Meidän kaikkien tulevaisuuskonsultti

20. helmikuuta 2013, Johanna Vehkoo, Anu Silfverberg

Kesällä 2012 Talouselämä uutisoi, että Pekka Himanen oli valittu johtamaan hallituksen tulevaisuusselontekoon liittyvää mittavaa tutkimushanketta. Rahaa sille oli järjestynyt 700 000 euroa suomalaisten tutkimusrahoittajien kassoista.

Lehdissä ihmeteltiin korkeaa summaa, mutta kysymyksiä jäi ilmaan. Miten rahoitus järjestyi kilpailuttamatta? Mihin rahoittajat perustivat valintansa? Millaisesta tutkijoiden joukosta Himanen valikoitiin hankkeen johtajaksi? Miksi Himaselta tilattiin jo kolmas valtiollinen tulevaisuusvisio?
Lähdimme tekemään aiheesta juttua syyskuussa 2012.

Jos tämän jutun tekoa vertaisi vaikka kioskilla asioimiseen, se menisi jotakuinkin seuraavasti: Asiakas astuisi kioskiin ja kysyisi jonkin yksinkertaisen kysymyksen. Vaikka että onko teillä kahvia?
Silloin myyjä muuttuisi äkkiä puhumattomaksi ja syöksyisi tiskin alle. Kun sinne kurkkaisi, hän olisi kadonnut jäljettömiin.
Tai sitten myyjä hymyilisi ystävällisesti ja sanoisi: voinko palata tähän asiaan puolen tunnin kuluttua. Hän laittaisi lapun ovelle, mutta kukaan ei enää palaisi. Jossain vaiheessa huomattaisiin, että valot on sammutettu. Onkohan kukaan koskaan enää palaamassa? Puhelin soisi, mutta kukaan ei vastaisi siihen enää.
Tai sitten myyjä sanoisi: voisitteko toistaa kysymyksen. Toistettaisiin: sitä kahvia. Myyjä olisi hetken hiljaa ja sanoisi sitten: tuo vaatisi kyllä todella pitkän vastauksen. Lopulta myyjä päättäisi, ettei voi kommentoida kysymystä, vaan ohjaisi soittamaan toiseen kioskiin. Siellä kukaan ei vastaisi.

Meistä kumpikaan ei ole koskaan ennen törmännyt jutunteossa yhtä moniin muureihin. Himasen nimellä on outo vaikutus: haastateltavat joko katoavat täysin tai suostuvat puhumaan vain nimettömyyden suojissa.

Oletus on, että julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tekijät osallistuvat siitä käytävään julkiseen keskusteluun. Himanen tutkijaryhmineen ei tähän suostu. Ei edes sen verran, että saisimme selville, onko ryhmä tekemässä 700 000 euron rahoituksellaan jotakin oikeasti uutta tutkimusta. Väliraportiksi kutsutussa Sinisessä kirjassa sitä ei ollut.

Juttumme otsikko Himasen etiikka on tietenkin väännös Himasen Hakkerietiikasta, mutta otsikko ei lopulta viittaa niinkään Pekka Himasen omaan henkilökohtaiseen etiikkaan kuin siihen todellisuuteen, jossa hän liikkuu. Se on maailma, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys, jossa yliopistossa voi työskennellä vuosia kenenkään tietämättä työn sisältöä, ja jossa maan johtavat tutkimusrahoittajat maksavat yksityiselle firmalle tutkimusrahaa ilman kilpailutusta, koska valtioneuvoston kanslia niin suosittaa. Se on maailma, jossa eniten merkitsee se, kenet tuntee. Akateemisilla ansioilla ei ole niin väliä.

Himanen on tukijoidensa mukaan poikkeusihminen. Hänen poikkeuksellinen etenemisensä koko valtakunnan tulevaisuuskonsultiksi kertoo laajasta muutoksesta yhteiskunnassa ja yliopistossa. Nykymaailmassa on ihan tavallista, että yritysmaailma rahoittaa haluamiaan tutkimuksia ja että kilpailutukset avataan ennalta sovituissa raameissa.

Sininen kirja on jo kolmas tulevaisuusvisio, jonka valtiovalta tilaa Himaselta. Häneltä saa sitä, mitä tilaa. Kansalaiset ovat niitä, joille ei kerrota avoimesti, mitä heidän verorahoillaan on tilattu ja miksi.

Lue juttu: Himasen etiikka