Kesä 1986

10. kesäkuu 2014, Hanna Nikkanen, Antti Järvi

Ympäristöä uhkaavat säteilyvaarat, aids ja paheneva työttömyys – siinä galluptutkimuksen mukaan suomalaisten suurimmat huolet kesällä 1986.
Tshernobylissä oli vasta sattunut ydinvoimalaonnettomuus, ja ihmiset pelkäsivät laskeuman vaikutuksia. Aids oli ollut otsikoissa kolmen vuoden ajan. Kesän lopussa kaikkiaan sadalla suomalaisella oli todettu virustartunta.
Me Karanteeni-tietokirjan kirjoittajat olimme tuona kesänä lapsia: meistä vanhempi oli yhdeksän vuotta vanha ja nuorempi viisi. Yhdeksänvuotiaalle eräs kovispoika tuhahti kerran leikkien lomassa: sä oot tuollainen aids. Kotiin päästyä piti kysyä äidiltä, mitä sana tarkoittaa.
Oli selvää, että ei mitään hyvää.

Vaikka hiv ei ole koskettanut läheltä elämäämme, kuulumme ikäpolveen, johon sairaus jätti jälkensä. Sen jälkeen kun Freddie Mercury kuoli vuonna 1991, aids-valistukselta ei voinut välttyä Music Televisionia katsoessa.
Seksuaalisuuden ja kuoleman yhdistelmä kihelmöi mieltä, ja tietoisuus siitä vaikutti myös ensimmäisiin seksikokemuksiimme. Me molemmat kuuntelimme 1990-luvulla Pet Shop Boysia, joka summasi Being Boring -hitissään kuluvaa vuosikymmentä surumielisesti: all the people I was kissing, some are here and some are missing.
Vasta vuosia myöhemmin kuulimme vanhemmilta miehiltä juttuja hiv-infektioon liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä, siitä millaista oli, kun ystäviä kuoli ympäriltä. Jäähyväisistä, salailusta ja muistojuhlista.

Kun puolitoista vuotta sitten aloimme tehdä kirjaa aidsista, Suomen ensimmäisestä aids-diagnoosista oli kulunut 30 vuotta. Toivoimme, että tarpeeksi aikaa olisi mennyt, että ihmiset voisivat kertoa kokemuksistaan avoimesti.
Näin kävikin: pienoiseksi yllätykseksemme haastateltavien löytäminen ei ollut vaikeaa. Monella tuntui olevan tarve kertoa, millaista oli elää viruksen kanssa.
Tietokirjamme nimeksi tuli Karanteeni, koska aidsiin liittyvät kokemukset ovat pitkälti eristämisen ja eristäytymisen historiaa.
Ihan aluksi ei vielä tiedetty, kuinka helposti virus tarttuu. Siksi lääkärit ja hoitajat pukeutuivat hiv-positiivista hoitaessaan täyteen suojavarustukseen, eikä ihokosketusta sallittu. Moni ihminen antoi pelkojen vaikuttaa käyttäytymiseensä. Tartunnan saaneita syrjittiin työpaikoilla, sairaaloissa ja asuntomarkkinoilla. Syrjinnän kohteeksi joutuivat myös monet ihmiset, joilla ei tartuntaa ollutkaan. Tartunnan pelko ajoi jopa terveitä ihmisiä itsemurhaan.
Valtiot valvoivat rajojaan, ja Suomestakin palautettiin kotimaahan afrikkalaisia opiskelijoita, joilla oli todettu hiv-infektio.

Koska virustartunnalla on ollut häpeällinen leima, hiv-positiiviset ovat aina harkinneet tarkkaan, kenelle kertovat tartunnastaan.
Osa on päätynyt pitämään asian kokonaan salassa ja rakentanut elämänsä salaisuuden ympärille. Sellaista karanteenia on ulkopuolisen hyvin vaikea kuvitella.
Silloin kesällä 1986, kun me vielä imeskelimme Kaunotar ja kulkuri -mehujäätä, pieni suomalaisista homoaktivisteista, lääkäreistä ja tutkijoista koostuva ryhmä yritti tehdä parhaansa hiv-infektion torjumiseksi.
Heitä on kiittäminen siitä, että Suomi valitsi hiv-politiikassaan pehmeän, vapaaehtoisuutta ja ihmisoikeuksia korostavan linjan.

Osta Karanteeni täältä: longplay.fi/karanteeni