Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

7. elokuu 2015, Anu Koivunen

Viime viikolla ihmettelin, miksi Juha Sipilän hallitus yrittää puhua maahanmuutosta pelkillä numeroilla ja ohittaa tunteet, vaikka juuri nyt mikään ei herätä niin paljon tunnereaktioita kuin maahanmuutto. Talous- ja työmarkkinakysymyksissä hallitus on valinnut tismalleen päinvastaisen taktiikan. Siinä missä kansalaiset ajattelevat ennen kaikkea numeroita – palkkaa, työtunteja, lomapäiviä, lapsilisiä, eläkkeitä ja opintotukea – hallitus korostaa tunteita, erityisesti luottamusta.
Hallitusohjelmassa tunnepuheen keskiössä ja sen tärkeimpänä terminä on yhteiskuntasopimus, Sipilän hallituksen talouspolitiikan lippulaiva. Toteutuessaan juuri se ”vahvistaa suomalaisten keskinäistä luottamusta”. Hallituksen mukaan Suomen heikkouksiin kuuluu nimittäin kansakunnan mielentila: ”Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.”

Luottamus mainitaan Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa kahdeksan kertaa. Se on sekä suomalaisen yhteiskunnan laatumääre (”Meillä on vankkaa ja monipuolista osaamista, luottamuspääomaa sekä käytännöllistä ongelmanratkaisukykyä”), hallituksen politiikan väline (”luontopolitiikkaa luottamuksella”) että tavoite (vuonna 2025 ”yhteiskunnassamme vallitsee luottamus”).
Siinä missä luottamus ympäristöpolitiikassa lisääntyy vapaaehtoisuuden kautta (sillä ”metsien ja soiden suojelua jatketaan vapaaehtoisin voimin”), talouspolitiikassa luottamusta edistetään uhkaamalla: ”Mikäli työelämän osapuolet hyväksyvät hallituksen esityksen ja toimet ovat mitattavissa maaliskuussa 2017, hallitus luopuu päättämistään ehdollisista säästöistä ja veronkorotuksista”.

Tunnepolitiikka on vaikea laji. Siinä voi ehkä onnistua vain vahingossa.
Hallitusohjelman taloutta koskevasta osiosta tunteiden ja numeroiden vaihtelu tekee ristiriitaisen. Ohjelma puhuu sopimuksesta, mutta uhkailee. Se vetoaa tunteeseen – luottamukseen, yhteishenkeen ja uhrimieleen – vaikka tavoite on eksaktin numeerinen: ”yksikkökustannusten” alentaminen ”vähintään 5 prosentilla” ja julkisen talouden vahvistaminen niin, että maaliskuussa 2017 mitaten toimenpiteiden ”nettovaikutus” on ”vähintään puoli prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon vuoden 2019 tasolla näihin kytketyt veronkevennykset huomioiden”.
Hallitus väittää, että ”yhteiskuntasopimus” vahvistaa ”keskinäistä luottamusta”, mutta tuottaa jännitteitä asettamalla osan kansalaisista riippuvaisiksi toisista. Ohjelman perusteella on selvää, että työmarkkinaosapuolia ja ennen muuta palkansaajajärjestöjä painostetaan hallituksen asettamiin tavoitteisiin. Hallitushan on ilmoittanut, että jollei tavoitetta toteuteta, se leikkaa ainakin KELA-korvauksia, lapsilisiä, opintotukea, aikuiskoulutustukea, etuuksien ja eläkkeiden indeksikorotuksia, työttömyysturvaa, vanhempainvapaata, elinkeinotukea, maataloustukea, yliopistojen rahoitusta, väylähankkeita, matkustaja-alustukea ja teollisuuden energiaverotukea ja korottaa tuloveroja, sähköveroja, väylämaksuja, rataveroa sekä alkoholi-, tupakka- ja makeisveroa – ja poistaa vielä vuorotteluvapaan ja asuntolainojen korkovähennysoikeuden.

On outoa, että hallitus, jolla on tarkat numerolliset tavoitteet puhuu samalla talkoista, uhrauksista ja kivusta. Tunteiden ja numeroiden välillä luoviminen johtaa keskenään ristiriitaisiin viesteihin. Esimerkiksi viime maanantain A-Studiossa (3.8.2015) Juha Sipilä väitti ensin, että ”yhteiskuntasopimus” on jotain, josta ”kaikki hyötyvät”, mutta sanoi hetkeä myöhemmin, että ”ei tämä tasapuolinen ole”. Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

Hallitus puhuu yhteiskuntasopimuksesta, koska ristiriitaisuudestaan huolimatta se on hyödyllinen poliittinen fiktio.
Se on kielikuva, jossa on kysymys vallasta. Sillä hallitus tekee itsestään toimijan asiassa, joka ei sille varsinaisesti kuulu. Hallitus ei ole ”työelämän osapuoli”, mutta se tekee osapuolille ”esityksen” eli suomeksi sanottuna asettaa ehdot. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas onkin huomauttanut (PT-blogi 18.6.2015) erosta Esko Ahon työreformin ja Juha Sipilän yhteiskuntasopimuksen välillä. Aho ehdotti 1990-luvulla talouspolitiikan vastuiden selkiyttämistä keskuspankin, hallituksen ja työmarkkinoiden kesken, mutta Sipilän ohjelma nivoo julkisen talouden ja työmarkkinaratkaisut yhteen ja korostaa hallituksen roolia.
Poliittisena fiktiona yhteiskuntasopimus on myös hämäysliike. Hallitusohjelma karttaa sanaa ”kolmikanta”, mutta yhteiskuntasopimus-sanan myötä siinä kalskahtaa Korpilammen henki, eli mielikuva menneestä Suomesta, jossa talouskriisit ratkaistiin konsensushengessä yli puolue- ja etujärjestörajojen. Näin ”yhteiskuntasopimus” samanaikaisesti kumartaa valtion ja työmarkkinaosapuolten kolmikantahistorian suuntaan ja toteuttaa kokoomuksen eduskuntavaaleissa ajamaa ”konsensuksella on oltava tulosvastuu”-linjaa. Vaikka ”yhteiskuntasopimuksessa” ei ole kysymys sopimuksesta ensinkään, se kuulostaa työmarkkinakieleltä, kuten puhe luottamuksestakin.
Käsitteen historialliset kaiut ja sisällöllinen epätarkkuus antavat sekä työnantajille että työntekijöille mahdollisuuden käyttää sitä omiin tarpeisiinsa – tulkita, tarkentaa ja vaatia – ja siten jo retorisesti osallistua ”sopimiseen”. Ja kuten aina, sopimus on kertomus, jossa oletusarvoisesti sovitaan – ellei sitten kieltäydytä, vastusteta tai rikota. Yhteiskuntasopimus-tarinan konnia ovat jo lähtökohtaisesti ne, jotka eivät sovi.

”Yhteiskuntasopimus” on myös kansakuntaa koskevan kertomuksen päivitys. Se on uusi luku tarinaan pienestä, syrjäisestä Suomesta, joka sisukkaasti selvittää vaikeudet ja pärjää, koska ”suomalaiset ymmärtävät, että kriisin keskellä on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja”.
Kansa on ollut suomalaisen poliittisen sanaston avainkäsite 1800-luvun fennomanian ajoista lähtien. Siksi on ymmärrettävää, että hallitus yrittää kerronnallistaa ajamansa isot muutokset kansallista yhtenäisyyttä korostavalla, kulttuurisesti painavalla ja tunteita ehkä liikuttavalla mielikuvastolla.
Vaikka voidaan kysyä, riittääkö kilpailukyvyn parantaminen kansallisen emansipaatiokertomuksen päämääräksi 2000-luvulla – onko kilpailukyvystä ja työyksikkökustannusten alentamisesta uuden julkisen talouden pelastavan fennomanian ja kansallisen uhrimielen sytykkeeksi – on ymmärrettävää, miksi hallitus sitä yrittää. Sen sijaan siihen, miksi tiedotusvälineet Suomessa ovat ottaneet yhteiskuntasopimus-sanan ikään kuin neutraaliin käyttöön, on mahdotonta keksiä yhtään journalistista perustetta. Kun Helsingin Sanomat uutisoi (4.8.2015, A6-7) hallituksen kaavailemien leikkausten ja veronkorotusten kohdentumisesta toteamalla, että ”työs­sä­käy­vät pal­kan­saa­jat ja elä­ke­läi­set kär­si­vät eni­ten, jos yh­teis­kun­ta­so­pi­mus­ta ei syn­ny ja hal­li­tus jou­tuu sen seu­rauk­se­na pa­ne­maan toi­meen li­sä­leik­kauk­sia ja ve­ron­ko­ro­tuk­sia”, lehti tosiasiallisesti sisälukee hallitusohjelmaa ja toistaa hallituksen poliittista retoriikkaa. Sen mukaan hallitus joutuu eikä valitse. Puhumalla “yhteiskuntasopimuksesta” hallitus tekee itselleen poliittista pelitilaa, mutta kun tiedotusvälineet omaksuvat tuon saman kielen, ne menettävät journalistisen tilansa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen tekee isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Juttu ilmestyy syyskuussa.