Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita

27. syyskuu 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallitusohjelmassa on yksi teema, joka herättää ihastusta sekä hallituspuolueissa että oppositiossa: normien purkaminen. Se talkoolaji, johon lähes kaikki haluavat osallistua. Kun pääministeri antoi eduskunnalle ilmoituksen normien purkamisesta kesäkuussa 2015, vain vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoron käyttänyt Anna Kontula kyseenalaisti sääntelyn merkityksen poliittisena kysymyksenä.
Muuten puolueet suorastaan kilpailevat siitä, kuka purkaa eniten.
Vuonna 2013 kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö julkaisivat ”holhousvaltion” vastaisen puheenvuoron otsikolla ”K18 Tähtisädetikku ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa”.
Vuotta myöhemmin keskusta lanseerasi puheen ”normitulvasta” ja esitti ”sata ja yksi toimenpidettä normien purkamiseksi, byrokratian keventämiseksi ja lainsäädännön joustavoittamiseksi”.
Vaalikeväänä Grahn-Laasonen julisti jo kokoomuksen ”johtavaksi sääntelynpurkupuolueeksi” ja totesi puolueen tavoitteeksi, että tulevalla hallituskaudella ”aina kun säädetään uusi pykälä, puretaan kaksi”.
Sama eetos on kirjattu Sipilän hallitusohjelmaan: siinä Suomen heikkouksia ovat ”jäykät rakenteet, byrokratia, ylisääntely, normitus ja työmarkkinoiden jäykkyydet”. Avainsanoja ovat keventäminen, helpottaminen ja sujuvoittaminen.

Norminpurkamispolitiikka kannattaa, koska sillä saa aikaiseksi hyviä uutisia.
Kun Ilta-Sanomat (19.8.) kertoi liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerille tarinan hyvinkääläisestä autoilijasta Reijo Sepästä, joka sai pysäköintivirhemaksun vääränlaisen parkkikiekon takia, ministeri ”jyrähti” ja lupasi säädöksen nopean kumoamisen. Kymmenen päivää myöhemmin Yle (27.8.) kertoikin, että “helpotusta” on jo tulossa, sillä ministeri oli käynnistänyt “valmistelun, jonka tarkoitus on joustavoittaa pysäköintikiekon ulkonäkövaatimuksia”.

Hallitus väittää normien purkamisen helpottavan kansalaisten elämää. Mutta kun asiaa tarkemmin tutkii, kyse on oikeasti säästöistä ja palveluiden heikentämisestä. Sipilän hallitus nimittäin aikoo säästää miljardin karsimalla kuntien tehtäviä. Koska Keskusta perinteisesti suhtautuu kuntaliitoksiin nuivasti, hallitus ei ehdota ratkaisuksi isompaa kuntakokoa. Sen sijaan se antaa kunnille mahdollisuuden jättää järjestämättä palveluja, joita laki on aiemmin edellyttänyt.
Hallitus siis aikoo säätää lain, joka vapauttaa kunnat noudattamasta toisia lakeja.
Harkinnanvaraisesti noudatettavia lakeja olisivat jatkossa esimerkiksi laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, ulkoilulaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, kiinteistörekisterilaki sekä lait sosiaalisesta luototuksesta, ajoneuvojen siirtämisestä ja yksityisistä teistä. Vapaaehtoisuuden piiriin siirtyy osin myös laki lasten päivähoidosta.
Talkoiden lopputulos on, että kansalainen ei saa palveluita, joita ennen sai. Pahimmillaan kunnasta katoavat paitsi etsivä nuorisotyö ja ohjattu lasten leikkitoiminta myös kunnalliset liikuntapalvelut, kansalaisopisto ja kirjasto.
Selvitystyö tehtävien karsimiseksi on edelleen käynnissä, ja kaikkiin kuntiin on lähetetty kysely, jossa kunnat voivat syyskuun loppuun asti esittää, mitä muita lakisääteisiä tehtäviä ja palveluja voitaisiin poistaa ja keventää. (Kiinnostavaa on sekin, että lakivalmistelussa käytetään avointa webropol-kyselyä, johon kuka tahansa millä tahansa intresseillä voi kunnan toimialan nimissä nimettömänäkin tehdä ehdotuksia.)

Normien purkamista perustellaan vapaudella: kun kunnille annetaan lisää valinnanmahdollisuuksia, se kasvattaa paikallistason poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksia. Tässä näkökulmassa kuitenkin unohtuu, että resurssien vähentäminen sinänsä sääntelee valintojen tekemistä ja kutistaa politiikan tilaa. Hallitusohjelman retoriikassa ”tulevaisuuden kunta” ei ole enää palvelujen järjestäjä vaan ”alueensa elinvoiman, yrittäjyyden ja työllisyyden edistäjä”.
Tarkentamatta jää, mitä tarkoitetaan, kun lisätään ”kuntien päätösvaltaa erityisesti elinvoimaan liittyvissä asioissa”. Jo nyt julkistetun listan perusteella on selvää, että elinvoimaksi ei lasketa kulttuuria, vapaata sivistystyötä tai nuorisotointa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä ja täältä