”Eihän siinä ole mitään järkeä”

17. helmikuuta 2015, Anu Silfverberg

Ilkka Kariston juttu Sali 403 kertoo yhdestä kuukaudesta Helsingin käräjäoikeuden sattumanvaraisesti valitussa salissa. Oikeudessa keskustellaan näpistetyistä jääkaappimagneeteista ja vanukaspurkeista ja katsellaan tunti käytettyjen autonrenkaiden myynti-ilmoituksia. Suomen tunnetuimpiin asianajajiin kuuluva Markku Fredman luki jutun. Mitä ajatuksia se herätti?

”Aikamoista rämpimistähän tuo on. Näkyy se, että Helsingissä syyttäjien virkoja on vähennetty – tai määräaikaisten virkojen päätyttyä syyttäjistä on jouduttu luopumaan.”

”Moni ongelma johtuu siitä, että salissa juttua ajaa eri syyttäjä kuin se, joka on aikanaan päättänyt nostaa syytteen. Alkuperäinen syyttäjä on ehkä lähtenyt talosta pois, eikä uusilla syyttäjillä ole itsevarmuutta miettiä, onko jutussa enää mitään järkeä. Syytteen nostaminen on aina paljon helpompaa kuin siitä luopuminen. Se, että syyttäjä luopuu toisen syyttäjän nostamasta jutusta, voidaan nähdä kritiikkinä. Eläkevirassa oleva kokenut syyttäjä näkee, mistä jutussa on kyse, ja hänellä on pokkaa luopua syytteestä. Sijaisuutta hoitavan määräaikaisen syyttäjän on vaikeampi tehdä niin. Hän saattaa miettiä, voiko se vaikeuttaa myöhemmin omaa uraa.”

Long Playn jutussa tuomari ja syyttäjä keskustelevat ennen käsittelyn alkua erään henkilön rikoksesta sillä oletuksella, että siitä annetaan tuomio. Onko se oikein?

”Syyttäjän ei tarvitse olla puolueeton: kun hän on syytteen nostanut, hänen tehtävänsä on ajaa sitä. Tuomari on eri asia. Helsingin vanhassa raastuvanoikeudessa oli tuomari-syyttäjäpareja: sama syyttäjä saattoi vuosikausia syyttää samalle tuomarille. Heistä tuli läheisiä työtovereita, ja roolit saattoivat sekoittua. 1990-luvun lopulta lähtien tästä on pyritty eroon. Liika likeisyys aiheuttaa sitä, että otetaan aika pitkälle annettuna se, mitä syyttäjä sanoo.”

”Toisaalta kun syyttäjä ja tuomari vaihtuvat säännöllisesti, se johtaa helposti lykkäysten kierteeseen. Tietyllä syyttäjällä ja tuomarilla saattaa olla vain kaksi yhteistä istuntopäivää koko kevätkaudella. Jos joku jää saapumatta istuntoon ja pääkäsittely joudutaan perumaan, voi mennä kolmekin kuukautta ennen seuraavaa mahdollisuutta. Siksi käsittelyjen välit ovat liian pitkiä.”

Miten tätä voitaisiin muuttaa?

”Ensinnäkin pitäisi pyrkiä välttämään sellaisia pääkäsittelyitä, joita ei pystytä toteuttamaan. Jos vaikkapa jostain isosta tappelusta enää yksi osapuoli on Suomessa, niin kyllähän syyttäjän pitäisi ymmärtää, että hän ei pysty sitä syytettä ajamaan. Jäljellä oleva näyttö ei riitä syytteen läpimenoon. Eihän siinä ole mitään mieltä, että asianosaiset vaikkapa valtion viranomaisen toimesta poistetaan maasta ja toinen haastaa heitä takaisin. Eihän siinä ole mitään järkeä.”

”Pikaoikeudenkäynti on yksi ratkaisu, mutta siinä on ongelmana se, saavatko ihmiset itselleen asianajajan kyllin nopeasti. Jos ihminen otetaan kiinni ja haastetaan kahden päivän päästä olevaan istuntoon, hänellä pitäisi olla mahdollisuus perehtyä esitutkinta-aineistoon ja neuvotella avustajan kanssa.”

”Mutta jokaisessa tavassa käsitellä on puolensa. Jos tapoja olisi monia, voitaisiin tilannekohtaisesti valita, mikä on järkevää: tämä menee pikaoikeudenkäyntiin, tässä annamme sakkolapun ja syytetty voi sitä vastustaa. Riittävän hankala tapaus menisi kaikki vaiheet läpi.”

Kuinka yhtenäinen rangaistuskäytäntö Suomessa on?

”Kyllä se meillä on yleensä hyvinkin yhdenmukainen – joskus liiankin. Huumejutuissa tuomitaan taksan mukainen rangaistus riippumatta siitä, mikä osuutesi on: oletko organisaation huipulla vai alin muuli.”

Kun oikeuslaitoksen resurssit vähenevät, onko perusteltua, että lähes kaikki jutut voidaan käsitellä uudestaan hovioikeudessa?

”Olen ollut vuosia sitä mieltä, että asiat pitäisi käsitellä kunnolla edes yhden kerran. Painopiste pitäisi saada käräjäoikeuteen. Hovioikeudessa katsottaisiin vain, onko tapahtunut joku virhe menettelyssä.”

”Nyt alioikeudessa saattaa olla moniongelmainen tapaus, jossa asianosaisia on kuultu moneen kertaan, syyttäjä ja ehkä tuomarikin on vaihtunut matkalla, ja sitten haetaan hovissa muutosta. Herää kysymys, missä vastuu lopputuloksesta oikein kannetaan. Ja miten voidaan olla varmoja, että hovioikeus ei muuta oikein ratkaistuja juttuja vääriksi?”

”Näyttö ei ole koskaan hovissa parempaa. Jos muistikuvat paranevat hovioikeudessa, niin kyllähän se ihmetyttää. Ongelma on siis se, että hovioikeus joutuu antamaan lopullisen ratkaisun asiaan, jossa sillä on huonompi näyttö.”

”Entä miksi hovioikeuden tuomareille maksetaan parempaa palkkaa kuin käräjätuomareille? Se tarkoittaa, että ura aloitetaan käräjäoikeudesta. Tuomarin ura aloitetaan siitä, että tuomitaan yksin juuri tällaisia perusjuttuja salissa 403. Sitten kun tuomari haluaa edetä, hän menee hovioikeuteen. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa laatu ei ole parasta nimenomaan käräjäoikeudessa. Tuomarimentaliteetti muuttuu sellaiseksi, että kyllä ne sitten hovissa korjaavat, jos virheitä jää.”

Lue Sali 403 täältä