Kuka täällä puhuu ja miksi? Journalistinen joulusaarna objektiivisen kertojan harhoista.

Toimittajat eivät ole käsitelleet kyllin kriittisesti omaa historiaansa ja ideaalejaan, kirjoittaa Sonja Saarikoski. Teksti on alun perin pidetty puheena nuorille toimittajille.

Viikko sitten minut pyydettiin puhumaan nuorille toimittajille siitä, miksi journalismilla on merkitystä. Olin puhunut samasta aiheesta Journalismin kisällit -kurssilla jo kahtena edellisenä vuonna ja minulle oli sanottu, että voisin pitää saman puheen. (Journalismin kisällit on uransa alkuvaiheessa oleville toimittajille järjestettävä puolen vuoden mittainen kurssi.) Tajusin, että saman puheen pitäminen ei olisi rehellistä. En ole itse enää sama, eikä myöskään aika, jota elämme, ole sama kuin kaksi vuotta sitten. 

Kaksi vuotta sitten Suomen suurin ongelma oli koronapandemia. Sitä oli jatkunut jo yli vuoden. Olimme oppineet elämään sen kanssa, mutta tilanne ei ollut normaali. Olin juuri mennyt naimisiin ja häissäni oli jouduttu käyttämään koronapasseja. Kun hiljattain muistutin tästä perhettäni, he olivat vähän äimistyneitä. Asiat unohtuvat niin nopeasti.

Kun vuosi sitten pidin samaa puhetta – kollegani oli nimennyt sen joulusaarnaksi – suurin ongelmamme oli sota Euroopassa, voiman tunnossa uhitteleva naapurimaa ja se, hyväksytäänkö Suomi Naton jäseneksi vai haraavatko Turkki ja Unkari vastaan vielä kuinka kauan.

Aihe oli muuttunut toiseksi. Ja näin se on yhä. Korona on olemassa ja se tappaa, mutta nyt julkisuudessa keskustellaan DCA-sopimuksesta, Yhdysvaltojen joukkojen toiminnasta Suomen sotilastukikohdissa ja kansallisen turvallisuuden kysymyksistä. Esimerkiksi siitä, pitäisikö ihmisiä, jopa alaikäisiä, sulkea nykyistä enemmän vankilaan.

OIKEASTI MIKÄÄN yllä mainituista ei koskaan ole ollut suurin uhka Suomelle. Suomen ja maailman suurin uhka on ilmastonmuutos. Tämä kaikki oli hyvin tiedossa vuonna 2009, kun aloitin yliopistolla. En silti ajatellut eläväni historiallista aikaa. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa opetettiin, mitä Euroopassa oli 1900-luvulla tapahtunut ja tarjottiin teorioita kehityskulkujen selittämiseksi. 

Minä ajattelin, etten tule kokemaan mitään vastaavaa, ehkä oikeastaan vähän kateellisena. Ajattelin, etten koskaan ymmärrä, mitä kansallinen ja kansainvälinen suuri kriisi tarkoittaa. Siis sellainen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Omaa opiskeluaikaani väritti juuri puhjenneesta talouskriisistä huolimatta ajatus eteenpäin menevästä historiasta, pehmenevistä arvoista, Erasmus-vaihdosta ja hyvinvointivaltiosta, joka kaikesta huolimatta säilyy. 

Tuosta ajasta ei ole kuin vähän yli kymmenen vuotta. Silti se tuntuu kaukaiselta menneisyydeltä.

Nyt ajattelen: olisinpa ollut oikeassa. En olisi tarvinnut näitä kriisejä vaikka silloin janosin ymmärrystä siitä, millaista se olisi.

Mutta millaista se on? Kysymys on monimutkainen, ja juuri siihen tarvitaan journalismia. 

MUISTAN, KUN ALOIN lukea uutisia systemaattisesti. Se tapahtui verrattain myöhään, vasta 18-vuotiaana, koska sitä ennen olin käyttänyt aikani satavuotiaan puulaatikon seurassa, jonka nimi on sello.

Sen jälkeen, kun pääsin opiskelemaan viestintää, koetin kuumeisesti ymmärtää, miten uutiset on kirjoitettu. Analysoin niiden kaavoja ja pyrin painamaan mieleeni faktoja niiden sisällöstä. Mutta minusta tuntui, että jokin jäi vajaaksi. En saanut uutisista sitä käsitystä maailman tilasta, jota kaipasin. Oikeastaan ne tuntuivat usein vähän valheellisilta. Ei siksi, että olisin uskonut faktojen olevan väärin, vaan siksi, että ne tuntuivat ilmestyvän tyhjästä ja katoavan tyhjyyteen. Uutisten ympärillä ei ollut sitä todellisuutta, jonka tunnistin. Usein ei ollut toimijoita, ei ihmisiä motiiveineen ja monimutkaisine haluineen, tunteineen ja ristiriitoineen. Oli vain puhuvia päitä ilman lihaa ja verta, tapahtumia, jotka tapahtuivat kuin itsestään ja loppuivat sitten. Tai kirjailija Lucia Berlinin sanoin: Tosin pikkuhiljaa alkaa tulla vähän outo olo. Otin pääaineeksi journalismin, koska haluan kirjoittaa, mutta journalismissa ideana onkin karsia kaikki mehukas materiaali pois…

Tämä on erinomainen sitaatti, jota päädyin käyttämään myös gradussani. En tarkoita mehukkaalla materiaalilla juoruja. Tarkoitan toimijuutta ja ihmisyyttä, jotka löytyvät jokaisen sanotun asian ja ajatellun lauseen takaa myös silloin, kun edustetaan instituutioita. On aina jokin syy sille, miksi asioita sanotaan ja jätetään sanomatta, millaisissa yhteyksissä niitä sanotaan ja kenelle, ketkä pääsevät sanomaan ja kenen sanoma otetaan vakavasti.

Kaikki tällainen, voisiko sanoa, lavantakainen toiminta, kiinnosti minua jo silloin opiskelijana, enkä löytänyt sitä uutisista. Uutiset ottivat itsensä annettuina ja kertoivat olevansa totta ja objektiivisiakin. Niitä oli kertovinaan jokin ulkopuolinen toimittaja, joka havainnoi maailmaa ”sellaisenaan” ja kertoi siitä sitten meille muille. 

Minusta se maailma vaikutti kaksiulotteiselta, kuin paperinukelta. En halunnut kuulua sinne, tai ainakaan upota.

ASENTEENI MUUTTUI, kun aloin lukea tarkemmin aikakauslehtiä. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs toimittaja Anu Nousiaisen Kuukausiliitteeseen kirjoittama juttu malariasta. Muistan lukeneeni sitä kämppiskämpän pöydän ääressä Sepänkadulla, ja jokin loksahti vähän eri asentoon. Että ahaa, näinkin voi tehdä. Viime vuonna kaivoin jutun uudelleen esiin ja katsoin, mikä siinä oli niin kummallista. Ja siellä se oli, toimijuus, jo ensimmäisessä virkkeessä: Sairaanhoitajalla on sylissään likaiseen vilttiin kääritty mytty.

Juttu jatkuu: Mytty lasketaan pöydälle ja viltti kääräistään auki. Lapsi. Yhtä likainen kuin viltti. 

Näitä lauseita luin silloin tammikuussa 2011, melkein 13 vuotta sitten, ja kiinnostuin. 

Anu Nousiaisen juttu edustaa narratiivisen journalismin perinnettä. Yksinkertaistaen sillä viitataan journalismiin, jossa käytetään kaunokirjallisuudesta tuttuja tekniikoita: kuvailua, kohtauksia, päähenkilöitä, sekä persoonallisempaa kieltä kuin uutisissa tavallisesti. Sitä perinnettä Long Playkin edustaa.

Sittemmin tällainen yksilöön tarkentava katse on saanut journalismin kentällä osakseen myös paljon kritiikkiä. Mielestäni se johtuu omalta osaltaan siitä, että journalismi on aaltoliikettä ja erilaiset trendit saturoituvat. Näin kävi myös niin sanotulle narratiiviselle journalismille ja sen tekniikoille. 

Jossain vaiheessa kuvailua alkoi ilmestyä vähän joka jutun kärkeen. Kaikessa piti olla kokemusta ja tunnetta ja jokin yksilönäkemys, mistä seurasi, että moni jutuista oli erittäin huonoja. 

Yksi keskustelua aktiivisimmin käynyt taho oli Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -projekti, jonka tutkijat esittivät monesti erittäin pätevää kritiikkiä journalismin lainalaisuuksista ja siitä, miten ties mistä yksilökokemuksesta tehdään edustava, yleisempi totuus maailmasta. Kritiikin kantava teema oli, että tällaiset yksilöiden kokemuksiin painottuvat jutut vievät journalistista katsetta pois rakenteellisesta tasosta, siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu todella.

He olivat monessa asiassa täysin oikeassa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että journalismin aalto on kääntynyt. Sen sijaan, että olisi aikaa tavata edes joku, vaikka se kauppakassinsa hintaa taivasteleva Maila-mummo Malmilta, ei ole aikaa tavata ketään. 

Uutiset syntyvät monesti toimituksen deskistä tai omalta kotisohvalta. Niissä käytetään asiantuntevalta vaikuttavaa kieltä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Esimerkkejä tällaisesta kielestä ovat vaikkapa ”taakanjakosektori”, ”kestävyysvaje”, ”tehostaminen” ja kuvaukset rikostuomioista ilman, että lukijalle käy selväksi, mihin ne oikeasti perustuvat. Tietävätkö toimittajat aina itsekään? Mikään tästä ei ole yksittäisen toimittajan vika, vaan johtuu siitä, että itse toimittaminen tapahtuu yhä useammin teoriassa eikä käytännössä. 

Toimittaja Reetta Räty kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa, että toimittajan työssä olisi tärkeää ymmärtää, mitä tietyt yhteiskunnalliset muutokset tarkoittavat ihmisille. Nyt näin on yhä harvemmin. Tämä vie pohjaa koko työn oikeutukselta. Kun toimittaja kyselee tuskastuneena, onko journalismilla mitään merkitystä, kysymys on aivan perusteltu.

Yksi argumentti, jolla journalismin merkitystä voi puolustaa, liittyy väärinkäytöksien paljastamiseen. Journalismi voi tuoda pahantekoa päivänvaloon. 

Tutkiva journalismi on hirveän tärkeää journalismia, joka parhaimmillaan osoittaa valtavia yhteiskunnallisia epäkohtia. Silti minulla herää joskus huoli: olemmeko siirtymässä yksilön kokemuksen kritiikittömästä kuvauksesta maailmaan, jossa ihmiset jakautuvat hyviin ja pahoihin?

Digitalisaatio vaikutti osaltaan siihen, että jokaiseen uutiseen tarvittiin yksilökokija. Ihmisten oli helpompi tarttua siihen kuin abstraktiin uutiseen abstrakteine asioineen. Pelkään, että nyt juttuihin vaaditaan yhä useammin yksinkertainen, saduista tuttu asetelma ihan samasta syystä: sellaiseen ihmiset tarttuvat. Se on myös aivan hirveän vaarallista, ja palvelee samalla tavalla myöhäiskapitalismin logiikoita kuin naiivi yksilökertomuskin.

ON YLEISINHIMILLISTÄ ja ymmärrettävää haluta kokea olevansa hyvän puolella pahaa vastaan. Se on tarina, johon on helppo tarttua. Tartumme myös sankaritarinoihin, siihen, että joku toinen on lähtökohtaisesti ylempänä ja kaikessa parempi ja siksi koskematon. Sankaritarinat tuottavat vastasankaritarinoita, koska palvonta alkaa ärsyttää: sankarista tulee demoni. Olemme siis jälleen samassa vanhassa hyvä-paha-jaossa. 

Lukkiudumme myös omiin toiveisiimme siitä, millainen maailma voisi olla, ja sellaisiin ratkaisuihin, jotka eivät vaadi muutosta meiltä itseltämme. 

Väitän, että ihminen takertuu helposti sellaiseen maailmaan, joka mahdollistaa hänelle jäämisen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Asenteessaan kylpevä yksilö odottaa deus ex machinaa, joka ratkaisisi vaikkapa ilmastonmuutoksen jollain teknologialla, ja sitten elämä jatkuisi niin kuin ennenkin.

Tässä pätee itse asiassa ihan sama logiikka kuin perinteisissä uutisissa, joissa toimittaja ikään kuin näkee maailman ”sellaisenaan”. Tutkimuskirjallisuutta lukiessa käy selväksi, että tällainen tapa käyttää kieltä on valittu siksi, että se vaikuttaa luotettavammalta. Mutta kuinka luotettavaa on luotettavalta vaikuttaminen? (Rikospiireissä, joissa olen viime vuosina viettänyt paljon aikaa työni puolesta, ajatellaan, että kun joku sanoo ”minuun voit luottaa”, et varmasti voi luottaa häneen.) 

Tuollainen tapa käyttää kieltä on luotu legitimoimaan uutisten oikeellisuus, koska kaikki, joka sisältää subjektin, koetaan epäilyttävänä – ja tavallaan ihan syystäkin: kun myöntää, että subjektilla on väliä, myöntää myös sen, että todellisuutta sellaisenaan ei ole mahdollista kuvata. Se on mielestäni rehellisintä mitä on. Uutisten kannalta tämä on kuitenkin hankala ajatus, mikäli uutiset haluavat väittää olevansa totta ilman reunaehtoja.

Uskon, että tällä vieraannuttavalla tavalla käyttää kieltä on jotain tekemistä sen kanssa, miksi jo nuorena koin, että uutiset eivät puhuttele minua. 

Pelkään myös pahoin, että maailmaa ylhäältäpäin tarkkaileva journalismi vapauttaa ihmiset vastuusta. Se mahdollistaa ulkopuoliseksi tarkkailijaksi jäämisen niille, joilla asiat ovat sen verran hyvin, että ne eivät tule heitä henkilökohtaisesti lähelle. Väitän: tämä vastuuvapautus on yksi syy sille, että ilmastokatastrofia ei ole saatu pysäytettyä, vaikka meillä on ollut olemassa kaikki tieto jo vuosikymmenien ajan. Meillä on liian paljon liian hyvinvoivia ihmisiä, joille ulkopuolisuus on mahdollista. Se on aina etuoikeus.

TULIN TUOSSA AIEMMIN ehkä luoneeksi pienen vastakkainasettelun niin kutsutun tutkivan journalismin perinteen ja narratiivisen journalismin välille. Oikeasti en usko, että tarvitsee valita. Mielestäni näiden kahden perinteen perimmäinen tiedonintressi on nimittäin hyvin lähellä toisiaan. 

Tutkiva tiedonintressi tarkoittaa sitä, että julkiseen keskusteluun tuodaan jokin sellainen näkökulma, joka on syystä tai toisesta jäänyt keskustelussa paitsioon – esimerkiksi siksi, että joku tekee kaikkensa, jotta tieto ei tulisi julki. Tutkiva näkökulma ei siis mielestäni tarkoita sitä, että toimittajat muuttuisivat poliiseiksi, vaan sitä, että toimittajat tekevät sellaista työtä, jota kukaan muu tässä yhteiskunnassa ei tee. Eli niillä menetelmillä, joita käytössä on, toimittajat kaivavat esiin tietoa, joka ei muuten tulisi esiin ja antavat sille merkityksen, siis kontekstin. Näin ainakin pitäisi olla, vaikka ei aina ole. 

Itse ajattelen, että narratiivisen journalismin tiedonintressissä ollaan tekemisissä aika lailla samanlaisten asioiden kanssa. On helppo ajatella, että narratiivinen journalismi on verbaalinäppäryyttä ja kivoja lauseita, ja nämä seikat tekevät tekstistä hyvää. Minusta se ei mene niin. Teksti voi olla verbaalisesti erittäin taitavaa ja kumista silti tyhjyyttään, jos substanssi puuttuu. Esimerkiksi arvostettu musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo oli valitettavan usein tällainen kirjoittaja. Hänen arvostelunsa olivat verbaalisesti taitavia, substanssin puolesta eivät läheskään aina.

Itselleni narratiivisessa journalismissa on oikeastaan kyse kertojasta: tarkoitus on kertojan kautta esittää punnittu, tarkkaan tutkittu, monipuolinen näkemys maailmasta antamalla tilaa jollekin sellaiselle, joka ei muuten sitä saisi tai jonka kuuleminen on tärkeää. Tässä mielessä ajattelen, että paras tutkiva journalismi ja paras narratiivinen journalismi ovat lähellä toisiaan. Ne haastavat virallisen totuuden tai totuudet, näyttävät maailman vähän uudessa valossa. Siinä, missä uutiskriteerit määrittelevät ja tietävät valmiiksi onko tämä tärkeää, tutkiva toimittaja tai toimittaja, joka haluaa nähdä asioiden taakse, kysyy: voisiko myös tämä olla tärkeää? Ja tämä ja tämä ja tämä?

UUTISTEN KRITISOIMISESSA on riskinsä. Elämme niin kutsuttua totuudenjälkeistä aikaa. Eihän ihmisillä edes ole yhteistä, jaettua todellisuutta, jos he eivät voi ajatella, että jokin on tärkeää ja merkityksellistä meille kaikille. Emme kai me voi suostua postmoderniin relativismiin? 

Ei, siihen ei voi tietenkään suostua. Samalla on kuitenkin huomioitava,  että 1800-luvulla, kun tietty, etäännytetty tapa kirjoittaa uutisia vakiintui ja positivistisesta näkökulmasta innoittuneesta objektiivisuusihanteesta tuli uutistyötä määrittävä ohjenuora, monia muitakin yhteiskunnallisia ajatuksia perusteltiin asioilla, jotka tuolloin miellettiin ”luonnontieteellisiksi”. Osa näistä todettiin myöhemmin täysin epätieteellisiksi. Ei siis ole mikään uutinen, että joskus yhteiskuntatieteessä käytetään sellaisia luonnontieteellisiä tai luonnontieteellisiltä näyttäviä sovelluksia, joita ei joko tunneta tai joita ei muuten voida sovittaa yhteiskuntatieteelliseen tapaan analysoida tietoa, joka on aina paradigmaattista ja neuvottelunvaraista. 

Moni yhteiskuntatiede on analysoinut omia vaiheitaan enemmän kuin journalismi. Journalismi ei mielestäni edelleenkään ole ihan tehnyt tilejään selväksi sen kanssa, mikä objektiivisuusihanne on, mistä se on tullut ja mitä se tarkoittaa, vaikka esimerkiksi Suomessa journalistin ohjeet ovat käytännössä ottaneet huomioon tiedon tuotannon konstruktiivisuuden jo pitkään. 

Toki keskustelu siitä, pitäisikö objektiivisuusihanne korvata vaikka läpinäkyvyydellä, herää säännöllisesti. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkällä. Toimittajat Suomessa eivät myöskään juurikaan analysoi aiempien aikojen tuotoksia – kuten objektiivisuuteen pyrkineitä tai vaikkapa selkeää valehtelua sisältäneitä narratiivisia juttuja. Avointa keskustelua juttujen aiemmista ja nykyisistä kriteereistä ei käydä. Väitän, että syy liittyy siihen samaan, josta tämän tekstin alussa puhuin: kun on hirttäydytty ajatukseen oikeassa olemisesta ja totuudesta, on hirveän vaikeaa lähteä käsittelemään julkisesti sitä, mitkä asiat journalismissa ovat aiemmin olleet vääristyneitä ja jopa epätotuudellisia.

Näitä esimerkkejä kritiikin totaalisesta sivuuttamisesta on viime ajoiltakin runsaasti, eikä se kerro hyvää siitä, millaisin motiivein tätä työtä joskus tehdään. Mielestäni narratiivisen journalismin parhaita asenteita sellaisena kuin minä olen sen oppinut tuntemaan on se, että vielä en tiedä, mutta yritän tietää paremmin.

YKSI NARRATIIVISTA JOURNALISMIA kohtaan toistuvasti esitetty kritiikin aihe on, että se näyttää dramatisoidulta. Väärinkäytöksiä onkin historian saatossa ilmennyt, myös viime vuosina. Miksi siis käyttää riskialttiita tekniikoita? Koska niiden avulla on mahdollista saada tietoa, jota muuten ei saisi. Kokemuksia, tunteita, ristiriitoja – kaikkea sellaista, joka vaikuttaa maailmaan, mutta jää uutisissa helposti piiloon.

Amerikkalainen esseisti Rebecca Solnit on huomauttanut, että nonfiktion perinne sallii erilaiset muodot siinä missä fiktiokin. Kyse on siitä, että fiktiossa kertoja saa olla epäluotettava, journalismissa ei.

Vaikka esimerkiksi Anu Nousiaisen hieno juttu malariasta oli kohtausalkuineen melko perinteinen narratiivinen juttu, ei kaikkien juttujen tarvitse alkaa niin. 

Mitä tulee puolestaan näihin niin kutsuttuihin kertomuksen vaaroihin, ajattelen, että ne toteutuvat silloinkin, kun ladellaan faktoja peräjälkeen. Olemme jatkuvasti kertomuksen vaarassa, ja näiden vaarojen käsittelemiseksi tarvitsemme journalismia.

On myös hyvä muistaa, että uutinen ja esimerkiksi akateemisen ja tieteellisen kirjoittamisen konventiot ovat omanlaisiaan kertomuksia, ja muokkaavat sitä, mitä maailmasta on ylipäänsä mahdollista nähdä ja millaisia kysymyksiä esittää. 

Tämä ei ole moite tieteen konventioita kohtaan tai edes uutisen, vaan muistutus jokaiselle totuuteen pyrkimisestä kiinnostuneelle katsoa tarkemmin. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Joan Didion sanoi puheessaan valmistuville opiskelijoille 1970-luvulla, että meidän on jatkuvasti kyseenalaistettava sitä, mitä ajattelemme ja näemme. Se ei ole välttämättä kovin kivaa. Kriittiseen katseeseen kuuluu epäillä sellaisiakin asioita, joihin lähtökohtaisesti haluaisi uskoa. Ja muistaa, että meidän kaikkien oleminen perustuu myös uskomuksille, jotka voisi ajatella toisin. 

Narratiivista journalismia Yhdysvalloissa tutkinut John Hartsock on sitä mieltä, että laji oli nimenomaan vastaus objektiivisuusharhaan. Itse olen ajatellut sen siten, että parhaimmillaan tämä journalismin genre tarjoaa mahdollisuuden astua pois kulisseista ja tavoittaa journalistisessa viitekehyksessä sekä itseni tekijänä että ennen kaikkea joku toinen. Toisen ihmisyys sellaisena kuin se kulloinkin on mahdollista löytää. 

Se on katseen suuntaamista vähän toisin, ja sen myöntämistä, että valmiiksi tietäminen on mahdotonta, joskus tietäminen ylipäätään. Mutta journalismia se on yhtä kaikki. Sitä ei voi keksiä, faktat on tarkistettava, ja jos jokin asia on epäselvä, se tuodaan lukijan tietoon.

VÄHINTÄÄN VALISTUSAJASTA saakka yhteiskunnissamme on ollut voimakas tarve luokitella ja jaotella asiat kahtia. Objektiivisuusihannekin perustuu siihen, että näennäisesti olisi mahdollista erottaa toisistaan objektiivinen järki ja subjektiivinen tunne. Näitä jaotteluja löytyy aivan joka alalta: musiikista, sodasta, rakkaudesta ja omasta identiteetistämme, siitä, keitä ajattelemme olevamme. Meillä on hallitus ja oppositio, käsitys taivaasta ja helvetistä, ja tieteellinen paradigma, jonka mukaan geenit ja ympäristö on mahdollista erottaa toisistaan ihmisten kehityksessä. 

Uskon, että tämä kahtiajakautuneisuus tekee ihmisistä usein ajattelussaan yksinkertaisempia kuin mihin he oikeasti pystyisivät. Maggie Nelsonin kuuluisimman kirjan kuuluisin fraasi menee: On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi. 

Sama kahtiajakautuneisuus näkyy myös journalismissa, mutta en usko, että tarvitsisi. Asiat voivat olla myös sekä–että. Ja tässä tulemme mielestäni journalismin yhteiskunnallisen tehtävän oikeutuksen ytimeen. 

Haastattelin tänä vuonna Aleksi Barrièrea, edesmenneen säveltäjän Kaija Saariahon poikaa. He tekivät paljon taiteellista yhteistyötä ja siksi olin pyytänyt Aleksia kertomaan minulle ajatuksiaan siitä, miten hän äitinsä työnsä näki. Juttu julkaistiin viime viikolla ja erityisesti eräs sen virke on pyörinyt mielessäni. Aleksi sanoi, että Kaija ymmärsi, että polyfonian, siis moniäänisyyden, puute johtaa aina väkivaltaan. 

Siinä vaiheessa, kun meillä on enää yksi, kyseenalaistamaton totuus, meitä ei enää ole. Viittasin tämän tekstin alussa siihen, että se, mikä Suomessa on tärkeää, on vaihtunut vuodesta toiseen. Se, että asiat muistuvat mieleen tuollaisina, on myös huolestuttavaa. Muisti toki myös valehtelee (ja sen tiedostaminen pitäisi olla journalistisen praktiikan ytimessä). Mutta kyllä se kertoo jotain myös siitä, että pieneen maahan mahtuu yksi suuri asia kerrallaan. Kärjistetysti: meille mahtuu yksi kertomus alkuperästämme, meille mahtuu yksi esteettinen ihanne. 

Toimittajien on vaalittava sitä, ettei tästä tule normi. Siinä on journalismin syvä ydin. Vaalia polyfoniaa, jotta välttyisimme väkivallalta.

TÄTÄ TEKSTIÄ KIRJOITTAESSANI kuuntelin kaikki Sibeliuksen sinfoniat ja pari Tšaikovskin  sinfoniaa. Nyt Suomen ja Venäjän rajan yli ei pääse. Se ei voi olla ikuinen asiaintila (aiheeseen liittyen kannattaa lukea myös Janne Saarikiven kirjoittama Long Play -juttu "Jonain päivänä Putinia ei ole"). Polyfonia sisältää senkin, että mietitään, miten asioiden olisi mahdollista tulevaisuudessa olla. Tämäkin voi olla journalismin tehtävä. 

Kuuntelin Sibeliuksen viidennen sinfonian viimeistä osaa ja mietin: aika kulkee tässä monella tavalla. Se on yhden teoksen yksi osa, jossa on kuitenkin erilaisia tapoja rakentaa aikaa. Eri aikoja samanaikaisesti. 

Polyfonia tarkoittaakin oikeastaan sen myöntämistä, että kaikissa ajoissa ja paikoissa on samaan aikaan monta. Asiat ovat erilaisia, koska ne näyttävät eri ihmisille erilaisilta. Se ei tarkoita, että kaikki näkemykset olisivat yhtä hyviä, mutta jos ei ymmärretä, että niitä silti on, mitään yhteisymmärrystäkään, edes heikkoa, on mahdotonta saavuttaa. 

Mietin meidän suurinta uhkaamme, ilmastonmuutosta, jonka mittakaavaa en henkilökohtaisella tasolla tajunnut silloin vuonna 2009. Olen koko elämäni tiennyt, että sellainen on. En kuitenkaan ajatellut sitä siinä mielessä akuuttina, että se olisi jatkuvasti vaivannut mieltäni. Ilmastonmuutos on muuttunut akuutiksi vasta, kun vaikutukset ovat niin näkyviä, että niitä ei enää voi paeta. 

Nyt uutisoimme rankoista tulvista ja palavista metsistä. Mutta jos asioista olisi alun alkaen kerrottu toisella tavalla, moniäänisemmin, voisiko maailma myös näyttää toisenlaiselta; olla toisenlaisessa tilanteessa? Entä, jos emme olisi odottaneet, että asiat räjähtävät eteemme kuin 1800-luvulla sävelletyn sinfonian loppuhuipennus, vaan nähneet hitaan muutoksen kuin Philip Glassin sävellyksessä. Mitä silloin olisi tapahtunut?

ELÄMME AIKAA, jossa toimitusten tärkein uutiskriteeri on kiinnostavuus ihan julkilausutusti. Tämä on vaarallista, mutta jos asian yrittää nähdä vähän monimutkaisemmassa valossa, on nimenomaan toimittajan subjektiivisuuden myöntävällä ajattelulla tähän potentiaalisesti paljonkin annettavaa. Kuten Pirkko Saisio kirjoittaa kirjassaan Epäröintejä: Se mikä tapahtuu jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle. 

Samalla tavalla: se, mikä kiinnostaa minua, voisi kiinnostaa myös jotain toista. 

Kiinnostus on kuin nälkä, joka kasvaa syödessä. Kun luen paljon, haluan lukea lisää. Kun ymmärrän enemmän jostain kehityskulusta, asiat, jotka siihen liittyvät, herättävät mielenkiintoni. Ja silloin kyse ei todellisuudessa ole enää minusta, vaan siitä, että se, mikä herättää kiinnostuksen niin kutsutussa minässä, on oikeasti todennäköisesti merkki jostain suuremmasta. Kyse on erillisyyden harhasta luopumisesta, sen ymmärtämisestä, että jos minua kiinnostaa jokin tai mietityttää jokin, se ei pohjimmiltaan ole vain yksilöllinen vaan mitä suurimmissa määrin yhteisöllinen kysymys.

Kun filosofi Michel Foucault 1970-luvulla alkoi kerätä tarinoita vankilasta osana johtamansa ryhmän toimintaa, hän puhui niiden liittämisestä osaksi kollektiivista tietoisuutta. Journalismi toimii parhaimmillaan samoin. Mahdollisuus siitä, että joku lukee tämän ja tämä tulee osaksi merkitysten verkkoa, tekee näidenkin sanojen kirjoittamisesta mielekästä. 

Journalismista on tapana sanoa, että se on historian ensimmäinen versio. Ajattelen, että kirjoitamme myös jollekin sellaiselle, jota ei vielä ole – joka ei vielä ole syntynyt. Mitä haluaisimme kertoa hänelle maasta ja maailmasta, jossa elämme? 

Mikä olisi tärkeää?

Teksti on lyhennetty ja editoitu versio Journalismin kisälleissä pidetystä puheenvuorosta.