Huippu-urheilua ja hunajapurkkeja

16. tammikuuta 2013, Hanna Nikkanen

Tietokonevirusten tutkijat pitävät työhuoneidensa nurkissa "hunajapurkkeja", tietokoneita jotka on tahallaan tehty mahdollisimman alttiiksi haittaohjelmille ja hyökkäyksille.

Bingon talo Rovaniemen Koskikadulla vaikuttaa korruption hunajapurkilta. Rovaniemen Palloseuran johto oli rakentanut sinne oivan kasvualustan singaporelaisen ammattirikollisen Wilson Raj Perumalin pyörittämälle sopupelibisnekselle. Rahapula, epäreilu palkkaus, ulkopuolisuuden kokemus, lupaus suurista voitoista ilman kiinnijäämisen riskiä: tietenkin pelaajat lankesivat.

Korruptio syntyy olosuhteista.

Kun kirjoitin Long Playn avausjuttua Rovaniemen palloseuran lahjusvyyhdistä, aloin tunnistaa Bingon talon mikrokosmoksesta yhtymäkohtia yritysmaailman korruptioon ja suomalaisten hyvä veli -verkostojen toimintaan.

Lahjus ei ole juuri koskaan yksittäistapaus. Se on lähes aina seurausta laajemmasta vilppikulttuurista, jossa jokainen lahjuksenottaja voi kätevästi perustella valintansa itselleen. "Kaikki muutkin toimivat näin", he sanovat. Tai: "Ei tämä oikeastaan ole kiellettyä, kun koko hommaa ei edes valvota."

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on aloja, joissa kasvualusta korruptiolle on pitkään ollut poikkeuksellisen suotuisa. Rakennusliikkeet, nuorisosäätiöt, eläkeyhtiöt – ja urheilu.

Lähes kaikkialla, missä julkista rahaa käytetään, on otettu käyttöön tulosohjaus. Se vaatii rahankäytön jatkuvaa seurantaa ja toiminnan tehokkuuden arviointia. Silti urheiluliike, lajiliittojen, urheiluseurojen sekä liikunnan ja urheilun kattojärjestöjen muodostama ja kulttuuri- ja urheiluministeriön veikkausvoittovaroista tukema yhteenliittymä, on onnistunut välttämään niin hallinnon modernisaation kuin leikkauksetkin. Se ei juuri raportoi rahankäytöstään.

"Yksityinen virasto", kuvaili eräs haastateltavani tätä poikkeuksellista alaa. "Siellä yhdistyvät julkisen ja yksityisen sektorin rumimmat piirteet."

Yksi syy läpinäkymättömyydelle löytyy rahoitusmallista. Kun rahoitus ei tule verovaroista vaan Veikkaukselta, alan toimijat ovat onnistuneet pitämään leveän hajuraon poliittiseen ohjaajaansa. Ministeriö ei käytännössä voi tietää, mihin rahat kentällä käytetään.

Toinen syy on meissä katsojissa ja harrastajissa. Me haluamme uskoa urheilijoiden poikkeukselliseen rehtiyteen. Siksi emme halua katsoa skandaaleja kohti, ja siksi niitä ei käsitellä loppuun.

Suomalainen huippu-urheilu on kokenut 15 vuoden aikana monta suurta uskottavuusskandaalia. Pesäpallon suosio romahti vuosituhannen vaihteessa laajan sopupeliverkoston paljastuttua. Lahden hiihtodopingskandaali koettelee lajia yhä.

Vuosien 2002 ja 2010 välillä hiihto menetti kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan 117 000 harrastajaa, 13 prosenttia harrastajistaan. Pesäpallon menetys oli vielä suurempi, 17 prosenttia.

Juttua varten haastattelemani toimittaja Declan Hill varoitti, että Aasiassa jalkapallolle on jo käynyt huonosti. Vilppi on karkottanut katsojat, sponsorit ja nuoret harrastajat lajin parista. Tyhjien katsomoiden edessä pelaavien maajoukkueiden taso putoaa. Osittain juuri siksi aasialaiset vedonlyöjät ovat nyt niin kiinnostuneita eurooppalaisesta futiksesta.

Urheilun historia on korruption tuhoamien lajien hautausmaa, Hill sanoi.

Kun RoPS:n sopupelivyyhti alkoi keriytyä auki keväällä 2011, moni huomautti, että kaikki rikoksesta epäillyt ovat ulkomaalaisia. Ratkaisuksi ehdotettiin ulkomaalaiskiintiöitä.

”Kyllähän tyly fakta on, että ulkomaalaispelaajiin liittyy aina omia riskejä”, Urheilulehden toimittaja Timo Innanen sanoi Wilson Raj Perumalin pidätyksen jälkeen. Hän kutsui syytteen saaneita ropsilaisia "mädiksi omenoiksi", jotka häipyisivät toivottavasti Suomen kentiltä mahdollisimman pian.

Tosiasiassa suomalaisen jalkapallon historia on täynnä juuri kotimaisia sopupelaajia. Ulkomaalaiset pelaajat nousivat vilpissä kärkeen vasta sen jälkeen, kun RoPS 1990-luvulla keksi afrikkalaisen halpatyövoiman ja osa muista seuroista päätti seurata sen esimerkkiä.

"Suomessa, vähän niinkuin kotimaassanikin, on tapana ajatella, että korruptio on aina kokonaan ulkomaalaisten syytä", kanadalainen Hill sanoi. "Mutta ei se ole."

Vuonna 2010 Matti Vanhasen toisen hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin muodosti Huippu-urheilun muutosryhmän. Sille myönnettiin 900 000 euroa vuodessa kahden vuoden ajaksi. Suomalaisen huippu-urheilun tilaa miettimään nimettiin tuttuja nimiä suomalaisen urheilupolitiikan huipulta: Tapio Korjus, Mika Kojonkoski, Erkka Westerlund. Jäsenten kuukausipalkka nousi kymppitonnin korville.

Tavoitteena oli nostaa Suomi huippu-urheilun parhaaksi Pohjoismaaksi ja tehdä suomalaisista maailman liikkuvin urheilukansa vuoteen 2020 mennessä.

Joulukuussa 2012 työryhmä julkisti loppuraporttinsa. Työn hinnaksi tuli 2,5 miljoonaa euroa. Lehdissä kuittailtiin ohuenpuoleisen raportin heikosta tasosta. Se ei sisältänyt lainkaan viittauksia tutkimuksiin, ja jokaisen tekstisivun hinnaksi tuli yli satatuhatta euroa.

Loppuraportti käytti yhteensä kahdeksan virkettä urheilun dopingin, sopupelien, väkivaltakeskustelun, hyvän hallinnon ja rasismin käsittelyyn. Työryhmän ainoa näihin aiheisiin liittyvä suositus oli ympäripyöreä: että valtio ja alan järjestöt ryhtyisivät "tarvittaviin toimenpiteisiin urheilun eettisyyteen ja rehellisyyteen liittyvän työn organisoimiseksi."

Raportin varsinaisessa toimenpideohjelmassa oli 61 kohtaa. Siinä eettisyyttä ja rehellisyyttä ei enää mainittu. Sen sijaan työryhmä vaati huippu-urheilulle 15 miljoonan euron vuosittaista lisäpottia. Osa siitä hankittaisiin sponsoreilta, osa nipistettäisiin muun liikunnan budjetista.

Sitäkään Humu-raportti ei maininnut, että suoraan huippu-urheiluun kulutettu raha on itse asiassa jo kaksinkertaistunut vuodesta 2004. Samalla valtio on leikannut lähes kaikesta muusta. Veikkaus on tehnyt hyvää tulosta, ja se on tietenkin iloinen asia liikunnalle, mutta lisärahoituksen ehdottaminen nykyisessä taloustilanteessa vaatii pokkaa.

Alalla vallitsevan läpinäkymättömyyden vuoksi on sitä paitsi vaikea tietää, mihin liikunnan ja urheilun kasvava rahoitus on tähän asti kulutettu. Ainakaan se ei näy niiden liikuntapalveluiden hinnoissa, joita suomalaiset eniten käyttävät: uimahalleissa, sähly- ja sulkapallovuoroissa, lasten jalkapallokouluissa. Ne jatkavat kallistumistaan. Nuorten fyysinen kunto heikkenee.

Sen sijaan urheilujohtajien määrä Suomessa on kasvanut tasaisesti, samoin heidän palkkatasonsa. Sen perusteella, mitä niukoista julkisista palkkatiedoista voi päätellä, järjestöjohtajien palkkataso vastaa yksityisen sektorin johtajien palkkausta.

Entä Veikkausliiga? Ammattivedonlyöjillä on viime aikoina ollut iloista kerrottavaa. Viime kesä oli Veikkausliigan puhtain pitkään aikaan. Poliisi ja Veikkaus ovat oppineet kuuntelemaan harrastajia, kun he vinkkaavat mahdollisesta vilpistä.

TamU:n ja PoPan rahanpesuoikeudenkäyntien jälkeen seurat lienevät jatkossa varovaisempia, kun salaperäiset pelaaja-agentit esittävät tarjouksia, jotka ovat liian hyviä ollakseen totta. Korruption hunajapurkkeja syntyy vähemmän.

Sopupelejä tapahtuu silti edelleen. Viime kesänäkin aasialaisten vedonlyöntipalveluiden tarjoamat kertoimet heittelehtivät muutamassa Veikkausliigan kohteessa tuttuun tapaan.

Tänäkin vuonna joku jalkapalloilija tulee saamaan tarjouksen, josta hän ei malta kieltäytyä.

Lue Hanna Nikkasen Kaukovetoja