Pelottelusurma

YKSITTÄISEN IHMISEN todennäköisyys kuolla terrori-iskussa on niin pieni, ettei kenenkään kannattaisi olla siitä omakohtaisesti huolissaan. Jo pelkästään länsimaiden tieliikenteessä kuolee joka ainoa viikko enemmän ihmisiä kuin kuoli yhteensä syyskuun 11. päivän iskuissa ja Lontoon, Madridin, Pariisin, Nizzan, Brysselin, Manchesterin ja Barcelonan iskuissa.

Terrorismin uhka on kuitenkin huolen herättäjänä ylivoimaisen tehokas. Tämän kertoo havainnollisesti vaikkapa Euroopan komission puolivuosittain teettämä eurobarometri, jossa EU:n jäsenmaiden kansalaisia pyydetään nimeämään kaksi heidän mielestään suurinta huolenaihetta. Tuoreimmassa, marraskuun 2017 eurobarometrissä murskaavan ylivoimaiset pelot olivat maahanmuutto (39 prosenttia) ja terrorismi (38 prosenttia).

Ne olivat samalla ainoat asiat, joista yli 20 prosenttia vastaajista oli huolissaan. Oletettavasti monien mielikuvissa maahanmuutto myös liittyy läheisesti juuri terrorismiin. Sen sijaan sellaiset kysymykset kuin työttömyys (13 prosenttia) ja ilmastonmuutos (12 prosenttia) jäivät kauas taakse, puhumattakaan eläkkeistä (4 prosenttia) tai veroista (3 prosenttia).

Terrorismin lippulaiva on puolestaan itsemurhaisku. Arkkityyppinen kuva terroristista on joku, joka räjäyttää itsensä, ohjaa lentokoneen päin rakennusta tai kuolee poliisin luoteihin ajettuaan autolla väkijoukkoon.

Itsemurhaiskua voi erehtyä pitämään juuri meidän ajallemme tyypillisenä ilmiönä, mutta tosiasiassa näin ei ole. Iskuja on tehty maailman sivu, mutta itse käsite on yllättävän nuori.

LIBANONIN PÄÄKAUPUNGISSA Beirutissa tehtiin autopommi-isku 23. lokakuuta 1983. Iskun pani toimeen libanonilaisten šiiamuslimien järjestö Hizbollah, ja se oli suunnattu kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja vastaan. Ne olivat jääneet maahan edellisvuonna käydyn sodan jäljiltä – Israel oli hyökännyt Libanoniin kostoksi Israelin Britannian-suurlähettilään murhayrityksestä.

Iskun ensimmäinen kuorma-autopommi suuntautui Yhdysvaltain merijalkaväen joukkoja vastaan ja tappoi 242 ihmistä. Pommin räjäytti Iranin kansalainen Ismail Ascari. Toinen, Ranskan laskuvarjojääkäreitä vastaan kohdistunut pommi, joka saattoi olla kauko-ohjattu, räjähti pari minuuttia myöhemmin. Se tappoi 63 ihmistä lisää.

Runsas viikko myöhemmin Helsingin Sanomien Washingtonin- kirjeenvaihtaja Matti Verkkola luonnehti Beirutin tapausta itsemurhaiskuksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Helsingin Sanomat koko 94-vuotisen historiansa aikana käytti tuota sanaa. Seuraavien kahden kuukauden aikana sanaa käytettiin jo yhdeksässä muussakin jutussa.

Kiinnostavaa kyllä kun tekee hakuja ulkomaisten lehtien arkistoihin, voi päätellä, että termi ilmaantui samoihin aikoihin myös muihin kieliin. Niin suomen kielen sana itsemurhaisku kuin sen käännösvastineet länsimaisissa valtakielissä (englannin suicide attack, saksan Selbstmordattentat, ranskan attentat-suicide ja niin edelleen) tulivat lehdistön käyttöön käytännössä saman yksittäisen iskun seurauksena.

Syksy 1983 on mielekästä nimetä itsemurhaiskun käsitteen syntyhetkeksi myös siitä syystä, että vaikka itse ilmaisua oli maailmalla käytetty joissakin kielissä jo aiemmin, sillä oli ollut toinen merkitys: tavanomaisessa valtioiden välisessä sodassa tapahtuvista sotilaallisista iskuista oli puhuttu ”itsemurhaiskuina” vailla sitä pirullisen salakavaluuden ja pahuuden vivahdetta, joka käsitettä nykyään ympäröi. Niinpä The New York Times kirjoitti 19. joulukuuta 1941, kuinka Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni oli tehnyt ”onnistuneen itsemurhaiskun” japanilaista taistelulaivaa vastaan, ja Lontoon The Times kertoi 29. helmikuuta 1944 skotlantilaisen everstiluutnantin johtaman lentolaivueen ”itsemurhaiskusta” Tunisiassa. Voi vain kuvitella, mikä meteli nousisi, jos jokin lehti nykyään luonnehtisi oman maansa sotilaan suurta sankaritekoa itsemurhaiskuksi.

Käsitteellä on siis nykymuodossaan ikää vain 35 vuotta. Mutta itse ilmiö sen sijaan on hyvin vanha. Itsemurhaiskujen historia on oikeastaan melkein yhtä pitkä kuin ihmiskunnan koko kirjoitettu historia.