totuutena.

”Kaikki tulkinnat ovat sidoksissa tulkitsijan elämänvaiheeseen”, hän sanoo.

”Se [musiikki] on heidän elämänsä.”

KLAUS MÄKELÄ vastaa puhelimeen amsterdamilaisesta hotellista marraskuisena tiistaina. Hän asuu virallisesti edelleen Suomessa, muttei ole vuoden 2022 jälkeen maksanut veroja Suomeen, koska on täällä niin vähän. Käytännössä hän viettää konserttisalien lisäksi aikansa lähinnä hotelleissa. Hän menee aina samoihin hotelleihin, ja samoihin huoneisiinkin.

”He [hotellin tutut työntekijät] ovat toinen perhe.”

Haastattelemani muusikot ilmaisivat huolensa Mäkelän jaksamisesta ja toivoivat, että hän saisi aikaa myös lomailla ja rentoutua.

”Totta kai mä aina funtsin. Sehän on tässä elämässä kaikista vaikeinta, että tehdään suunnitelmia niin monen vuoden päähän. Esimerkiksi nyt olin viikon Pariisissa ja sitten menin viikonlopuksi Lontooseen, ja tulin tänään harjoitukseen suoraan koneesta. Eihän se nyt tietenkään optimia ole. Olin aika väsynyt viime viikon alussa ja mietin, että voi vittu, pitääks tässä nyt”, Mäkelä sanoo.

Hän puhuu nopeasti kuin konekivääri. Joskus suomenkieliset ilmaisut meinaavat unohtua.

”Mutta loppujen lopuksi siellä Lontoossa oli niin ihanaa. Se konsertti oli niin hyvä. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut niin hyvää konserttia. Mä olin niin onnellinen. Mä opin niin paljon siitä.”

Sen konsertin jälkeen ei enää väsyttänyt. Mäkelä sai ”energiaa moneksi viikoksi”.

Hän sanoo, että uuden orkesterin eteen meneminen jännittää. Nyt erityisesti Wienin filharmonikkojen. Berliinissäkin jännitti, vaikka sitä ei soittamassa olleen muusikon mukaan huomannutkaan.

”Kyl mua jännitti ihan hirveesti, mutta olin onneksi tehnyt sitä samaa ohjelmistoa vähän siellä sun täällä. Loppujen lopuksi ne on kaikki orkestereita. Ei ne niin erilaisia ole, vaikka joskus lopputulos on paljon parempi kuin muualla.”

Mäkelä sanoo, että parhaimmatkin orkesterit soittavat harjoituksissa joskus epätasaisesti. Esimerkiksi Concertgebouw-orkesterin ja Berliinin filharmonikoiden kohdalla kehitys harjoituksista konserttiin on Mäkelän mukaan eksponentiaalinen. Jos hänen pitää ratkaista ongelma, hän miettii usein entistä opettajaansa Jorma Panulaa. Niin kävi viimeksi haastattelupäivänä Concertgebouw’n salissa. Mistään ei saa mitään selvää, vähiten kapellimestarin korokkeelta. Panulan oppeja muistellen Mäkelä sai hankalan kohdan toimimaan.

”Se [Panulan koulu] antoi sellaisen terveen lähtökohdan. Moni kapellimestari on loppujen lopuksi niin perseestä, koska se on niin ei-muusikkolähtökohtaista touhua. Ymmärrän senkin siinä mielessä, että pitää yrittää visioida jotakin ja tuoda se todeksi. Usein ei kuitenkaan ymmärretä, mistä se lähtee. Eli siitä fyysisestä soittamisesta.”

Kun Mäkelä oli nuori, hän kävi itse keikoilla orkestereissa. Hänen muusikkolähtöinen tapansa ajatella pohjaa myös omaan kokemukseen. Mutta: orkesterille kiukuttelu ei ole kovin muusikkolähtöistä. Tunnistaako Mäkelä joskus kiukutelleensa?

”No joo, kyl mä varmaan [joskus sanon tiukemmin kuin tilanne jälkikäteen ajateltuna vaatisi]. Kyl mä välillä. En mä mitään kadu, koska en käyttäydy holtittomasti. Mutta kyllä välillä tulee olo, että ehkä olisi voinut lähestyä enemmän näin tai noin”, Mäkelä sanoo.

Hän kertoo, ettei koskaan nöyryytä yksilöitä. Sen sijaan yhteisöltä voi hänen mielestään vaatia paljon.

Mäkelän mielestä orkesteri on outo työpaikka, koska konserttien jälkeen ei anneta palautetta siitä, mikä meni hyvin ja mikä huonommin. Totta kai asioita voi käydä läpi seuraavalla kerralla, mutta silloin konsertin yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Hän sanoo, että joskus tiukat sanamuodot ovat johtuneet siitä, että on ollut pakko saada ihmiset tajuamaan jokin asia.

”Ihan aina en ajoita täydellisesti.”

Mutta: joskus on tehtävä selväksi, missä rima sijaitsee.

(Saatuaan sitaatit nähtäväkseen hän tarkentaa ääniviestillä Pariisista: Se kiukuttelujuttu. Tulee vähän sellanen Matti Nykänen -meininki noista sitaateista, mikä ei ehkä ollut ihan mun tarkoitus; silleen et ehkä kiukuttelen, ehkä en. Sitä mä en kyllä tarkoita. Ehkä se on hyvä vähän define mitä se on mun näkökulmasta – mä oon ihan varma, että jutussa on kyllä kontekstia muiden näkökulmasta. Mulle kysymys ei ole ehkä kiukuttelusta per se, vaan turhautumisesta. Kun mä tiedän, miten ihmiset soittaa, ja miten ne voi soittaa. Niin mä en voi sietää sitä, kun ihmiset soittaa alle oman tason, tai etenkin yleinen keskinkertaisuus soitossa. – – Sitä [turhautumista] voi ehkä joskus kuvata, että se on kiukuttelua. Mun näkökulmasta on hyvä antaa kontekstia; että se ei ole ”ehkä kiukuttelen ehkä en” -Matti.)

Mäkelän mielestä on hyvä, että erilaisiin orkesterikulttuurin lieveilmiöihin on alettu viime aikoina kiinnittää enemmän huomiota.

”Kyl mä yritän tehdä paremmin. Että on enemmän naissäveltäjien teoksia niissä paikoissa, joissa voin itse vaikuttaa. Ja esimerkiksi kapellimestareihin ja solisteihin, totta kai yritän ajaa [että olisi erilaisia ihmisiä]. Etenkin uudessa musiikissa on auennut ihan hirveästi kiinnostavia ääniä. Muutenkin aika on hyvä uudelle musiikille.”

Mäkelä kertoo oppineensa jokaiselta orkesteriltaan hyvin paljon. Oslon kurinalaisuudesta, pariisilaisten lukeneisuudesta ja kyvystä hahmottaa nopeasti erittäin vaikeaa musiikkia, Amsterdamin käsittämättömästä soinnista, Chicagon voimasta ja eläimellisestä intensiteetistä.

Hän sanoo, ettei olisi ottanut Concertgebouw’n lisäksi toista ylikapellimestarin pestiä Euroopasta. Amsterdam ja Chicago ovat niin erilaisia, että Mäkelä ei näe asiassa ongelmaa. Mutta viimeksi tänään hän mietti, kuinka kovaa on tehtävä töitä, että he saavuttavat Concertgebouw-orkesterin kanssa yhteiset tavoitteet.

”Mutta se on se, mitä haluan tehdä.”

Mäkelää on yritetty saada keikoille Suomeenkin. Esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteri on toistuvasti pyytänyt häntä johtamaan, mutta aikaa ei ole löytynyt. Mäkelä sanoo, että hän johti Suomessa uransa alkuvaiheessa niin paljon, että nyt on hyvä olla hetki poissa ja palata, kun aikaa on kulunut vähän enemmän. Suomen meininkiä hän kehuu mahtavaksi. Hiljattain hän oli kuuntelemassa Pekka Kuusiston johtaman konsertin Musiikkitalossa.

Agentuuri ei kuulemma velvoita häneltä mitään. Kaikki päätökset ovat omia, hän vakuuttaa. Hän kertoo voivansa lopettaa milloin tahansa, mutta ei halua, koska musiikki on se, mikä hänelle elämässä merkitsee. Hän sanoo yrittävänsä kaikkensa, että jokainen konsertti olisi mahdollisimman hyvä.

Itseään koskevaa kritiikkiä Mäkelä sanoo lukevansa toisinaan. Omasta mielestään hän kyllä tietää, milloin konsertti meni hyvin. Oslolaisten kanssa tehtyyn Brahmsin ensimmäiseen sinfoniaan ja Concertgebouw’n syyskuiseen konserttiin hän on tyytyväinen. Pariisin Beethovenin yhdeksättä hän pyytää anteeksi. Hänestä se oli ”kamalan huono”. Tosin aikaa harjoitella oli vain päivä.

On hyvä, että kriitikot vaativat hyviä konsertteja, Mäkelä sanoo. Se, mitä hän toivoisi, on analyyttisyys.

Miksi jokin on hyvää ja miksi ei?

”Toinen sanoo, että tämä on Kristuksen toinen tuleminen ja toinen sanoo, että tämä on paskinta ikinä. Kumpikaan ei tietenkään ole totta. Se ei voi olla niin mustavalkeeta, että on joko paras tai huonoin.”