Amerikan ihme ei tarkoita enää samaa

HELSINGIN JUHLAVIIKKOJEN hienosta klassisen musiikin tarjonnasta todennäköisesti eniten odotuksia herätti maineikkaan Cleveland Orchestran vierailu Musiikkitalossa kahtena iltana putkeen. Kyseessä on perinne: Juhlaviikoilla ovat takavuosina vierailleet maailman parhaat orkesterit, kuten Berliinin filharmonikot ja Amsterdamin Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri.

Myös Cleveland Orchestra kuuluu jos ei aivan samaan kastiin, sen tuntumaan. Se on yksi Yhdysvaltojen arvostetuimmista orkestereista, osa niin kutsuttua ”Big Fivea” yhdessä New Yorkin filharmonikoiden, Chicagon sinfoniaorkesterin, Bostonin sinfoniaorkesterin ja Philadelphian orkesterin kanssa.

Ensimmäinen konsertti, jossa solistina esiintyi viime vuoden Juhlaviikoilla Bachin Goldberg-variaatiot soittanut islantilainen Víkingur Ólafsson, oli loppuunmyyty pitkään. Täytyyhän suurta amerikkalaista päästä katsomaan.


YLIKAPELLIMESTARI Franz Welser-Möstin johtama ohjelma olikin hittikimara: Schumannin pianokonsertto ja Tšaikovskin viides sinfonia.

Konsertin aloittanut Schumannin pianokonsertto ei ole niin esittelevän virtuoosinen kuin monet muut tuon ajan konsertot. Ehkä vähän samaan tapaan kuin sellokonsertto vuodelta 1850 – niin ikään a-mollissa – pianokonsertto vaatii herkkyyttä, monipuolista muusikkoutta ja kykyä nähdä pinnan alle. Siinä on ihmeellinen väreily, jota ei voi paikantaa mihinkään yksittäiseen elementtiin. Víkingur Ólafssonin ja Cleveland Orchestran tulkinnasta en löytänyt tätä väreilyä.

Ólafsson on tarkka, teknisesti suvereeni pianisti. Hänen uransa on ollut nousukiidossa vuosikausia. Soitto Schumannin konsertossa oli taitavaa mutta sisäsiistiä. Se kuulosti liiankin geometriselta.

Väliajalla mietin, mitäköhän Tšaikovskin viidennestä  tulee. Siinä jos missä paljastuu, löytyykö intohimoa vai ei. Ensimmäisessä osassa piti vielä totutella. Sointi ei varmasti ollut sitä, mitä se pidemmällä harjoitusajalla olisi voinut olla – Musiikkitalon sali on hyvä muttei helpoin.

Toinen osa oli mielestäni liian nopea ja tasapaksu – ajattelen, että kun kauneutta vielä jossain on, siihen voisi hieman tarrata. Lisäksi se on täynnä partituuriin merkittyjä agogisia eli rytmisiä ja tempollisia vaihteluja. Esitysohjeessa sanotaan con alcuna licenza, joidenkin vapauksien kera. Siksi tulkinta herätti vähän hämmennystä – Welser-Möst sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että kapellimestarilla ei tarvitse olla ideoita, koska säveltäjillä niitä kyllä on. Kolmas valssiosa oli puolestaan vähän raskas. Tšaikovski jos kuka maailman merkittävimpänä balettisäveltäjänä tietää, mitä on tanssin kepeys.

Sinfonian finaali sen sijaan vei täysin mukanaan. Kaikesta – myös niistä osista konserttia, jotka eivät iskeneet henkilökohtaisesti – kuuli, kuinka tarkka, soinniltaan elegantti ja yhtenäinen orkesteri on kyseessä. Esimerkiksi sellaista ykkösviulusektiota kuin Cleveland Orchestrassa kuulee vain harvoin.

Moni muu kriitikko oli innostuneempi. Rondon Harri Kuusisaari kirjoitti luksusorkesterin soittaneen yleisön hurmioon ja Hufvudstadsbladetin Mats Liljeroos kutsui Ólafssonin Schumannia runolliseksi. Helsingin Sanomien Jukka Isopurokin piti, vaikka ei täysin varauksetta. 


SILTI ON todettava, että orkesterien erot ovat nykyään pienempiä kuin ajattelisi. Sellaista ”Amerikan ihmettä” kuin ehkä joskus ei enää ole mahdollista kokea, koska Musiikkitalossa kuulee hienoja konsertteja ja solisteja verrattain usein.

Juhlaviikkojen ohjelmassa Esa-Pekka Salosen johtama Musorgskin Hovanštšina-ooppera RSO:n ja erinomaisen solistikaartin esittämänä oli mielestäni merkittävä – myös siksi, että esityksen elinkaari jatkuu ensi vuoden Salzburgin pääsiäisfestivaalille. Tällaista pitkäjänteisyyttä saisi klassisen musiikin kentällä olla paljon enemmän.

Kun tähtiä tuodaan Suomeen, hyvin suunnitellut resitaalit ovat huomattavasti kustannustehokkaampi – ja usein kiinnostavampi – vaihtoehto.

Muistan ikuisesti pianisti Daniil Trifonovin resitaalin Juhlaviikoilla toissavuonna. Näillä Juhlaviikoilla festivaalisuunnittelun aatelia edusti loppuunmyyty urkuri Iveta Apkalnan resitaali. Bachin ja Philip Glassin teoksia yhdistänyt kokonaisuus muodostui kokonaistaideteokseksi, jonka sisälle upposi. Se avasi ajattelemaan Bachin urkuteosten tulkinnallisia mahdollisuuksia ja herätti hellyyttä tuota uskomatonta instrumenttia kohtaan. Kuten Vikingúr Ólafsson sanoi ennen Bach-encoreaan, Musiikkitalossa on ehkä maailman kauneimmat urut.

Juhlaviikot on saanut kansainvälisiin orkesteri- ja tanssivierailuihin Jane ja Aatos Erkon säätiön tuen, joka ulottuu vuoteen 2026. Se mahdollistaa kalliit vierailut. Itse ajattelen, että niin mukavaa kuin olikin kuulla Cleveland Orchestraa Musiikkitalossa, en menetä yöuniani, vaikka vastaaviin orkesterivierailuihin ei ihan joka vuosi olisi varaa.