Esimerkki totuudesta: ulkomaalaiset voisivat hyökätä alikulkutunnelissa

29. syyskuu 2015, Hanna Nikkanen

Kajaanin poliisi tiedotti aiemmin tänään näin: "Kajaanin poliisi on selvittänyt, että sosiaalisessa mediassa keskustelua herättänyttä neljän ulkomaalaisen miehen tekemäksi väitettyä pahoinpitelyä Kajaanin Prisman alikulkutunnelissa 24.9.2015 ei ole tapahtunut. Asian tutkinta on lopetettu."

Facebook-päivityksestä lähteneessä tarinassa suomalaismies oli väittänyt, että neljä ulkomaalaista kävi hänen kimppuunsa alikulkutunnelissa. Mies oli kuitenkin onnistunut puolustautumaan, ja yksi hyökkääjistä oli jopa joutunut teho-osastolle. Sepitettyjen ja rasististen juttujen julkaisuun erikoistunut MV-lehti julkaisi tarinan sellaisenaan, ja se lähti leviämään.
Poliisin antaman tiedotteen jälkeen mies ilmoitti, ettei voi kommentoida asiaa julkisesti, koska “poliisin esitutkinta on kesken” ja häntä on pyydetty ”vaikenemaan asiasta”.
Se toi mieleen muistoja.

Long Playn ensimmäisen jutun piti kertoa Enkeli-Elisan tapauksesta, mutta hitaan journalismin julkaisun perustaminen oli verkkaista ja päädyimme Anu Silfverbergin kanssa kirjoittamaan juttumme Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen.
Blogeista ja sosiaalisesta mediasta löytynyt koskettava kertomus 15-vuotiaan tytön itsemurhasta oli levinnyt näkyvästi suomalaisiin tiedotusvälineisiin, vaikka tarinassa ei ollut nimeksikään totta.
Tuolloin, kolme vuotta sitten, moni toimittaja puolusti sosiaalisesta mediasta bongatun keksityn tarinan levittämistä. Jos koulukiusatun Elisan kuolema (tai elämä) ei ollutkaan totta, oli se heidän mielestään "esimerkki totuudesta", tai ”aihe oli tärkeä” ja "tuntui todelta" ja oli siksi lähes totta. Tarinan jakaminen oli oikein, koska se oli harmitonta, kosketti lukijoita ja "herätti keskustelua"; sen kritisoiminen oli heistä epäkollegiaalista ja kertoi koulukiusaajamentaliteetista. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen mielestä Elisa-uutisoinnissa olisi riittänyt, jos toimittajat olisivat lisänneet juttunsa perään maininnan siitä, että sisällön todenperäisyyttä ei ollut tarkistettu.

Kolmen vuoden aikana Suomi on muuttunut. MV-lehden kaltaiset verkkojulkaisut tahkoavat nyt mainosvoittoja ja voimistavat poliittista äärilaitaa levittämällä oman lukijakuntansa mielestä uskottavia "esimerkkejä totuudesta". Perinteisemmät tiedotusvälineet – myös ne samat, jotka aikanaan nielivät Enkeli-Elisa-sepitteen eivätkä koskaan oikaisseet virhettä – paheksuvat moista. Poliisikin on havahtunut katkomaan huhuilta siipiä omasta aloitteestaan.

Valhe piirtää todellisuudesta kuvaa, joka perustuu valehtelijan omaan maailmankuvaan – vaikkapa siihen, että koulukiusaajiin eivät tepsi kuin kovat keinot, tai siihen, että ulkomaalaiset ovat vaarallisia ja väkivaltaisia. Siksi hyvääkin tarkoittava valhe on oikeasti vahingollinen. Tiedonvälittäjän täytyy olla varma, että kaikki kirjoitettu on totta; faktoja ei voi koskaan jättää haastateltavan varaan. Niin ei voi tehdä silloin, kun pieni ihminen kertoo koskettavan tarinan, mutta ei sen enempää silloin, kun poliitikko esittää väitteitä vaikkapa taloudesta. Niin ei voi tehdä silloinkaan, kun juttu tuntuisi edistävän jotakin hyvää, tärkeää ja maalaisjärjen mukaista; ehkä aivan erityisesti ei silloin. Enkeli-Elisan kohdalla keskustelu ammattijournalistien velvollisuudesta puolustaa totuutta jäi kesken.