Tämä on Amerikka

Pitkät - LP 11

Amerikkalainen politiikka on muuttunut parissa sukupolvessa lähes tunnistamattomaksi. Tommi Uschanov kertoo, miksi.

Puoli vuosisataa sitten Yhdysvalloissa uskottiin, että suuret maailmankuvalliset intohimot kuolevat pois yhteiskunnasta. Köyhyys, katkeruus ja epätasa-arvo katoavat, koska niiden hävittäminen on poliitikkojen päätavoite ja heillä on kansan vahva tuki. Eurooppaa kehotettiin jopa ottamaan mallia amerikkalaisten kiihkottomuudesta ja yhteistyöhalusta. Yhdysvalloista ei kuitenkaan koskaan tullut hyvinvointivaltiota. Aatteellisten ristiriitojen kiihkeys on lamaannuttanut koko poliittisen päätöksentekokoneiston. Kansalaisten luottamus valtiovallan hyvään tahtoon on romahtanut.

OLEN VIIME AIKOINA hämmästyttänyt ihmisiä kysymällä varoittamatta, mitä he tietävät Yhdysvaltain vuoden 1964 presidentinvaaleista. Ketkä olivat ehdokkaana, millaisten tunnusten alla, mikä oli vaalien tulos ja mitä sitten tapahtui?

Vastaukset ovat jääneet ohuiksi. Ihmisten mielikuvia 1960-luvun alun Yhdysvalloista hallitsee yhä presidentti John F. Kennedy, joka mainitut vaalit käytäessä makasi jo haudassa. Hänen nuorekas lumovoimansa ja järkyttävä kuolemansa marraskuussa 1963 ovat täyttäneet suomalaisten muistista myös sen kiintiön, joka varsinaisessa historiankirjoituksessa on varattu Kennedyn seuraajalle.

Sen miehen nimen ja puoluekannan, joka voitti vaalit pian Kennedyn murhan jälkeen, ovat useimmat sentään onnistuneet palauttamaan mieleensä. Jo tämäkin on silti vaatinut monilta erillistä haeskelua ja arvuuttelua. Presidentin epäonnisesta vastaehdokkaasta sen sijaan ei kukaan tunnu Suomessa muistavan enää mitään. Useimmiten häneksi on tarjottu erästä toista miestä, joka oli saman puolueen ehdokkaana sekä 1960 että 1968, mutta ei 1964.

Kuinkahan moni suomalainen on ylipäänsä ajatellut koko vuoden 1964 vaaleja äskettäin, sanokaamme vuoden sisällä? Tuskin monikaan. Mutta tämä tarina alkaa juuri niistä. Tähän on muitakin syitä kuin se, että vaalivuodesta on kulunut tasan puoli vuosisataa. Tärkein syy on, että vaalien aikainen yhdysvaltalainen yhteiskunta muodostaa erikoisen käänteiskuvan sille, mitä maa nykyään on.

Vuonna 2014 Yhdysvaltain republikaaninen ja demokraattinen puolue ovat niin kaukana toisistaan, että synkimmillään on ennustettu jopa jonkinlaisen sisällissodan puhkeamista. Republikaanien kannattajista suuri osa ei tunnusta demokraattipresidentti Barack Obamaa lainkaan maan lailliseksi johtajaksi.

Puoli vuosisataa sitten asiat olivat dramaattisesti paremmin. Vuonna 1964 tehdyssä kyselyssä vain 12,2 prosenttia yhdysvaltalaisista äänestäjistä oli sitä mieltä, että jompikumpi kahdesta suuresta puolueesta on pahasta heille itselleen tai vaaraksi kansakunnan yleiselle hyvinvoinnille. Peräti 49,5 prosenttia oli sitä mieltä, ettei suurten puolueiden välillä ole merkittäviä eroja lainkaan: kumpikin tekee parhaansa ja ajaa yhtä vilpittömästi kansakunnan etua.

Psykologi David Sears kirjoitti vuonna 1965, että ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti. Yleisesti ottaen mielipide-eroissa ei näytä olevan sitä sovittamatonta, kuolemaan asti taistelevaa piirrettä, joka on usein läsnä puoluepoliittisessa keskustelussa muualla.” Sears totesi myös, että ”yleisesti ottaen kummankin Amerikan poliittisen puolueen vastustajat pitävät vastustamaansa puoluetta kunnianarvoisana tavalla, jota ei esiinny monessakaan muussa maassa”.

Yhdysvaltain poliittista kulttuuria tarjottiin 1960-luvulla ylpeästi jopa malliksi, jota muun maailman tulisi parhaansa mukaan kopioida. Näin poliittinen keskustelu ja päätöksenteko muuttuisi muuallakin yhtä kiihkottomaksi, vastuulliseksi ja aikuismaiseksi kuin Yhdysvalloissa. Aikansa johtaviin valtio-opin tutkijoihin kuuluneet Gabriel Almond ja Sidney Verba julkaisivat vuonna 1963 teoksen The Civic Culture, joka oli vertaileva tutkimus viiden eri länsimaan poliittisista kulttuureista. Niistä pääpalkinnon vei nimenomaan USA: haastattelututkimuksen perusteella kansalaisten suhde valtiovaltaan oli siellä kaikkein tervein ja realistisin.

Politiikan seesteisyys miellettiin myös osaksi laajempaa kansainvälistä ilmiötä. 1960-luvun alkuun tultaessa sellaiset sosiologit ja valtio-opin tutkijat kuin Daniel Bell, Seymour Martin Lipset ja Richard Hofstadter juhlivat toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta suurten ideologioiden loppua, yhteiskunnallisen ilmapiirin jäähtymistä ja laimentumista, poliittisten maailmankatsomusten tasalaatuistumista. Ajatus levisi Yhdysvalloista nopeasti muualle länsimaihin, osittain kylmän sodan turvallisuusintressejä ajaneiden tiedevaihto-ohjelmien seurauksena.

Vuonna 1966 ruotsalainen Herbert Tingsten julkaisi kirjoituskokoelman Från idéer till idyll, joka on tämän ideologioiden loppu -kirjallisuuden eräänlainen huipentuma. Tingstenin mukaan länsimaissa oli jo siirrytty ”onnelliseen demokratiaan”, eivätkä mitkään merkittävät aatteelliset ristiriidat ehkä enää koskaan repisi yhteiskuntaruumista. Työn ja pääoman, vasemmiston ja oikeiston, vapauden ja vastuun ristiriidat liudentuisivat hiljaa pois, kun talouskasvu jatkuisi katkotta loputtomiin. Vasemmistossa sosiaalidemokratia voittaisi kommunismin ja porvaristossa taas liberaali keskustalaisuus kovan oikeistolaisuuden. Lopulta sosiaalidemokratia ja keskustalaisuuskin sulautuisivat toisiinsa ja jäljelle jäisi vain suuri muodoton hyvinvointikapitalismi, johon kaikki olisivat tyytyväisiä.

Suomessa 1960-luvun puolivälin Yhdysvaltoja teki aktiivisesti tunnetuksi Arvo Puukari, Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori, joka toimi vuosikymmenen mittaan myös vierailevana professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Vuonna 1966 Puukari julkaisi 450-sivuisen kirjan Näin Amerikassa, jossa hän kuvaa omia ja perheensä kokemuksia asuttuaan kaksi vuotta New Yorkissa. Hänen näkemänsä Amerikka on lauha ja leppeä onnela, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Nykyisellä terrorismin vastaisen sodan ja poliisivaltiollisen paranoian aikakaudella monikaan kirjoittaja tuskin suosittelisi USA:ta suomalaisille sellaisilla otsikoilla kuin ”Hitaasti ja harkiten”, ”Äly arvossaan” tai ”Vastustajia tutkitaan ja toivotaan ystäviksi”. Puhumattakaan siitä, että jo kirjan alkusivuilla kehuttaisiin, kuinka ”vielä nytkin sanoo Amerikan laki maan korkeimman oikeuden vahvistamana, että kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmoittaa poliisille nimeään”.

Puukarin teoksen sanoma saa nykylukijan hölmistyneeksi täydellisellä nurinkurisuudellaan. Hänen Amerikkansa eroaa Euroopasta sellaisilla piirteillä, jotka nykyään mielletään pikemminkin Euroopan omiksi tunnusomaisiksi piirteiksi. Köyhienkin korkea ja alinomaa nouseva elintaso; opillisen sivistyksen korkea arvostus; työläisten tasa-arvoinen neuvotteluasema työnantajien kanssa; laadukas terveydenhuoltojärjestelmä; uskonnollisen elämän kiihkottomuus – kaikki nämä ovat piirteitä, jotka Puukari haluaisi tuoda Amerikasta Eurooppaan siinä missä moni haluaisi nyt viedä ne Euroopasta Amerikkaan. Hän valittelee sitä, ettei Eurooppa ole riittävän amerikkalaistunut, eli nykymittapuulla siis riittävän eurooppalaistunut.

Ei ole yllättävää, että mainosguruna kotimaassaan tunnettu Puukari puhuu kirjassaan myös yksityisyritteliäisyyden ja vapaan markkinatalouden puolesta. Mutta se yhdysvaltalainen kapitalismi, jonka hän näkee ympärillään ja kelpuuttaa, tuntuu nykyään melkein sosialismilta: rahapolitiikka on löyhää, ay-liike on vahva ja arvostettu, valuuttakurssit ovat kiinteät ja rikkaiden verot hipovat pilviä. Puukari kehuu Yhdysvaltoihin vuonna 1964 säädettyä tuloveron alennuslakia, joka kiihotti talouskasvua laskemalla ylimmän marginaaliveroasteen 91 prosentista 70 prosenttiin. Tänä päivänä se on enää 35 prosenttia ja on käynyt välillä muutamana vuonna jo 28 prosentissa.

Puukarin kirja muistuttaa osaltaan tahattomasti siitä, missä määrin se ”Amerikka”, joka nykyisin asustaa eurooppalaisten kollektiivisessa mielikuvituksessa, on aivan tiettyjen, muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtuneiden kehityskulkujen tulos. Näin Amerikassa kertoo unohtuneesta ajasta, jolloin historiallisessa tienhaarassa näytettiin käännyttävän kohti jotain hyvin toisenlaista, kunnes yhtäkkiä niin ei käynytkään ja tuloksena oli nykymaailma.

Kirjoittaja