Analyysi: Miks tää on tällasta? Eli mistä Akse Petterssonin näytelmät kertovat

Tavallaan se on juuri oikein.

Että yleisö nauraa, vaikka ei välttämättä ymmärrä, mille. Tai haluaisi nauraa, mutta ei löydä siihen aihetta ja pettyy. Tai nauraa kyynelten läpi ehtimättä ihmetellä, mistä ne kyyneleet siihen tulivat.

Oikein siksi, että juuri tätä Akse Petterssonin näyttämötriptyykki käsittelee: hämmentyneitä ihmisiä, jotka eivät ihan tiedä, mihin elämä meni tai menee eli mitä tapahtuu seuraavaksi. Ihmisiä, joille työ on ollut elämän sisältö ja koossapitävä rakenne, mutta joiden koko olemassaolo tuntuu hukanneen suuntansa. Ihmisiä, jotka ovat jääneet limboon merkityksen muotoisen tyhjiön ympärille. Ihmisiä, joilta murenee tulevaisuus alta.

Huomenna hän tulee… hulluksi?

Petterssonin kolmessa näytelmässä ollaan työpaikoilla ja niiden liepeillä, siellä missä kipeä kiteytyy niin että sille on pakko nauraa: kahvihuoneessa, kuvaussetin tuntumassa (ehkä), tutkimuslaboratoriossa ja sen liepeillä. Viimeisessä osassa avautuu näkymä myös pomon huoneeseen, jonka luksuselementtejä ovat silmätipat ja viinapullo – kuin silmäniskuna edellisen osan ikirikkinäiselle kahvipumpulle ja kirveltävälle käsidesille.

Tämä voisi olla kuva pitkälle viedystä kapitalismista. Tai ennustus maailmasta, jossa tekoäly tekee kaiken olennaisen ja ihmisten tehtäväksi jää keksiä, miten käyttää aikansa, kunnes kuolee.

Sitä voisi katsoa myös jonkinlaisena vuosikymmenet läpäisevänä röntgenkuvana, joka näyttää, että tällaista on ollut siitä saakka, kun lakkasimme metsästämästä, keräilemästä ja viljelemästä maata. Aloimme pyöritellä ensin papereita, sitten bittejä ja lopuksi päätämme.

Ehkä se on melankolinen metafora keski-iästä. Tai satiiri ajasta, jossa ’totuus’ on vain läppä muiden joukossa. Merkitys schmerkitys.

Toimistotyö, tutkimustyö, luova työ. Työaika, oma aika, yhteinen aika. Traumat, pelot, toiveet, unelmat.

Pelkkää esittämistäkö kaikki?

PETTERSSONIN työryhmiensä improvisaatioiden pohjalta kirjoittamaan ja ohjaamaan triptyykkiin kuuluvat Jäähyväiset kahvihuoneelle (Takomo 2022), Joitakin keskusteluja merkityksestä (Q-teatteri 2023) sekä Oppitunteja eläville (Kansallisteatteri 2025).

Näytelmät ammentavat osin samasta lähteestä kuin erittäin suositut tv-sarjat: Ricky Gervaisin 2000-luvun alussa tunnetuksi tekemä Konttori sekä koomikko Ben Stillerin hiljattain ohjaama Severance. Sopii epäillä, että osa esitystenkin suosiosta liittyy siihen, että Y-sukupolvelle työelämä vaikuttaa absurdilta teatterilta.

Maailmaa voi sekä kiittää että syyttää siitä, että absurdi on tehnyt paluun; mutta se tuskin johtuu vain työn tekemisen murroksesta.

Petterssonin näytelmätkään eivät ole absurdeja ainoastaan tragikoomisella ja osin läkähdyksiin asti naurattavalla tavalla vaan eksistentiaalisessa, olemassaolon ja nykyihmisyyden perustuksiin porautuvassa merkityksessä. Sellaisessa, jossa nauru aina jossain kohtaa juuttuu kurkkuun.

Kaikki on mahdollista. Elämä on tässä.
Kaikki on mahdollista. Kaikki tää on mun tiätsä. Pelkkiä mahiksia kaikkialla. Mahis, mahis, mahis, mahis.

(Jäähyväiset kahvihuoneelle)

Kaikissa kolmessa näytelmässä on tapahtumattomuuden ja täyttymättömyyden asetelma sekä joukko itse aiheutettuja  vastoinkäymisiä. Esikuva lienee tietoinen, ja vaikka vertaus ei välttämättä ole aivan kohtuullinen, Petterssonin triptyykki tuo mieleen Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -klassikon.

Jokaisessa Petterssonin näytelmistä on myös kohtaus, joka muistuttaa Luckyn monologia samaisessa merkkiteoksessa. Beckett on kirjoittanut Luckyn orjaksi, joka on aivan kirjaimellisesti sidoksissa isäntäänsä Pozzoon ja osaa ajatella, mutta vain käskystä, tietty hattu päässään. ’Ajatteleminen’ on Luckyn tapauksessa pidäkkeetön autodidaktinen purkaus, jossa tekstiä tulee kovalla paineella, vailla ulkopuoliselle avautuvaa järkeä.

Vastaavanlaisia verbaalisia temppuratoja ovat Tuomaksen (Tuomas Rinta-Panttila) hillitön haaveilumonologi Kahvihuoneen alussa, Katariinan (Katariina Kaitue) taiturillinen olemisfundeeraus Oppituntien tupakkatauolla sekä E:n (Elina Knihtilä) aivan käsittämättömille kierroksille kiertyvä joko tai -monologi Keskusteluissa.

Niissä tihentyy liioittelemisen leikki, jonka kaikki tunnistavat ja joka palkitsee katsojansa viemällä koomiset kärjistykset lähes sietokyvyn rajoille. Välillä vauhti kiihtyy hurjaksi, ja osa etenkin Joitakin keskusteluja merkityksestä -esityksen riemukkuudesta syntyy siitä, ettei katsoja voi olla varma, miten paljon esimerkiksi E monologissaan improvisoi ja selviytyykö hän kunnialla tai edes hengissä maaliin.

Se joko on merkki tai sitten se ei ole. Ei siinä ole tilaa epäselvyydelle.

Se joko on tai ei.

Se on tämä tai tuo. Se on makea tai hapan. Pohjoinen tai etelä. Yö tai päivä. Hyvä tai paha.

Iso pieni / Kylmä kuuma / Kuiva märkä / Ilo suru / Stop go / On off / Play pause / Pankki luotto / Credit debit / Netto brutto / Sota rauha / Alla päällä / Totta tarua / Tottelu kapina / Syntyä kuolla / Puhua vaieta / Säästää käyttää / Myydä ostaa / Lainata palauttaa / Lattia katto / Ylinen alinen / Taivas maa / Täysi tyhjä

Lista jatkuu tämän jälkeenkin. Ja jatkuu. Ja edelleen jatkuu. E haluaisi jo lopettaa, mutta yleisö vaatii lisää, ja logiikka alkaa levitä saaden yhä oudompia muotoja.

Väite, että viestinnässä ’ei ole tilaa epäselvyydelle’, osuu absurdin ytimeen. Kaikki on epäselvää, epävarmaa, ja osin myös epätoivoista.

Siitä huolimatta vanha sirkushevonen tanssii ja ottaa tilansa, vaikka sitten näyttämön takana, saatuaan vihdoinkin jonkun katsomaan. Huomion hakeminen rinnastuu menetettyyn luottamukseen ja kadotettuun kunnioitukseen. Taistelu siitä on raastavaa.

Pelottavia sävyjä Joidenkin keskustelujen muutenkin perin kummalliseen  tunnelmaan tuo kohtaus, jossa kaksi selvästi yhteen hitsautuneista näyttelijätoveruksista ei tunnista – tai ole tunnistavinaan – kolmatta.

Näytelmän hahmot elävät muutenkin jonkinlaisessa toistuvan dementian tilassa, jossa lyhytkestoinen muisti osoittautuu kerta toisensa jälkeen epäluotettavaksi. Asiat unohtuvat, toistuvat ja jatkuvat jonkinlaisilla zombie-asetuksilla, joita homo ludens yrittää keventää hassuilla hatuilla ja peruukeilla.

Kukaan opi mitään. Mutta miksi edes opetella?

PETTERSSONIN esitykset syntyvät näyttelijöille syötettyjen aiheiden ja niistä improvisoitujen kohtausten pohjalta. Ne on näin ollen syytä kreditoida myös kulloinkin mukana oleville näyttelijöille.

Kun lukee Petterssonin kolmea viimeisintä draamaa, huomaa että improvisaatiolähtökohdista huolimatta kaikki on lopulta esitetty niin kuin se on kirjoitettu (ja epäilemättä kirjoitettu sen pohjalta, mitä on päätetty esittää).

Useimmiten se, mikä on ollut hauskaa esityksessä, naurattaa myös luettuna. Kyse voi olla osin varjokuvista, onnistuneiden näyttämötulkintojen muistumista, mutta usein myös jostain tekstuaalisesta: rytmistä, assosiaatioista, onomatopoetiikasta, lauseiden jännitteistä ja niiden purkautumisesta, yllätyksistä. Ja liioittelun liioittelusta.

Joitakin keskusteluja merkityksestä -näytelmän dronekohtaus, jossa vuoroaan määrittelemättömän kauan odottaneet näyttelijät ajattelevat tilaisuutensa elokuvan kuvauksissa vihdoin tulleen – ja saman tien menneen – on hauskimpia, mitä muistan näyttämöllä nähneeni.

Se on pitkälti näyttelijöiden ansiota – Elina Knihtilän, Tommi Korpelan ja Pirjo Longan dream team pelaa täydellisesti yhteen – mutta myös absurdin draaman juhlaa.

Tilanteen vertauskuvallisuus on kirkas, eikä kuitenkaan ilmeinen.

Innokkaat, mutta kalvavaa epävarmuutta kokevat keski-ikäiset näyttelijät, joita ei ole kiinnitetty pää- tai edes sivurooleihin vaan joukkokohtauksiin, odottavat kutsua kameran eteen tietämättä mitä heiltä odotetaan. Sehän on painajainen! Kuvaukset ovat käynnissä, mikään ei etene, odotus jatkuu.

Unohdetut näyttelijät tappavat aikaa kehittämällä mitättömistä asioista riemua (kerran) tai ongelmia (monta kertaa). Heidän ympärillään hyörii tanssija, jonka käsittämättömiksi jäävät eleet voi tulkita esimerkiksi Taiteeksi, sekä välinpitämätön nuori muusikko, jota turhautuneiden näyttelijöiden ahdinko ja hysteeriset purkaukset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Nuorilla on omat angstinsa.

Tältä voi tuntua elokuvan kuvauksissa, kun suurin osa ajasta menee sen odottamiseen, että jotain tapahtuisi. Tältä voi tuntua myös elämässä, sen lukemattomissa välitiloissa ja alaviitteissä, ehkä useinkin.

Sitku tosin on suistumassa ehdolliseen muotoon: sitjos.

KOLMESTA näytelmästä ensimmäinen eli Jäähyväiset kahvihuoneelle on ehkä ilmeisin ja sketsimäisin, ja itselleni vähiten kiinnostava.

Se tuntuu rakentuneen peräkkäin kirjatuista ranskalaisista viivoista. Ne muodostavat listan asioista, jotka työpaikoilla ja etenkin niiden taukotiloissa voivat tarjota aiheita komiikkaan: työhaastattelut, nuoret harjoittelijat, työntekijöiden yksityiselämä, työpaikkaromanssit, henkiset ja fyysiset sisäilmaongelmat, haaveet, potkut…

Tekijöiden mukaan yksi näytelmän teemoista on ihmisen alituinen toive muutoksesta – ja samalla muutosta kohtaan tunnettu pelko. Kiteytystä voi pitää koko poliittista järjestelmää jäsentävänä dikotomiana, joten tekstiltä voisi odottaa enemmän.

Se on myös selkeästi pienen, jopa ahtaan, suljetun tilan draamaa, jonka itse pääsin näkemään Takomon sijaan vasta Kansallisteatterissa. Siellä se esitettiin kenties logistisista syistä suurella näyttämöllä, mikä korosti vähän vääriä asioita eikä tuottanut tulkintaan ainakaan mitään lisäarvoa.

Joitakin keskusteluja merkityksestä pysyy kolmesta draamasta selkeimmin kasassa kenties siksi, että kohtaukset tapahtuvat yhdessä tilassa ja ainakin näennäisesti yhdessä ajassa, eivätkä ne ole irtonumeroita vaan seuraavat toisiaan osin hupaisan hämärienkin kausaliteettien kautta. Tempo pitää pulssin jatkuvasti koholla ja outouttamisen ilmassa. Siksi se myös toimii triptyykin osista parhaiten absurdina komediana.

Näin esityksen ensi-illassaan Q-teatterissa, mutta myös toistamiseen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Yllätyksiin ja absurdeihin käänteisiin perustuvalle komedialle on melkoinen happotesti tulla katsotuksi kahdesti – mutta nauroin sille toisella kerralla vähintään yhtä paljon!

Oppitunteja eläville vaikuttaa olevan triptyykin osista pisimmälle kirjoitettu, selvimmin perinteistä näytelmämuotoa noudatteleva. Se on myös yhteiskunnallisin, monikerroksisin ja vaatii ehkä siksi eniten sulattelua esityksen jälkeen.

1970-luvulle ja dogmaattisen vasemmistolaisuuden kehykseen sijoitettu tulevaisuudentutkimuslaboratorio on herkullinen set up. Ollaan kovasti tutkivinaan jotain olennaista, jopa henkensä kaupalla, vaikka kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä mitä tutkimuksissa saadulla datalla tehdään. Toteutetaan vain toimeksiantoja, noudatetaan sääntöjä –  ja pysytään uskollisina puolueelle.

No, tästä kun nopeesti kattoo niin on, muistiyksikkö kyllä aivan täynnä, eli siellä on sitten kaikenlaista käyrää. Jyrkkää kulmaa, loivaa kulmaa. Mutta paljon dataa. On mielenkiintoisia käyriä ja näin.

– –

Eihän siitä mitään tolkkua sellasenaan ota. Mutta se lähetetään sitten eteenpäin, ja sitä siellä sitten analysoidaan. Viedään Kasarminkadulle ja Kukkolan Tapsa sitä sitten kattelee ja pistää taas vuorostaan eteenpäin. Ja kyllä mun näppituntuma sanoo, että joku tästä jotain saa, ja joka tapauksessa tässä oli paljon kiinnostavaa pohdittavaa jota sitten muitten toimesta tutkitaan.

Kenelläkään ei ole käsitystä tulevaisuudesta – ja miten voisi ollakaan? Ihminen ja hänen rajallinen ymmärryksensä kun on väistämättä sidoksissa siihen minkä jo tuntee ja mitä ympärillään näkee ja kokee.

Vakavasti itsensä ja asemansa ottavat ihmiset ovat tunnetusti parasta materiaalia komedialle, ja sellaisia ovat kaikki neljä näytelmän ”tutkijaa”, ryppyotsainen vähemmistökommunisti Janne (Janne Reinikainen) eritoten. Milloin nämä aikuiset kilpailevat lähes verissäpäin siitä, kuka saa istua pulpetin ääressä, milloin taas vedättävät pomottavaa, vastuuta kiertelevää esimiestä.

Yksi näytelmän kiinnostavimmista aspekteista liittyykin valtaan, vallankäyttöön ja poliittiseen tietoisuuteen (ja sen naiiviin yksisilmäisyyteen) sekä siihen, miten ihmiset kiinnittyvät toisiinsa tai muodostavat joukkoja. Miten yksilö löytää paikan ja tehtävän, joka tuottaa hänelle yhdessä elämisen mielekkyyttä?

Kysymykset jäävät ikään kuin väreilemään pinnan alla, ja on sääli, jos niiden antaa vain upota. Aineksia paljon enempään olisi melkein käden ulottuvilla.

KOSKA näytelmät sijoittuvat erilaisille työpaikoille ja kertovat työyhteisöistä, Petterssonin kolmea näytelmää voisi lukea työelämän huonontumisen lyhyenä historiana (tätä nimeä kantaa professori Juha Siltalan tutkimus, joka ilmestyi kirjana 2004).

Globaalissa hyperkilpailussa työntekijöistä yritetään saada irti kaikki ja vähän enemmän, työehtoja huononnetaan, työntekijän oikeuksia heikennetään. Kaikkialla on jatkuvasti kiire, jonka seurauksena laatu kärsii ja ihmiset vielä enemmän. Yhä harvempi tuntee ammattiylpeyttä tai sitoutuu työnantajaansa muuten kuin pakosta. Työntekijöiden keskinäinen luottamus on luja liima, mutta sekin on alkanut rakoilla.

Mielestäni kaikki kolme näytelmää kertovat kuitenkin työelämää enemmän elämästä vailla merkityksiä ja mielekästä tulevaisuutta. Siis meistä ja ajasta, jota elämme.

Murrosaika tuottaa vielä toistaiseksi poliittista satiiria, räävittömiä meemejä ja pilapiirroksia sekä absurdia taidetta. Kun elämä muuttuu mielettömäksi, sitä voi olla turha yrittää jäsentää pelkän järjen avulla. Voimattomuus lamaannuttaa, joten on helpottavaa edes nauraa sille, mille ei voi mitään.

Kun demokratian heikentämisessä mennään riittävän pitkälle, satiirikotkin vaikenevat.

Samuel Beckettin 1949 ilmestynyt Huomenna hän tulee, samoin kuin koko absurdismin tyylisuuntaus, syntyi reaktiona vastikään päättyneeseen toiseen maailmansotaan.

”Naiset synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö.”

Kirjailijan kuuluisa näyttämöohje ”mitään ei tapahdu, kaksi kertaa” jättää tilaa tulkinnoille. Pinnallisesti luettuna koomisen ohjeen voi tulkita myös viittauksena edeltäviin suursotiin ja ihmislajin oppimattomuuteen.

Elämmekö nyt aikoja, jossa omaan horisonttiimme hahmottuva ekokatastrofi, tekoälyvallankumous, demokratian, lukutaidon, sivistyksen ja kriittisen ajattelun hapertuminen, merkityskato sekä kolmannen maailmansodan mahdollisuus antavat myös Petterssonin triptyykille painoa?

Toisesta maailmansodasta, keskitysleireistä ja natsi-ideologiasta kirjoittanut filosofi Hannah Arendt on nyt monen käsissä kuluvaa lukemistoa. Hänen Totalitarismin synty -teoksensa kansilehdellä siteerataan Buchenwaldin keskitysleiriltä selvinnyttä ranskalaista aktivistia, David Rousset’ta:

”Keskivertoihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista.”

Kukaan ei halua elää maailmassa, jossa keskiverto ja tavanomainen menettävät merkityksensä, ja absurdi lakkaa olemasta absurdia.

Sehän olisi helvetti.

Oikaisu 2.4. klo 10.50: Akse Petterssonin nimi oli kirjoitettu otsikossa väärin muodossa Petterson.