Lisää elitismiä, kiitos!

15. huhtikuu 2015, Anu Silfverberg

”Miten masentavaa.”
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun törmäsin Facebookissa taiteilija Jani Leinosen vaalikampanjaan. Se kiersi verkossa, koska se oli monen mielestä mainio veto.
”Minäkin olen Leinonen” -sivuillaan Leinonen lupaa eduskuntaan päästyään altistaa päätöksensä kansan eli nettisivujensa kävijöiden äänestettäväksi – omaakin näkemystään vastaan. ”Nostan esiin haudanvakavia kysymyksiä siitä, mitä demokratia oikeastaan tarkoittaa”, Leinonen maalailee. ”Voisimmeko uudenlaisia vaikutuskeinoja kokeilemalla saada ihmiset kiinnostumaan, äänestämään ja osallistumaan politiikkaan?”

Tajusin, mikä masensi: se, että taiteilijan tempaus on olevinaan uskalias, vaikka se oli nimenomaan täysin valtavirran ajattelun läpäisemä. Kansanedustaja nähdään liian usein juuri edustajana: äänestäjä pyrkii yksinkertaisesti monistamaan itsensä parlamenttiin, kaltaistensa etua ajamaan.
Alistaessaan päätöksenteon nettiäänestykselle Leinonen tuli myös vahingossa sanoneeksi, että politiikassa on kyse vain mielipiteistä, ei tiedosta. Se on ikävää, sillä kun mielipide voittaa tiedon, kuolee myös oikea keskustelu. Sen jälkeen osapuolet kokevat virheiden osoittamisen loukkauksena ja asiantuntijuuden ”elitisminä”.
Kuulostaako tutulta?
Kun on riittävän monta vuotta toisteltu, että kansa tietää parhaiten kaiken, ovat sivistysinstituutiot alkaneet nöyrtyä.
Korkeakoulujen oletetaan palvelevan paitsi liike-elämää ja politiikkaa, myös oppilaitaan, joista on tullut asiakkaita.
Lehdet ovat luopuneet vanhanaikaisesta valistajan roolista ja kyselevät yleisöltä, mikä on tärkeää. Nettiäänestyksissä media tenttaa lukijan mielipidettä asioihin, jotka eivät ole mielipiteestä kiinni: tuliko lama, lämpeneekö ilmasto, tappavatko rokotteet, mitä mieltä jengi.

Asiakkaan rooli voi imarrella meitä hetken, mutta demokratian ja sivistyksen osalta se on tylsä loukku: olemme aina oikeassa, ja siksi meidän ei tarvitse omaksua uutta. Mutta olisi niin kiva saada enemmän.
En haluaisi eduskuntaan kopiota itsestäni, vaan jonkun, joka on fiksumpi ja rohkeampi kuin minä, ja joka muuttaa mieltään kun huomaa olleensa väärässä. En myöskään haluaisi neljännen valtiomahdin kyselevän minulta, lukijalta, mikä on tärkeää tai totta. En haluaisi koulutusjärjestelmää, joka näkee minut valistuneena kuluttajana. Oppiva ihminen on sellainen, jolta puuttuu tietoja. Ja kun nyt alkuun päästiin haluan ylipäänsä maailman, jossa minua ei koko ajan mielistellä Kuluttajana. Haluan lehtijuttuja ja kirjoja, jotka ovat niin vaikeita, että täytyy hakea lisää tietoa; haluan hankalia käsitteitä, asiantuntijoita ja vastuuttamista; haluan aivan törkeän elitistisen ja hyvin nöyrän sivistysyliopiston, ja haluan poliittisia päätöksiä, jotka perustellaan tiedolla eikä omilla tunteillani.