Sana sanaa vastaan

TOUKOKUINEN ILTAPÄIVÄ vuonna 2016. Tampereen keskustaan on kerääntynyt paljon ihmisiä ulkoilmakonserttiin, ja heidän joukossaan on eräs 17-vuotias nainen. Jossain vaiheessa iltaa nainen kadottaa ystävänsä. Ihmisvilinässä hän tapaa kolme miestä. Hän ei tunne miehiä, mutta jää viettämään iltaa heidän kanssaan. Konsertin jälkeen seurue jää notkumaan keskustaan, mutta hieman ennen keskiyötä he päättävät lähteä jatkoille naisen asunnolle.
Nainen ei ole kovin humalassa – hän on juonut vain kaksi tölkillistä olutta – mutta tuntee kuitenkin olonsa sekavaksi. Myöhemmin poliisikuulusteluissa hän ei pysty kertomaan tarkkaan, mitä reittiä hänen asunnolleen käveltiin – se voi tosin johtua siitäkin, että nainen on muuttanut Tampereelle vasta äskettäin eikä tunne kaupunkia hyvin.
Jossain vaiheessa yötä miehet aikovat alkaa poltella pilveä, ja silloin nainen pyytää heitä poistumaan. Kaksi miehistä lähtee, mutta kolmas jää. Nainen juttelee jonkin aikaa tämän kanssa, ja sitten he menevät yhdessä parvekkeelle tupakalle. Kun he palaavat sisälle, mies kiskoo naisen sängylle.
Poliisikuulusteluissa nainen kertoo: ”Sen mä muistan, että se yks niistä kaato mut tavallaan sängylle ja sit mä niinku havahduin vaan yhdessä vaiheessa siihen, että sattuu tosi paljon ja. Sitten mä siinä, oli siis hirveen epätodellinen fiilis tai semmonen, että ei oikeen ymmärtäny. Niin sitten mä vaan sanoin, että ei, et en mää halua ja näin.

– –
Mihin sua sattu?
”Niinku emättimeen.”
Joo.
”Ja sitten se, että se oli hirveen kovakourainen silleen justiinsa otti rinnoista kiinni ja paino sitä sänkyä vasten ja sitten sano aina vaan, että niinku vittu vaihda nyt asentoo.”
Ymh. Mitäs sä sitten teit?
”No siis mä olin koko ajan aivan itku kurkussa, et siinä vaiheessa kun mä tajusin, että toi ihan oikeesti. Niin sitten mää vaan, että mä puristin sitä tyynyä ihan tosi lujaa ja oli vaan sillai itkin.”

KUN MIES lopulta poistuu asunnolta, nainen tokenee sen verran, että saa soitetuksi ystävälleen. Sitten hän soittaa hätäkeskukseen. Poliisipartio saapuu hänen asunnolleen, ja poliisit vievät hänet päivystyspoliklinikalle. Siellä hän joutuu odottamaan vuoroaan ikuisuudelta tuntuvan ajan.
Nainen on itkuinen ja järkyttynyt. Hän kokee, että hoitajat ja lääkäri syyllistävät häntä tapahtuneesta ja siitä, ettei hän pysty kertomaan selkeästi kaikkia yksityiskohtia.
Kun tutkimukset on tehty, naiselle annetaan katumuspilleri jälkiehkäisyä varten ja särkylääkettä, koska hänellä on alapäässään kovia kipuja. Sitten hänet lähetetään kotiin.
Lääkäri kirjoittaa lääkärintodistukseen, että naisella on muutama mustelma sekä pieniä haavoja emättimessä, mutta somaattisen tutkimuksen perusteella ei voi sen enempää vahvistaa kuin kumota naisen kertomusta raiskauksesta.
Poliisikuulustelu on seuraavana päivänä. Nainen on nukkunut tuskin silmäystäkään. Hän on tullut paikalle yksin, ilman tukihenkilöä.Poliisit kyselevät paljon kolmen miehen ulkonäöstä ja vaatetuksesta ja siitä, mistä nämä ovat kotoisin ja mitä tekevät työkseen. Naisen vastaukset ovat epävarmoja. Hän ei ole koskaan ennen tavannut miehiä.
Hänellä on myös vaikeuksia muistaa sitä, miten hänen ja miehen välinen keskustelu eteni ja mitä tapahtui juuri ennen raiskausta. Hän ei osaa kertoa täsmällisesti, miten mies kaatoi hänet sänkyyn ja missä asennossa hän oli, kun mies tunkeutui hänen sisäänsä. Eikä hän osaa arvioida sitäkään, kuinka kauan raiskaus kesti.
Kun kuuleminen on ohi, nainen palaa kotiinsa.
Ehtii kulua useita viikkoja ennen kuin poliisi soittaa. Epäilty on löydetty. Hän on kuulusteluissa kiistänyt syytöksen raiskauksesta. Miehen mukaan kumpikin oli ollut halukas yhdyntään.
Samoihin aikoihin nainen saa puhelun asianajajalta, joka on määrätty hänen oikeusavustajakseen. Asianajaja kertoo, mistä voi hakea kriisiapua. Nainen ei kuitenkaan hae apua, koska hän on yhä niin peloissaan. Sen sijaan hän muuttaa pois Tampereelta.
Hän palaa synnyinkaupunkiinsa, vanhempiensa luo. Siellä hän odottaa, miten prosessi etenee. Kuluu kuukausia. Mitään ei kuulu. Tapahtuneesta on kulunut yli vuosi, kun posti lopulta tuo kirjeen syyttäjänvirastosta. Siinä sanotaan, että syyttäjä ei nosta syytettä, koska lääkärintarkastuksessa ei ole löytynyt näyttöä raiskauksesta.

“Se oli kuin kylmä suihku. Revin kaikki paperit ja päätin unohtaa asian kokonaan”, nainen kertoo puhelimessa.
Nyt raiskauksesta on kulunut kolme vuotta. Nainen on 20-vuotias ja opiskelee. Hänen mieltään kalvaa yhä se kuluttava epätietoisuus, joka jatkui yli vuoden rikosilmoituksen jättämisestä.
”Aika vain meni menojaan, enkä saanut mitään tietoa mistään. Se oli kamalan raskasta. Ja kun syyttäjän kirje tuli, ymmärsin, että ne olivat vain uskoneet sen miehen versioon. Sanoin äidilleni, että jos olisin tiennyt tämän päättyvän näin, en olisi koskaan tehnyt rikosilmoitusta. Toisaalta ymmärsin kyllä jollain tavalla, että sen kaiken läpikäyminen oli ollut minulle varmasti tärkeää.”