Lyhyet

Pandemiassa ratkaisut elämän puolesta niittävät myös kuolemaa

3.4.2020

Yhtenä iltana viime viikolla meikkasin, pukeuduin juhlamekkoon, ja ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon laitoin korvakorut. Olin sopinut tärskyt olohuoneeseen.

Treffeillä katsoin seuralaiseni kanssa chicagolaiskustantamo Haymarket Booksin järjestämää webinaaria, jossa kirjailija-dokumentaristi Naomi Klein, velka-aktivisti Astra Taylor ja tutkija Keeanga-Yamahtta Taylor puhuivat koronakapitalismista: siitä, mitä hyvää ja huonoa kriisi on tehnyt työntekijöiden oikeuksille Pohjois-Amerikassa, miten ihmiset osoittavat mieltään törkeitä käytäntöjä vastaan, kuka sikailee ja hyötyy. He puhuivat esimerkiksi koronayleislakosta, joka vaatisi suuryrityksille tarjottujen pelastuspakettien lopettamista. He puhuivat opintovelkojen anteeksiannosta, julkisesta terveydenhuollosta ja hoivatyön arvonpalautuksesta. 

Ohikiitävän hetken ajan tunsin pientä kateutta yhdysvaltalaisia (ja kanadalais-yhdysvaltalaisia) puhujia kohtaan. Lienee ihanaa protestoida, kun järjestelmän heikkoudet ja röyhkeydet ovat niin paljaina esillä! Teksasin varakuvernööri, joka oli juuri kehottanut vanhuksia uhraamaan henkensä, jotta talouskasvu ei vaarannu, oli ilmiselvä pahis ja sellaisena käyttökelpoinen. Hän oli asettanut itsensä moraaliseksi väylämerkiksi: suunta oli otettava poispäin tuosta herrasta. Keskustelijoiden ulosanti oli pontevaa ja varmaa, kaikkea muuta kuin omat ajatukseni.

Kodissani Tukholmassa en voi olla ajattelematta samoja aiheita, mutta selkeyttä on vähemmän. Koulut ja baarit ovat täällä yhä auki, kun kirjoitan tätä, ja virus leviää vanhainkodeissa. Toimivatko paikalliset viranomaiset kuin kauhea varakuvernööri, asettavat talouskasvun ihmishenkien edelle? On vaikea uskoa. Tämä on sentään Ruotsi.

Sen sijaan ajattelen, että tarkastelemme kahta vaakakuppia. 

Yhdessä vaakakupissa on akuutin lääketieteellisen kriisin hoitaminen. Se edellyttää ihmisten toiminnan rajoittamista. 

Toisessa vaakakupissa ovat rajoitusten seuraukset: se, miten neljän seinän sisään sulkeutuminen vaikuttaa perheväkivallan uhreihin, päihderiippuvaisiin ja heidän läheisiinsä, mielenterveysongelmaisiin, yksinäisiin sekä perheisiin, joilla on heikot taloudelliset puskurit. Heidän hyvinvointinsa edellyttäisi sitä, että elämässä olisi muutakin kuin eristys. Mukana ovat myös pitkittyvän eristyksen hitaammat seuraukset: periytyvä syrjäytyminen ja ehtyvien verotulojen myötä julkisen sektorin leikkaukset, jotka muun muassa vaikeuttavat tuleviin kriiseihin varautumista. Jos niin siis päätetään tehdä.

On helppoa sanoa, että kun tehdään elämän ja kuoleman valintoja, tulee tehdä kaikki toimenpiteet elämän puolesta. Mutta nyt molemmissa vaakakupeissa on elämää ja kuolemaa. Kun toista hoidetaan, toisessa kuolee ihmisiä. 

(On muitakin ajattelutapoja. Ei kaikille elämän suojeleminen ole ensisijaista. Poikkeustoimia voi sekä puolustaa että vastustaa syistä, jotka tihkuvat ihmisvihaa: kuin Unkarin Viktor Orbán, kuin Teksasin varakuvernööri.) 

Ei ole olemassa laskukaavaa, joka tuottaisi varmaa tietoa oikeista toimenpiteistä. Emme edes täysin tunne kertoimia, joiden kautta altistukset muuttuvat tartunnoiksi ja kuolonuhreiksi. Epidemiamallit perustuvat arvioihin ja hypoteeseihin – sellaista tulevaisuuden ennustaminen aina on. 

Voisin luetella loputtomasti keksimiäni tai jostain lukemiani selityksiä sille, miksi Ruotsi on valinnut erilaisen linjan kuin Suomi, mutta aina kun yritän kirjoittaa niistä, kyllästyn lopulta omaan ääneeni. Internet ei tarvitse lisää itseoppineita koronaselittäjiä. ”Tästä koronassa on todella kyse” -tekstityyppi tuntuu ylimieliseltä ja hyvin yksinäiseltä, ja aina kun sorrun siihen, pidän itsestäni vähän vähemmän. Se on raskasta, koska vietän nyt todella paljon aikaa itseni kanssa.

Aavistan kyllä, mistä besserwisseröinnin ja siitä seuraavan itseinhon kierre johtuu. 

Poikkeusolojenhan pitäisi yhdistää ihmisiä ja tuottaa solidaarisuutta. Ainakin oma tarpeeni sellaisille kokemuksille on valtava. Tiedän, että nytkin jossain on epäitsekkään toiminnan pyörre, joka imee ihmisiä mukaansa: hoitoalalta jo lähteneet ihmiset palaavat vanhoihin tehtäviinsä, moni sosiaalityöntekijä tekee pitkää päivää tavoittaakseen ne lapset, joihin opettaja ei enää saa yhteyttä, ja niin edelleen.

Mutta se tuntuu kaukaiselta. Maailma kun on yhtäkkiä hyvin konkreettinen (biologiaa, hoivaa!) ja oma osaamiseni on abstraktia. Olen nyt hyödyllisimmilläni kun pysyttelen poissa tieltä, ja siksi olen levoton ja kiukkuinen. Haluaisin mieluummin soppakeittiöiden, nuotiotulten ja naapurihätämajoituksen katastrofin – sellaisen, jossa meistä kaikista on hyötyä. 

Mutta väistämättä jonkin sellaisen vuoro on pian. Nythän meistä useimmilla on kansalaisuus vähän tauolla, kun keskitymme tottelemaan määräyksiä ja vaikutamme yhteisöömme korkeintaan heristelemällä nyrkkiä puiston mukuloille tai THL:lle. Uutisissakin on vain yksi aihe! Sekä demokratian että järkeni vuoksi toivon, että tämä vaihe on pian ohi, ja kohta taas kokoonnumme jaettuihin tiloihin kysymään pontevia kysymyksiä siitä, kuka sikailee ja kuka hyötyy, ja mitä nyt opittiin, ja miten palkitsemme heidät joiden työ paljastui välttämättömäksi. Naapurin sijaan kyttäämme poliitikkoja. Sellainen tuntuu varmaan ihanalta.

Tutustu Long Playn tilaukseen!
Nyt on lupa ottaa aikaa ajatella, lukea ja ymmärtää. Long Playn neljän kuukauden tutustumistarjous maksaa vain 32 euroa ja koko vuoden tilaus 54 euroa (norm. 74 e).