On häpeä tulla huijatuksi

27. marraskuu 2014, Ilkka Pernu

Miksi ihminen huijaa? Ei, oikea kysymys kuuluu näin: miksi ihminen huijaa systemaattisesti aivan koko ajan, silloinkin, kun valehtelusta ei ole mitään tunnistettavaa hyötyä? Tämä kysymys pyöri mielessäni, kun tein juttua savolaisesta Jouko Juvosesta. Hän muutti 1980-luvulla nimensä Carl J. Danhammeriksi ja aloitti uuden, totuuden rajoja venyttävän elämän. Hän syöttää puhdasta pajunköyttä ja silloin kun ei suoranaisesti valehtele, liioittelee ja rehvastelee. Ja valehtelu jatkuu vielä silloinkin, kun hän on jo jäänyt kiinni valheesta. Näin kävi viime keväänä, kun Danhammer tuomittiin törkeästä petoksesta: hän kehitteli uusia yhä monimutkaisempia meriselityksiä.

Danhammeria haastatellessa mieleeni tuli usein toinen tunnettu suomalaishuijari – Ruben Oskar Auervaara. Hän ajautui jo nuorena rikoskierteeseen, mutta huijarielämä alkoi oikeastaan vasta vuonna 1935, kun hän kolmikymppisenä vaihtoi sukunimensä Janssonista Auervaaraksi ja aloitti menestyksekkään uran naisten petkuttajana. Auervaara etsi lehti-ilmoituksilla vapaita varakkaita naisia, joiden omaisuuden hän nopeasti haali itselleen. Hän ei ryöstänyt, vaan sai häkeltyneet naiset suostumaan naimisiin ja lainaamaan suuria summia. Auervaara vakuutti olevansa varakas, mutta erilaisiin tekosyihin – esimerkiksi asunnon ostoon – vedoten hän tarvitsi aina nopeasti käteistä. Yksi syy patologiseen valehteluun löytyy hänen päästään. Oikeuslääkäri totesi Auervaaran psykopaatiksi vuonna 1945. Häneen pätivät monet psykopatian merkit: puheliaisuus, charmikkuus, itsekeskeisyys, empatiakyvyn puuttuminen, manipulatiivisuus, impulsiivisuus ja jännityksen tarve. Hänen motiivinsa ei kuitenkaan ollut aina taloudellinen. Huijatut summat olivat suhteellisen pieniä, eikä hänellä aina ollut edes pulaa rahasta. Toisinaan hän jopa maksoi rahoja takaisin naisille. Auervaara haki elämäänsä jännitystä. Erityisesti naissuhteissa, joissa oli vahva tunnelataus, hän onnistui omasta mielestään parhaiten. Auervaara nautti siitä mitä teki. Kiinnijääminenkään ei haitannut (hän istui vankilassa yhteensä 26 kertaa). Julkisuus jopa stimuloi hähtä; kerran Auervaara käytti oikeudessa puolustuspuheenvuoron oman Nainen oli kohtaloni -elämäkerran mainostamiseen.

Mutta asiassa on toinenkin puoli. Auervaara ei olisi voinut jatkaa huijauksiaan vuosikausia, jos hänellä ei olisi ollut ketään, ketä huijata. Aina löytyi naisia, jotka vastasivat hänen lehti-ilmoituksiinsa ja lopulta luovuttivat omaisuutensa vapaaehtoisesti. Auervaara onnistui valloittamaan kymmeniä akateemisesti koulutettuja, fiksuja naisia, vaikka häneltä puuttui monia hurmurimaisia ominaisuuksia: hän oli vaatimattoman näköinen, vanttera ja lyhyenläntä, ja vaikka hän usein teki vaikutuksen kirjeillä, hänen käsialansa oli epäselvää ja oikeinkirjoitustaitonsa olemattomat. Mutta puutteet olivat toissijaisia, sillä hän oli hyväntuulinen, sanavalmis ja loputtoman itsevarma. Hän kuvautti itsensä erilaisissa univormuissa ja kalliiden autojen ja huviloiden edessä. Auervaara myös eteni suhteissa ripeästi: naimisiin piti päästä vain viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Vauhti oli niin hurjaa, että uhrit eivät ehtineet alkaa epäillä mitään. Toisaalta orastavat epäilykset oli helppo sivuuttaa; Auervaaran huomionosoitukset olivat niin imartelevia, että naiset halusivat uskoa hänen juttujaan, niin epäuskottavia kuin ne olivatkin. Hurmatuksi tuleminen herätti myös häpeää, varsinkin, kun lehdistö syyllisti nimenomaan uhreja siitä, että olivat tulleet höynäytetyksi. Osa uhreista kehui Auervaaraa huijauksen vielä paljastumisen jälkeenkin. Ainakin yksi heistä teki lopulta itsemurhan.

Lue Ilkka Pernun Levoton prinssi