Vähiten ääniä, eniten hävittävää

16. huhtikuu 2015, Maria Mustranta

”MUN MIELESTÄ eduskuntatalon voisi räjäyttää”, sanoo 39-vuotias jakomäkeläinen Mira Virala. Hän on yksinhuoltaja ja jäänyt vastikään työttömäksi sairaala-apulaisen töistä. Virala odottaa nyt tietoa, pääseekö aloittamaan syksyllä lähihoitajaopinnot. Äänestämässä hän on käynyt viimeksi vuonna 2003.
”Jotkut aina linkittää Facebookissa, että äänestä tätä ja tätä. Kyllä mä olen lukenut, mitä niissä on. Mutta en todellakaan usko kehenkään.”
Jakomäessä, 5600 asukkaan lähiössä Koillis-Helsingissä, moni muukaan ei usko poliitikkoihin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestysalueella Jakomäki A äänestysprosentti jäi 55,6:een. Se oli pienin Helsingissä. Yhdeksän kilometrin päässä Jakomäestä, vauraassa Länsi-Pakilassa uurnilla kävi yli 85 prosenttia äänioikeutetuista. Koko Suomen äänestysprosentti oli 70,5.
Ensi sunnuntain eduskuntavaaleissa valtakunnallisen äänestysprosentin ennakoidaan laskevan. Jos niin käy, muita useammin äänensä jättävät antamatta pienituloiset ja vähän koulutetut ihmiset. Sellaisia Jakomäessä on paljon.
On siis mahdollista, että enemmistö äänioikeutetuista jättää Jakomäessä äänestämättä eduskuntavaaleissa. Niin ei ole koskaan ennen käynyt.

”NE AJAA VAAN hyvätuloisten asioita, eikä ajattele eläkeläisiä ja muita tavallisia ihmisiä”, sanoo Hilkka Hyvönen Jakomäentie 6f:n kellarissa, johon vuokrakerrostalojen asukkaita kokoontuu arkiaamuisin puurolle.
”Niillä on hyvä palkka ja pitkät lomat, eikä tarvitse tehdä mitään. Puheet kirjoitetaan valmiiksi”, sanoo Kaitsuksi esittäytyvä mies, joka on tänä aamuna puuronkeittovuorossa. Kumpikin aikoo kuitenkin käydä äänestämässä.
”Siellä oli se [Esko] Seppänen. Sitä äänestin monta kertaa. Se yritti jotain saada aikaan ja saikin”, muistelee hopeahiuksinen rouva, joka ei halua kertoa nimeään.
”Perussuomalaisissa on se [Sebastian] Tynkkynen. Se menee oikeaan suuntaan”, sanoo Paula Järvinen.
Jakomäen ostoskeskuksen Pohjanpoika-baarissa istuva keski-iän ylittänyt nainen on kertoo äänestäneensä yleensä. Hän on asunut Jakomäessä vuodesta 1968.
”Ehkä mä äänestän Donneria. Jos en muuten niin vitsinä.”
Se tosin voi osoittautua hankalaksi, sillä 82-vuotias Jörn Donner ei ole enää ehdolla eduskuntaan.
Naisen seurassa istuva Jari ei enää äänestä – usko on mennyt. ”Täällä ihmiset ovat luovuttaneet, kun ne on stumpattu joka ainoan viranomaisen taholta.”

AINA EI OLE OLLUT näin. Vielä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa lähes 70 prosenttia jakomäkeläisistä äänesti eduskuntavaaleissa. Valtakunnallinen äänestysprosentti oli tuohon aikaan noin 80. Ero ei siis ollut kovin suuri.
Mitä sen jälkeen oikein on tapahtunut?
Helsingin yliopiston dosentti ja poliittisen sosiologian asiantuntija Eeva Luhtakallio on tehnyt vuodesta 2013 asti Jakomäessä etnografista tutkimusta. Hän on viettänyt satoja tunteja kokouksissa, perhekahviloissa ja tilaisuuksissa ja kirjannut havaintoja muistikirjaansa. Luhtakalliota kiinnostaa se, millaista poliittisuus Jakomäessä on. Hänen mielestään pettymysen ja epäluottamuksen tunteilla on yhteys äänestysaktiivisuuden laskuun.
”Kyllä sen voidaan ajatella olevan selkeästi linjassa suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksen kanssa.”
Luhtakallio on kiinnittänyt Jakomäessä huomiota siihen, millaisena yhteiskunta piirtyy ihmisten puheissa.
”Monet ovat olleet paljon tekemisissä viranomaisten kanssa. On pitkä historia sosiaalityön ja ehkä lastensuojelun asiakkaana, mikä on tavallaan lupaus avusta, ja siihen petytään aina uudestaan. Puheissa toistuu kokemus, että tarpeet eivät tule huomatuksi.”
Niissä puheissa yhteiskunta on yhtä kuin viranomaiset. Se on jotain, jonka päätösten kohteena ollaan ja jonka armoilla joutuu elämään.
”Sen takia vaalit ja poliittinen päätöksenteko tuntuvat ihmisistä usein kaukaisilta.”
Vallanpitäjät ovat kaukana Jakomäestä myös konkreettisesti. Eduskunnassa ei ole tiettävästi ollut koskaan Jakomäessä asuvaa poliitikkoa. Eikä heitä ole ollut Helsingin kaupunginvaltuustossakaan ainakaan viimevuosikymmeninä.
Luhtakallio tosin muistuttaa, ettei valtuustossa ole kuin pari kolme itähelsinkiläistäkään.

EDUSKUNTAVAALIEN valtakunnallinen äänestysprosentti on laskenut lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 alkaen. Vuoden 1995 jälkeen äänestysprosentti on vain kerran noussut yli 70:n. Ja ne joilla on pelissä eniten, äänestävät vähiten. Siis pienituloiset, sairaat työttömät ja perusturvan varassa elävät. Tämä piirre vain vahvistuu äänestysprosentin laskiessa. Sen sijaan Helsingissä sellaisilla hyvin toimeentulevien alueilla kuten Tuomarinkylä, Pakila ja Paloheinä äänestetään yhä yhtä aktiivisesti kuin 1980-luvulla.
Kehitys huolestuttaa valtiotakin. Se on 2000-luvulla yrittänyt innostaa ihmisiä äänestämään. Vuoden 2007 vaaleissa eduskunta käytti lähes miljoona euroa äänestämisen puolesta kampanjointiin – eduskunnan satavuotisjuhlien kunniaksi.
”Sitä kutsuttiin pipokampanjaksi. Siinä oli pipoja ja muuta vaalikrääsää”, sanoo vaalijohtaja Arto Jääskeläinen oikeusministeriöstä.
Pipot eivät auttaneet. Äänestysprosentti oli 67,9, eli alhaisempi kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen.
Jääskeläinen ei tunnu itsekään uskovan oman ministeriönsä ponnisteluihin.
”Ei olla pystytty osoittamaan, että tämän tyyppisillä kampanjoilla olisi suurta vaikutusta äänestysaktiivisuuteen. Äänestämättömyyden syyt ovat paljon syvemmälle juurtuneita.”

ÄÄNESTYSINNON LASKEMINEN ei ole vain suomalainen ilmiö. Viime vuosikymmeninä äänestysprosentti on pudonnut useimmissa länsimaissa.
Mutta Suomessa lasku on ollut poikkeuksellisen jyrkkää. Syiksi on arveltu esimerkiksi eduskunnan vallan kaventumista ja puolueiden yhdenmukaistumista: Kun puolueet pyrkivät olemaan haluttuja hallituskumppaneita, ne liukuvat poliittiseen keskustaan. Äänestäjän on yhä vaikeampi saada tolkkua, mitä eroja puolueiden linjoissa on.
Politiikka näyttäytyy usein tylsänä hallinnoimisena, eikä intohimoja herättävänä ideologisena taisteluna niin kuin joskus ennen. Puolueisiin kuuluvien ihmisten määräkin on puolittunut 30 vuodessa. Samalla äänestämättä jättämisestä on tullut sosiaalisesti hyväksytympää. Kun vuonna 1977 86 prosenttia kansalaisista piti äänestämistä kansalaisvelvollisuutena, vuonna 2003 niin ajatteli enää 56 prosenttia.
Erityisen laiskasti äänestävät nuoret. Niin he ovat aina tehneet, mutta aiemmin sen ajateltiin liittyvän tiettyyn elämänvaiheeseen: kunhan ihmiset hankkivat perheen ja työpaikan, äänestäminenkin alkaa kiinnostaa.
Nyt tutkijat ovat havainneet, että nuorten äänestämättömyys on oletettua pysyvämpi ilmiö.
Työtön 39-vuotias yksinhuoltaja Mira Virala vietti nuoruutensa Suurmetsässä, aivan Jakomäen kyljessä. Hän muistaa, että lapsuudenkodissa keskusteltiin politiikasta ja käytiin äänestämässä. ”Mummivainaa sanoi, että on meidän tehtävä äänestää”, Virala kertoo.
Hän ei ole totellut mummiaan.
”En voi kokea velvollisuudekseni äänestää ihmistä, johon en luota.”
Nyt Viralan tytär on 14-vuotias. Hänen koulussaan järjestettiin hiljattain nuorisovaalit.
”Kysyin tyttäreltäni, haluatko äänestää niissä. Hän sanoi, että en.”

JAKOMÄEN ÄÄNESTYSTILASTOISSA on 2000-luvulla kaksi merkittävää poikkeusta.
Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Jakomäki A:n äänestysalueella äänestämään lähti 58 prosenttia äänioikeutetuista. Se oli poikkeuksellisen paljon. Seuraavissa eduskuntavaaleissa äänestysprosentti jäi viiteenkymmeneen.
Vuoden 2003 äänestysinnon takana oli yksi mies, Tony Halme. Entinen nyrkkeilijä pyrki eduskuntaan perussuomalaisten listoilta. Halme tosin asui tuolloin Punavuoressa, mutta vietti vaalien alla paljon aikaa Jakomäessä. Hän istui paikallisissa baareissa, tarjosi ihmisille olutta ja joi sitä itsekin. Myös Mira Virala tapasi Halmeen baarissa.
”Halme oli sellanen äijämäinen. Kysyin, mitä hän aikoo eduskunnassa tehdä, mutta en muista, mitä hän vastasi.”
Halme sai Jakomäki A:n äänestysalueella 14 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Koko Helsingissä hän keräsi 16 390 äänen potin, joka oli viidenneksi suurin koko maassa. Jälkikäteen on arvioitu, että äänestysprosentti Helsingissä nousi osin juuri siksi, että Halme mobilisoi ihmisiä, jotka harvoin äänestävät. Hänen sanottiin antaneen äänen lähiöiden asukkaille. Myös Mira Virala piirsi korttiinsa Halmeen numeron.
”Ajattelin, että siinä on ihminen, joka muuttaa asioita. Ja kyllähän hän yrittikin.”
Se oli viimeinen kerta, kun Virala äänesti.
Myös vuonna 2011 äänestysprosentti nousi selvästi Jakomäki A:n äänestysalueella. Silloinkin asialla olivat perussuomalaiset, jotka päivystivät vaalien alla ahkerasti Jakomäen ostarilla. Perussuomalaiset saivat yli 35 prosenttia äänistä, enemmän kuin missään muualla Helsingissä.
Erityisen katkera paikka perussuomalaisten äänivyöry oli Jakomäen perinteiselle ykköspuolueelle Sdp:lle. Vielä vuoden 2007 vaaleissa demarit olivat saaneet noin 45 prosenttia alueen äänistä, mutta viime kerralla heitä äänesti enää hieman alle neljännes.
Nyt perussuomalaisten tilanne näyttää kuitenkin heikommalta kuin neljä vuotta sitten. Puolue ei ole näkynyt katukuvassa yhtä paljon kuin viime vaaleissa.
Kaksissa edellisissä vaaleissa Jakomäen ylivoimainen äänikuningas on ollut perussuomalaisten Timo Elo, vuonna 1990 Jakomäkeen muuttanut monialayrittäjä ja matelijoiden kesyttäjä. Hän ei ole enää ehdolla, vaikka häntä kysyttiin ”useamman kerran”.
Elo kertoo kyllästyneensä politiikkaan.
”Se on mennyt niin pellen hommaksi”, hän sanoo. ”Ei tarvitse kuin katsoa eduskunnan kyselytunteja tai mitä hallitus on saanut aikaan.”
Elo on luopumassa kaikista tehtävistään puolueessa ja haluaisi eroon myös Jakomäen perussuomalaisten puheenjohtajuudesta. Yhdistys perustettiin viime vaalien äänivyöryn jälkeen, mutta viime aikoina sillä ei ole ollut toimintaa.
Aluksi kiinnostuneita oli Elon mukaan tungokseksi asti. Mutta samoihin aikoihin perussuomalaiset tekivät sääntöihin muutoksen: paikallisyhdistyksiin pääsi jäseniksi vain, jos otti myös puolueen jäsenkirjan. Se oli monelle liian korkea kynnys.
”Toivon, että tulisi joku, joka ryhtyisi vetämään, mutta sellaista ei oikein tunnu olevan. On muutamia aktiivisia, mutta eivät hekään asu Jakomäessä enää.”
Paljon virkeämpää ei ole toiminta muillakaan puolueilla. Vasemmistoliitossa aktiivisesti toimivat Niina ja Ville Kari muuttivat neljä vuotta sitten Suurmetsään, Jakomäen naapuriin. He löysivät puolueen rekistereistä tiedon Jakomäen vasemmisto -nimisestä paikallisosastosta. Kävi ilmi, että osastoon kuului yksi jäsen, ja hän oli eläkeläinen. Osaston pankkitilillä oli muutama euro. Ville Kari ryhtyi uudeksi puheenjohtajaksi.
”Nyt meillä on yhdeksän jäsentä. Tilillä ei ole sen enempää rahaa”, hän sanoo.
Vaalien alla Karit osallistuvat Silvia Modigin kampanjaan. Modig liittyi Jakomäen vasemmistoliittoon, kun se herätettiin henkiin. ”Hän on kiinnostunut tästä alueesta ja sen kehittämisestä.”
Tosin Modig ei asu Jakomäessä, ei edes Koillis-Helsingissä.
Tapahtuipa ensi sunnuntain vaaleissa mitä tahansa, yksi asia on siis varma: eduskunnassa ei tule jatkossakaan istumaan yhtään Jakomäessä asuvaa kansanedustajaa. Näissä vaaleissa kun ei ole yhtään paikallista ehdokasta.