Dominoiva klitoriskeskeisyys ja normaali seksi

23. marraskuuta 2016, Hanna Nikkanen, Anu Silfverberg

Miten ihmiset harrastavat seksiä? Miten muut sen tekevät?

Muutaman vuoden välein Suomessa julkaistaan tutkimus, joka pyrkii vastaamaan tuohon kaikkia kiinnostavaan kysymykseen. Viimeisimmän Finsex-tutkimuksen tuloksista kerrottiin taas marraskuun alussa, kun Väestöliitto julkaisi Perhebarometrinsa. Tutkija Osmo Kontula kertoi Helsingin Sanomissa, että ihmiset ovat suhteissaan onnettomampia ja ”yhdyntämäärät” ovat vähentyneet. Jo alkuvuodesta Finsex-tutkimus sai paljon näkyvyyttä. Muun muassa MTV:n uutiset kirjoitti aiheesta otsikolla ”Näin monta yhdyntää suomalaiset todella haluaisivat viikoittain – toiveet eivät vastaa todellisuutta”.

Väestöliiton sivuilla julkaistusta tutkimusraportista käy ilmi muutakin huolestuttavaa etenkin naisista. Alle 40-vuotiaat naiset saavat yhä vähemmän orgasmeja. Itsetyydytys on lisääntynyt mutta se ei ole lisännyt orgasmien määrää – tutkimuksen mukaan tämä kumoaa oletuksen, että seksuaalineuvonta ja omaan kehoon tutustuminen auttaisivat naisia kokemaan orgasmeja.

Lisäksi: ”Pelkästään emätintä kiihottamalla on tavallisesti saanut orgasmeja kuusi prosenttia naisista. He ovat kokeneet orgasmeja hieman muita naisia useammin. Näiden tietojen perusteella klitoris ei ole naisten orgasmeissa niin hallitseva asia kuin aihepiirin keskusteluissa on esitetty.”

Hetkinen, mitä?

Jos 94 prosenttia naisista ei ilmoita saavansa pelkästä penetraatiosta, miten se kertoo, että klitoris ei ole hallitseva? Ja mihin perustuu tieto, että nuo naiset saavat vähemmän orgasmeja?

Tutustumme tutkimuksen kyselylomakkeeseen.

Siitä jää kummallinen olo – ikään kuin olisimme joutuneet aikamatkalle 1950-luvulle. Tuntuu, että tuntemamme seksi on jotain muuta kuin se, mistä tässä kysytään. Siinä esimerkiksi on muutakin kuin yhdyntää, ja sitä harrastavat muutkin kuin heterot. Välillä lomakkeessa toki kysytään myös sukupuoliyhteydestä, joka tarkoittaa seksiä yleisemmin, siis ”sukupuolista vuorovaikutusta joko yhdynnässä, suuseksissä tai käsin toista kiihottamalla”. Seksikertojen ja orgasmien määrää koskevien kysymyksissä kuitenkin kysytään yksinomaan yhdyntäkerroista ja yhdyntäorgasmeista.

Kun luemme tutkimusraporttia Väestöliiton sivuilta, huomaamme myös että siinä seksiä koskevat vastaukset ovat muuttuneet yhdyntää koskeviksi väitteiksi. Jos suomalainen on vastannut, että haluaa seksiä kaksi kertaa viikossa, raportoidaan, että hän haluaa kaksi kertaa viikossa yhdyntää. Perhebarometrissa taas puhutaan sekaisin ”rakastelun” kestosta ja yhdynnän kestosta, vaikka kenelle tahansa seksiä joskus harrastaneelle lienee selvää, että nämä eivät ole sama asia.

Finsex-tutkimus on aikansa tuote. Se tehtiin ensimmäistä kertaa vuonna 1971. Onko järkevää tutkia nykyseksiä näin vanhalla sapluunalla?

Soitamme tutkija Osmo Kontulalle. Hän sanoo, että vuosien varrella osa kysymyksistä on pudonnut pois ja joitain uusia asioita on tullut mukaan: hiv 1990-luvulla, nettiporno 2000-luvulla. Homoseksuaalisuutta kysely ei juuri tunne, mutta Kontulan mukaan olennaista on, että kyselyssä ei ole väliä sillä, mikä kumppanin sukupuoli on. ”Jos katsotaan, kysytäänkö siinä kumppaneista ja mitä heidän kanssaan on tehty, niin siinähän ei sukupuolella ole väliä.”

On kyllä vaikea kuvitella, miten lesbo vastaa kysymykseen, onko hänen viime yhdynnässään mies ollut alla, päällä vai kyljessä.

Kontula sanoo, että ”tutkimusteknisessä mielessä” on vaikea ottaa huomioon kovin pieniä vähemmistöjä. ”Sisällön suhteen käyttäisin kyllä mielelläni käsitteitä ja muotoiluja, jotka paremmin sopisivat tähän nykypäivään. Siellä puhutaan esimerkiksi syrjähypyistä, mikä tuntuu nykyään vähän hassulta.”

Ei se itse asiassa ole niin hassua, mutta seksin määrittely heteroyhdynnäksi tuntuu kyllä vanhanaikaiselta.

”Se yhdyntä tulee vuodesta 1971, eikä sitä ole voinut muuttaa. Silloin vertailukelpoisuus ei toimisi”, Kontula vastaa. Hän sanoo, että vuonna 1992 kyselyyn lisättiin tuo joissain kysymyksissä esiintyvä ”sukupuoliyhteys”.

Seksikertojen ja orgasmien määrää koskevat kysymykset on kuitenkin rajattu yhdyntään. Ja miten voidaan sanoa, että klitoriksen merkitys on luultua vähäisempi, jos kuusi prosenttia naisista saa orgasmin helpoimmin emätinpenetraatiosta?

”Se varmaan liittyy siihen että pelkästään klitoriksella saadut orgasmit olivat vähemmistössä.”

Niin, suurin osa naisista sanoi saavansa orgasmin tavallisesti penetraation ja klitoriksen kiihottamisen yhdistelmällä.

”Se keskustelu, jota tästä aiheesta aina välillä näkee, lähtee hyvin dominoivasta klitoriskeskeisyydestä”, Kontula sanoo. ”Halusin tuoda esiin, että seksi on monille naisille kokonaisvaltainen asia eikä keskity vain klitorikseen.”

Missä tämä dominoiva klitoriskeskeisyys näkyy?

”Viittaan asiantuntijakeskusteluun siitä, millä tavalla nainen voi kiihottua rakastelun yhteydessä. Välillä tulee tämmöisiä puheenvuoroja sekä Suomessa että maailmalla. Kansainvälisestikin on hahmoja jotka sanovat, että klitoris on ainoa tapa kiihottua.”

Dominoiva klitoriskeskeisyys tuntuu kyllä aika kaukaiselta maailmassa, jossa elokuvien seksi on lähinnä panemista ja suuri suomalainen seksitutkimus laskee yhdyntöjä. Lisäksi sen on oltava aika uusi ilmiö. Tietämystä klitoriksen merkityksestä seksissä ohjasi alkuun Sigmund Freudin vuonna 1905 määrittelemä vagina- ja klitorisorgasmin ero. Lyhyesti: vaginaorgasmi on hyvä, klitorisorgasmi huono. Freudin mukaan klitoriksen kiihotuksesta laukeavat vain lapselliset, sukupuolisesti kylmät naiset.

Australialainen urologi Helen O’Connell julkisti ensimmäiset magneettikuvat klitoriksen rakenteesta vasta vuonna 1998. Ne yllättivät tiedeyhteisön: pieneksi luultu klitoris jatkuikin kummallisen muotoisena, munakoison kokoisena elimenä naisen alavatsaan. Vuonna 2009 ranskalaislääkärit Odile Buisson ja Pierre Foldès kuvasivat elimen ultraäänellä. Heidän tärkein löydöksensä oli, että kahden eri orgasmin eroa tuskin on olemassa ainakaan sellaisena kuin ennen luultiin. Klitoris on vain niin suuri, että sitä voi kiihottaa myös emättimen kautta. Nykytietämyksen valossa naisten välisissä eroissa orgasmin kokemisessa on kyse yhtäältä yksilön anatomiasta ja geeneistä, toisaalta tottumuksesta, fantasioista ja kumppanista.

Suomalainen seksitutkimus kuitenkin mittaa – vuosikymmenestä toiseen – yhdyntöjen määrää ja yhdynnän aikana saatujen orgasmien määrää. Sen perusteella ei voida sanoa, kuinka usein tai pitkään suomalaiset harrastavat seksiä tai saavat orgasmeja.

Kun tutkimuksessa sitten jaotellaan naiset sen mukaan, laukeavatko he helpoimmin vaginan (6 %) vai klitoriksen (34 %) vai molempien (54 %) kiihotuksesta ja vertaillaan heidän orgasmifrekvenssiään viimeisimmässä yhdynnässä, todistetuksi tulee yksi paradoksi ja yksi tautologia.

Tuloksena on taulukko otsikolla ”orgasmien kokeminen sen mukaan saako tavallisesti orgasmin yhdynnässä stimuloimalla klitorista vai emätintä”. (On epäselvää, miten ollaan yhdynnässä ilman, että emätintä kiihotetaan, ja miksi tässä puhutaan yhdynnästä, kun lomakkeessa kysyttiin siitä sukupuoliyhteydestä.) 

Ja ne kuusi prosenttia naisista, jotka ovat kertoneet laukeavansa ensisijaisesti emättimen penetraatiossa, ovat tosiaan raportoineet enemmän yhdyntäorgasmeja. Se ei yllätä, mutta ei siitä voi päätellä, että he saisivat orgasmeja muita useammin, kun sellaisesta ei ole kysytty.

Tämän perusteella tuntuu hiukan kaukaa haetulta väittää, että naisten yhdyntäorgasmien määrä kertoisi siitä, että itsetyydytys ja seksivalistus eivät johda parempaan seksiin. Sehän voisi viestiä myös siitä, että ihmiset tuntevat kehonsa paremmin ja tietävät, miten tarkalleen ottaen tulevat. Tai sitten suomalaiset harrastavat nykyään enemmän muunlaista seksiä. Ehkä. Sitä ei tiedetä, koska kysymykset jäävät kysymättä.

Vuonna 2014 toimittaja Maria Pettersson kysyi seksikysymyksiä Long Playn juttuun ”Vika kerta”. Hän haastatteli yli 20:tä suomalaista, jotka kertoivat viimeisimmästä seksikerrastaan. Mitä niissä tapahtui? Yhdyntää, kyllä, ja kaikenlaista muuta. Yksi haastateltavista teki sen ensimmäistä kertaa, toinen tiesi, että kokemus jäisi elämän viimeiseksi. Ja siinä missä eläkeläinen muisteli elämänsä ainutta, ihanaa kumppania, eräs sata miestä kellistänyt nuorukainen mietti vieraassa sängyssä: Onko tämä sittenkään Janne?

Petterssonin mukaan haastatteluissa oli yksi yhdistävä piirre: oletus, että on jokin asia nimeltä normaali, ja itse ei sitä tavoita. ”Surullista oli se, että ihmisillä on kaikenlaisia ongelmia ja kaikki ajattelevat, että ne ovat ainutlaatuisia. Haastateltavat saattoivat aloittaa sanomalla että ’mulla on tällainen tosi outo juttu’, ja siihen mennessä olin kuullut sen saman jutun monta kertaa.”

Jos oma kokemus seksistä ei vastaa elokuvien tai vuonna 1971 laaditun tutkimuksen todellisuutta, voi varsinkin nuoren ihmisen mieleen hiipiä epäilys siitä, että omat kuviot ovat pielessä. Idea seksistä heteroyhdyntänä, jonka päätteeksi mies ja nainen laukeavat, jättää ulkopuolelle – no, melkein kaiken.

Long Play tarjoaa Vika kerta -jutun ilmaiseksi. Lataa se täältä pdf-tiedostona ja täältä sähkökirjana.

Yhä harvempi voisi harkita äänestävänsä perussuomalaisia

18. marraskuuta 2016, Juha Kauppinen

Kun kirjoitin perussuomalaisten tulevaisuutta käsittelevää juttuani Iivisniemen pesänjakajat, olisin halunnut tietää, mikä on perussuomalaisten potentiaalinen kannatus. Se tarkoittaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka edes voisivat harkita äänestävänsä puoluetta.

Tavallisessa kyselyssä vastaaja valitsee yhden puolueen, jota äänestäisi, jos vaalit olisivat nyt. Potentiaalista kannatusta selvitettäessä vastaaja sen sijaan luettelee kaikki ne puolueet, joita voisi kuvitella äänestävänsä. Potentiaalinen kannatus siis kertoo, kuinka myönteisesti puolueeseen suhtaudutaan. Varsinkin populistiselle puolueelle voisi ajatella olevan tärkeää näkyä tuollaisella laajalla listalla.

Jututin artikkeliani varten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikköä Juho Rahkosta, joka on kansan pulssilla: Taloustutkimus selvittää jatkuvasti, mitä suomalaiset ajattelevat esimerkiksi puolueista. Rahkonen huomasi, että puolueiden potentiaalisia kannatuslukuja ei itse asiassa ollut mitattu sitten tammikuun 2012.

Kuinka ollakaan Iltalehti julkaisi perjantaina uutisen, jossa juuri potentiaalista kannatusta on mitattu Taloustutkimuksen kyselyssä. Sen mukaan vihreät on rymistelemässä kuntavaalivoittoon. Vihreiden potentiaalinen kannatus on hirmuinen, peräti 38 prosenttia. Yli kolmannes kaikista äänestäjistä siis nimeää vihreät puolueeksi, jota voisi joissain oloissa äänestää.

Iltalehden jutussa ei mainittu aiempien tutkimusten lukemia. Soitin uudestaan Rahkoselle: miltä edellisen vastaavan kyselyn tulokset näyttivätkään?

Rahkonen kertoi, että perussuomalaisten potentiaalisesta kannatuksesta on kadonnut peräti kolmannes. Vuonna 2012 vastaajista 27 prosenttia mainitsi perussuomalaiset puolueeksi, jota voisi kuvitella äänestävänsä. Nyt puolueen nimen mainitsi enää 18 prosenttia vastaajista.

Samassa ajassa perussuomalaisten arkkivihollisen, vihreiden, kannatus on noussut. Vuonna 2012 vihreiden potentiaalinen kannatus oli vain 23 prosenttia, nyt siis 38 prosenttia.

Kyselyt eivät ole verrattavissa aivan yksi yhteen toisiinsa: vuonna 2012 tulos saatiin kirjekyselyssä, tuorein kysely tehtiin internetpaneelissa. Se voi suosia vihreitä. ”Mutta ero on niin selvä, että se on menetelmän erilaisuudesta huolimatta kiistaton”, Rahkonen sanoo. ”Suurin syy tuolle muutokselle on varmasti perussuomalaisten kantama hallitusvastuu ja toisaalta vihreiden ottama vahva asema oppositiossa.”

Perussuomalaisten hallitustaival on ollut vaikea. Kokoomus ja keskusta ovat vetäneet isot linjat. Tämä näkyy vaikkapa sote-uudistuksessa: perussuomalainen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila myönsi taannoin neljän maakuntalehden Sunnuntaisuomalainen-sivustolle, että puolueella ei ole näkyvää linjaa asiassa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini itse arvioi elokuisessa linjapuheessaan kaikkein fataaleimmaksi seikkailuksi hallituksen uhkailut pakkolaeilla. Työläiset lähtivät kaduille oikeuksiaan puolustamaan, ja perussuomalaisten maine työväenpuolueena oli kokenut kovan kolauksen. Kannattajat ovat paenneet erityisesti SDP:hen, kertoi minulle esimerkiksi Markku Jokisipilä, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja. Perussuomalaiset ei liioin ole onnistunut puolustamaan eläkeläisiä tai muita vähäosaisia ainakaan niin, että nämä olisivat vakuuttuneet.

”Uskaltaisin sanoa, että kovin populismin aalto näyttäisi tällä erää menneen ohi. Populistinen liike tarvitsee hurmoksen menestyäkseen. Nyt sitä ei ole”, Rahkonen sanoo.

Perussuomalaisilla on ollut monissa kaupungeissa vaikeuksia löytää ehdokkaita kuntavaalien listoille. Ongelma ei ole uusi. ”Edellisissä kuntavaaleissa, syksyllä 2012, perussuomalaisten oli vaikea löytää ehdokkaita, ja puolueen kannatus jäikin vain 12 prosenttiin, kun se vuotta aiemmin eduskuntavaaleissa oli ollut lähellä 20:tä prosenttia”, kertoo Rahkonen.

Soinin asema puolueen sisällä on edelleen vahva, mutta on helppo povata, että sitä horjuttavat kannatuksen romahdus ja myös nyt paljastunut potentiaalisten äänestäjien kaikkoaminen. Eräät perussuomalaiset, joita haastattelin Iivisniemen pesänjakajiin, vaativat puolueelta entistä jyrkempää linjaa maahanmuuttoon. Toiset taas haluavat Soinin seuraajaksi hänen kaltaisensa, maltillisen ja puoluetta kokoavan puheenjohtajan.

Toistaiseksi lienee edelleen todennäköisintä, että Soinin vallan perii rauhanomaisesti eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho, sitten kun Soini niin haluaa. Mutta mitä kovemmaksi kritiikki puolueen sisällä yltyy, sitä suuremmaksi kasvaa mahdollisuus, että valta vaihtuu puolueessa jollain muulla tavalla.

Lue Iivisniemen pesänjakajat täältä.

Trump, Clinton ja vangin dilemma

18. marraskuuta 2016, Ilkka Karisto

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos on avannut loputtomat mahdollisuudet jossitteluun. Mitä jos vihreiden Jill Steinia tai libertaarien Gary Johnsonia äänestäneet 5,6 miljoonaa ihmistä olisivat valinneet vain Hillary Clintonin ja Donald Trumpin väliltä? Entä jos demokraattien ehdokas olisikin ollut Bernie Sanders? Mikä vaikutus vaalipäivän säällä oli äänestystulokseen?

Mutta yksi jossittelun mahdollisuus on jäänyt käyttämättä: kuinka vaaleissa olisi käynyt, jos vankilaan tuomitut ihmisetkin olisivat saaneet äänestää?

Yhdysvallat on yksi harvoista demokraattisista valtioista, joissa vankeustuomio vie äänioikeuden. (Vain väkiluvultaan pienissä Mainen ja Vermontin osavaltiossa vangeilla on oikeus äänestää.) Lainsäädäntö vaihtelee osavaltioittain, ja suurimmassa osassa osavaltioista äänioikeuden menetys ei koske pelkästään vankilassa istuvia vaan myös ehdonalaiseen vapauteen päässeitä.

6,1 miljoonaa Yhdysvaltain kansalaista ei saanut marraskuussa äänestää presidentistä rikostuomionsa vuoksi. Heistä puolet ei tosin ollut enää vaalien aikaan minkäänlaisen rikosoikeudellisen menettelyn kohteena, sillä 12 osavaltiossa on voimassa laki, joka kieltää entisiltä vangeilta äänestämisen myös ehdonalaisen päättymisen jälkeen.

Yksi näistä osavaltiosta on Florida. Siellä äänioikeutensa menettäneitä on enemmän kuin missään muualla: noin 1,6 miljoonaa. Florida sattui olemaan myös yksi niin kutsutuista vaa’ankieliosavaltioista, joiden äänestystulos ratkaisi vaalit Trumpin eduksi. Voittaakseen Floridassa Clinton olisi tarvinnut noin 120 000 ääntä enemmän kuin hän sai. Olisiko Floridan vaalitulos ollut erilainen, jos entisillä ja nykyisillä vangeilla olisi ollut äänioikeus?

Laskutoimitus ei ole ihan yksinkertainen. Ensinnäkin kaikki tuomitut eivät säntäisi äänestyskoppiin, vaikka saisivat, sillä heikko-osaiset äänestävät muutenkin muita vähemmän. Aiheeseen perehtyneet sosiologian professorit Cristopher Uggen Minnesotan yliopistosta ja Jeff Manza New Yorkin yliopistosta ovat arvioineet, että vankien ja entisten vankien äänestysaktiviisuus voisi Yhdysvalloissa olla 35 prosentin luokkaa.

Floridassa tämä olisi merkinnyt siis yli puolta miljoonaa uutta äänestäjää. Heidän äänestyskäyttäytymistään voi yrittää arvella erilaisten taustamuuttujien avulla.

Yhdysvalloissa selvimpiä jakolinjoja äänestyskäyttäytymisessä ovat etninen tausta ja tulot. Amerikanafrikkalaisista Clintonia äänesti 88 prosenttia ja myös tuloluokittain tarkasteltuna ero oli selvä: köyhät äänestivät Clintonia, rikkaat Trumpia. Yhdysvalloissa – kuten  kaikkialla muuallakin maailmassa – vankilaan joutuvat useammin köyhät kuin rikkaat, mutta aivan erityisen usein sinne joutuvat köyhät mustat. 

Floridassa entisistä ja nykyisistä vangeista noin joka kolmas on amerikanafrikkalainen. Jos heistä joka kolmas olisi äänestänyt (ja he olisivat äänestäneet muiden amerikanafrikkalaisten lailla), olisi pelkästään siitä joukosta ropissut Clintonille yli 150 000 ääntä lisää ja Trumpille vain hitusen yli 20 000. Vähintäänkin tiukaksi olisi kisa mennyt.

On oikeastaan ihme, että vankien ja entisten vankien äänioikeuden riistäminen ei ole noussut kummoiseksi puheenaiheeksi Yhdysvaltojen politiikassa. Kyse ei ole pelkästään vankien ihmisoikeuksista – äänestyskielto voi vaikuttaa myös vaalien tuloksiin, sillä Yhdysvalloissa vankiloissa istuu enemmän ihmisiä kuin missään muussa maassa. (Yhdysvaltain vankimäärä on maailman suurin sekä väkilukuun suhteutettuna että absoluuttisesti.)

Vankilaan päätyy selvästi enemmän demokraattien kuin republikaanien potentiaalisia äänestäjiä. Mustista äänestysikäisistä amerikkalaisista peräti 7,4 prosenttia ei saanut äänestää presidentinvaaleissa rikostaustansa vuoksi.  
Vuonna 2005 demokraattinen puolue ajoi kongressissa liittovaltion lakiin muutosta, joka olisi palauttanut äänioikeuden vankilatuomion saaneille kaikkialla Yhdysvalloissa.

Erityisen voimakkaasti lain muuttamisen puolesta puhui 58-vuotias ensimmäisen kauden senaattori, joka oli valittu kongressiin New Yorkin osavaltiosta. Hänen nimensä oli Hillary Clinton.

Lapsen etu ja muita vetovoimatekijöitä

17. marraskuuta 2016, Anu Silfverberg

Juha Kauppisen jutussa Iivisniemen pesänjakajat kerrotaan, millaisia kamppailuja hallituksen kulisseissa käytiin kun turvapaikkapolitiikkaa viime vuoden lopulla kiristettiin. Etenkin perheenyhdistämisen tulorajat olivat vaikea pala monille poliitikoille. Lain muutoksen myötä turvapaikan saanut perheenyhdistäjä voi olla velvoitettu ansaitsemaan 2 600 euroa nettona. 

Kauppisen jutun alussa sanottaan, että ”[perheenyhdistämisen] tulorajat koskevat myös alaikäisinä maahan saapuneita turvapaikanhakijoita”. Väite osoittautui yllätävän vaikeaksi vahvistaa. Virallista ohjeistusta ei tahtonut löytyä ja julkisuudessa esitetyt tiedot olivat ristiriitaisia. Esimerkiksi Nasima Razmyar (sd.) oli aiemmin sanonut eduskunnassa, että alaikäisen pitäisi ansaita 2 600 euroa saadakseen vanhemmat ja sisaren Suomeen. Tuo luku perustui kuitenkin laskelmalle, jossa perheenyhdistämistä haki aikuinen. Siitä, mitä alaikäisen tulisi tienata ei löytynyt laskelmaa. Laki ei sano turvapaikan saaneen lapsen tulorajoista mitään.

Tavasimme lakia ja Migrin sivuja myöhään illalla ennen jutun julkaisua. Lopulta Kauppinen otti yhteyttä lakimuutosta läheltä seuranneeseen lähteeseen, joka selitti: ”Siitä ei tavallaan ole mustaa valkoisella, koska kyse on nimenomaan kaikkea koskevasta säännöstä. Poikkeusta ei ole tehty.” Lapsia ei siis laissa mainita, koska heidät on päätetty jättää mainitsematta.

Se miten tähän päädyttiin, käy ilmi hallituksen esityksestä. Siinä lukee: ”Esityksen valmistelussa on arvioitu mahdollisuutta säätää poikkeus turvattua toimeentuloa koskevasta vaatimuksesta tilanteissa, joissa perheenkokoaja on yksin maahan saapunut alaikäinen. Taustalla on lähtökohta, jonka mukaan alaikäisen lapsen ei yleensä ole mahdollista huolehtia vanhempiensa toimeentulosta.”

Tuon lähtökohdan mukaan ei kuitenkaan päädytty toimimaan. Hallitus katsoo, että lasten vapauttaminen perheenyhdistämisen tulorajoista voisi ”näyttäytyä maahanmuuttohalukkuutta lisäävänä vetotekijänä”. Sen sijaan tilanteet arvioidaan ”lapsen edun tai poikkeuksellisen painavan syyn nojalla yksittäistapauksessa”.

Toisin sanoen vastuu siirtyy yksittäiselle virkailijalle.

Se on huono uutinen turvapaikan saaneille lapsille, jotka ovat erossa perheestään. Maahanmuuttoviraston kielteisistä päätöksistä tehtyjä valituksia läpikäyneet tutkijat ovat havainneet, että lapsen edun merkitys on viraston päätöksissä kautta linjan hyvin vähäinen.

Asiaa on selvittänyt myös Pakolaisneuvonta, joka kävi keväällä 2015 vuoden ajalta läpi asiakkaittensa turvapaikka- ja perheenyhdistämispäätökset, joihin liittyi lapsia. Selvityksessä sanottiin: ”Lapsen etu on jäänyt kokonaan arvioimatta reilusti yli puolessa päätöksistä, vaikka sekä kansalliset lait että kansainväliset sopimukset velvoittavat siihen kaikissa lapsia koskevissa päätöksissä.”

Elokuussa Jeanette Björkqvist kertoi Long Playn jutussaan, että Suomi käännyttää ihmiskaupan uhreja, joilla on pieniä lapsia. Päätöksiin perehtynyt tutkija Venla Roth piti viraston tapaa käsitellä lapsen etua hyvin ongelmallisena. Moniin Long Playn haltuunsa saamiin turvapaikkapäätöksiin oli liitetty lääkärinlausuntoja, joissa lääkäri puolsi äidin ja lapsen jäämistä Suomeen. Jotkut äidit olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he lääkäri mukaan pystyneet huolehtimaan lapsistaan tavalla, joka tukee näiden kehitystä. Heidänkin kohdallaan lapsen etu on yksittäistapauksena punnittu.

 

 

Kansalaisaloite eutanasiasta voi tällä kertaa onnistua

8. marraskuuta 2016, Antti Järvi

Kun SDP:n kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta oli kahdeksanvuotias, hänen perheensä muutti Karjaan ainoaan hissilliseen kerrostaloon. Tytöstä oli mahtavaa ajella hissillä ylimpään kerrokseen ja takaisin. Kerran hissi kuitenkin pysähtyi. Talon lapset olivat painelleet hälytysnappia niin usein, että kukaan ei ottanut hälytystä tosissaan: tyttö sai odottaa apua pitkään.

Kokemuksen jälkeen Feldt-Ranta ei uskaltanut laittaa oman huoneen tai vessan ovea kiinni. Aikuisena pelko ei enää ole niin vakava, mutta hän välttelee yhä ahtaita ja suljettuja paikkoja. Feldt-Ranta on sairastanut mahasyövän kaksi kertaa, joten hänellä on kokemusta siitä, millaista on maata paikoillaan kykenemättä liikkumaan. Siihen ahtaan paikan kammo hänen omassa mielessään rinnastuu.

Long Playn jutussa Lähtö kansanedustaja kertoi kokemuksistaan näin: ”Olen miettinyt, mikä on sellainen kunto, milloin en enää itse haluaisi elää tai kokisin elämän kärsimykseksi. Olen ollutkin sellaisessa kunnossa hetkellisesti. Jos se olisi jäänyt pysyväksi olotilaksi, olisin pyrkinyt pitämään olotilan mahdollisimman lyhyenä.”

Samaan tapaan puhui viime viikonloppuna entinen kokoomuksen kansanedustaja Iiro Viinanen, joka sairastaa Parkinsonin tautia. Viinanen kertoi STT:n haastattelussa nähneensä sairaaloissa lukuisia ihmisiä, jotka ovat maanneet vuosia ymmärtämättä, missä ovat.

”Olen ajatellut myös omia leikkauksen jälkeisiä kiputilojani. Jos ei toivoa hengissä pysymisestä olisi, olisin valmis miellyttävään ruiskeeseen ja päättämään kulkuni maan päällä”, hän sanoi.

Iiro Viinanen on yksi viidestä entisestä kansanedustajasta, jotka tällä viikolla alkoivat kerätä nimiä eutanasian sallimiseen tähtäävään kansalaisaloitteeseen.

Asiaa on yritetty aiemminkin tuoda kansalaisaloitteilla eduskuntaan. Kolme vuotta sitten eutanasia-aloite keräsi yhteensä 10 016 kannatusilmoitusta, viime keväänä saldoksi jäi 7 747 ilmoitusta.

Tällä kertaa tilanne on kuitenkin hyvin erilainen. Kansalaisaloitteen taustajoukot ovat nimekkäitä, ja lisäksi enemmän tai vähemmän kärttyisiä vanhoja herroja. Aloitteen panivat vireille armokuolemaa aiemminkin puolustaneet Iiro Viinanen ja Esko Seppänen. Lisäksi vastuuhenkilöiksi liittyivät Ilkka Taipale, Osmo Soininvaara ja Henrik Lax.

He ovat keränneet aloitteensa taakse 81 kannattajaa tieteen, kulttuurin ja talouselämän maailmasta. Joukossa ovat muiden muassa Kone Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin, kirjailija Jörn Donner, Suomen Pankin ex-pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, elokuvaohjaaja Antti Jokinen, juontaja Vappu Pimiä, näyttelijä Jasper Pääkkönen ja Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen.

Kaikesta näkee, että tällä kertaa ollaan liikkeellä tosissaan. Taustajoukot ovat myös tarvittaessa valmiita mobilisoimaan allekirjoituksen kerääjät sinne, missä ihmiset liikkuvat, Esko Seppänen kertoo.

Kansalaisaloitteeseen vaaditaan 50 000 allekirjoitusta, ja aikaa niiden keräämiseen on kevään loppuun asti. Tiistaiaamuna 8. marraskuuta aloitteella oli yli 4 550 allekirjoittajaa.

Kuolinavusta on puhuttu Suomessa 1960-luvulta asti, mutta yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ollut kovin laaja-alaista. Sitä ovat pitäneet yllä kourallinen eutanasian puolustajia ja vastustajia. Puolueet ovat olleet asiassa vaitonaisia, eutanasiaa kannattavia vihreitä ja sitä vastustavia kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta.

Nyt vaikuttaa siltä, että keskustelu on monipuolistumassa ja samalla asenneilmasto on muuttumassa kuolinavulle myönteisemmäksi. Entistä suurempi joukko sekä lääkäreitä ja lainsäätäjiä suhtautuu myötämielisesti eutanasian sallimiseen. Yksi kantaansa muuttaneista on Long Playn haastattelema Maarit Feldt-Ranta. Ennen kuin hän sairastui itse, hänen kantansa eutanasiaan oli kielteinen. Nykyään hän suhtautuu siihen varovaisen myönteisesti.

”Toki lainsäätäjänä ymmärrän, että on helppo laittaa rasti johonkin ruutuun, mutta sen jälkeen kun siitä aletaan tehdä lainsäädäntöä, on monia näkökulmia, jotka pitää käydä läpi”,  hän sanoi Long Playlle lokakuussa.

”Maailma on kuitenkin täynnä kompleksisia asioita, joten se ei voi olla perusteena mahdollisen eutanasialain tyrmäämiselle tai keskustelun välttämiselle.”

 

Long Play tarjoaa "Yövieraat" ilmaiseksi asunnottomien yönä

17. lokakuuta 2016, Anu Silfverberg

Vuosi sitten Helsingin Sanomat julkaisi kirjeen yhteiskunnan pohjalta: asunnottomaksi ajautunut 61-vuotias mies kuvaili yleisönosastolla Hietaniemenkadun yömajan karuja oloja. Hän kutsui yleisönosastokirjoituksessaan päättäjiä yöpymään kanssaan Hietaniemenkadulle. Kukaan ei vastannut, mutta Long Play toisti kutsun ja sai vastauksen.

Suomessa eli viime vuoden lopussa 7 898 asunnotonta. Heistä puolet on helsinkiläisiä. 

Huono-osaisimmat yöpyvät ilman peittoa Hietaniemenkadun asuntolan pohjakerroksessa. Huoneet pestään painepesurilla päivittäin. Melkein kaikilla yöpyjillä on päihdeongelma, ja joukossa on myös maahanmuuttajia sekä mielenterveysongelmista kärsiviä.  

Tänään 17. lokakuuta vietetään asunnottomien yötä. Tarjoamme siksi Ari Lahdenmäen ”Yövieraat” ilmaiseksi.

Lataa juttu e-kirjana täältä tai pdf-muodossa täältä

Keskustelu kuolinavusta ei voi alkaa ennen kuin tiedetään, mitä sana tarkoittaa

7. lokakuuta 2016, Antti Järvi

Monet suomalaiset mediat uutisoivat kuun alussa Lääkäriliiton, lääkäriseura Duodecimin ja Hyvä kuolema -hankkeen kyselystä, joka koski kuolinapua.

”Kolmasosa lääkäreistä suostuisi kuolinapuun”, otsikoi esimerkiksi MTV.fi.

”Armokuolema jakaa rajusti lääkäreitä – 31 prosenttia haluaisi rangaista kuolinavun tarjoajia”, kertoi puolestaan Helsingin Uutiset.

Kyselystä julkaistut uutiset ovat hyvin ristiriitaisia. Esimerkiksi MTV.fi:n jutussa kuolinavulla tarkoitetaan sekä lääkäriavusteista itsemurhaa että turhista hoidoista luopumista. Jutun otsikko sen sijaan viittaa vain lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Helsingin Uutiset taas rinnastaa otsikossaan kuolinavun eutanasiaan, vaikka se oli oikeastaan rajattu koko kyselyn ulkopuolelle.

Syitä hämmennykseen voi olla kaksi. Ensinnäkin aihe on oikeasti niin monimutkainen, että se taipuu huonosti otsikoihin. Toinen syy on, että kysely oli sekava ja epätarkka, minkä vuoksi myös sen tulokset olivat sitä.

Samaan aikaan kun Lääkäriliiton tiedote levisi maailmalle, Helsingin Säätytalolla järjestettiin aiheeseen liittyvä Hyvä kuolema -seminaari. Siellä liiton edustajat myönsivät, että kyselystä oli tullut paljon negatiivista palautetta lääkäreiltä. Osan mielestä vastaaminen oli mahdotonta, koska kyselyssä kuolinapu-termi tarkoittaa milloin mitäkin, mutta ei kuitenkaan eutanasiaa, johon sillä vakiintuneessa kielenkäytössä viitataan.

Kuolinapu onkin epämääräinen käsite, joka sanakirjasta ja tulkitsijasta riippuen sisältää laajan kirjon erilaista kuoleman jouduttamista. Se voi tarkoittaa aktiivista eutanasiaa, lääkäriavusteista itsemurhaa tai hoidoista luopumista tilanteessa, jossa toivoa paranemisesta ei enää ole. Ilmeisesti siksi sen käyttämistä vältellään myös Lääkäriliiton eettisen neuvottelukunnan toimittamassa Lääkärin etiikka -kirjassa.

Osa lääkäreistä on sitä mieltä, että termi viittaa vain eutanasiaan ja lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Tämän näkökannan edustajien mielestä tarpeettoman hoidon lopettaminen tai siitä pidättäytyminen ei siis ole kuolinapua. Heitä Lääkäriliiton kyselyssä vaivasi erityisesti se, että siinä lääkäriavusteinen itsemurha asetettiin samalle viivalle hoidoista luopumisen kanssa.

Suomen Kristillinen Lääkäriseura lyttää koko kyselyn kolmesivuisessa kannanotossaan. Sen mielestä jo kyselyn ensimmäinen virke on ongelmallinen: Tässä kyselyssä kuolinavulla viitataan tilanteisiin, joissa lääkäri lievittää potilaan kärsimystä tietoisena siitä, että se lyhentää potilaan elämää. Seuran mukaan tämä määrittely vastaa eutanasian määrittelyä, vaikka kyselyssä todetaan, ettei siinä kuolinavulla tarkoiteta aktiivista eutanasiaa. Seuran mukaan kyselyssä on sisällöllinen ristiriita, joka heijastuu kaikkiin kysymyksiin, ja tuloksia ”ei tulisi esittää lääkärikunnan mielipiteitä kuvaavana”.

Haastattelin Long Play -juttuani varten mahasyövän sairastanutta naista, joka valmistautui kuolemaan Dignitas-järjestön tiloissa Sveitsissä. Hän koki, että Suomessa lääkärikunta estää avoimen ja ennakkoluulottoman kuolinapukeskustelun, koska se ei halua lisää ammatillisia vastuita.

Torstain seminaarissa lääkärit puolestaan toivoivat keskustelua kuolinapuun liittyvästä lainsäädännöstä. Mutta on vaikea aloittaa keskustelua, jos edes sanojen merkityksestä ei olla yksimielisiä.

Lue "Lähtö" täältä

Suomi ei ole cleantechin huippumaa, jos me kaikki kuolemme

4. lokakuuta 2016, Hanna Nikkanen

Ilmaston lämpeneminen voi merkitä Suomelle taloudellisia voittoja, sanoi liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner Ylen Spotlight-ohjelman sunnuntaisessa verkkouutisessa. (Sittemmin Berner on ehtinyt ensin kiistää ja sitten myöntää olleensa Spotlightin haastateltavana.)

Ministeri täsmensi logiikkaansa jälkikäteen: jäiden sulaessa koillisväylä avautuu ja lyhentää merimatkaa Aasiasta Eurooppaan. Bernerin mukaan se vähentää tavaran merenkulun päästöjä ja tahkoaa Suomelle pätäkkää, kunhan vain pääsemme mukaan oikeisiin hankkeisiin – jos siis lähdemme rakentamaan infrastruktuuria Jäämerelle, kun Arktis alkaa täyttyä ruoppaajista, rahtilaivoista ja öljytankkereista.

Toimittajilla ja poliitikoilla on ollut tapana etsiä kultareunuksia, kun he puhuvat ilmastonmuutoksesta. Niin tehdään siksi, että aihe on masentava. Pelätään, että suora puhe tulevaisuusskenaarioista lamauttaisi kuulijan tai ainakin rahoittajat. Siksi pahan mielen uutisten päälle on otettu tavaksi liimata pientä toivoa. "Jäätiköt sulavat, mutta Suomi sentään on cleantechin huippumaa."

Kun tätä on vuosia toistettu, se on alkanut vaikuttaa normaalilta. Niinpä Berner puhuu kevytilmastonmuutoksesta kenties täysin vilpittömästi. Kevytilmastonmuutos muuttaa maailmankauppaa ja vaikuttaa vesireitteihin, mutta vain vähän. Sen käänteet voi ennakoida tavalla, joka kutsuu suomalaista insinööriä yhteistyöhön. Sen voi kesyttää, ja Suomi voi selviytyä sen nettovoittajaksi.

Emme tiedä varmuudella mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kaikissa skenaarioissa edessä on niin suuria ja nopeita muutoksia, ettei Bernerin visio voi toteutua. Sen tiedämme melko varmasti. Siitä kertovat tutkimustulokset, ja se on Pariisin ilmastosopimuksen premissi, jonka Bernerin edustama hallitus ainakin teoriassa allekirjoittaa.

Jos yritämme pysäyttää lämpötilan nousemisen, hiilidioksidipäästöjä on leikattava heti ja paljon. Silloin Suomi ei todellakaan tee rahaa rakentamalla kaupankäynnin ja öljynporauksen infrastruktuuria sulavalle Arktikselle.

Jos taas annamme lämpötilan nousta, ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmakierteiden hallinta vaikeutuu nopeasti. Kun yhteiskuntia ylläpitävät luonnonjärjestelmät alkavat kaatua, kyse ei enää ole kesytettävästä muutoksesta – eikä Suomi silloinkaan tee rahaa Arktiksella, ei ainakaan kovin pitkään. Nykyarvioiden mukaan romahdukset eivät tässä skenaariossa koske tulevia sukupolvia, vaan tulevia vuosikymmeniä.

Rahan tekeminen Arktiksella ei siis ole vain huono idea. Se ei tule olemaan mahdollista.

Toiveikkuus ei sinänsä ole väärin. On ihan hyvä ajatella, että ihmiskunta voi vielä pelata korttinsa oikein ja että tulevassa niukempien resurssien maailmassa voi elää hyvää elämää. Se on jopa melko realistinen kultareunus: sellainen, jota osaa arvostaa, jos ajattelee että sen vaihtoehto on esimerkiksi väkivaltainen kuolema.

Mutta Bernerin haave maailmasta, jossa ilmastonmuutos on oiva renki alati vaurastuvalle Suomelle – se kuulostaa harhaiselta.

"Lyö ensin ja täydellä voimalla"

19. syyskuuta 2016, Hanna Nikkanen

Ruotsalainen natsijärjestö Svenska motståndsrörelsen on Suomen vastarintaliikkeen yhteistyökumppani ja esikuva. Sen jäsenlehdessä Budkavlenissa kerrottiin jo viime vuosikymmenellä, miten toimia, kun ohikulkijat soittavat suuta julkisella paikalla.
Ensin, Budkavlen opasti, lyödään täysillä. (Budkavlenin ohjeet julkisti ruotsalainen Expo-lehti, jota dekkarikirjailija Stieg Larsson päätoimitti kuolemaansa asti.)
"Hyökkäystä ei pidä lopettaa ennen kuin vastustajat hajaantuvat ja pakenevat. Sitten voimme palata jatkamaan maahin lyötyjen vastustajien satuttamista."

Pienestä provokaatiosta esiin leimahtava äärimmäinen väkivalta herättää tietenkin pelkoa. Ohikulkijat oppivat, että tietyn lipun alla marssijoille ei kannata sanoa mitään. Pian marssitaankin kaupungin kaduilla hyytävän hiljaisuuden vallitessa, ja mikäs on natsista mukavampaa. Epädemokraattista valtaannousua tavoittelevan järjestön ei tarvitse voittaa enemmistön sympatioita puolelleen.
Perjantaina kuolleen Jimi Karttusen pahoinpitely Helsingin Elielinaukiolla näyttää noudattaneen Budkavlenissa linjattua toimintatapaa. Natsi löi ensin, ja kovaa. Niin kertoi myös SVL itse.

Järjestö kutsui tekoa "kurinpalautukseksi", mutta yhtä hyvin pahoinpitelyn voi tulkita julkiseksi performanssiksi, jossa uhrin toiminta ja henkilöys olivat yhdentekeviä. Performanssin ytimessä oli Helsingin keskeisimmällä paikalla tapahtunut raju ja julkinen väkivallanteko. Kurinpalautuksen kohde oli suomalaisten enemmistö – kaikki ne ihmiset, jotka voisivat uskaltaa sanoa natsille vastaan, mutta ehkä kohta eivät uskalla.
Jos äärimmäisen raju ja yllättävä väkivalta on liikkeen laskelmoitu strategia, silloin tätä tekoa ei tule käsitellä oikeudessa tai julkisuudessa yksittäisen ihmisen kuohahduksena, "surullisena tapauksena".

Sosiaaliapua liikesalaisuutena

19. syyskuuta 2016, Anu Silfverberg, Reetta Nousiainen

Työtoiminta on virallisesti sosiaaliapua. Siksi siitä ei makseta palkkaa, vaikka se olisi työtä. Osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.

Vantaalaisen teollisuusrakennuksen toisen kerroksen isossa salissa istuu parikymmentä hiljaista ihmistä. Kello on yhdeksän aamulla. Täällä Viertolan työkeskuksessa noin 50 ihmistä tekee päivittäin erilaisia alihankintatöitä yrityksille. He kokoavat neppisautoja, pussittavat Alias-lautapelin nappuloita ja pakkaavat teepusseja.
Pitkän pöydän ääressä mies pakkaa lahjapakkauksiin pieniä pulloja, jotka sisältävät Emendon eteerisiä tuoksuja. Viereisessä huoneessa kaksi miestä pussittaa teetä telineeseen, jossa lukee ”Teetaivas”. Yksi nainen taittelee pahvista kansioita. Hän on tullut tänne arkiaamuisin kuuden vuoden ajan.
Nainen sanoo pitävänsä kansioiden taittelusta. ”Tässä ei tartte rampata ylös alas.”
Kaikki salin työntekijät ovat mielenterveyskuntoutujia. He eivät ole työsuhteessa Viertolan työkeskusta pyörittävään Mehiläiseen eivätkä myöskään niihin firmoihin, jotka heidän valmistamiaan tuotteita tilaavat. He saavat työpäivästä kahdeksan euron “kannusterahan”. Kaikkien päätoimeentulo on eläke.
Osa ihmisistä on käynyt työkeskuksessa pitkään, useita vuosia. Noin puolet heistä asuu Mehiläisen omistamassa asumispalveluyksikössä parin kilometrin päässä.
Vantaan kaupunki maksaa Mehiläiselle siitä, että kuntoutujat asuvat asumisyksikössä ja osallistuvat ”työtoimintaan”. Mehiläinen maksaa palkkaa työsalin ohjaajille, jotka johtavat kuntoutujien työskentelyä ja järjestävät muuta toimintaa. Teepusseja ja kansioita alihankintana teettävät yritykset puolestaan maksavat Mehiläiselle mielenterveyskuntoutujien työstä.
Mehiläinen ei kerro, mitä yritykset työstä maksavat ja millaiset rahasummat tuotannossa liikkuvat; se vetoaa liikesalaisuuteen.
Virallisesti kyse on kuitenkin sosiaalipalvelusta. Vantaan kaupungin palvelujohtajan Virve Flinkkilän mukaan salilla työskentelevien toimintakyky on niin huono, ettei heitä olla kuntouttamassa työelämään. Hän luonnehtii työsalin olevan "vanhan kaavan mukaista toimintaa", jolle etsitään nykyisin uusia vaihtoehtoja.
"Olisi kyllä hyvä, että kuntoutus integroisi mielenterveyskuntoutujan Vantaan muihin palveluihin ja kuntoutuja pystyisi olemaan muidenkin kuin mielenterveyskuntoutujien kanssa."

Syyskuun alussa ilmestyneessä Long Playn jutussa Ilmaista työtä tarjolla kerrottiin, että kymmenettuhannet suomalaiset pitkäaikaistyöttömät tekevät ilmaista työtä niin sanotussa kuntouttavassa työtoiminnassa sekä työkokeilussa. Jos he kieltäytyvät, heidän työttömyystukensa leikataan.
Työttömät eivät kuitenkaan ole ainoita ilmaisen työn tekijöitä.
Heidän lisäkseen tuhannet mielenterveyskuntoutujat ja kehitysvammaiset osallistuvat niin kutsuttuun työtoimintaan. He tekevät työtä joko varta vasten rakennetuissa työkeskuksissa tai avotyötoimintana tavallisilla työpaikoilla.
Heille se ei ole pakollista sanktioiden uhalla – päinvastoin moni toivoo pääsevänsä työtoimintaan. Heillä ei kuitenkaan ole työsopimuksia eikä heille makseta palkkaa. Työstä voi saada pienen korvauksen, joka on enintään 12 euroa mutta yleensä muutamia euroja päivältä. Osa ei saa mitään.
Nyt on käynnissä uudistus, jonka myötä kaikki sosiaalihuollon “työtoiminnat” on tarkoitus uudistaa ja samalla luopua erillisistä työtoiminnoista vammaisille ja vammattomille. Sen sijaan niin sanottuun “osallisuutta lisäävään sosiaaliseen kuntoutukseen” ohjattaisiin kuntoutujia, joita yhdistää se, ettei heidän enää edes oletettaisi työllistyvän. (Tähän ryhmään esimerkiksi Viertolan työkeskuksen kuntoutujat todennäköisesti kuuluisivat.) He eivät enää jatkossa saisi mitään korvausta työstä.
Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori Tuija Kotiranta on huolissaan kaavaillusta laista. Hän oli vuosituhannen vaihteessa valmistelemassa nykyistä lakia kuntouttavasta työtoiminnasta ja on nyt seurannut myös uuden lain valmistelua. Hänen mukaansa osa ihmisistä ollaan lopullisesti sysäämässä työmarkkinoiden ulkopuolelle, ja tuosta ryhmästä olisi käytännössä miltei mahdotonta nousta takaisin työelämään.
Kesäkuussa 2015 Kotiranta kirjoitti sosiaali- ja terveysministeriöön yhdessä kahden sosiaalialan kollegansa kanssa.
Kirjeessä luki: “Jää nähtäväksi, tuleeko työelämään tähtäävä kuntoutus käytännössä juurikaan eroamaan nykymuotoisesta työtoiminnasta. Osallisuutta lisäävän kuntoutuksen toteuttamismuodot jäävät avoimiksi. Miksi uusi lainsäädäntö ei ohjeista sosiaalitoimistoissa ja TE-hallinnossa työskenteleviä ohjaamaan työkyvyttömiä ennemmin sairauslomalle tai eläkkeelle? Miksi epäoikeudenmukaista linjaa on jopa tarkoitus lisätä?”

Long Playn toimittajat osallistuivat vuonna 2015 Asumispalvelujen musta laatikko -tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tilaa. Sekä henkilökunnan että asukkaiden haastatteluissa nousi esiin kuntoutujien taloudellinen asema, joka oli hyvin tukala. Työtoiminta ei yleensä auttanut asiaa. Se loi kyllä päivärytmin, mutta päivittäinen korvaus ei usein kattanut edes matkoja ja ruokailua työpaikalla.
Käytännössä siis osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.
Haastatteluissa korostui myös “ghettoutuminen”: kun kuntoutujat asuvat asumispalveluyksikössä ja tekevät päivisin töitä työsaleilla, moni ei näe koskaan muita ihmisiä kuin toisia kuntoutujia ja henkilökuntaa. Eräs tutkimukseen osallistunut nainen ilmaisi suurimpana haaveenaan, että joskus järjestettäisiin tilaisuuksia, joissa ”sairaat ja terveet” voisivat tavata toisiaan.
Haastatteluissa kuntoutujien toiveet olivat tavattoman pieniä: että työstä maksettaisiin esimerkiksi euron verran päivältä.
Eräs asumisyksikössä työskentelevä esimies kertoi järkyttyneensä vierailustaan paikkakuntansa työsalilla. ”Se oli karmaisevaa. Kuinka me voimme arvostella Kiinan hikipajoja kun meillä on omat hikipajat täällä?”
Kaksi naisen omaa kuntoutettavaa asiakasta oli aiemmin työskennellyt vastaavalla työsalilla. Hän katsoi, että näiden mahdollisuudet kieltäytyä työstä olivat vähäiset.
”He olivat siellä aamusta iltapäivään kasaamassa tuotteita, joita myydään ihan normaalisti kuluttajille. Päiväkorvaus meni kokonaisuudessaan lounaan hintaan. He kokivat, että koska he asuivat saman yrityksen asumisyksikössä, heidän oli pakko mennä työsalille.”

Vuonna 2010 Kehitysvammaliitto ja Mielenterveyden keskusliitto selvittivät työtoiminnan ongelmia tutkimuksella. Raportin mukaan työtoimintaan niistä olennaisimmat ovat, että työ ei juurikaan työllistä, siitä ei makseta, ja monet tekevät sitä liian pitkään etenemättä minnekään. Erityisesti kehitysvammaisten osalta työkeskukset ovat lähinnä säilytyspaikkoja, joissa tehdään töitä palkatta vuosia jopa vuosikymmeniä.
”Palkaton työ, josta koituu työnantajalle kuitenkin hyötyä, on eettisesti arveluttavaa ja ihmisoikeuksien toteutumisen vastaista”, Kehitysvammaliitto totesi kannanotossaan.
Kirjoittajien mukaan on ongelmallista, että mielenterveyskuntoutujien ja vammaisten tekemää työtä pidetään sosiaaliapuna heille itselleen: tämä jopa estää heidän työllistymistään. Näiden ihmisten ei odoteta koskaan päätyvän oikeille työmarkkinoille, vaikka se olisi monen kohdalla mahdollista. He jäävät jumiin toimintaan, joka on usein yksinkertaista, mekaanista työtä, joka toistuu samana päivästä toiseen.

33-vuotias Jani on mielenterveyskuntoutuja. Hän kirjoitti Long Playlle kun etsimme kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta. Jani oli kuusi vuotta erään suuren asumispalvelufirman asiakkaana. Hän sanoo, että tuona aikana palkatonta työtä saman firman pyörittämällä työsalilla tarjottiin jatkuvasti.
”Minusta se oli painostamista. Jokaisessa tapaamisessa tuotiin esiin, että tämä olisi sinulle hieno juttu. Ja että joku toinenkin oli ollut atk-taidoiltaan tosi hyvä, mutta sitten hän meni kasaamaan pahvilaatikoita ja on nyt iloisena varastomiehenä.”
Janista tuntui, että hänet oli mielenterveysongelmaisena lokeroitu kykeneväksi vain mekaaniseen fyysiseen työhön, siihenkin ilman palkkaa.
Samaa koki Long Playn haastattelema nelikymppinen Kari. (Kari ja Jani eivät esiinny oikeilla nimillään haitallisten seuraamusten pelossa.) Karilla puolestaan on takana yliopisto-opintoja ja liki kymmenen vuotta työkokemusta. Työt ja opinnot kuitenkin katkesivat sairastumiseen. Pitkän sairaalajakson jälkeen Kari ohjattiin työvalmennukseen.
”Kun näin valmennuspaikan työsalin, olin kauhuissani; pelkäsin että jos joudun sinne, se taannuttaa minut täysin. Tuntui, että minut oli heitetty entisen itseni kaltaisten joukkoon.”
Työsali satuttiin kuitenkin juuri silloin lakkauttamaan ja Kari sai etsiä työharjoittelupaikan itse. Lopulta löytyi työharjoittelupaikka aatteellisesta järjestöstä. Sopimuksen mukaan hänen piti olla siellä koulutustaan vastaavassa toimistotyössä, mutta todellisuus oli toinen: hänet pistettiin harjan varteen ja raivaamaan kellaria. Se oli valtava pettymys, mutta hän ei rohjennut valittaa.
Kari haaveilee yhä töistä, mutta yrittää olla toivomatta liikoja. Hänellä on selkeä näkemys siitä, mitä työllistyminen edellyttäisi. Sen pitäisi tapahtua portaittain ja vähitellen, kunnon parantuessa. ”Voisi olla hyvä, että työnantajat tietäisivät miten paljon mielenterveyskuntoutujia on. Ja että joukossa on paljon ihmisiä, jotka kyllä pystyvät tekemään töitä kun joustetaan oikeassa asioissa. Nyt kuntoutumisen ja työelämän välillä on valtava kuilu.”

Suomessa harva on kuullut Woodfox Oy:sta, mutta kansainvälisissä mielenterveyskonferensseissa sitä esitellään menestystarinana.
Seinäjoella toimiva Woodfox on onnistunut työllistämään satoja mielenterveyskuntoutujia – juuri niitä ihmisiä, joiden työllistymisen pitäisi olla liki mahdotonta. Yrityksen toiminnan lähtökohta on juuri sellainen kuin Karin haavekuvassa.
Yrityksen omistaa Etelä-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrinen yhdistys ja sen malli on seuraavanlainen: Ensin kuntoutuja tulee yhdistyksen työvalmennukseen. Sitten Woodfox palkkaa hänet määräaikaiseen työsuhteeseen ja jos sopivaa työtä ei löydy Woodfoxista, yritys vuokraa työntekijän johonkin 200 yhteistyöyrityksestään. Näin yhteistyöyritys ei ota riskiä, koska työntekijällä on sopimus Woodfoxin kanssa.
Koska yrityksiä on niin monta, töitä löytyy eri aloilta. Mielenterveyskuntoutuja ei päädy puutöihin vain siksi, että on mielenterveyskuntoutuja. Puutöihin pääsee, jos puutyöt kiinnostavat. Toimitusjohtaja Timo Haapoja muistelee puhelimessa erästä diplomi-insinööriä, joka tuli Woodfoxille tiputtuaan pitkän masennuksen vuoksi pitkäksi aikaa työelämästä.
”Hän pääsi meiltä vuokrauksen kautta töihin yritykseen ja sai työpaikan. Nykyisin hän vastaa koko yrityksen tuotesuunnittelusta.”
Woodfoxin malli toimii palkkatuen varassa: se tarkoittaa, että kuntoutuja saa täyttä palkkaa, mutta työ- ja elinkeinotoimisto korvaa työnantajalle osan palkasta työjakson ajalta. Tämä mahdollistaa osatyökykyisen työllistämisen, kunnes tämä jaksaa tehdä täyden työpanoksen.
”Me emme välitä ilmaista työvoimaa”, Haapoja sanoo. ”Teemme sen aina heti alussa selväksi: meidän ideologiaan kuuluu, että ihmisen pitää saada työstä palkkaa.”
Haapojan mukaan lähes kaikki Woodfoxilla palkkatuella työskennelleet ovat saaneet oikeita työtä, parhaina vuosina 50 ihmistä. ”Paria viime vuotta lukuun ottamatta se on toiminut tosi hyvin.”
Viime aikoina palkkatukirahoja on leikattu. Useissa suomalaisissa työ- ja elinkeinotoimistoissa ne loppuvat jo puolivälissä vuotta. Sitten palkkatuettuja työpaikkoja korvataan kuntouttavalla työtoiminnalla ja työkokeilulla, joista ei makseta palkkaa ja jotka tutkimusten mukaan eivät työllistä juuri ketään. Haapoja sanoo, että siinä hukataan vain enemmän rahaa.
”Palkkatuki tulee kuitenkin paljon halvemmaksi kuin se, että ihminen on työtön ja saa kaikenlaista kallista tukea kotiin.”

Päiväkeskushumppa soi

12. syyskuuta 2016, Anu Silfverberg

“Voit rakentaa polkua kohti avoimia työmarkkinoita, kun osallistut kuntouttavaan työtoimintaan”, sanotaan TE-palveluiden verkkosivuilla. Se ei aivan pidä paikkaansa. Kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvista muutama prosentti työllistyy oikeisiin töihin. Palkattomaan työhön kuntoutuksena tai ”työkokeiluna” osallistuville kuitenkin luvataan, että ilmainen työ tukien menettämisen uhalla olisi keino saada töitä.

Kuten sunnuntaina ilmestyneestä jutustamme käy ilmi, kuntouttava työtoiminta voi tarkoittaa käytännössä mitä tahansa: siivousta, muuttohommia, puutöitä, kirjastotöitä, pesulatöitä, kuljetustöitä… ja niin edelleen. Jotkut kuntoutettavat tekevät vastuullisia töitä asiantuntijatehtävissä, toiset puurtavat raskaissa fyysisissä töissä.
Toiset taas tappavat aikaansa. Se ei välttämättä ole ihmiselle itselleen sen helpompaa, koska hyödytön puuhastelu syö itsetuntoa.
Huittisista kotoisin oleva Teppo Palmroos on ollut kuntouttavassa työtoiminnassa yhdeksän vuotta. Tai työtoiminnan sijaan sitä olisi ehkä syytä kutsua yksinomaan toiminnaksi – jos toiminnaksi voidaan kutsua ristisanatehtävien täyttämistä päiväkeskuksessa. Palmroosia ja muita kuntouttavaan työhön osoitettuja yhdistää lähinnä läsnäolopakko ja se, ettei heidän työnsä kerrytä palkkaa, lomia tai eläkettä.
Palmroos arvioi, että koko hänen kuntoutusajastaan yhteensä noin vuosi on ollut jotain, mikä muistuttaa oikeaa työtä. Suurin osa on ollut pelkkää olemista.
Kerran päiväkeskuksessa esimerkiksi järjestettiin levyraati pistelappuineen kaikkineen. Se oli Palmroosista niin raivostuttavaa, että hän kieltäytyi osallistumasta asiaan millään lailla.
"Aikuisia ihmisiä leikitetään niin kuin lapsia.”

Juuri nyt Palmroos ei ole päiväkeskuksessa, koska edellinen sopimus päättyi hiljattain. Palmroos on siis taas mukana työttömyystilastoissa. Tosin hän pelkää, että kirje kolahtaa postiluukusta ja päiväkeskus kutsuu. Kunnan ei kannata pitää häntä työttömänä, koska silloin kunta maksaa osuutensa Palmroosin työmarkkinatuesta. Lisäksi kunta saa kymmenen euroa päivältä jos Palmroos täyttää sanaristikoita päiväkeskuksessa.
”Nyt sinne on vielä palkattu yksi ihminen ohjaajaksi sillä yhdeksän euron päiväpalkalla”, Palmroos sanoo. ”Hän on pomona. Mutta olihan keskitysleirilläkin kapot.”

Palmroosin työt loppuivat taannoin 1990-luvun lamaan. Hän oli tehnyt kymmenen vuoden uran kirjapainossa latomon puolella. Kuntouttaminen alkoi vuonna 2006. ”Sossussa sanottiin, että suuret ikäluokat menevät kohta eläkkeelle ja sitten tulee Suomeen työvoimapula.”
Se ei valitettavasti tullut koskemaan Teppo Palmroosia. Työvoimatoimistossa hänelle sanottiin, että kuntouttava kuitenkin poikisi palkkatöitä.
”Valehdeltiin.”
Ensimmäinen kuntouttava pesti oli vesilaitoksella. Siellä kukaan ei tullut kertomaan, mitä voisi tehdä. Viikon päästä Teppo Palmroos sai ”siirrellä jotain putkia”. Se tuntui typerältä ja nöyryyttävältä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vesilaitoksella mitään tekoa.
Kaupungin työt jatkuivat: risusavotta ja aidan maalaaminen tuntuivat ihan mielekkäältä puuhalta sinänsä, vaikkei siitä palkkaa saanutkaan.
Sittemmin jalkavamma on estänyt fyysiset työt.
Palmroos on saanut neljä kertaa karenssin eli menettänyt työmarkkinatukensa, koska on ollut poissa työtoiminnasta. Tulot laskivat, mutta karenssissa oli kuitenkin hänen mukaansa se puoli, ettei tarvinnut mennä päiväkeskukseen ja oli vapaa tekemään mitä halusi.
”En koskaan ole ollut toimeton.”
Vapaa-ajallaan Palmroos tekee musiikkia ja julkaisee itse tekemiään lauluja Youtubessa tekemiään lauluja. Ne ovat piikikkäitä poliittisia ralleja, joihin lukeutuvat muun muassa Leevi and the Leavings -henkinen ”Työvoimapoliittinen lausunto” sekä Sielun veljille velkaa oleva Karenssiin.
Päiväkeskushumpassa hän laulelee:

"Päiväkeskus Kipinä,
sinne enää ikinä
uudelleen mä tahdo mennä milloinkaan.
Päiväkeskus Kipinä,
siellä sielu pipinä
miettii miten tänne joutui alkuunkaan."

Työn orjat

9. syyskuuta 2016, Anu Silfverberg

Kesän alussa puhuin useita kertoja puhelimessa eri puolilla Suomea asuvien pitkäaikaistyöttömien kanssa. Keskustelut tuntuivat portilta kafkamaiseen todellisuuteen. Ihmiset, jotka kertoivat tarinoitaan olivat niin sanotussa kuntouttavassa työtoiminnassa. Heidän on käytävä palkatta töissä tai heidän työttömyystukensa katkaistaan. Heillä ei ole lomaa eikä työterveyshuoltoa, eikä heidän eläkkeensä kerry. He saavat työpäivältä yhdeksän euron kulukorvauksen, jonka pitäisi riittää ruokailuun ja matkoihin, mutta usein ei riitä. Osa työskentelee rinta rinnan työsuhteisten kollegojen kanssa.
”Olen vain työtön, joka tekee töitä”, sanoi kolmikymppinen Päivi, joka työskentelee palkatta kirjastossa. (Päivi ei esiinny oikealla nimellään, jottei hänen asemansa vaikeutuisi.)

Periaatteessa kuntouttava työtoiminta on tarkoitettu ihmisille, joiden työkyky on heikentynyt – käytännössä siihen voi joutua kuka tahansa 300 päivää työttömänä ollut. Kuntouttavaa työtä ei myöskään saisi teettää yrityksissä, mutta sääntöä kierretään siten, että yritysten tilaamia töitä tuotetaan järjestöissä ja säätiöissä alihankintana. Kuntouttava työllä ei saisi korvata työsuhteita – mutta jotta kymmenientuhansien pitkäaikaistyöttömien ilmainen työpanos ei veisi oikeita työpaikkoja, ei heillä pitäisi teettää juuri mitään oikeaa työtä. Silloin taas herää kysymys, mitä hyötyä työttömälle itselleen lopulta olisi siitä, että hän "kuntoutuu työmarkkinoille” tekemällä jotain, mikä ei liity työelämään millään tavoin.

Työttömien puheissa toistuivat sellaiset sanat kuin nöyryytys, huijaus, hyväksikäyttö. He halusivat kertoa tarinoitaan, mutta useimmat eivät uskaltaneet puhua nimellään, koska pelkäsivät menettävänsä viimeisenkin mahdollisuuden saada joskus töitä.
”Kuntouttava työtoiminta on sellainen mätäpaise, että se olisi saatava puhkaistuksi, mutta liian monella osapuolella on tässä oma lehmä ojassa ja meillä siihen osallistuvilla, painostetuilla tai pakotetuilla on liikaa menetettävää”, eräs nainen kuvaili viestissään.

Haastattelujen aikana yksi kysymys nousi yhä uudestaan mieleen: voiko tämä olla laillista? Se kerrotaan Reetta Nousiaisen kanssa kirjoittamassamme jutussa ”Ilmaista työtä tarjolla”, joka julkaistaan sunnuntaina 11. syyskuuta.

Epäsosiaalista sosiaalikieltä

5. syyskuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Köyhä ystäväni K. kertoi taas yhdestä takaiskusta: hänen lapsensa oli menettänyt iltapäiväkerhopaikan, jonka oli kertaalleen valitettuaan luullut lapsensa jo varmistaneen.
K:lla sattui olemaan opetuslautakunnan kolmisivuinen päätös mukanaan. Sen luettuani saatoin kertoa hänelle hyviä uutisia.
Alun perin Helsingin kaupungin opetusviraston perusopetuslinjan erityissuunnittelija oli 25. toukokuuta antamallaan päätöksellä ilmoittanut, ettei K:n lapsi ”valitettavasti saanut” iltapäiväkerhopaikkaa aloittaessaan tänä syksynä toisen luokan.
Päätöstä perusteltiin sillä, että kerhoon otetaan ensisijaisesti ensimmäisen luokan oppilaat sekä erityistä tukea saavat oppilaat. Muiden toisluokkalaisten kesken paikat ”jaettiin arvonnalla”, jossa K:n lasta ei ollut onnistanut.
Helsingin Sanomat kertoi arvonnoista kesäkuussa. Syy paikkojen vähentämiseen olivat opetusviraston säästöt. Uutisen mukaan esimerkiksi valtuutetut Yrjö Hakanen (komm.) ja Veronika Honkasalo (vas.) vaativat lisää kerhopaikkoja.

K. ei alistunut kohtaloonsa. Päätöksessä oli valitusosoitus, ja sen ohjeiden mukaisesti hän teki oikaisuvaatimuksen Helsingin opetuslautakunnalle.
Jo 29. kesäkuuta K. sai uuden päätöksen: hänen lapsensa pääsisikin kerhoon. Päätöksen oli tehnyt sama erityissuunnittelija, joka oli alun perin evännyt iltapäiväkerhopaikan.
Uuden päätöksen perustelut olivat seuraavat:
Opetuslautakunnan suomenkielinen jaosto on 8.10.2013 (§70) päättänyt perusopetuslain mukaiseen iltapäivätoimintaan ottamisen perusteista. Toimintaan otetaan ensisijaisesti 1. vuosiluokan ja erityistä tukea saavat oppilaat. Lapsi valitaan toimintaan huoltajan yhteen toimintapaikkaan tekemän hakemuksen perusteella. Toimintaan pääsy ei ole lapselle subjektiivinen oikeus. Toimitilat, henkilöstömäärät sekä ryhmäkoot ovat asettaneet reunaehdot valittavalle lapsimäärälle.
Vaikkei K. ymmärtänytkään perustelujen ydintä, lopputulos ilahdutti häntä. Päätöksen liitteenä oli myös erikoissuunnittelijan huoltajille osoittama kirje, jossa kerrottiin, että Helsingin kaupunginhallituksessa käydyn keskustelun ”tuloksena noin 300 kielteisen päätöksen saanutta toisluokkalaista tulee sittenkin saamaan myönteisen päätöksen”. K:n lapsi oli ”yksi näistä oppilaista, joille myöntämisen paikan perusteluina oli terveydellisiä erityisperusteita”, kuten kirjeessä hieman epäselvästi luki.
Kirjeessä mainittiin myös, että K. voisi halutessaan peruuttaa opetuslautakunnalle tekemänsä oikaisuvaatimuksen. Hän ei ymmärtänyt, miksi vaivautua tekemään moista, olletikin kun hän luuli, että uusi päätös oli nimenomaan seurausta hänen oikaisuvaatimuksestaan.

Oikeasti Helsingin opetuslautakunta teki päätöksen K:n oikaisuvaatimuksen johdosta vasta 23. elokuuta. Siihen K. viittasi kertoessaan minulle, että iltapäiväkerhopaikka olisi sittenkin mennyttä.
Päätös alkaa aseistariisuvan vaikeaselkoisesti:
Opetuslautakunta päätti kuntalain 89 § nojalla hylätä [K:n] perusopetuslinjan aamu- ja iltapäivätoiminnasta vastaavan erityissuunnittelijan 25.5.2016 (§ 1026) tekemää päätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen, koska oikaisuvaatimuksessa esitetyt perusteet eivät anna aihetta päätöksen muuttamiseen. Opetuslautakunta viittaa perustelunaan esittelijän esittämiin seikkoihin.
Mitä seikkoja esittelijä sitten esitti päätöksen perusteeksi? Muun muassa tämän:
Opetustoimen johtosäännön 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan jaostojen tehtävänä on oman kieliryhmänsä osalta, ellei toisin ole määrätty, päättää aamu- ja iltapäivätoimintaan ottamisen ja sijoittamisen perusteista. Opetustoimen johtosäännön 17 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan osaston päällikön tehtävänä on oman osastonsa osalta, ellei hän ole määrännyt tehtävää muulle viranhaltijalle, ottaa oppilaat kaupungin järjestämään ja hankkimaan aamu- ja iltapäivätoimintaan.
Teksti jatkuu samantyyppisenä seuraavalle sivulle, ja K. tunnusti, ettei ollut jaksanut lukea sitä kokonaan. Viimeisen kappaleen hän oli kyllä lukenut, ja siinä esittelijä esitti, että oikaisuvaatimus hylättäisiin. Sen jälkeen sanottiin enää, että päätökseen voi hakea muutosta kunnallisvalituksella.
Jos hän olisi lukenut edellisen, yhdeksänrivisen kappaleen, hän olisi tiennyt sen päättyvän näin:
Oikaisuvaatimuksen tekijän lapsi on saanut myöhemmin lisäpaikan ko. ryhmästä.
En ole varma, olisiko hän siitä ymmärtänyt, että tuo lisäpaikka on ja pysyy.

Kela on jo useiden vuosien ajan panostanut merkittävästi kielenhuoltoon palkkaamalla kielenhuoltajia. Sen päätökset ja kirjeet ovat nykyään helppolukuisia.
Kuntien ja etenkin niiden sosiaalitoimien kannattaisi harkita samaa. Nyt Helsingin kirjelmöinnistä tulee mieleen 1970-luvun lakimiesvitsi, jonka mukaan oikeus oli rakennuslupaa hakeneelle talolliselle vastannut, että hakemus hylätään, koska hakija ei ollut hakemansa luvan tarpeessa.
Vasta vuosia myöhemmin miehelle oli muka selvinnyt, että hän olisi saanut rakentaa pihalleen mökin: semmoisen rakentaminen ei ollut luvanvaraista.

Päivitys juttuun klo 12.30: Pian jutun ilmestyttyä opetusvirasto tviittasi, että siellä alkaa tänä syksynä selkeän virkakielen koulutus kaikille päätöstekstien valmistelijoille.

"Tamperelaisdelfiinit" ja kreikkalainen taivas

31. elokuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Eläinsuojeluasioissa toimittajat ovat pitkälti ulkoistaneet työnsä eläinoikeusaktivisteille. Nämä dokumentoivat sikatilojen ja turkistarhojen laiminlyöntejä, ja median yksinkertaiseksi tehtäväksi jää kuvien julkaiseminen.
Juuri aktivistit paljastivat, kuinka Särkänniemen delfiinien onneton tarina Tampereella päättyi viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Silloin merinisäkkäät lennätettiin ateenalaiseen eläintarhaan.
Vastoin Särkänniemen toimitusjohtajan Miikka Seppälän aiempia vakuutteluja huvipuisto yritti viedä eläimet Kreikkaan salaa. Tämä johtunee siitä, että kreikkalaisen Attican eläintarhan oloja ovat arvostelleet sekä paikalliset eläinoikeusaktivistit että vihreät poliitikot.

Vuosikymmenten mittaan merinisäkkäiden älykkyydestä ja hyvän elämän edellytyksistä on saatu yhä enemmän tietoa. Suhtautuminen eläinten vangitsemiseen ihmisten viihdyttämistä varten on samalla pensistynyt. Särkänniemen delfinaariotakin oli kohdannut kävijäkato.
Long Play kertoi kesäkuussa 2015 ilmestyneessä jutussaan Veden vangit, kuinka delfinaarion historia on täynnä valheita, vehkeilyä ja epämääräisiä poikaskuolemia. Syksyllä Särkänniemi ilmoitti sulkevansa delfinaarion.
Merinisäkkäidensä tulevaisuudesta huvipuisto ei sen sijaan heti tehnyt päätöstä. Toimittajat unohtivat delfiinit pikkuhiljaa.
Oikeutta eläimille -järjestö sekä eläinsuojelujärjestö Animalia jatkoivat kuitenkin työtään. Viime viikonloppuna ne saivat vihiä siitä, että Särkänniemessä tapahtuu jotain.
Järjestöt tekivät jälleen toimittajien työn. Ne raportoivat, että Tampere-Pirkkalan lentokentälle oli saapunut rahtikone, jonka miehistön jäsen kävi Särkänniemessä. Koneen oli määrä lähteä Pirkkalasta sunnuntain vastaisena yönä päämääränään Ateena.
Oli ilmeistä, että delfiinien siirto oli käynnissä. Useat mediat välittivät eläinoikeusjärjestöjen keräämät tiedot uutisissaan ja lähettivät toimittajat Särkänniemeen.
Aluksi uutisten näkökulma oli eläinten kohtalossa, vaikka painopiste siirtyi pian Särkänniemen salailuun. Olikin erikoista, etteivät tamperelaiset kunnallispoliitikotkaan onnistuneet kaivamaan kaupungin omistaman huvipuiston toimitusjohtajaa kolostaan kertomaan, mitä oli tekeillä.
Jo seuraavana päivänä eläinten hyvinvointiin liittyvä huoli oli muuttunut viestintäongelmaksi. Helsingin Sanomat haastatteli ”maineasiantuntijoita” eikä vaikkapa eläintieteilijöitä.
Taka-alalle oli jäänyt, että Tampere oli pitkään jatkanut delfiinien epäeettistä kohtelua ja yritti nyt siirtää ongelman kyseenalaiseen kreikkalaiseen eläintarhaan.

Eläimiin liittyvät eettiset kysymykset ovat toimittajille vieraita, eikä niihin paneuduta päinvastoin kuin vaikkapa talous- tai politiikan journalismiin. Asiantuntemattomuus on sallittua verhota irtonaurujen keräämiseen. Useat tunnetut toimittajat alkoivatkin jo lauantaina lähetellä halveksuvia tviittejä siitä, että media seuraa delfiinien ahdinkoa, vaikka Suomen talous on ahtaalla ja monessa maassa soditaan.
Ehkä heitä lohduttaa, että media palasi nopeasti normaalitilaan. Älykkäiden eläinten vangitsemiseen liittyvät kysymykset ovat jälleen aihe, joita käsitellään harvakseen ja lähinnä tiedeuutisissa. Keskivertotoimittajalle asia on niin kiusallinen, ettei toimittajan perustyökalu eli lähdekritiikki ole enää käytössä. Jo siirtoa seuranneena sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi Helsingin-toimituksesta tehdyn jutun, jossa oli haastateltu kreikkalaispuiston osaomistajaa Rudy Rallisia puhelimitse. Hänen mukaansa väitteet eläintarhan väärinkäytöksistä eivät pidä paikkaansa. Rallisin mukaan on luonnollista, että tarhassa on kuollut delfiinejä.
Varmemmaksi vakuudeksi Helsingin Sanomat lähetti vielä Tampereen-aluetoimittajansa Ateenaan. Hän saattoi videon ja valokuvien avulla kertoa lukijoille, kuinka ”tamperelaisdelfiinien” yllä kaareutuu ”kreikkalainen taivas” ja ne käyvät ”vuorollaan naksumassa verkkoaidalla”.
Ja jos jotakuta vielä epäilytti, niin eläinlääkäri Sanna Sainmaa kertoi siirron sujuneen ”yli odotusten” ja delfiinien toipuneen nopeasti. Tieto varmasti ilahdutti myös Särkänniemeä, joka maksaa eläinlääkärin palkan.
Samantapaisia raportteja välittivät pari muutakin Suomesta Ateenaan lähetettyä toimittajaa. Ateenan helteessä se oli varmasti miellyttävä ratkaisu sen sijaan, että he olisivat ryhtyneet tutkimaan kreikkalaispoliitikkojen kantoja, paikallisten tuomioistuinten päätöksistä puhumattakaan.

Lue Veden vangit: http://longplay.fi/vedenvangit

Ihmiskauppaa Suomeen paenneita nigerialaisäitejä joutuu takaisin seksityöhön Italiaan

10. elokuuta 2016, Jeanette Björkqvist

Joka vuosi kymmenet nigerialaiset ihmiskaupan uhrit hakevat oikeutta jäädä Suomeen. He ovat joutuneet raiskauksien ja raa’an väkivallan uhreiksi kotimaassaan sekä Euroopassa.
Enemmistön Suomi käännyttää joko takaisin Nigeriaan tai toiseen EU-maahan, yleensä Italiaan. Long Playn Italiassa tapaamat naiset kertoivat, etteivät saa siellä suojelua eivätkä apua.

Viime vuonna Suomesta haki turvapaikkaa ainakin 30 nigerialaisnaista, jotka saattoivat olla ihmiskaupan uhreja. Miltei jokaisella oli vähintään yksi alaikäinen lapsi. Vain kahdeksalle naiselle myönnettiin jonkinlainen lupa jäädä Suomeen.
Long Play sai haltuunsa yli 20 nigerialaisia naisia koskevaa salaista turvapaikkapäätöstä, jotka on tehty vuosina 2014–16. Niistä valtaosa on kielteisiä, vaikka päätöksistä käy ilmi, että Maahanmuuttovirasto katsoo useimpien naisten olevan ihmiskaupan uhreja. Kaikilla käännytetyillä naisilla on vähintään yksi alaikäinen lapsi, ja heidät on käännytetty Italiaan tai Nigeriaan. Nigerialaisille on annettu myös myönteisiä päätöksiä, yleensä silloin kun nainen on ollut niin heikossa kunnossa, ettei hän ole kyennyt huolehtimaan lapsestaan.
Tarkkoja lukuja ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden nigerialaisten naisten saamista oleskeluluvista Maahanmuuttovirastolla ei ole.
Long Play haastatteli useita nigerialaisia naisia, jotka on viety nuorena kotimaastaan, pakotettu myymään Italiassa seksiä ja jotka ovat yhä velkaa ihmiskauppiaalleen. Suomi ei katso heidän olevan erityisen haavoittuvassa asemassa ja palauttaa heidät usein Dublin-sopimuksen perusteella Italiaan.
”Onhan Suomella mahdollisuus ottaa nämä käsittelyyn, mutta käytännössä rima on aika korkealla. Pitää olla painavia humanitaarisia syitä: terveyteen liittyviä tai henkilöllä on pieniä lapsia tai hän on traumatisoitunut. Ihmiskauppa itsessään ei ole riittävä peruste”, sanoo johtaja Kukka Krüger Maahanmuuttovirastosta.

Kansallisen ihmiskaupparaportoijan toimistossa työskentelevä ylitarkastaja Venla Roth tekee parhaillaan selvitystä viime vuoden oleskelulupapäätöksistä, jotka koskevat näitä naisia. Hän pyrkii analysoimaan, miten niissä täyttyvät Suomea sitovat kansainväliset sopimukset ja EU-oikeuden määräykset ihmiskaupan uhrien auttamisesta ja suojelemisesta. Analyysi valmistunee syksyllä, mutta alustavia johtopäätöksiä voidaan tehdä jo nyt.
Rothin mielestä on syytä pohtia, rikkooko Suomi sitä sitovia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.
”Merkittävässä osassa kielteisistä ratkaisuista Maahanmuuttovirasto myöntää, että nainen on ihmiskaupan uhri. Mutta oikeudellisessa arviossa sillä ei ole mitään merkitystä. Euroopan neuvoston yleissopimus ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta ja EU:n ihmiskauppadirektiivi velvoittavat jäsenvaltiot tunnistamaan uhrit eikä tunnistamisprosessin aikana ihmiskaupan uhriksi uskottua henkilöä ei saa poistaa maasta.”
Yleissopimus velvoittaa myös maata, jossa uhri on tunnistettu. Jos Suomi käännyttää ihmiskaupan uhrin, sen pitäisi kaikin keinoin huolehtia siitä, ettei hän joudu uhriksi uudelleen, sekä siitä, että hänet ohjataan asiantuntevan tuen piiriin.
Maahanmuuttovirastossa ei tiedetä, mitä Suomesta käännytetyille naisille tapahtuu Italiassa tai Nigeriassa. Kukka Krügerin mukaan Italiassa on kattava tukijärjestelmä jonne uhri voi hakeutua. Miten se konkreettisesti tapahtuu sen jälkeen, kun nainen lapsineen on viety Italiaan, ei ole hänen mukaansa oikeastaan enää viraston asia.

Päätin selvittää, mitä Suomesta käännytetyille ihmiskaupan uhreille tapahtuu.
Matkustin Italiaan ja löysin sieltä kolme Suomesta käännytettyä äitiä pienine lapsineen. He olivat päätyneet takaisin tienvarteen ja prostituutioon, koska toimivaa tukijärjestelmää ei Italiasta ole löytynyt.
33-vuotias Joy nukuttaa pienet lapsensa, ennen kuin lähtee junalla yön selkään. Joskus hänen on lähdettävä, ennen kuin kolmivuotias on nukahtanut.
”Hän kysyy: ’Äiti, minne menet?’ Vastaan: ’Älä ole huolissasi, äiti tulee pian takaisin’”, Joy kertoi. ”Aiemmin yritin vältellä vaarallisia asiakkaita, sellaisia jotka lyövät ja voivat tappaa, mutta Suomen jälkeen ajat ovat olleet niin huonot, että olen ottanut sellaisiakin. Eniten pelkään sitä, että jonain aamuna palaan kotiin siniseksi hakattuna tai en palaa lainkaan. Mitä lapsille tapahtuu, jos minä kuolen?”

Lue juttu suomeksi: "Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua". Lue juttu ruotsiksi: "Din rädsla är objektivt sett inte befogad"

Hyväksymme kidutuksen mutta emme hakemusta

27. heinäkuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Espoon kirjastotoimen aluejohtaja ja pitkän linjan aktivisti Sunniva Drake julkaisi tänään netissä päätöksen, jolla Maahanmuuttovirasto epää turvapaikan Irakin Mosulista kotoisin olevalta arkkitehti-insinööriltä. (Turvapaikkapäätökset ovat salassa pidettäviä hakijan suojelemiseksi.)
Päätöksen perustelut ja johtopäätökset ovat paikoin skitsofreenista luettavaa. Turvapaikanhakija, joka on sunnimuslimi, on kertonut turvapaikkakuulustelussa, että Mosulia hallitseva terroristijärjestö IS​ vainosi häntä. Hänet oli myös mielivaltaisesti pidätetty Irakin armeijan tarkastuspisteellä, ja häntä oli kidutettu vankeudessa. Suomen viranomainen uskoo miestä.
”Maahanmuuttovirasto hyväksyy johdonmukaisen kertomuksesi pidätyksestäsi, vangitsemisestasi ja siitä, että sinua on kidutettu vangitsemisen aikana”, päätöksessä todetaan. Uskottavana virasto pitää myös sitä, että IS räjäytti miehen kotitalon Mosulissa. Vainoa se ei kuitenkaan ollut.
”Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko[,] eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona.”

Tästä hieman yllättävästä tulkinnasta huolimatta asiat näyttävät vielä olevan turvapaikanhakijamme kannalta hyvin siinä kohtaa päätöstä, jossa lukee, että ”kaikki laissa säädetyt edellytykset turvapaikan myöntämiselle täyttyvät” hänen kohdallaan.
Mutta koska ulkomaalaislain mukaan turvapaikka tai toissijainen suojelu ”voidaan jättää myöntämättä” ulkomaalaiselle, joka voi jossain kotimaansa osassa saada suojelua ja kohtuullisesti oleskella siellä, virasto turvautuu tähän mahdollisuuteen: turvapaikkaa ei myönnetä vaan miehen on muutettava Bagdadiin.
Bagdadissa kyllä tapahtuu Maahanmuuttovirastonkin mukaan terrori-iskuja ja siellä vainotaan sunnalaisia, mutta viraston tieto Irakista ”ei kuitenkaan tue sellaista johtopäätöstä, että jokainen Bagdadissa asuva sunnimuslimi olisi vainon vaarassa yksinomaan uskonsuuntauksensa vuoksi”.
Eli ei muuta kuin uusi elämä pääkaupungissa… Tietääkö virasto, minkälainen asunto- ja työtilanne kaupungissa on? Millaiset mahdollisuudet arkkitehdillämme on työllistyä ja ansaita elanto uudessa kotikaupungissaan?

Maahanmuuttoviraston ylijohtajan Jaana Vuorion sijaisena toimiva apulaispäällikkö Raimo Pyysalo ei tiedä. Hänen ei tarvitse.
”Katsomme asiaa turvallisuuden lähtökohdasta”, Pyysalo sanoo Long Playlle. ”Työllisyys- ja asuntotilanteen arvioiminen ei kuulu siihen harkintaan.”
Virasto sen sijaan selvittää, onko turvapaikanhakijalla mahdollisuus niin sanottuun sisäiseen pakoon eli muuttamiseen jonnekin kotimaansa tai pysyvän asuinmaansa turvalliselle alueelle. Jos mahdollisuus on, virasto edellyttää lähtökohtaisesti, että sitä käytetään.
”En nyt sanoisi, että se on automaattista. Maahanmuuttovirasto käyttää kokonaisharkintaa.”
Entä miksi virasto katsoo, että kotitalon räjäyttäminen ei ollut vainoa vaan ”omaisuuteen kohdistuva teko”?
”Se on toimintakysymys. En ota siihen kantaa”, Pyysalo sanoo.

Viraston salaisia päätöksiä käsitellään Long Playn elokuussa ilmestyvässä pitkässä jutussa ”Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltu”. Palkittu toimittaja Jeanette Björkqvist on tutustunut yli 20 turvapaikkapäätökseen.
Maahanmuuttovirasto ei tiedä, mitä käännytetyille kuuluu, koska se ei sille kuulu. Björkqvist matkusti Italiaan ja löysi kolme Suomessa ihmiskaupan uhriksi joutunutta ja täältä käännytettyä nigerialaista äitiä lapsineen. Äidit olivat päätyneet kadunvarteen seksityöhön, koska toimivaa tukijärjestelmää ei Italiasta sittenkään löytynyt.

JUTTUA ON KORJATTU 28.7. klo 20:20: Jutussa sanottiin aiemmin virheellisesti, että miehen mielivaltainen vangitsija ja kiduttaja oli terroristijärjestö IS. Mies otettiin kuitenkin kiinni Irakin armeijan tarkastuspisteellä, josta hän päätyi vankeuteen ja kidutetuksi.

Särkänniemen delfiineille kaavaillulla eläinpuistolla vakavia ongelmia

22. heinäkuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Kuten Helsingin Sanomat kertoi kesäkuun lopulla, Särkänniemi on saanut Suomen ympäristökeskukselta luvan siirtää delfiininsä kreikkalaiseen eläintarhaan. Tarha on kreikkalaisten eläinsuojelijoiden hampaissa monista syistä.
Kreikan lainsäädäntö kieltää villieläinten käytön viihde-esityksissä. Attica Park Zoo kutsuu delfiininäytöksiään opetuksellisiksi ja kiertää eläinsuojelujärjestöjen mukaan lainsäädäntöä sekä ateenalaisen tuomioistuimen sille huhtikuussa antamaa kieltoa järjestää show’ta.
Kreikkalainen vihreä kansanedustaja Giorgos Dimaras esitti viime kuunvaihteessa ympäristöministerille kirjallisen kysymyksen siitä, miten delfiinien tuominen maahan ja käyttö viihde-esityksissä estetään.
Attica on Ateenan ainoa eläintarha. Se päätyi ostikoihin muun muassa vuosi sitten, kun eläimet olivat nälkään nääntymisen partaalla Kreikan talouskriisin vuoksi.
Attican delfiinit ovat peräisin Liettuasta. Niitä tuotiin sinne 11. Kreikkalaisen kansalaisjärjestön Intiative against Cetacean Captivityn mukaan delfinaariossa on tapahtunut viisi delfiinikuolemaa, jotka eläintarha yritti salata. Siellä syntyneistä kuudesta delfiininpoikasesta neljä kuoli järjestön mukaan hyvin nuorina. Samoin kuoli kahden poikasen emo 11 vuoden ikäisenä.

Suomalaista Valaiden puolesta -eläinsuojelujärjestöä johtava Viivi Senghore toivoo, että Särkänniemi pitäisi delfiinit niin pitkään, että niille saataisiin valmisteuksi yksilöllinen siirto-ohjelma. Sellainen tulee kalliiksi ja vaatii asiantuntijoiden suunnittelua.
”Särkänniemi on sen delfiineille ja Tampereen kaupungille velkaa. Delfiineillä on tienattu rahaa 30 vuoden ajan”, Senghore sanoo.
Hänen mukaansa Italiassa on käynnistymässä aikaisintaan vuonna 2019 suojeluhanke, johon Särkänniemen delfiinit voisivat sopia. Kyseessä on meriturva-alue, sillä Välimereen ei voi vapauttaa delfiinejä, jotka eivät ole sieltä peräisin.
”Siellä Särkänniemen delfiinit eläisivät paljon suuremmissa, luonnonmukaisissa tiloissa meriympäristössä ja söisivät elävää kalaa. Ei olisi sirkustemppuja eikä lipunmyyntiä yleisölle.”

Särkänniemi pohtii delfiinien kohtaloa yleisön silmiltä piilossa. Toimitusjohtaja Miikka Seppälä kertoo vain, että selvitystyö eläinten kohtalosta on kesken ja hän pyrkii saamaan sen valmiiksi elokuun aikana.
”Meillä on viranomaisten lupa siirtää eläimet Attica Parkiin, jos siihen päädymme”, Seppälä sanoo Long Playlle sähköpostitse. Hän ei kommentoi eläinsuojelujärjestöjen Attica Park Zoota kohtaan osoittamaa kritiikkiä.
”Eri vaihtoehtoja en voi lähteä avaamaan asian ollessa kesken”, Seppälä sanoo ja kertoo Särkänniemen tiedottavan asiasta, ”kun on uutta tiedotettavaa”.
Toimittaja Ann-Mari Huhtanen selvitti Long Playn pitkässä jutussa ”Veden vangit”, kuinka Särkänniemen delfinaarion historia on täynnä valheita ja vehkeilyä. Muutama kuukausi jutun ilmestymisen jälkeen Särkänniemi sulki delfinaarionsa.

Osta juttu: http://longplay.fi/single/vedenvangit
Tilaa LP: longplay.fi/tilaa – vuositilaus heinäkuun ajan 59 euroa ja kaupan päälle paketti Lappeenrannassa paahdettua LP-kahvia!

Oikeutta poimijoille

5. heinäkuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Oikeuden rattaat pyörähtivät kaksi viikkoa sitten muutaman pykälän eteenpäin, kun Kainuun käräjäoikeus katsoi, että thaimaalaiset marjanpoimijat voivat vaatia saataviaan sekä sopimussuhteen kohtuullistamista Ber-Ex-nimiseltä suomalaisyritykseltä.
Osa poimijoista väittää, ettei ole saanut sovittua korvausta marjoista. Lisäksi poimijat vaativat sopimusehtojen kohtuullistamista: he eivät ole tyytyväisiä osapuolten väliseen riskinjakoon. Ber-Ex pitää marjanpoimijoiden kaikkia vaatimuksia perusteettomina.
Thaimaalaisten poimijoiden asiamies oikeustieteen maisteri Ville Hoikkala nosti viime kesän lopulla thaimaalaisten saatavia koskevan kanteen Kainuun käräjäoikeudessa. Ber-Ex yritti prosessiväitteellä estää asian käsittelyn: sen mielestä thaimaalaisten poimijoiden Hoikkalalle antamat valtakirjat eivät olleet oikeanlaisia.
Nyt käräjäoikeus kuitenkin katsoi, ettei jutun käsittelemiselle ole laillista estettä. Asiassa järjestettäneen valmisteluistunto syksyllä, ja saatavia koskevan riidan käsittelyaikataulu selviää lähitulevaisuudessa.

Long Playn toimittaja Hanna Nikkanen kuvaa pitkässä jutussaan Poimijat thaimaalaisten marjanpoimijoiden Suomen-odysseiaa. Se ei sujunut kuin marjoja poimisi.
Li Andersson, nykyinen vasemmistoliiton kansanedustaja, oli vuonna 2013 pitkiä aikoja seuraamassa poimijoiden oloja Keski-Suomessa. Hän oli tuolloin vasemmistonuorten puheenjohtaja.
Andersson sanoo nyt Long Playlle puhelimitse, ettei marjanpoimijoiden asema ole juuri parantunut, vaikka vuoden 2013 kohun jälkeen työ- ja elinkeinoministeriö asetti työryhmän poimijoiden aseman parantamiseksi.
”Työryhmä kyllä toi esille poliittisesti tärkeitä pointteja, kuten että poimijoiden Suomeen tuloon voi liittyä ihmiskaupan piirteitä”, Andersson sanoo.
Poimijoita tulee Thaimaasta Suomeen taas syksyksi. Tänäkin kesänä kiintiöitä myönnetään.
Hanna Nikkanen tapasi Poimijat-juttuaan varten Thaimaan takamailla ihmisiä, jotka maksavat yhä velkoja Suomen-matkastaan. He olivat pulittaneet välikäsille tuhansia euroja päästäkseen Kainuun metsiin. Suomessa marjat ostanut yritys maksoi niistä vähemmän kuin oli luvannut ja veloitti poimijoilta ylihintaa majoituksesta ja automatkoista. Kun marjat eivät käyneet kaupaksi poikkeuksellisen hyvän sadon vuoksi, thaimaalaiset siirrettiin tyhjäksi putsattuihin metsiin. Poimijat luulivat olevansa työsuhteessa. Todellisuudessa heidän asemansa muistuttaa velkaorjuutta.

Lue Hanna Nikkasen Poimijat: http://longplay.fi/poimijat

Turvapaikanhakijoiden pidätykseen johti polveileva huhuketju

22. kesäkuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Keskusrikospoliisi kertoi tänään lopettaneensa lähes puoli vuotta kestäneen esitutkinnan, jossa kuutta turvapaikanhakijaa epäiltiin julkisesta kehottamisesta rikokseen. KRP oli saanut paikallispoliisilta vihjeen, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisivat suunnitelleet rikoksiin ryhtymistä. Epäilyt ovat nyt osoittautuneet perusteettomiksi.
Länsi-Uudenmaan poliisin lupapalveluissa työskentelevä konstaapeli sai 29. joulukuuta esimieheltään tehtäväksi selvittää, ”muodostavatko Aavarannan vastaanottokeskuksessa olevat turvapaikanhakijat erityisen uhan uuttavuotta silmällä pitäen”. Keskus sijaitsee Kirkkonummella.
Konstaapeli keskusteli vastaanottokeskuksen vartijoiden kanssa, jotka kertoivat löytäneensä maastosta Jägermeister-viinakätkön. ”Muista uhista he eivät kertoneet”, KRP:n päätösasiakirjassa todetaan. Sitten konstaapeli puhutti erästä keskuksen asukasta, joka kertoi sääntöjä noudattamattomista turvapaikanhakijoista: nämä juopottelivat ja jättivät ruoka-astiansa muiden vietäviksi.

Turvapaikanhakija neuvoi konstaapelia puhumaan vielä kahden muun asukkaan kanssa. Näistä toisella olikin poliisia kiinnostava tarina kerrottavanaan.
Hänen mukaansa eräs asukas oli organisoinut noin 50 hengen joukon, joka pyrkisi aiheuttamaan epäjärjestystä yleisillä paikoilla sekä tekemään ”hirveitä asioita”. Hän puhui naisista, viinasta ja raiskauksista. Se, keneltä hän oli asiasta kuullut, ei konstaapelille selvinnyt.
Uuudenvuodenaattona KRP pidätti kuusi irakilaismiestä Aavarannassa. Epäillyt kiistivät suunnitelleensa mitään rikoksia. Poliisi kuuli heidän lisäkseen 14:ää todistajaa.
Kuulustelukertomuksista ilmenee, että vastaanottokeskuksessa olevien turvapaikanhakijoiden välillä on epäluuloja, jotka juontavat šiialaisten ja sunnalaisten muslimien välisistä jännitteistä.
”Ei ole poissuljettavissa, että nämä jännitteet vaikuttavat myös eräiden todistajien kuu1ustelukertomusten luotettavuuteen”, tutkinnanjohtaja rikosylikomisario Thomas Elfgrenin allekirjoittamassa päätöksessä sanotaan.

KRP vapautti epäillyt 2. tammikuuta, mutta Elfgren sanoi vielä tuolloin Helsingin Sanomille, että heitä epäiltiin yhä julkisesta kehottamisesta rikokseen. Nyt rikosepäilyt ovat siis lopullisesti rauenneet. Kirkkonummella tehdyt pidätykset yhdistettiin julkisuudessa Saksan Kölnin kaoottiseen uudenvuodenjuhlaan ja Helsingin poliisin ristiriitaiseen tiedotukseen, jonka mukaan Helsingin Senaatintorilla ulkomaiset miehet olisivat ahdistelleet naisia joukolla.
Long Playn pitkä juttu ”Vuoden 2015 tapahtumat” kertoo pakolaisiin liittyvistä huhuista ja uutisista. Se ilmestyy 29. kesäkuuta.

Oikaisu 22.6. klo 16.45. Jutussa sanottiin aiemmin virheellisesti, että esitutkinta oli kestänyt yli puoli vuotta. Esitutkinta kesti kuitenkin lähes puoli vuotta.

Maailma kylässä

20. kesäkuuta 2016, Anu Silfverberg

Kesällä 2015 Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde kehitti itselleen erikoisen harrastuksen: hän alkoi vierailla vastaanottokeskusten avaamiseen liittyvissä yleisötilaisuuksissa ympäri maata.
Muun muassa Martti Ahtisaaren ja Sauli Niinistön kampanjoissa toiminutta Lähdettä kiinnosti julkisten tilaisuuksien järjestäminen. ”Mietin, miten tämmöisiä hallitaan”, hän perustelee ajanvietettään.
Ei niitä hallittu.
Tilaisuuksissa oli monesti useampi järjestäjä (Punainen Risti ja kunta, usein myös kutsuttuna poliisin edustus) ja niitä polkaistiin pystyyn nopealla aikataululla. Yleisöä tuli paikalle verrattomasti enemmän kuin oli odotettu, ja vaikutti siltä, että kukaan ei ollut päävastuussa.
”Usein se oli semmoinen suomalaisille tyypillinen tilanne, että odotetaan että arvovaltaiset tahot ovat saaneet sanottua sanottavansa ja sitten puretaan oma kiukku, ahdistus tai pelko. Jos puolitoista tuntia yrität hallita kalvosulkeisilla, tulee tahattomia painekattiloita.”
Kun paikalliset ihmiset sitten pääsivät ääneen, kysymykset olivat aina samoja: Mitä tapahtuu koulujen lähellä? Ovatko naiset turvassa? Laskeeko asuntojen arvo? Kuka on vastuussa ja vastaa kysymyksiin? Miksi tulijoita kuljetetaan yöaikaan?
”Suomessahan ei tapahdu ikinä mitään suunnittelematonta”, Lähde sanoo. ”Ei suomalainen elämässään törmää sellaiseen, että yhtäkkiä ihmisiä tulee niin, etteivät maassa linja-autot riitä.”
Paikallispoliitikot taas olivat selkeästi hankalassa välikädessä, kun eivät tienneet, mitä sanoa.
Viranomaisten vastaamattomuus antoi salamyhkäisen vaikutelman.

Long Play seurasi keväällä 2016 Vihdin Hopeaniemen vastaanottokeskuksen ympärillä vellonutta keskustelua ja kävi tapaamassa keskuksen asukkaita sekä vihtiläisiä.
Vihdissä kunnanhallitus oli edellisenä syksynä äänestänyt vastaanottokeskuksen avaamista vastaan, mutta se avattiin silti. Käytännössä päätös ei ollut kunnan vaan sisäministeriön, mutta paikallisille vastustajille jäi vaikutelma, että heitä huijattiin.
Lisäksi syyskuussa paikkakuntaa järkytti uutinen kahden suomalaistytön ahdistelusta kirkonkylällä. Kolme turvapaikanhakijamiestä nimettiin syyllisiksi jo ennen kuin juttu oli mennyt edes syyteharkintaan. Myöhemmin poliisin virheellinen viestintä käänsi tilanteen päälaelleen, kun tytöt puolestaan leimaantuivat julkisuudessa valehtelijoiksi.
Vihti jakautui kahtia, ja sosiaalisessa mediassa perustettiin lukuisia eri ryhmiä, joissa syrjäisen vastaanottokeskuksen asukkaiden synnyttämää vaaraa ruodittiin. Osin niissä levitettiin täysin perättömiä huhuja: ahdistelu muuttui nopeasti raiskauksen yritykseksi. Vihtiin perustettiin katupartio, ja vastaanottokeskukselle marssittiin kylttien ja koirien kera.
Oikeutus toiminnalle saatiin valtakunnan julkisuudessa esiin nousseista ”Helsingin uudenvuoden yön tapahtumista”, poliisin katupartiomyönteisistä lausunnoista ja presidentin puheesta.

Jussi Lähde kiinnitti reissuillaan huomiota yhteen yllättävään seikkaan: eri puolilla maata tilaisuuksissa näkyi samoja kasvoja.
”Siellä tapahtui tämmöistä, että yksi porukka sijoittuu eri puolille salia ja vie läpi näytelmän, jossa he alkavat kinastella myös keskenään. Keskustelua seuraamaan tullut paikallisväki syttyi tällaiseen helposti. ”
Toisaalta hän arvelee, että tilaisuuksien lopputulos olisi ollut sama ilman vieraitakin.
Long Playn Vihdissä tapaama paikallinen katupartioaktiivi vaikutti ensin pienen paikkakunnan toimijalta. Vähitellen selvisi, että hän toimi useissa kansallismielisissä liikkeissä ja vastusti turvapaikanhakijoita myös muilla paikkakunnilla. Kun Tapanilan erän edustalla osoitettiin mieltä turvapaikanhakijoiden urheilumahdollisuuksia vastaan, hän oli paikalla. Hän kertoi Long Playlle, että aktiivisia on melko vähän ja he kiertävät tapahtumissa useilla paikkakunnilla.

Vuoden 2015 Vihti oli kuin Suomi pienoiskoossa; sieltä löytyivät katupartioijien lisäksi myös intomieliset tulijoiden auttajat ja vapaaehtoiset. Kaikkien ajatusten keskiössä olivat turvapaikanhakijat, jotka elivät erillään kaikesta, kilometrien päässä asutuskeskuksista.

Ari Lahdenmäen ja Anu Silfverbergin pitkä juttu ”Vuoden 2015 tapahtumat” ilmestyy juhannuksen jälkeen.

KKO:n salaamassa Auerin hakemuksessa epäillään valemuistoja ja gynekologin motiiveja

2. kesäkuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Korkein oikeus päätti keskiviikkona salata lähes kokonaan hakemuksen, jolla Anneli Auer on vaatinut seksuaalirikostuomionsa purkamista. KKO ei aikanaan antanut Auerille valituslupaa Turun hovioikeuden tuomioon, joten se on lainvoimainen.
Tuomionpurkuhakemuksen keskeisin perustelu ovat Long Playn tietojen mukaan asiantuntijalausunnot, jotka Auerin puolustus on hankkinut ruotsalaiselta ja hollantilaiselta professorilta.
Hovioikeus tuomitsi Auerin 27. kesäkuuta 2013 seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksista, joiden uhreina olivat hänen neljä lastaan. Hovioikeuden tuomio ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat pääosin salaisia.
Kolme Auerin nuorinta lasta on kertonut äitinsä sekä tämän silloisen miesystävän käyttäneen heitä seksuaalisesti hyväksi ja pahoinpidelleen heitä vuosina 2007–2009. Auerin vanhin, nyt jo täysi-ikäinen lapsi sen sijaan on aina kiistänyt joutuneensa rikosten uhriksi, mutta oikeus ei uskonut häntä.
(Long Play ei tavallisesti kerro rikosten uhrien henkilöyttä, mutta tässä tapauksessa julkisuuteen tuli hyvin pian tieto siitä, keitä he ovat.)
Myös miesystävä tuomittiin enimmäkseen samoista rikoksista vankilaan. Auerin tavoin miesystäväkin kiistää syyllistyneensä niihin rikoksiin, joista hänet tuomittiin. (Long Playn pitkä artikkeli tapauksesta on luettavissa nyt ilmaiseksi.)

Long Playn tietojen mukaan amsterdamilaisen Vrije Universiteit -yliopiston professori P. J. van Koppen katsoo tuoreessa asiantuntijalausunnossaan, että kolmen lapsen kertomukset hyväksikäytöstä ovat hyvin todennäköisesti valemuistoja. Oikeuspsykologi van Koppenin mukaan on paljon todennäköisempää, että lasten kuvaamia asioita ei ole tapahtunut kuin että ne olisivat tapahtuneet.
Lasten todisteluun oikeudessa erikoistunut Göteborgin yliopiston psykologian professori Pär-Anders Granhag puolestaan pitää ”lähinnä olemattomana” mahdollisuutta, että lasten kertomaa seksuaalista hyväksikäyttöä olisi tapahtunut.
Jos lausunnot olisivat olleet käytettävissä Turun hovioikeudessa, Auer olisi puolustuksen mukaan todennäköisesti vapautettu syytteistä. Tällaisiin ratkaiseviin uusiin todisteisiin vetoaminen on yksi harvoista perusteista, joiden nojalla korkeinta oikeutta voi vaatia purkamaan lainvoimaiseen rikostuomioon. (Tuomiota puretaan ani harvoin.)
Auerin asianajajan Juha Mannerin laatimassa purkuhakemuksessa vedotaan myös siihen, että Turun hovioikeus arvioi lasten kertomusten luotettavuutta vastoin vallitsevaa oikeuspsykologista käsitystä.
Tätä mieltä olivat Long Playn tietojen mukaan myös oikeudenkäynnissä todistaneet Pekka Santtila ja Julia Korkman. Santtila on Åbo Akademin psykologian professori ja oikeuspsykologian dosentti, Korkman puolestaan psykologian tohtori, joka työskentelee psykologina Husin lasten ja nuorten oikeuspsykologisessa yksikössä.

Hovioikeus mainitsee tuomiossaan arvet, jotka poliisin pyynnöstä lapset tutkinut gynekologi Minna Joki-Erkkilä löysi vanhimmasta lapsesta ultraviolettivalolla. Joki-Erkkilän mukaan lapsen olkapäissä oli rastin muotoiset arvet. (Nuoremmat lapset kertoivat, että Auer oli viillellyt heitä saatananpalvontamenoissa.)
Oikeus katsoi, etteivät arvet olisi voineet syntyä itsestään. Sen, ettei lapsi itse osannut kertoa, miten arvet olivat syntyneet, tuomarit päättelivät merkiksi hänen kertomuksensa epäluotettavuudesta.
Täysi-ikäiseksi tultuaan Auerin vanhin lapsi kävi yksityisellä ihotautilääkärillä, joka ei dermoskoopilla tekemällään tutkimuksella löytänyt rastin muotoisia arpia. Ihotautilääkärin lausunnon mukaan arvet eivät ajan mittaan katoa. (Dermoskooppi on ihomuutosten tutkimiseen ja diagnosointiin tarkoitettu työkalu.)
Gynekologi Joki-Erkkilän käyttämä ultraviolettivalolaite on valmistajan mukaan tarkoitettu rikospaikkatutkimukseen sekä patologien apuvälineeksi eritteiden löytämistä varten. Sen käytöstä ihomuutosten toteamiseen ei ole minkäänlaista tutkimusnäyttöä.
Myös eräitä muita Joki-Erkkilän havaintoja ja käsityksiä arvostellaan purkuhakemukseen liitetyissä lausunnoissa.
(Long Play ei tavoittanut Tampereen yliopistollisessa sairaalassa työskentelevää Joki-Erkkilää torstaina aamupäivällä.)
Puolustus kyseenalaistaa Long Playn tietojen mukaan hakemuksessaan Joki-Erkkilän puolueettomuuden hyväksikäyttöepäilyjen tutkinnassa. Sen mielestä Joki-Erkkilä on tutkimukset tehdessään ollut henkisessä kriisissä, koska hänen oma lapsensa oli surmattu tammikuussa 2011.
Joki-Erkkilä on julkisesti kertonut tapahtuneesta ja sitä seuranneesta uskoontulostaan. Hän on esiintynyt äärikristittyjen tilaisuuksissa sekä radiokanavalla. Radio Deissä hän kertoi tuntevansa valtavaa vihaa tappajia ja murhaajia kohtaan.
Puolustuksen mielestä tämä tekee Joki-Erkkilästä puolueellisen, koska Aueria vastaan oli samaan aikaan vireillä oikeusjuttu, jossa häntä syytettiin miehensä murhasta. Vaasan hovioikeus totesi Auerin syyttömäksi 19. helmikuuta 2015. Murhasyyte pohjautui paljolti samoihin nuorimpien lasten kertomuksiin, joiden perusteella Auer tuomittiin Turun hovioikeudessa seksuaalirikoksista. Vaasan hovioikeus piti niitä kuitenkin epäluotettavina. Tämä ristiriita on yksi purkuhakemuksen perusteluista.

Rikosoikeuden asiantuntija ja infektiolääkärit: Korkeimman oikeuden tuore hiv-tuomio on virheellinen

21. toukokuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Korkein oikeus tuomitsi viime marraskuussa 36-vuotiaan, hiv-positiivisen miehen ehdolliseen vankeuteen vaaran aiheuttamisesta. Hän oli ollut suojaamattomassa anaaliyhdynnässä toisen miehen kanssa. Koska tuomittu käytti antiretroviraalista lääkitystä eikä virusta näkynyt hänen veressään, tartunnan riski oli todellisuudessa olematon. Toimivan lääkityksen teho hiv:n ehkäisemisessä on suurempi kuin kondomin.

Laajasta asiantuntijatodistelusta huolimatta oikeus kuitenkin tuomitsi miehen ehdolliseen vankeusrangaistukseen äänin 3–2. Vähemmistöön jääneet tuomarit olisivat hylänneet syytteen.
Long Playn haastattelema Helsingin yliopiston rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander pitää tuomiota virheellisenä. Hänestä enemmistön näkemys perustuu moraaliseen eikä juridiseen arviointiin.
Enemmistö perusteli ratkaisua myös sillä, että hiv-positiivisia hoitava helsinkiläinen Auroran sairaala neuvoo potilaitaan kertomaan hiv-tartunnasta kumppaneilleen ja käyttämään yhdynnässä kondomia. Sairaalan osastonylilääkäri Matti Ristola kertoo kuitenkin Long Playlle, ettei ohje perustu lääketieteelliseen tietoon. Sen tarkoitus on suojella potilaita oikeusistuimilta – ne kun ovat tuominneet hiv-positiivisia suojaamattomasta seksistä, vaikkei tartunnan vaaraa oikeasti ole ollut.
Auroran sairaalan lääkärin Ville Holmbergin mukaan oikeudessa pitäisi ymmärtää, että hiv:n välttämiseksi on turvallisempaa olla suojaamattomassa yhdynnässä hiv-positiivisen, lääkityksellä olevan seksin myyjän kanssa kuin sellaisen henkilön kanssa, joka luulee olevansa negatiivinen.
”Nykyinen oikeuskäytäntö on täysin absurdi”, hän sanoo.

Long Playn oikeustoimittajan Ari Lahdenmäen jutussa ”Vaarattomia rikollisia” käsitellään myös alempien oikeuksien hiv-positiivisille suojaamattomasta seksistä antamia tuomioita. Usein suomalainen mies on ollut ilman kondomia sukupuoliyhteydessä heikossa asemassa olevan, joskus seksityötä tekevän ulkomaisen naisen kanssa. Vaikka hiv-tartuntaa ei olisi tapahtunut, poliisi ja oikeuslaitos ovat käsitelleet tällaisia tapauksia pahoinpitelyn yrityksinä tai vaaran aiheuttamisina.
Oikeudessa miehistä tulee naisen rikoksen uhreja, joille nainen tuomitaan maksamaan vahingonkorvauksia henkisestä kärsimyksestä. Lehdistö julkaisee miehiä varoittaakseen naisten kuvat ja nimet ja alkaa käyttää heistä leimaavia kutsumanimiä, kuten ”HIV-Rachel”.
Joulukuussa 2015 hovioikeus tuomitsi Länsi-Afrikasta kotoisin olevan naisen pahoinpitelyn yrityksestä vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon. Helsingin Sanomat ja Iltalehti olivat julkaisseet naisen kuvan ja etunimen; jälkimmäinen nimitti häntä myös ”HIV-naiseksi”. Kenenkään ei tiedetä saaneen häneltä hiv-tartuntaa.
Iltalehden mukaan nainen määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia kahdelle asiakkaalleen. Long Playn tietojen mukaan kumpikaan korvauksen saajista ei kuitenkaan ole hänen asiakkaansa.

Toimittaja – poliisin pikku apulainen

20. toukokuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Kun toimitukseen saapuu tiedote, suurin osa toimittajista ymmärtää, ettei heidän työnsä ole vain julkaista tiedotteen sisältöä sellaisenaan. Sen sijaan toimittajan tulee arvioida tiedon merkittävyyttä, luotettavuutta ja lähettäjän motiivejakin.
Yksi poikkeus kuitenkin on: toimittajien enemmistö jakanee suomalaisten horjumattoman ja urhoollisen uskon poliisin arvostelukykyyn. Kun poliisi jotakin lausahtaa, se toistetaan kummempia miettimättä.
Hyvä toimittaja sen sijaan ei tee niin. Hän päättää itse, mitä julkaisee, eikä ulkoista tehtävää viranomaisille.

Iltalehti ja verkkosivullaan Helsingin Sanomat julkaisivat viime vuoden elokuun lopulla kuvan ja etunimen naisesta, jonka kanssa tekemisissä olleita miehiä poliisi kehotti ottamaan heti yhteyttä poliisiin. Iltalehden mukaan naisella oli hiv-tartunta.
Poliisi sanoi liittäneensä seksityötä tehneen naisen kuvan tiedotteeseen, jotta hänen kanssaan suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä olleet miehet ymmärtäisivät mennä hiv-testiin.

Sunnuntaina ilmestyvään Long Playn juttuun ”Vaarattomia rikollisia” olen haastatellut helsinkiläisiä infektiolääkäreitä, jotka pitävät kuvan julkaisua hyvän lehtimiestavan vastaisena. Poliisin tiedottaminenkin oli heistä järjetöntä.
Jos poliisi oli oikeasti huolissaan miesten terveydestä, sen olisi lääkärien mielestä pitänyt tiedottaa näin: jos sinulla on ollut suojaamatonta seksiä prostituoidun kanssa, kannattaa mennä hiv-testiin.
Kyseinen nainen tuomittiin viime vuoden lopussa kahdesta törkeän pahoinpitelyn yrityksestä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Kumpikaan rikoksen uhreista ei ollut hänen asiakkaansa, joten kuvan julkaisemisella ei ainakaan tavoitettu vaarassa olleita seksinostajia oikeuksiaan penäämään.
Naisen tuomio oli myös niin pieni, ettei sellaisen saaneiden nimiä ole yleensä tapana julkaista lehdissä, kuvasta ja terveydentilasta puhumattakaan. Kenenkään ei tiedetä saaneen häneltä tartuntaa.

Hieman samankaltaisessa tapauksessa vuosikymmenen alussa lehdistö julkaisi afrikkalaistaustaisen tamperelaisnaisen kuvan esitutkinnan aikana niin ikään miesten tavoittamiseksi. Iltapäivälehdet käyttivät hänestä halventavaa HIV-Rachel-nimitystä.
Naista ei ole tuomittu kenenkään tartuttamisesta.
Auroran sairaalan lääkäri Ville Holmberg pitää tapausten uutisointia rasistisena ja seksitisenä.
”Uhrina esitetään valkoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole muistanut käyttää kondomia afrikkalaisen prostituoidun kanssa”, Holmberg sanoo.

Sunnuntaina ilmestyvässä jutussani kerrotaan, ettei Suomen oikeuslaitos ole pysynyt lääketieteen kehityksen rinnalla. Viime vuoden marraskuussa korkein oikeus tuomitsi äänestyspäätöksellä vaaran aiheuttamisesta miehen, joka ei lääkityksensä ansiosta olisi voinut hiv:tä tartuttaa.
Oikeudessa kuullut asiantuntijalääkärit selittivät kansainvälisiin tutkimuksiin vedoten, että riski saada tartunta toimivalla lääkityksellä olevalta hiv-positiiviselta on olematon. Itse asiassa kondomin suojatehokin on heikompi kuin lääkityksen. Haastattelemani rikosoikeuden apulaisprofessori pitääkin tuomiota virheellisenä. Mutta tuomittua se tuskin lohduttaa.
”Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”, kuten korkeimman oikeusasteen tuomioiden lopussa juhlallisesti sanotaan.

Toisen Julius Kivimäen piina

16. toukokuuta 2016, Johanna Vehkoo

Julius Kivimäki otti yhteyttä toimitukseen.
Ei kuitenkaan se hakkeri Julius Kivimäki, jota toimittaja Olli Sulopuisto haastatteli juttuunsa Hakkerin etiikka, vaan aivan toinen Julius Kivimäki.
Tämä Julius Kivimäki asuu Seinäjoella ja pelaa salibandya. Hän ei murtaudu kansainvälisten suuryritysten tietoverkkoihin. Seinäjoen Kivimäki kuitenkin sekoitetaan toistuvasti hakkeri-Kivimäkeen. Hän on saanut vuosien aikana lukuisia viestejä ihmisiltä, jotka joko uhkailevat häntä tai pyytävät hakkerointiapua. Vuonna 2012 hänen sähköpostiinsa murtauduttiin.

”Outoja kaveripyyntöjä on tullut Facebookissa satakunta ja mitä ilmeisimmin hänelle tarkoitettuja viestejä kolmisenkymmentä", Seinäjoen Kivimäki sanoo.
Meksikolaisnainen esimerkiksi pyysi Kivimäkeä palauttamaan suljetun Facebook-tilinsä. ”Voin maksaa rahaa”, nainen aneli. Toinen nainen puolestaan pyysi Kivimäkeä lainaamaan rahaa romanialaishakkerille, joka oli pidätetty. Kryptisessä viestissä luki: "Varmistukseksi: Me joimme neljä pulloa Dom Perignonia ja sitten automme hajosi."
Seinäjoen Kivimäki löysi myös nimeään kantavan Twitter-tilin, jossa oli hänen kuvansa. Tili on selvästikin perustettu hakkeri-Kivimäen kiusaksi, mutta kuvassa on Seinäjoen Kivimäki.
Tästä syystä Seinäjoen Julius Kivimäki uskoi pitkään, että hakkeri-Kivimäki oli varastanut hänen identiteettinsä. Hän järkeili, ettei kukaan rikoksiin syyllistynyt hakkeri esiintyisi verkossa omalla nimellään. Miksi ihmeessä kukaan toimisi niin?

Se onkin ihan looginen kysymys.

Hakkeri Julius Kivimäki kuitenkin toimii juuri niin. Hänen nimensä on ihan oikeasti Julius Kivimäki, eikä hän juurikaan pyri peittelemään todellista identiteettiään.
"Tuntuu niin ihmeelliseltä, että kukaan esiintyisi noissa piireissä oikealla nimellään", Seinäjoen Julius Kivimäki ihmettelee.
Hänelle on kuitenkin helpotus kuulla, että hakkeri-Kivimäki on sittenkin ihan oikeasti hänen kaimansa.
”Se oli ihan huojentava tieto, kun tähän asti on tuntunut, että hän on esiintynyt minuna ja ollut jotenkin kimpussani."

Lue Hakkerin etiikka täällä.

Kaja Kunnas voitti Pienen journalistipalkinnon

12. toukokuuta 2016, Anu Silfverberg

Vuoden 2016 Pieni journalistipalkinto on jaettu. Palkinnon voitti toimittaja Kaja Kunnaksen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 1998 julkaistu henkilöjuttu ”Juhan af Grann tässä hei!” Voittaja sai perinteisesti palkinnoksi oman juttunsa lp-levyllä, näyttelijä Ville Tiihosen lausumana.

Pieni journalistipalkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Raadin tarkoitus on nostaa esiin hyvää journalismia, joka ei katoa.

Kunnaksen palkittu juttu on paitsi ajaton, myös sellaista journalismia, jota harmillisen harvoin nykyisin saa lukea.

Raadin perustelut: ”Kunnas pyrkii jutussaan selvittämään, mistä rajatiedon kruunaamattoman kuninkaan ajattelu kumpuaa. Selvitys muuttuu katkokävelyksi, kun toimituksessa soi jatkuvasti puhelin: Grann haluaa kertoa itsestään aina hieman lisää. Kunnaksen kerronnan rytmi on salsaa ja sävy jautaa. Jutun ilmestymisen aikoihin ufot puhuttivat suomalaisia. Vaikka lentävät lautaset ovatkin taivaalta jo kadonneet, niin julkisuuden henkilöt, joilla on huomautettavaa itseään koskevien juttujen sisällöstä, ovat lisääntyneet entisestään. Nykyisin toimittajaan kohdistuvia vaikutusyrityksiä kuitenkin kirjoitetaan harvoin juttuun näin läpinäkyvästi; asianajotoimiston faksiin suhtauduttaisiin tuskin vastaavalla viileydellä.”

Lue juttu tästä: https://interactive.sanoma.fi/arkku/files/24342205afgrann.pdf
Kuuntele juttu tästä: https://soundcloud.com/long_play/pjp2016

Tänä vuonna ehdolla olivat myös toimittajat Joanna Palmén Imagessa vuonna 2010 julkaistussa jutustaan “Kaukainen ystävä” ja Sonja Saarikoski Yksi-lehdessä vuonna 2015 julkaistusta jutustaan “Peto on irti”.

Raati kehottaa lukemaan kaikki ehdolla olleet jutut. Ne kestävät aikaa. Ne ovat ohessa.

JOANNA PALMÉN: Kaukainen ystävä
Image 28.1. 2011
Kuvat Ville Palonen
Lue juttu täältä: http://www.image.fi/image-lehti/kaukainen-ystava

Hän osti kadulta valmiiksi täytetyn hakemuksen ja sanoi ulkomaalaisvirastossa haluavansa ”taloudellisen turvapaikan”. Hän ei tiennyt, ettei sellaista ole olemassa.

RAADIN PERUSTELUT: “Toimittaja Joanna Palmén kertoo olevansa etuoikeutettu, keskiluokkainen nuori nainen. Hän tekee vapaaehtoistyötä toisenlaisessa todellisuudessa: vankilamaisessa Metsälän säilössä Helsingissä. Vastoin kaikkia sääntöjä Palmén ystävystyy senegalilaisen turvapaikanhakijan Diopin kanssa. Palmén ei peittele sitä, että hänen ystävänsä on ”turvapaikkashoppailija” par excellence. Diopilla on kuitenkin vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: lojuminen Metsälän säilössä tai Ateenan katujen helvetti. Diop karkotetaan Kreikkaan, ja Palmén jatkaa elämäänsä. Toverukset kohtaavat, kun Palmén matkustaa Ateenaan kuvaamaan pakolaisten hugomaista kurjuutta valokuvaaja Ville Palosen kanssa. Kreikkalaiset toistavat yhtä ja samaa lausetta: ”Tämä ei ole Kreikan ongelma, tämä on EU:n ongelma.” Silloin heitä ei kuunneltu. Palmén yhdistää taitavasti rytmittäen yleisen, henkilökohtaisen ja poliittisen, juuri sopivassa suhteessa.”

SONJA SAARIKOSKI: Peto on irti
Pääkaupunkiseudun ylioppilaslehti Yksi, 6.11. 2015
Kuvat Miikka Pirinen
Lue juttu täältä: http://yksilehti.fi/peto-on-irti/

”Mä kävelen koiran kanssa hieman erillään. Elikkä vähän taka-alalla. Jos joudun sillä voimankäytöllä uhkaamaan, niin sitten mä ilmoitan myöskin englanniksi, että koulutettu suojelukoira paikalla”, kouluttaja sanoo.

RAADIN PERUSTELUT: ”Reportaasissaan Sonja Saarikoski on päässyt seuraamaan, kuinka Suomen Sisun jäsenet äkseeraavat koiriaan sitä hetkeä varten, jolloin isänmaallisten miesten on otettava naistemme suojelu omiin käsiinsä. Saarikoski tapaa Sisun vasta perustettujen piirijärjestöjen edustajia ympäri Suomea ja kuuntelee heidän yhteiskunnallisia näkemyksiään. Tapaamisten lomassa lukijalle selviää Suomen Sisun syntyhistoria Isolla Roobertinkadulla sijainneessa kirjakaupassa. Kansallissosialistimme saavat Saarikosken jutussa puhua itse. Tulkinta on lukijan.”

Aiemmin Pienen journalistipalkinnon ovat voittaneet toimittajat Teppo Sillantaus & Jouni Kemppainen, Veikko Ennala ja Timo Harakka.

www.longplay.fi
www.hidasjournalismi.fi

Kun journalistin ohjeetkaan eivät riitä

9. toukokuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoittaa kolumnissaan, että säveltäjä Kalevi Aho haastattelussaan ”tuntuu pitävän oikeutettuna, jopa luonnollisena kehityskulkuna” yhteiskunnallisten kysymysten ratkomista väkivalloin.
Sen, että poliitikkoihin turhautuneet ihmiset saattavat ennen pitkää alkaa heitellä päättäjiä polttopulloilla, Aho Appelsinin mukaan ”totesi toiverikkaan [sic] kuuloisena”. Kuten kuka tahansa Ahon kommentit lukeva käsittää, Appelsinin väitteet eivät ole totta.
Mielenkiintoisen Appelsinin kirjoituksesta tekee se, että siihen on vaikea puuttua journalistin eettisten ohjeiden pohjalta, jotka kehottavat korjaamaan virheelliset väitteet.
Seuraavanlainen oikaisu vaikuttaisi kieltämättä oudolta:
”Päinvastoin kuin Ilta-Sanomien päätoimittaja kolumnissaan kirjoittaa Aho ei tunnu pitävän kehityskulkua oikeutettuna, jopa luonnollisena. Hän ei myöskään esitä toteamustaan toiverikkaan [sic] kuuloisena.”
Aholle syntyi Appelsinin kolumnin johdosta tietenkin oikeus kannanottoon Ilta-Sanomien sivuilla, ja sitä lehti tuskin häneltä kieltäisi. Mutta on kestämätöntä, että Ahon olisi kirjoitettava vastine saadakseen korjatuksi lehdessä esitettyjä ilmeisen vääriä väitteitä, jotka Appelsin on pukenut vaikutelmikseen.
Asiaa voi tietysti pohtia paitsi journalistin ohjeiden kannalta myös siitä lähtökohdasta, mitä virkaa on sellaisella päätoimittajalla, joka tieten tahtoen kirjoittaa lehteensä virheellisiä väitteitä.

Uutinen: Suomi on höpöindeksin ykkönen!

28. huhtikuuta 2016, Anu Silfverberg

Keskiviikkona 27.4. media uutisoi innokkaasti uudesta indeksistä. Sen nimi on ”holhousvaltioindeksi” ja sen on laatinut Institute of Economic Affairs (IEA). Oli pakko googlata, mikä sellainen indeksi on nimeltään alkukielellä.
Holhousvaltio kun on kaikkea muuta kuin neutraali sana. Englanniksi se oli Nanny State Index, joka on tietysti aivan yhtä arvolatautunut ilmaus. Holhous onkin indeksin mukaan yhtä kuin verotus ja sääntely. Indeksi listaa EU:n ”huonoimmat maat syödä, juoda ja tupakoida”.
Suomi ainakin on hyvin huono maa syödä ja juoda, tarkalleen ottaen kaikkein huonoin maa.

Lobbareiden tiedote meni suomalaismediassa sukkana läpi. Helsingin Sanomien jutussa haastateltiin Evan Matti Apusta, jonka mukaan alkoholijuomien ”veronkorotus näkyy nopeasti kasvavana ulkomaanmatkailuna”. Samalla sivulla tosin on toinen juttu, jonka otsikko kuuluu ”Viinaralli ulkomailta väheni selvästi”.
HS kertoi myös, että indeksin mukaan sääntelyllä ei vaikuteta alkoholin kulutukseen.
Myös saman päivän Iltalehti uutisoi, että ”säätelyllä ei ole mitään vaikutusta”. Lehti puhuu ”vertailututkimuksesta”.

THL:n tutkijoiden tilastot sanovat sääntelystä ja verotuksesta ihan muuta. Karkeasti ottaen verotuksen alennus lisää alkoholin kulutusta ja korotus vähentää sitä. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin monimutkainen. Jo muutamia tutkimusjulkaisuja lukemalla selviää, että mikään asia yksinään suoraan määritä sitä, miksi ja missä vaikkapa tupakkaa ja alkoholia käytetään, kuinka paljon niitä käytetään kuka niitä käyttää.
Ylipäänsä koko EU-maiden ”holhousvertailu” on tutkijoiden näkökulmasta järjetön.
”Maavertailussa ei saada luotettavaa tietoa sääntelyn tai yksittäisen toimenpiteen vaikutuksista, koska muut asiat voivat olla niin paljon painavampia”, sanoo tutkija Pia Mäkelä THL:ltä. Hän on tutkinut alkoholipolitiikan ja verotuksen vaikutusta kulutukseen ja kansanterveyteen.
”Vertailua sekoittavat esimerkiksi seikat, joiden vuoksi lakeja ja sääntelyä on alun perin otettu käyttöön. Esimerkiksi: maissa joissa humala on ollut ongelma, alkoholia on säännelty, kun taas niissä maissa joissa alkoholi on ensisijaisesti ravintoaine, tähän ei ole ollut tarvetta. Lait heijastelevat ongelmaa, joka oli alun perin olemassa.”
Silloin sääntelytoimien tehokkuutta ei voida arvioida sillä, onko vahvan sääntelyn maassa vähemmän haittoja kuin toisessa maassa, jossa sääntelyä on vähemmän.
”Lain vaikutusta voidaan sen sijaan testata niin, että laki otetaan käyttöön tai pois käytöstä ja katsotaan, mitä ajallisia muutoksia tästä seuraa. Kun tämä on tehty monessa maassa, nähdään mitä tästä yleisesti seuraa.”
Holhousindeksin laatijat ovat valinneet argumenttiensa todisteeksi elinajanodotteen. Sen avulla he pyrkivät osoittamaan, että sääntely ei vaikuta kansanterveyteen. Todellisuudessa elinajanodotteeseen vaikuttavat niin monet asiat, ettei sekavien graafien palluroista voi tieteen nimissä päätellä yhtään mitään päihdepolitiikan vaikutuksista.

Huhtikuussa Pia Mäkelä kirjoitti THL:n sivuille hiukan tuskastuneen blogikirjoituksen otsikolla ”Alkoholipolitiikkaa ei voi perustaa pinnallisiin maavertailuihin”. Se liittyi Panimoliiton vaatimukseen, että Suomessa pitäisi seurata ”Tanskan mallia”, joka toimii Tanskassa.
”Meillä on kaikilla oikeus mielipiteisiimme, muttei omiin faktoihimme”, Mäkelä kirjoittaa blogissa. ”Arviot, miten jokin toimenpide vaikuttaisi suomalaisten alkoholinkäyttöön tai haittoihin eivät voi perustua intressiryhmien retoriikkaan tai sosiaalisessa mediassa leviäviin käsityksiin. Arvioiden pitää perustua parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon toimenpiteiden todennäköisistä vaikutuksista.”
Paras saatavilla oleva tieteellinen tieto on kuitenkin monimutkaista, eikä se taivu uutisotsikoksi yhtä helposti kuin lobbareiden hauskasti nimetty indeksi. Jos mediat uutisoivat höpöindekstit tieteenä, se on kisa, jota oikeat tutkijat eivät voi voittaa. Heidän työnsä kun on aina täynnä harmaan sävyjä ja tylsiä ehtolauseita. Mäkelä sanoo, että tutkijana on vaikea ”piipittää päälle” kun lobbauskoneistot syöttävät maailmalle holhousindeksin kaltaisia paketteja.

THL:n tutkijoiden laatiman vuoden 2004 alkoholiveron uudistuksen seurauksia käsittelevän tieteellisen artikkelin lopussa on kohta, johon kuuluu merkitä, jos tekijöillä on tutkimuksen tietojen kannalta merkittäviä sidonnaisuuksia. Niitä ei ilmoituksen mukaan ole.
Samaa ei voi sanoa holhousindeksin laatijoista. Institute of Economic Affairs nauttii tupakkateollisuuden rahoitusta.
Raportin laatijoiden arvolatautuneet kielivalinnat viihdyttäisivät diskurssianalyytikoita pitkään. Tiedotteessa kerrotaan, miten Britannia esimerkiksi ”mestaroi” tai ”sekaantuu” kansalaistensa asioihin. Sääntely koskee ”yksityisiä elämäntapavalintoja” ja se on jo lähtökohtaisesti ”liiallista”. Indeksi on IEA:n edustajan Christopher Snowdonin mukaan ikävää luettavaa ”meille kaikille, jotka haluamme pitää valtion erossa yksityiselämästämme”.
Tiedotteessa Snowdon kommentoi: ”Ellet ole raivoraitis savuton kasvissyöjä, kehotan matkustamaan kesällä Saksaan tai Tšekkiin”.

"Tutkimuksen" tuloksista voidaan ilmeisesti päätellä, että Suomi on todella hyvä paikka kasvissyöjille ja absolutisteille. Uutinen sekin!

Norja on hieno maa

22. huhtikuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Kun oslolainen tuomioistuin 20. huhtikuuta katsoi, että Norja loukkaa maan vihatuimman miehen, terroristi Anders Behring Breivikin, ihmisoikeuksia, kenellä tahansa oikeusvaltion puolustajalla oli aihetta juhlaan. Maan oikeuslaitos osoitti, että se on täysin riippumaton poliittisista paineista ja yleisestä mielipiteestä, kuten demokratiassa kuuluukin.
Oslolaisoikeuden mukaan Behring Breivikin kohtelu on Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista muun muassa siksi, että häntä on pidetty pitkiä aikoja eristettynä, eristyksen hänen psyykeensä aiheuttamaan vahinkoon ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota, häntä on riisutettu nöyryyttävästi alasti ja vartijatkin kommunikoivat hänen kanssaan lasin takaa.
Jos tuomio saa lainvoiman, Behring Breivikiä säilyttävän vankilan on lievennettävä eristystä. Se voi edellyttää muun muassa hänen kanssaan työskentelevän henkilökunnan lisäämistä, mikä maksaa.

Suomessa vangin valitusvirsi olisi tuskin saanut kuulijoita. Vankien oloistaan tekemät valitukset saavat täällä ani harvoin ymmärtäjiä ja esimerkiksi tutkintavankeja eristetään pitkiksi ajoiksi.
Siinä missä Keski-Euroopassa tuomioistuimet mieltävät tehtäväkseen kansalaisten suojelemisen valtion mielivallalta, Suomessa oikeudet (etenkin hallinto-oikeudet) toimivat liian usein viranomaistoiminnan jatkeena: ne korjailevat viranomaisten työn puutteita viranomaisen eduksi.
Suomessa korkein hallinto-oikeus yritti viimeiseen asti ja vastoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua välttää kohentamasta pakkohoitoon joutuneiden mielenterveyspotilaiden oikeusturvaa.
Ajatus siitä, että viranomaiset joutuisivat jonkin vangin tai mielisairaan takia näkemään vaivaa käytäntöjään muuttaakseen, on Suomessa vastenmielinen. Norjan oikeuslaitos sitä vastoin ymmärtää, että ihmisoikeudet ovat luovuttamattomat.

Kirjoittaja on Long Playn toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti oikeuslaitoksen toimintaan ja huono-osaisuuteen liittyviin kysymyksiin.

Pieni journalistipalkinto -ehdokkaat ovat Kunnas, Palmén ja Saarikoski

15. huhtikuuta 2016, Anu Silfverberg

Vuoden 2016 Pieni journalistipalkinto -ehdokkaat on valittu. Ehdolla ovat toimittajat Kaja Kunnas, Joanna Palmén ja Sonja Saarikoski. Jutut ovat vuosilta 1998, 2011 ja 2015.
Pieni journalistipalkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Raadin tarkoitus on nostaa esiin hyvää journalismia, joka ei vanhene. Aiemmin palkinnon ovat voittaneet toimittajat Teppo Sillantaus, Jouni Kemppainen, Veikko Ennala ja Timo Harakka.
Vuoden 2016 voittaja julkistetaan Long Playn ohjelmallisessa iltamassa Dubrovnik-ravintolassa 12.5. Perinteen mukaisesti voittaja saa oman juttunsa näyttelijä Ville Tiihosen lausumana lp-levyllä. Tilaisuudessa jaetaan myös pieni kunniamaininta.

Vuoden 2016 ehdokkaat:

KAJA GRÜNTHAL (nyk. Kunnas): Juhan af Grann tässä hei!
HS Kuukausiliite syyskuu 1998
Kuvat Jaanis Kerkis

Puhelin soi. “Anteeksi vielä. Sä voisit myös soittaa tällaiselle ihmiselle ja kysyä, minkälainen Grann on nuoren naisen silmin.”

RAADIN PERUSTELUT: Juhan af Grann on suomalaisen ufologian luoja ja grand old man, joka on tehnyt useita, kansainvälisestikin palkittuja tv-ohjelmia avaruuden väestä. Kaja Kunnas pyrkii jutussaan selvittämään, mistä rajatiedon kruunaamattoman kuninkaan ajattelu kumpuaa. Selvitys muuttuu katkokävelyksi, kun toimituksessa soi jatkuvasti puhelin: Grann haluaa kertoa itsestään aina vain hieman lisää. Kunnaksen kerronnan rytmi on salsaa ja sävy jautaa. Jutun ilmestymisen aikoihin ufot puhuttivat suomalaisia. Vaikka lentävät lautaset ovatkin taivaalta jo kadonneet, niin julkisuuden henkilöt, joilla on huomautettavaa itseään koskevien juttujen sisällöstä, ovat lisääntyneet entisestään. Nykyisin toimittajaan kohdistuvia vaikutusyrityksiä kuitenkin kirjoitetaan harvoin juttuun näin läpinäkyvästi; asianajotoimiston faksiin suhtauduttaisiin tuskin vastaavalla viileydellä.
Lue juttu täätä: https://interactive.sanoma.fi/arkku/files/24342205afgrann.pdf

JOANNA PALMÉN: Kaukainen ystävä
Image 28.1. 2011
Kuvat Ville Palonen

Hän osti kadulta valmiiksi täytetyn hakemuksen ja sanoi ulkomaalaisvirastossa haluavansa ”taloudellisen turvapaikan”. Hän ei tiennyt, ettei sellaista ole olemassa.

RAADIN PERUSTELUT: Toimittaja Joanna Palmén kertoo olevansa etuoikeutettu, keskiluokkainen nuori nainen. Hän tekee vapaaehtoistyötä toisenlaisessa todellisuudessa: vankilamaisessa Metsälän säilössä Helsingissä. Vastoin kaikkia sääntöjä Palmén ystävystyy senegalilaisen turvapaikanhakijan Diopin kanssa. Palmén ei peittele sitä, että hänen ystävänsä on ”turvapaikkashoppailija” par excellence. Diopilla on kuitenkin vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: lojuminen Metsälän säilössä tai Ateenan katujen pakolaishelvetti. Diop karkotetaan Kreikkaan, ja Palmén jatkaa elämäänsä. Toverukset kohtaavat, kun Palmén matkustaa Ateenaan kuvaamaan pakolaisten hugomaista kurjuutta kuvaaja Ville Palosen kanssa. Kreikkalaiset toistavat yhtä ja samaa lausetta: ”Tämä ei ole Kreikan ongelma, tämä on EU:n ongelma.” Silloin heitä ei kuunneltu. Palmén yhdistää taitavasti rytmittäen henkilökohtaisen, yleisen ja poliittisen, juuri sopivassa mittasuhteessa.
Lue juttu täältä: http://www.image.fi/image-lehti/kaukainen-ystava

SONJA SAARIKOSKI: Peto on irti
Pääkaupunkiseudun ylioppilaslehti Yksi, 6.11. 2015
Kuvat Miikka Pirinen

”Mä kävelen koiran kanssa hieman erillään. Elikkä vähän taka-alalla. Jos joudun sillä voimankäytöllä uhkaamaan, niin sitten mä ilmoitan myöskin englanniksi, että koulutettu suojelukoira paikalla”, kouluttaja sanoo.

RAADIN PERUSTELUT: Reportaasissaan Sonja Saarikoski on päässyt seuraamaan, kuinka Suomen Sisun jäsenet äkseeraavat koiriaan sitä hetkeä varten, jolloin isänmaallisten miesten on otettava naistemme suojelu käsiinsä. Saarikoski tapaa Sisun vasta perustettujen piirijärjestöjen edustajia ympäri Suomea ja kuuntelee heidän yhteiskunnallisia näkemyksiään. Tapaamisten lomassa lukijalle selviää Suomen Sisun syntyhistoria, joka näki päivänvalon Isolla Roobertinkadulla sijainneessa kirjakaupassa. Kansallissosialistimme saavat Saarikosken jutussa puhua itse. Tulkinta on lukijan.
Lue juttu täältä: http://yksilehti.fi/peto-on-irti/

www.longplay.fi
www.hidasjournalismi.fi

Neljän seinän sisällä

8. huhtikuuta 2016, Ilkka Pernu

Muhoksella perhekoti Metsolan seinällä roikkuu arvokkuutta huokuva muotokuva, joka sopisi paremmin virastotalon aulaan kuin perhekotiin, jossa asuu moniongelmaisia teinipoikia. Kuvassa on Seppo Saloranta, koulukoti Pohjolakodin entinen johtaja, joka perusti vuonna 1978 Metsolan – perhekodin, jossa viime heinäkuussa surmattiin yövalvoja. Kaksi viikkoa sitten ilmestynyt Long Playn juttu Kaikki paha tapahtuu öisin kertoo tuosta tapauksesta.
Saloranta halusi uudistaa Pohjolakodin ja koko suomalaisen lastensuojelun. Hän halusi siirtää lapset laitosmaisista koulukodeista pienempiin yksiköihin, joissa lapsia hoidettaisiin perheenomaisissa olosuhteissa. Vuonna 1974 Pohjolakodin yhteyteen Muhokselle perustettiin Suomen ensimmäinen perhekoti nimeltä Sommelo. Pohjolakodissa ollaan ylpeitä tästä historiallisesta juonteesta: sijaisperhe- ja perhekotimalli, johon nykyinen sijaishuolto vahvasti nojaa, keksittiin juuri Muhoksella.
Sittemmin perhekoteja on perustettu satoja eri puolille Suomea ja niissä asuu nykyisin vajaa 14 000 nuorta – eli valtaosa kaikista sijoitetuista. Perhekodeissa lapset asuvat samassa rakennuksessa kuin perhekotivanhemmat, ja perhekotivanhemmilla on valta puuttua moniin lasten asioihin.
Perhekodeista ei tullut niin auvoisia paikkoja kuin Seppo Saloranta uskoi.

Tällä viikolla julkistetusta koulukotien ja sijaishuollon menneisyyttä ruotivasta suurtutkimuksesta käy ilmi, että koulukotien lisäksi myös perhesijoituksissa on tapahtunut vakavaa kaltoinkohtelua. Jyväskylän yliopiston tutkijat haastattelivat lähes 300 entistä sijaishuollossa vuosina 1937–83 ollutta. Tutkimuksen johtajan Pirjo Markkolan mukaan lähes jokainen haastateltu puhui väkivallasta – joko fyysisestä, henkisestä tai seksuaalisesta. Perhekodeissa tapahtuneesta väkivallasta ei ole julkisuudessa aiemmin puhuttu, toisin kuin koulukotien julmista käytännöistä.
Laitosmaisissa koulukodeissakin on ollut väkivaltaa, mutta toisaalta ne ovat voineet olleet lapselle myös turvapaikka. Koulukodeissa lapsi on kohdannut useita erilaisia aikuisia, ja joiltakin on voinut hakea turvaa. Esimerkiksi keittäjä on saattanut antaa ylimääräisen voileivän ja sanoa jotain kannustavaa. Perhekodeissa tällaista ylellisyyttä ei välttämättä ollut. Lapsi oli niiden armoilla, joiden hoiviin oli sattunut päätymään. Väkivalta ja muu kaltoinkohtelu jäi perhekotien seinien sisäpuolelle. Niiden valvonta oli höllempää kuin koulukotien.
Sijaishuollon historiaa tutkineet Jyväskylän yliopiston tutkijat antoivat suosituksia, jotta vanhoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Tutkijoiden mielestä lastensuojelussa pitäisi lisätä ulkopuolista valvontaa. Tutkimus herättää myös kysymyksen, jota varmasti pohditaan tutkimuksen tilanneessa sosiaali- ja terveysministeriössä: ovatko sijaisperheet oikeita paikkoja sellaisille moniongelmaisille nuorille, joita on siirretty laitoksesta toiseen ja jotka eivät ole sopeutuneet niistä yhteenkään. Juuri sellainen tausta oli myös niillä kahdella 17-vuotiaalla pojalla, jotka viime kesänä surmasivat perhekoti Metsolan yövahdin.

Kiva kovaa vastaan

4. huhtikuuta 2016, Ilkka Pernu

Vierailin helmikuussa Muhoksella sijaitsevassa koulukoti Pohjolakodissa, jossa puoli vuotta aiemmin oli surmattu työntekijä. Viime heinäkuussa kaksi karkuteille halunnutta 17-vuotiasta poikaa tappoi koulukoti Pohjolakodin yövahdin, ja Long Playn uusin juttu Kaikki paha tapahtuu öisin kertoo surman taustoista.
Surman syitä on haettu monesta suunnasta, muun muassa työntekijöistä. Nettikeskusteluissa epäiltiin jo seuraavana päivänä, että työntekijät olisivat ajaneet pojat niin ahtaalle, että nämä eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin tappaa. Väite on tietysti kohtuuton. Vai onko sittenkään? Aiemmin väkivalta on ollut suomalaisissa koulukodeissa – Muhoksellakin – arkipäivää.
Vuoteen 1965 asti lapsia sai piiskata luvan kanssa, ja entiset koulukotinuoret ovat kertoneet, ettei hakkaaminen suinkaan loppunut lakimuutokseen. Koulukotien työntekijät tunnettiin ankarina miehinä, joiden yksioikoiset kasvatusmenetelmät perustuivat fyysiseen uhkaan ja simputukseen.
Ajat ovat muuttuneet. Vuonna 2008 voimaan tullut tiukka lastensuojelulaki kieltää työntekijöiltä monia aiemmin sallittuja rajoitustoimia. Lasta saa pitää kiinni vain harvoissa tilanteissa. Lastensuojelun käsikirjan mukaan se on ”viimesijainen keino, johon saa ryhtyä vain, jos se on välttämätöntä”.
Alalla on yhä vanhan koulukotimaailman kasvatteja, jotka haikailevat menneeseen. He uskovat, että nykymeno, jossa raivoavaa lasta ei saa ottaa kiinni, on kestämätön: nuoret eivät enää kunnioita aikuisia, ja työntekijöiden kaikki aika menee paperien pyörittelyyn.
Väkivallan käyttö koulukodeissa on kielletty, mutta Long Playn juttuun haastattelemani ihmiset kertoivat väkivallalla uhkailusta ja sanallisesta alistamisesta.

Pohjolakoti ja muut sijaishuollon paikat ovat kyllä yrittäneet pyristellä eroon vanhoista asenteista ja päivittää työmetodit vastaamaan nykyaikaa.
”Autoritäärinen johtaminen ei ole vuotta 2016. Lapseen pitää uskoa, vaikka kyseessä olisi kymmenes sijoitus”, sanoi ohjaaja Heikki Vieresjoki helmikuussa Muhoksella. Hän vastaa Pohjolakodin sijaishuoltoyksiköstä Kuuselasta. Vieresjoki vaikutti joviaalilta tyypiltä, jota ei kuitenkaan tee mieli suututtaa. Jykevästä miehestä huokui varmuus ja ammattitaito. ”On menty jo aiemmin vikaan, jos pitää ottaa kiinni”, hän sanoi.
Vieresjoki ei usko uhkailuun ja uhkaan. Hän kertoi perehtyneensä dialogiseen ohjaukseen. Menetelmässä lastensuojelun työntekijä ei laita kovaa kovaa vastaan, vaan yrittää kuunnella raivoavaa nuorta. Ohjaajan täytyy reagoida tilanteeseen ja muuttaa omaa toimintaansa tarpeen vaatiessa. Se vaatii tilanteenlukutaitoa ja improvisointia.
Kuitenkin koulukodissa tulee usein tilanteita, joissa pelkkä puhe ei auta. Silloin on pakko ottaa kovat keinot käyttöön. Sellainen tilanne oli Vieresjoellekin tullut vain pari päivää aiemmin. Ohjaajat eivät voi olla aina kivoja kavereita.
Lastensuojelussa työskentelevät ovat pelänneet, että Muhoksen kaltaisia väkivallantekoja tulee lisää. Viime viikolla Lounais-Suomen poliisi tiedotti, että ulvilalaisessa lastensuojelulaitoksessa alle 15-vuotias poika oli myöhään torstai-iltana pahoinpidellyt ohjaajan sairaalakuntoon. Poika poistui paikalta työntekijöiltä anastamallaan autolla.

Talvivaaran vangit, luku 7: Sankari

13. maaliskuuta 2016, Juha Kauppinen

"Viimeisin kesällä 2015 Pekka Perältä saamani viesti oli ehta teekkarijäynä", kirjoittaa Juha Kauppinen.

Long Play julkaisee Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan Talvivaaran vangit -kirjasta seitsemännen luvun. Se kertoo Pekka Perästä.

Sankari

LENTOKOENTTÄBUSSIIN ASTUI tuttu hahmo. Tunnistin Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perän tietysti lukemattomien lehtikuvien perusteella, vaikken ollut aiemmin tavannut häntä. Oli syksy 2010. Vankkarakenteisella miehellä oli yllään rennot, vaaleanruskeat housut ja vaaleansininen kauluspaita. Rennon olemuksen kruunasi mustakarvainen anorakki, jossa oli paksu musta vetoketju. Anorakin rintamuksessa luki Norilsk Nickel (venäläinen nikkelifirma, Talvivaaran suurimpia omistajia).
Kauluspaidan pari ylintä nappia oli auki ja alta näkyi valkoinen T-paita. No-nonsense, ajattelin Perästä. Konstailematon, teeskentelemätön. Mies, jonka voisi luottaa hoitavan asiat, vaikka matkalle osuisi mutkia.
Ja myös mies, joka ei halunnut satojen miljoonien pörssiomaisuutensa näkyvän mitenkään. (Perä omisti tuolloin 65 miljoonaa kappaletta Talvivaaran osakkeita, joista jokainen oli muutaman euron arvoinen. Seitsemän vuotta aiemmin hän oli ostanut Talvivaaran kaivosoikeudet Outokummulta eurolla.)
Olin jo astumassa Perän luokse esittäytyäkseni, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Päätin tarkkailla häntä sivusta.

Oli lokakuun toinen viikko vuonna 2010, ja olin matkalla Kajaaniin ja edelleen Talvivaaraan Avun toimittajana. Paria viikkoa aiemmin Avussa oli julkaistu juttuni Poliittinen kuoppa, joka oli saanut Perän repimään pelihousunsa. Hän oli soittanut päätoimittajallemme ilmoittaen, että juttuni on täynnä virheitä. Samalla asialla päätoimittajalle oli soittanut myös Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) pääjohtaja Elias Ekdahl. Ekdahlilta tuli sähköpostitse myös oikaisuvaatimus. Siinä lueteltiin kohdat, joissa olin tehnyt virheitä. Vaatimus luetettiin lakiasiantuntijoilla, joiden mukaan jutussa ei kuitenkaan ollut oikaistavaa. Paljon siinä toki oli sellaista, mistä Ekdahl ja Perä saattoivat pahastua. Ekdahlille tarjottiin mahdollisuutta yleisönosastokirjoitukseen, mihin hän ei tarttunut.

Pekka Perä sen sijaan kutsui minut vierailulle Talvivaaraan. Olisi koko päivä aikaa. Minua kierrätettäisiin kaivoksella ja saisin haastatella Perää. Suostuimme Avussa tietysti tarjoukseen. ”Aika moni varmaan haluaisi semmoisen jutun lukea”, sanoi päätoimittaja Matti Saari nauraen. Poliittinen kuoppa -juttuani oli siteerattu melko paljon. Yle oli käsitellyt sitä tv:ssä parissakin eri ajankohtaisohjelmassa. Jutusta oli tullut myös huomattavan paljon myönteistä palautetta suoraan toimitukseen.
”Tuot Talvivaaran näkökulman esille, muttet suostu kirjoittamaan mitä tahansa”, evästi Saari, kokenut ja sittemmin eläkkeelle jäänyt päätoimittaja ennen kuin lähdin Talvivaaraan. Buukkasin lennot ja nyt olin valmis nousemaan Kajaanin-koneeseen.

Lentokenttäbussissa Perän seurassa pyöri kolme–neljä englantia puhuvaa bisnesmiestä. He olivat pukeutuneet paljon Perää paremmin, etikettien mukaan, kuten miljoonat samanlaiset miehet ympäri maailmaa. Perä erottui porukasta. Hän oli keskushahmo, mutta ei maailmoja syleilevällä tai omahyväisellä tyylillä. Hän oli välillä pitkäänkin hiljaa ja katseli ulos ikkunasta. Tai oli ­ainakin katsovinaan. Kentällä oli vielä sysipimeätä, oli varhainen aamu.
Pukumiehet juttelivat hiljaa keskenään, kunnes Perä keksi taas jonkin pienen kaskun, jonka hän kertoi sujuvalla, konstailemattomalla englannilla toisten kuunnellessa tarkkaan. Miehet naurahtelivat. Perällä oli tilanne hallussaan.

KONEEN MATKUSTAMOSSA oli hämärää ja tunnelmallista. Lentoemännät toivottivat tervetulleeksi virheettömästi hymyillen.
Katsoin lippuani ja istuin riville 15, paikalle A. Perä tuli perässä käytävää pitkin ja pysähtyi samoille paikkeille oikeata penkkiä etsien. Sitten hän otti pari askelta takaisin koneen kokkaa päin ja alkoi asetella laukkuaan ylhäälle tavaratilaan.

Päätin esittäytyä. Astuin Perän luokse ja ojensin kättäni. Perä tarttui siihen hölmistyneen näköisenä ja tervehti nimeään sanomatta.
Hän näytti yllättävän nuorelta. Ja nuori hän olikin, vasta 46-vuotias. Talvivaaraa sittemmin kohdanneet vaikeudet eivät olleet vielä riuduttaneet häntä. (Myöhemmin Perä kertoi itse asiassa pudottaneensa painoaan tuntuvasti.) Hän oli hyvävoimaisen, eteenpäin suuntautuneen ja päämäärätietoisen oloinen. Hän uhkui itsevarmuutta.
Minä olin paikalla siksi, että hän oli niin päättänyt. Se oli hänen kutsunsa, hänen päätöksensä. Hänen armopalansa. Olin pieni merkintä kalenterissa, jos sitäkään. Ehkä Perä ei edes muistanut, että olin tulossa kylään.
”Voitte kirjoittaa mitä huvittaa, mutta osakekurssiamme se vaan nostaa”, hän sanoi melko pian. Tämä oli myös totta: Talvivaaran osakkeen hinta oli noussut syksyn mittaan ja oli lokakuun toisella viikolla korkeimmillaan.

Perä katseli pienestä pyöreästä ikkunasta pimeää lentokenttää, jolla muutamat valot vilkkuivat, ja sanoi: ”Päätimme pyytää sinut käymään, koska olet tajunnut kaiken ihan väärin.” Tämän sanottuaan hän kääntyi katsomaan suoraan silmiin. Häkellyin vähän, mutta sain vastattua: ”Omasta mielestäni olen tajunnut kaiken ihan oikein.”
Sitten tuli hiljaista.

Pian jää kuitenkin murtui. En enää muista miten, mutta keskustelun sävy vaihtui kokonaan toiseksi. Vaikeat asiat saivat hetkeksi jäädä, kaksi äijää, saman ihmislajin edustajaa, jutteli keskenään. Matkasta sukeutui leppoisa. Perä kaivoi esille iPadin, jollaista en ennen ollut pitänyt käsissäni. Totesin vimpaimen vaikuttavaksi. Kaivosmies kertoi käyttävänsä sitä lähinnä kirjojen lukemiseen. Hän skrollaili sivuja etusormellaan ja muisti yhtäkkiä, että olemme oikeastaan kollegoita. Ihmettelin hetken aikaa. Perä tarkensi olleensa aikoinaan harjoittelijana tai kesätyöntekijänä pohjalaisessa sanomalehti Ilkassa (Perä on syntynyt Seinäjoella). Sarkastiseen sävyyn hän kertoi maineteoistaan toimittajana. Hän oli muun muassa kirjoittanut jutun palolaitoksesta, joka oli täyttänyt 20 vuotta. Mutta aina kun keskustelu kääntyi juttuihini tai Talvivaaraan, Perä oli ehdoton. Kirjoituksissani ei ollut hänen mielestään päätä eikä häntää.

Olin kirjoittanut Poliittinen kuoppa -jutussani siitä, kuinka Talvivaaran uraanivarannosta ei ollut kerrottu kaivosta perustettaessa. (Uraanista tarkemmin luvussa Pimitys.) Lehden kanteen oli painettu kysymys: ”Pimitettiinkö Talvivaaran uraani?”
Sanoin Perälle, että eihän se ole oikein ettei uraanista puhuta mitään ja sitten sitä yhtäkkiä varastoidaan kipsisakka-altaaseen, josta se vuotaa ulos (kipsisakka-allas oli vuotanut tuolloin jo kaksi kertaa, 2008 ja 2010).

Perä piti pimityspuheitani tuulesta temmattuina. Hän muistutti, että yleisötilaisuuksissa uraanista oli puhuttu.
Mutta se ei riitä, sanoin. Eivät kaikki ehdi eivätkä tule yleisötilaisuuksiin. Lain mukaan ihmisillä pitää olla oikeus saada vaikuttaa omaan ympäristöönsä, ja siihen pitää antaa mahdollisuus etukäteen. Onhan se nyt aikamoista, että koko sanaa ”uraani” ei löydy ympäristölupapapereista eikä ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA) – ja sitten sen tuottamisesta sivutuotteena aletaan puhua yhtäkkiä, heti kaivoksen ensimmäisen toimintavuoden jälkeen.
Me emme tienneet ryhtyvämme hyödyntämään uraania, kun kaivosta perustettiin, Perä vastasi. Siinä ensimmäisen toimintavuoden aikana paljastui, että bioliuotuksella pystyttäisiinkin erottamaan uraania niin, että se olisi kaupallisesti kannattavaa.
Tämä ei riitä selitykseksi, vastasin. Jos ympäristöprosessissa otettaisiin huomioon vain aineet, joita aiotte hyödyntää kaupallisesti, eihän siellä olisi mainittu monia muitakaan haitta-aineita, kuten kadmiumia, erityisen myrkyllistä raskasmetallia, jota Talvivaara ei hyödynnä kaupallisesti, mutta jota nousee maasta yhtä kaikki, muun tavaran mukana. Kadmium on mainittu papereissa, uraania ei. Uraani on myrkyllinen, vesiliukoinen metalli. Ja kyllä, sillä on säteilyvaikutuksia, mutta erityisesti se on saastetta muiden joukossa. Saastetta, jota on sittemmin varastoitu kipsisakka-altaaseen Säteilyturvakeskuksen arvion mukaan 300 tonnia. Ja sieltä se on valunut ympäristöön...
Perä piti minua salaliittoteoreetikkona.

Näin jänkkäsimme, mutta tunnelma ei kuitenkaan mennyt huonon puolelle. (Varsinainen kärhämä syntyi vasta perillä Talvivaarassa, siitä on kerrottu luvussa Pois Neuvostoliitosta.)
Kuten sanottua, muustakin puhuimme. Perä kertoi fantasioivansa ajoittain ajatuksella siitä, että kaikki Talvivaaraa koskeva ympäristövalvontatieto laitettaisiin nettiin. Numerot olisivat siellä, ihmiset saisivat itse tutkia niitä ja nähdä, että kaikki on hyvin. Tämä idea oli kuitenkin hänen mielestään kuolleena syntynyt.

”Pelkkä numerotieto on vaarallista”, hän sanoi. ”Se avaa mahdollisuuden väärille tulkinnoille.” Jos tiedot pantaisiin nettiin, silloin pitäisi palkata monta ihmistä päätoimisesti vastailemaan puhelimeen ja selittämään ihmisille mitä kaikki tarkoittaa, Perä arveli.

Jälkikäteen katsoen tuo keskustelu symboloi monia eri asioita ja muutosta, joka sittemmin tapahtui verrattain nopeasti. Talvivaarassa ei ollut tuolloin vielä edes viestintäpäällikköä. Perä hoiteli suhteita mediaan. Olli-Pekka Nissinen, Aamulehden entinen toimittaja, aloitti yhtiön viestintäpäällikkönä vasta puolitoista vuotta myöhemmin, keväällä 2012. Ja kesällä 2012 Talvivaaran kaikki mitattu ympäristödata todellakin ilmaantui yhtäkkiä Talvivaaran nettisivuille. Siis kaikki ympäristöraportit vuodesta 2008 asti. Niissä on joka ikinen mittaus, joka Talvivaaran ympäristön vesistä on tehty velvoitetarkkailuissa (viranomaisen hyväksymän ohjelman mukaisissa säännöllisissä vesistömittauksissa, joita tekee Talvivaaran toimeksiannosta konsulttiyhtiö).

Olin kritisoinut Suomen Luonnon blogissa alkukesästä 2012 Talvivaaraa ja Kainuun ELY-keskusta (Talvivaaran valvova viranomainen) siitä, että ympäristöraportteja oli niin vaikea löytää. Jos ne olisivat olleet netissä saatavilla, medialla olisi ollut aivan eri valmiudet kirjoittaa esimerkiksi Talvivaaran vesistöpäästöongelmista edellisenä vuonna 2011. On vaikea sanoa, vaikuttiko kirjoitteluni siihen, että tiedot ilmaantuivat yhtäkkiä nettiin, mutta sinne ne kuitenkin tulivat.

Kiinnostavaa ja mainitsemisen arvoista on sekin, että juuri tätä kirjoittaessani, marraskuussa 2015, nuo raportit ja mittaustiedot näyttävät taas kadonneen Talvivaaran nettisivuilta – tai ovat ne siellä, jos niitä osaa hakea oikeilla hakusanoilla, mutta niihin ei johda mikään linkki nettisivujen etusivulta. Kävijä ei voi niitä otsikoita klikkailemalla löytää.
Itse asiassa koko ”kestävä kehitys” alaotsikko on hävinnyt etusivulta marraskuun 2015 aikana.
Ympyrä on siis tehnyt pitkän kierroksen ja sulkeutunut viiden vuoden aikana tuon lentomatkamme jälkeen: tiedosta tuli julkista – sitten se taas hävisi.

Saavuttuamme Kajaaniin tiemme erkanivat Perän kanssa hetkeksi. Minä hyppäsin kentällä odottavan valokuvaaja Vesa Rannan auton kyytiin. Perä istui tilataksiin mukanaan tuo liikemiesryhmä, joiden Perä oli kertonut olevan kanadalaisia Talvivaarasta kiinnostuneita sijoittajia.
Valokuvaaja Rannan kanssa ajelimme Talvivaaraan, missä meitä tervehti portilla tymäkkä rikkivedyn haju ja kiivaat keskustelut yhtiön ympäristöpäällikön kanssa. (Tästä on kerrottu enemmän tämän kirjan luvussa Pois Neuvostoliitosta.)

TALVIVAARA-VIERAILUN päättyessä iltapäivällä otettiin vielä joitain kuvia kaivoksen päärakennuksen pihassa. Pekka Perä piteli Talvivaaran mainoslippalakkia, Ranta otti kuvia. Hetken mielijohteesta pyysin, voisimmeko ottaa myös yhteiskuvan. Sellainen otettiin. Sen näette seuraavalla aukeamalla. Tunnelma oli varsin leppoisa.
Kaiken tämän säätämisen keskellä huomasimme, että meillä oli jo kiire Kajaanin kentälle. Tai oikeastaan huomasimme, että me emme enää ehtisi koneeseen. Perä oli kaiken lisäksi hävinnyt ylös toimistoonsa päärakennuksen yläkertaan.
Autot hyrisivät odottavasti.

Lopulta Perä tuli alas ja harppoi pihan poikki kiirehtimättä. Huikkasin hänelle ikkunasta, että taidamme myöhästyä. ”Mitä jos soitat Kajaaniin ja pyydät konetta odottamaan meitä”, vitsailin. Arvelin olevani sukkelakin. ”Soitin jo”, Perä vastasi ja sujahti sisälle tilataksin sivuovesta. Ovi rämpsähti kiinni ja automme lähtivät kohti Kajaania. Katsoin Vesa Rantaa epäuskoisena. Nauroimme ja kaarroimme taksin kintereille kohti Kainuuta.

Kentälle saapuessamme totesimme, että kone toden totta oli juuri sopivasti myöhässä ja ehtisimme kyytiin. Jonottaessamme lentokentän metallinpaljastimelle Perä tuumaili, että noinkohan virkailijat päästävät hänet kyytiin, hänellä kun on kyynärvarressaan viisitoista senttiä metallia Australiassa sattuneen vakavan kaivosonnettomuuden jäljiltä. Paljastin alkaisi varmasti piipata.
Mutta ei se alkanut.
Kohta istuimme jälleen vierekkäin Finnairin koneessa, tällä kertaa matkustamon etummaisilla penkeillä, Perä käytävän puolella, minä ikkunapaikalla. Oli iltapäivä, minua alkoi nukuttaa.

OLIKO KONE ETELÄÄN sattumalta myöhässä vai saiko Perä sen todella odottamaan itseään yhdellä puhelinsoitolla, mene ja tiedä. Ainakaan tapaus ei haalistanut mielikuvaa Perän vaikutusvallasta ja arvostuksesta Kainuussa tuolloin.

Perä oli kuin taivaan lahja putkahtaessaan Kainuuseen 2003. Hän toisi mukanaan Euroopan suurimman nikkelikaivoksen, hyvinvointia ja työpaikkoja: kaivos työllistäisi suoraan ja välillisesti vähintään satoja ihmisiä, ellei jopa kolmetuhatta (näin Talvivaaran vaikutuksista puhuttiin eduskunnassa asti).
Perän messiaanisuus ohjasi Talvivaaran julkisuutta myös valtakunnan tasolla, missä ikinä vain seurattiin kaivosteollisuutta ja elinkeinoelämää.
”Kaivosmiljonääri työllistää korpimaan”, riemuitsi Talouselämä 24. elokuuta 2007. Juttu kiteyttää oivallisesti tuon ajan Pekka Perän: ”Raha motivoi, mutta tärkeämpää on, että yritys pärjää. Tämä on vähän tällainen näyttöasia. Me näytetään muille, että me osataan tehdä tämä”, Perä sanoo jutun viimeisessä kappaleessa.

Juuri tämän itsevarmuuden ja rentouden vuoksi Perä sai maineensa ja voitti kaikki puolelleen, kaikki ihailivat häntä. Lukuun ottamatta muutamia luonto- ja ympäristövaikutuksista huolestuneita ihmisiä kaikki halusivat, että Perä ja Talvivaara onnistuvat – miksi eivät olisi halunneet?
Koko Perän tarina Kainuussa alkoi sekin yhdellä legendaarisella sutkauksella, joka kerrottiin Suomen Kuvalehden henkilökuvajutussa loppuvuodesta 2007. ”Päivää, olen Pekka Perä ja aion rakentaa Talvivaaraan Euroopan suurimman nikkelitehtaan.” Näin Perä oli esitellyt asiansa Sotkamon kunnanjohtajalle puhelimessa talvella 2003.
Hurmos nousi, ja vuonna 2008 Perä jo miltei palkittiin Vuoden kainuulaisen tittelillä. Hän jäi äänestyksessä toiseksi. Voiton vei Juulia Valtanen -niminen muotibloggaaja, joka on sittemmin jäänyt huomattavasti Perää tuntemattomammaksi mediahahmoksi.

Kainuun Sanomat on seurannut Talvivaaran tarinaa erityisen tarkasti – ja se myös oli eturintamassa nostamassa esille kriittisiä ääniä kaivokseen liittyen jo vuonna 2009, kaivoksen ensimmäisenä täytenä toimintavuotena, kun paikallisille asukkaille alkoi paljastua, että kaivos haisee, pölyää ja sotkee vesiä paljon enemmän kuin oli tarkoitus.
Mutta 2005 ilmassa oli uudisraivaamisen ja loisteliaan tulevaisuuden henki: ”Sen verran voin nyt sanoa, että kaivoksen ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat hallittavissa.” Tämän ilosanoman julisti Kainuun Sanomien kannessa maakunnan asukkaille Talvivaara projekti -nimisen yhtiön toimitusjohtaja Pekka Perä elokuun 19. päivänä vuonna 2005.
Sisäsivulla on kuva Perästä, jolla on yllään sininen pusakka ja päässään keltainen kypärä. Suu on kevyessä virneessä, katse on päättäväinen, mutta rento ja hyväntuulinen. Se on suunnattu johonkin kaukaisuuteen. Kaivos tulee varmasti. ”Sitä vartenhan me olemme nyt täällä. Emme me muuten olisi”, Perä sanoo lehdessä.

Tuona kesänä oli juuri käynnistetty Talvivaaran koelouhinta. Kainuun syrjäkulmalle oli syntynyt uusia polkuja ja teitä, kun Kuusilammen malmiota louhittiin esille 30 tonnia murskaamista varten.
(Sivumennen voi mainita, että tuo koelouhinta ja mustaliuskemalmin esille kaivaminen sai nikkelipitoisuudet räjähtämään huimiin lukemiin malmion viereisessä Heittimenpurossa, mutta tästä ei kirjoitettu. Olisiko asiaa mainittu vielä missään tätä ennen? Tämä sinänsä pieni, mutta enteellinen tieto näkyy koetoiminnan päästötarkkailuraportissa, jota ei ole koskaan ollut sähköisenä saatavissa, mutta joka pyydettiin tätä kirjaa varten nähtäväksi Kainuun ELY-keskuksesta. Asiasta lisää luvussa Suojelijat.)

Mutta yhtä kaikki, kun katsoo tuota vuoden 2005 kuvaa Perästä ja lukee samana vuonna tehtyjä haastatteluja, on helppo ymmärtää, miksi hän sai kaikki puolelleen. Perä on yksinkertaisesti niin hyvä puhumaan. Hän valitsee argumenttinsa vastaanpanemattomasti. Kun kaivosteollisuus on tunnettu pitkäkestoisista ja suureksi kasvavista ympäristöhaitoista, Perän puheissa Talvivaara tulisi olemaan tämän kaiken vastakohta.

”Talvivaara – ympäristöä säästävä megahanke”, kertoi kannessaan Geologian tutkimuskeskuksen GeoFoorumi-lehti vuonna 2007. ”Bioprosessi on paitsi 30 prosenttia huokeampi, myös paljon ympäristöystävällisempi kuin muut jalostustavat”, kerrottiin Ilkka-lehdessä syksyllä 2008, noin kuukausi ennen kaivoksen metallien talteenoton käynnistymistä.
Talvivaaran bioliuotusprosessin, jota ei ole ennen Talvivaaraa koskaan käytetty nikkelin liuotukseen pohjoisissa oloissa, Perä sai näyttämään viisasten kiveltä, mystiseltä metodilta, joka on tehokas, edullinen ja ympäristöystävällinen.

Olisi helppo olla jälkiviisas ja sanoa, että kyllä valtamedian, tai edes jonkun median, olisi pitänyt herätä etukäteen ja kyseenalaistaa Perän puheita enemmän. Mutta kun katsoo tarkemmin, kyllä Talvivaaraa kyseenalaistettiinkin.
Esimerkiksi Ylen A-zoomin puolituntinen tv-ohjelma "Kainuun pelastaja vai erämaan tuho?" nosti esille myös kriittisiä ääniä jo 2007, ennen kuin kaivoksen varsinainen toiminta oli edes alkanut.
Ohjelmassa Sotkamon seurakunnan kappalainen, ”luontopappi” Antti Lankinen, ja näyttelijä, vasemmistoliiton poliitikko Vesa Kaikkonen kritisoivat Talvivaaraa sanankääntein, jotka kenties tekivät heistä tuolloin kylähulluja, mutta saavat nyt heidät näyttämään jopa jonkin sortin oraakkeleilta. (Lankinen sanoo ohjelmassa, että hän ei kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että tuon kokoluokan hanke noilla kemikaalikulutuksilla ei muka saastuttaisi ympäristöä.)

Miksi nämä varoitukset eivät saaneet tuulta siipiensä alle? Vastaus on, että Pekka Perä oli sittenkin näistä kaikista uskottavin.
Kun Perä astuu yllätysvieraana baariparlamentin keskelle puhumaan ja sanoo vakiorepliikkinsä ”Tää meidän prosessi, se muuttaa ympäristöä väistämättä, se ei pilaa sitä”, katsoja on epäuskoinen, mutta ajattelee: ei kai kukaan kehtaisi noin sanoa tv-kameroiden edessä, jos ei oikeasti tarkoittaisi sitä?
Perällä siis oli uskomaton pokka ja hän sanoi uskomattomia asioita – jotka uskottiin.

Se on lahja. Joku osaa laskea, toinen laulaa. Jollain on vakuuttavuuden lahja, kyky saada ihmiset puolelleen, kyky puhua asioista niin, että kuulijalla ei jää muuta mahdollisuutta kuin uskoa.
Jos Talvivaaran hankkeella olisi ollut varovaisempi, vähemmän vakuuttava keulakuva, se ei suuruudenhulluudessaan olisi koskaan voinut edes toteutua puhumattakaan siitä, että se olisi toteutunut niin täysin vailla kriittisiä ääniä kuin se nyt toteutui.

MONET IHMISET sanovat, että Suomessa pitäisi olla enemmän Pekka Perän tapaisia ihmisiä: innovatiivisia, rohkeita, jopa suuruudenhulluja. Että ilman tällaisia ihmisiä ei koskaan ylitetä arjen ja byrokratian kynnyksiä ja saavuteta jotain suurta.
Olen samaa mieltä. Perässä on paljon sellaista, mitä on helppo ihailla, ja Talvivaara on saavutuksena jotain, mitä on helppo arvostaa. Siis se, että saa puhuttua hankkeelleen satoja miljoonia euroja ja perustettua 60 neliökilometrin kaivosalueen keskelle Kainuun metsiä ja soita. Kova saavutus.

Ja tietysti on rahallinen puoli: Perä on rikastunut Talvivaaralla. Vaikka hän on vähättelevästi nimittänyt omistamiaan Talvivaaran osakkeita ”excel-rahaksi” (tuota nimitystä hän käytti minullekin puhuessaan tavatessamme lentokoneessa 2010) tarkoittaen sitä, että raha näkyy vain taulukoissa eikä realisoidu, todellisuudessa hän on rikastunut Talvivaaralla. Tuhdin kuukausipalkan lisäksi hän on myynyt Talvivaaran osakkeita ja netonnut niillä mukavia summia rahaa.

2014 Perän ansio- ja pääomatulot olivat 380 000 euroa, 2013 yli viisi miljoonaa euroa, sitä ennen 330 000 euroa, 490 000 euroa, kolme miljoonaa euroa, 280 000 euroa, kahdeksan miljoonaa euroa...
Vuodesta 2005 alkaen Perän tulot ovat virallisten tilastojen mukaan karkeasti laskien ainakin yli 15 miljoonaa euroa, ja näistä ylivoimainen valtaosa on Talvivaaralla ansaittua rahaa. Tulot kertyvät kuukausipalkasta sekä myydyistä osakkeista (suurimmat tulot Perä on tehnyt myymällä osakkeita vuosina 2008, 2010 ja 2013). Perä on myös sijoittanut ansaitsemiaan rahoja takaisin Talvivaaraan esimerkiksi osakeannissa keväällä 2013.

Jos Perän tulojen luonteesta kysyy talousasiantuntijalta, tämä saattaa kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan: tulot eivät ole tulleet Talvivaaran taloudellisen menestyksen ansiosta, vaan osakkeiden arvo on noussut, koska ihmisten usko Talvivaaraan on kasvanut.
Talvivaara ei ole koskaan olemassaolonsa aikana päässyt lähellekään metallien tuotantoennusteita, jotka se on itse laatinut. Vuoden 2009 tuotantotavoite oli 15000–18 000 tonnia, mutta nikkeliä tuotettiin vain 735 tonnia. Vuoden 2012 nikkelin tuotantotavoitteeksi on mainittu 50 000 tonnia (vuoden 2009 vuosikertomuksessa) ja 25 000–30 000 tonnia (vuoden 2011 vuosikertomuksessa). Todellisuudessa vuonna 2012 tuotettiin 12 641 tonnia nikkeliä. Vuonna 2011 vuosikertomuksessa visioitiin 50 000 tonnin tuotantoa täydessä vauhdissa – ja itse asias­sa peräti 100 000 tonnin tuotantoa, kunhan luvat saataisiin kuntoon. Näille maalailuille ei ole tullut katetta. Talvivaaran ennätystuotanto on 16 000 tonnia nikkeliä (vuonna 2011). Koko olemassaolonsa aikana yhtiö on tuottanut nikkeliä 60 000 tonnia. Siis seitsemän toimintavuoden aikana (2009–2015).

Perän vaurastuminen ei siis ole seurausta hyvästä liiketoiminnasta, liikevoitosta ja esimerkiksi osingoista (Talvivaara ei ole jakanut omistajilleen osinkoa). Rikastuminen on seurausta tarinasta, jonka Perä on onnistuneesti myynyt sijoittajille ja jonka avulla hän on nostattanut Talvivaaraan kohdistuvia toiveita ja odotuksia. Tämä puolestaan on näkynyt yhtiön osakkeen hinnan nousuna, ja kun yhtiön johto on myynyt osakkeita, johdon jäsenistä on tullut miljonäärejä (näin ovat rikastuneet esimerkiksi Talvivaarassa alusta asti mukana olleet Olli Salo ja Marja Riekkola-Vanhanen).

Hyvä tarina myy. Tämä tiedetään mediataloissa. Sen tietävät myös liike-elämän velhot. Yhtiöllä pitää olla tarina.
Bioliuotusmenetelmän tehokkuus, edullisuus, ympäristöystävällisyys, nämä kaikki ovat osa Talvivaaran tarinaa, sen faktapohjaksi ajateltu kivijalka, jolle ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt faktoja tueksi.

Talvivaaran kohdalla voi hyvin päätyä ajattelemaan niinkin, että tarinan tärkein palanen on Pekka Perä itse. Vähän omintakeinen, itsevarma, äärimmäisen vakuuttava hahmo, joka tulee viemään hankkeensa maaliin.

PEKKA PERÄ OJENSI suolapähkinäpussia. Otin siitä reilun annoksen. Säilöin pähkinät käteeni heitellen niitä suuhuni aina pari kerrallaan. Aurinko paistoi pilvien yläpuolella, ja mieleen oli hetkeksi tullut käymään tuo sama valoisa ja kepeä tunnelma, jonka korkealla lentävässä lentokoneessa usein kokee. Istuimme matkustamon etummaisessa penkkirivissä matkalla Kajaanista Helsinkiin.

”Oli oikeasti tosi kiva tutustua sinuun”, Perä sanoi vilkaisten minua. Hänen katseessaan ei ollut ironiaa, eikä juuri muutakaan sävyä, jota olisin osannut tulkita. Korkeintaan pieni kulmakarvojen kohoaminen viesti vilpittömyyttä ja ehkä yllättyneisyyttä.
Olen tottunut tuollaiseen sanattomaan myötämielisyyteen: luulin, että olet ituhippi, luulin, että olet kettinkienkalistelija ja puunhalaaja. Ja kun en ole, vaan olen mitä tavallisin äijä, ihmiset yllättyvät myönteisesti. Perä oli odottanut luontohörhöä ja yllättyi iloisesti, kun en ollutkaan sellainen. Tai sitten hän oli vain ovela ja käsitti, että parasta olisi, jos hän saisi minut samalle puolelle itsensä kanssa.
Sanoin, että tunne on molemminpuolinen, enkä siinä valehdellut. Perä oli osoittautunut leppoisaksi mieheksi, jonka kanssa oli mukava jutella monista eri asioista.

Koneen laskeuduttua kättelimme ja toistimme ajatukset siitä, kuinka mukava päivä oli ollut. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, mutta päivä oli ollut nimenomaan yllättävän mukava. Minä olin kuvitellut Talvivaarassa käymisen vittumaiseksi keikaksi, koska minuthan oli kutsuttu ripitettäväksi, kuulemaan ”kuinka asiat oikeasti ovat”.
Vittumainen reissu ei lainkaan ollut.

Itse asiassa minulla oli ollut niin mukavaa, että aloin epäillä itseäni. Niin käy joskus – mutta tuona iltapäivänä olen kokenut ehkä suurimmat epävarmuuden tunteet toimittajan urallani. Enkä tarkoita nyt jonkin faktan epäilemistä tai virheen pelkäämistä vaan fundamentaalista itsensä, koko maailmankatsomuksensa, kyseenalaistamista.
Istuin auton ratissa ja tuijotin lentokentän parkkitalon seinää väsyneenä ja mieli raukeana. Silloin tunne tuli: Miksi en voi olla niin kuin muut? Miksi minun pitää olla hankala?

Ajatus oli iskenyt ensimmäisen kerran jo Talvivaaran kipsisakka-altaalla samana päivänä. Maastoautomme oli keinahdellut altaalle (tilanteesta kerrotaan luvussa Pois Neuvostoliitosta) ja olin nukahtanut. Auton pysähdyttyä säpsähdin hereille. Ympäristöpäällikkö Kovalainen katsoi takapenkille ja kysyi nukuttaako minua. Hän ja tuotantokoordinaattori Vihanto astuivat ulos autosta. Katselin heitä siinä altaan reunalla ennen kuin astuin heidän seuraansa. Ajattelin sitä valtavaa työmäärää, joka kaivoksen aikaansaamiseksi oli tehty ja ajattelin: Mikä helvetti minä olen tätä kritisoimaan? Kuka minä kuvittelen olevani? Miksen voi olla mukava, ystävällinen ihminen, joka elää mukana tässä mahtavassa menestystarinassa? Miksen voi olla heidän puolellaan? Nauttia elämästäni, kestityksestä, lentomatkoista, pestistäni lehdessä?
Samat ajatukset tulivat mieleeni vielä isompana hyökynä istuessani parkkihallissa.

Toimittajana oleminen on minulle ennen kaikkea yksinäisyyttä. Mihinkään kuulumattomuutta. En ole valinnut tätä tunnetta, se on vain tuntunut aina vaistomaisesti omalta.
Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.
Mutta joskus mihinkään kuulumattomuus ja yksinäisyys menevät yli äyräiden ja ihminen alkaa kaivata tunnetta siitä, että kuuluisi johonkin. Vaikka niihin ihmisiin, jotka kannattavat kaikkea elinkeinotoimintaa reunaehdoista piittaamatta. Heihin olisi hauskakin kuulua. Heillä on leppoisaa ja mukavaa. He ovat hyviä ihmisiä. Heidän ei tarvitse olla kriittisiä, soittaa vaikeita puheluita. Heidän ei tarvitse vihata ketään.
Miksi en voi kuulua heihin? Miksi minun pitää olla tällainen hankala vastarannankiiski?

Mutta myöhemmin ajellessani kotiin, miettiessäni asioita illalla poissaolevana, yötä myöten unettomana, olin pian taas entisillä raiteillani.
En kuulu mihinkään. Näin on hyvä. En ole vallan puolella. En ole sitä vastaankaan, mutta en istu sen sylissä. Valtaa pitäviä pitää kritisoida, jos aihetta ilmenee.
Valtaa pitävät korkeat poliitikot, korkeat virkamiehet, erilaiset johtajat, isot omistajat. Heidän tulee kestää kritiikkiä. Jos he kestävät sen, he osoittautuvat valtansa arvoiseksi.
Myös omistajuus on valtaa. Rikkaus ja raha ovat valtaa. Valtaa ei kuulu vihata, enkä luonnollisesti vihaakaan. Mutta sitä mieltä olen, että rikas, vallakas, vaikutusvaltainen henkilö ei tarvitse minua tai mediaa asemaansa pönkittämään. Pekka Perä ei tarvitse minua. Hän pärjää ilman minua.

Aamulla kaataessani kahvia mukiin ajattelin: Ne melkein saivat minut. Melkein. Mutta eivät kuitenkaan.

JOIDENKIN MIELESTÄ Pekka Perä on pyramidihuijari. Joidenkin mielestä hän keksi Talvivaaran lypsääkseen rahaa tyhmiltä. Ymmärrän, mistä tämä ajatus kumpuaa – mutta en usko siihen.
Avain Perän persoonaan on mielestäni tämän luvun otsikko: hän halusi olla sankari. En pidä Pekka Perää hahmona, joka olisi halunnut ottaa rahat ja juosta. Ei, jos jotain, pikemmin hän on kenties yön hiljaisina tunteina ajatellut, että olisi kiva saada itselleen patsas tai katu tai edes pieni aukio.
Pekka Perä halusi olla sankari, joka työllistää korpimaan, puhuu rahaa kivestä, menestyy, vetää menestyksellään mukanaan tuhansia muita rikkauksiin. Enkä tästä näkökulmastani luovu, jollei paljastu jotain aivan mullistavaa, joka muuttaa kokonaan sen, miten Talvivaara on nähty.

Mutta on myös myönnettävä, että Pekka Perä munasi. Hän mokasi täydellisesti. Hän kuvitteli liikaa asioita. Hän toivoi liikaa. Eräs Perän pitkäaikainen, läheinen työtoveri kuvaili hänen luonnettaan: Pekalla oli kyky ignoroida täydellisesti negatiiviset asiat.
Uskon on oltava kova. Uskottava on vielä silloinkin, kun ei ole enää tiiltä toisen päällä. Muuten ei voi koskaan saavuttaa mitään isoa. Näin se ehkä on.
Isot riskit, isot panokset, mahdollisesti iso, ei vaan suunnaton voitto.

Mutta nyt riskit ovat toteutuneet. Talvivaara on vedenpaisumuksen tilassa. Kaivosalueella on eriasteisesti saastuneita vesiä yli 10 miljoonaa kuutioita. Kaivos ei ole koskaan tuottanut sitä, mitä sen piti. Ympäristön sotkeminen jatkuu. (Kuten aiemmin mainitsin, Talvivaaralle ympäristöluvassa asetettu sulfaatin vuosikiintiöraja täyttyi esimerkiksi vuonna 2015 jo maaliskuussa. Sen jälkeen saastuneita vesiä on jouduttu päästämään luontoon poikkeusluvalla.)
Pekka Perä ehkä halusi olla niin kuin Nokian Jorma Ollila tai Koneen Pekka Herlin tai Applen Steve Jobs. Suuri, historiallinen yrityspomo. Mutta se ei ole vielä toteutunut. Se ei luultavasti tule toteutumaan Talvivaaran kanssa: emoyhtiö huojuu pystyssä miten kuten, ja operatiivinen yhtiö Talvivaara Sotkamo meni konkurssiin vuosi sitten. Toimintaa jatkaa nyt valtion kokonaan omistama Terrafame. Se on tehnyt pesäeroa Pekka Perään.

Terrafamen hallituksen puheenjohtaja Lauri Ratia sanoi marraskuussa 2015 Helsingin Sanomissa, että Talvivaaran kaivos oli ”voimakkaan yrittäjän vetämä hanke, mikä oli leimaa-antavaa koko organisaatiolle”, (22.11.2015 Helsingin Sanomat). Nyt tästä leimasta halutaan eroon.
Mutta ei Perää olla kölin alta vetämässä. Näin Ratia ylisti Helsingin Sanomissa Perän suoritusta: ”Talvivaara ja koko kaivos on ollut startup-yritys, joka harjoitteli bioliuotusta ja koko tätä hyvin monimutkaista prosessia. Kaiken kaikkiaan Talvivaara on hoitanut kaivoksen aloitusvaiheen hyvin, ja tämä on hieno tarina yrittäjyydestä.”

Perän hieno tarina yrittäjyydestä tuli tähänastiseen aallonpohjaansa syksyllä 2015, kun hänelle luettiin syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syytteiden mukaan Perä on ”ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa harjoittaessaan laiminlyönyt noudattaa ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaatetta, varovaisuus- ja huolellisuusperiaatetta, parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaatetta, ympäristön kannalta parhaan käytännön periaatetta ja aiheuttamisperiaatetta. Lisäksi Perä on laiminlyönyt toimintaa harjoittaessaan olla riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista sekä laiminlyönyt noudattaa pilaantumisen torjuntavelvoitteita.”
Näihin syytteisiin odotetaan ratkaisua tämän kirjan ilmestymisen aikoihin, maaliskuussa 2016.

KIRJOITIN PERÄLLE kesäkuussa 2015 sähköpostia.
Minua oli vaivannut pitkään, millaiset Talvivaaran malmikasojen liukenemisnopeudet olivat olleet alkuvuodesta 2014. Olin kiinnostunut, koska tietyt tahot olivat kovasti hypettäneet julkisuudessa, kuinka Talvivaaran prosessi toimii ja nyt se vasta toimiikin ja kaikki on hyvin ja nyt valtion kannattaa pitää kiinni kaivostoiminnasta.
Minua tämä ihmetytti. Aloin siksi kesällä 2015 metsästää tiettyjä tunnuslukuja, joilla Talvivaaran prosessin toimivuutta voisi arvioida. En saanut niitä työ- ja elinkeinoministeriöstä, Talvivaaran viestinnästä enkä konkurssiasiamieheltä. (En sittemmin saanut niitä myöskään Terrafamesta. Terrafamen tultua kuvioihin nuo numerot kiinnostavat varmasti monia veronmaksajiakin, koska niiden perusteella voi arvioida, sijoitetaanko valtiomme rahaa viisaasti. Vuonna 2015 Terrafamelle luvattiin valtion kassasta 209 miljoonaa euroa. Tunnuslukujen metsästyksestä ja kuinka siinä lopulta kävi, kerrotaan lisää tämän kirjan päätösluvussa Kärkihanke.)

Tuolloin kesällä 2015 konkurssiasiamies Pekka Jaatinen kiitti minua lyhyesti kiinnostuksesta ja kertoi, että ”operatiivisiin asioihin vastaa toimitusjohtaja Pekka Perä”.
Tätä vaihtoehtoa en ollut tullut edes ajatelleeksi. Kirjoitin siis Perälle sähköpostia 18. kesäkuuta 2015.

Terve
Suunnittelen juttua Talvivaarasta. En vielä tiedä mihin juttua tarjoan (mikäli sen teen). Olisin kiinnostunut tietämään, millaiset Talvivaaran kasojen liukenemisnopeudet olivat viime vuonna [2014] eri vaiheissa eri kasoilla ja miten prosessiliuoksen nikkelipitoisuus kehittyi [esim kuukausittain]? Pekka Jaatinen sanoi, että sinä kerrot tämäntapaiset asiat.

Perä vastasi nopeasti.

Tervehdys Juha,
Onnea suunnitteluun. Julkista materiaalia on esimerkiksi yhtiön kotisivuilla. Muuta tietoa emme pörssiyhtiönä voi valitettavasti antaa.
Sinuna minä piirtäisin ja tulkitsisin liuotuskäyrät itse. Olisi varmasti nopeinta ja helpointa siten.
Laita x-akselille saanti% ja y-akselille aika. Laita lyijykynä origoon, sulje silmät ja liikuta kynää johonkin suuntaan. Jos aika menee negatiiviseksi pyyhi viiva pois ja aloita alusta.
Tee tämä muutaman kerran niin saat vertailuaineistoa, mikä lisää luotettavuutta.
Tulkinnasta sen verran, että mitä jyrkempi käyrä ylöspäin, sen paremmin liukeaa. Menetelmässä voit päättää liukenemisprosentit itse. Yli 100% liukeneminen ei ole mahdollista, mutta joissakin olosuhteissa kasat saostavat eli ”negatiivinen” liukeneminen on.
Hyvää Juhannusta!
PP

Hetken päästä häneltä tuli vielä korjausviesti pahoitteluineen: X- ja y-akseli olivat menneet väärin päin edellisessä viestissä.
Lueskelin viestejä hetken. Naiiviuttani kuvittelin, että niissä olisi jotain oikeaa asiaa – kun kerran Jaatinen oli käskenyt Perältä kysymään.
Kesti hyvän tovin, ennen kuin käsitin, että edessäni oleva viesti oli ehta teekkarijäynä. Juuri sellainen, joista Pekka Perän sanotaan tykkäävän.

Juha Kauppisen Talvivaaraa käsittelevä juttu Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin löytyy täältä. Talvivaaran vangit -kirja tulee myyntiin Long Playn kauppaan tällä viikolla.

Vainoojaksi syytetty nainen kiistää Domino-huijarin väitteet

9. maaliskuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen kertoi helmikuun artikkelissamme Tämä mies on vaarallinen, kuinka turkulaisen elokuvateatteri Dominon pelastusoperaationa markkinoitu tapahtuma saattaakin olla pyrkimys vapauttaa teatterikiinteistön omistaja kaikesta varallisuudestaan.
Julkisuudessa elokuvateatterin pelastajana esiintynyt Tom Appelqvist, 60, on mennyt naimisiin teatterin omistajan Monica Shidelerin, 81, kanssa, joskaan dementoitunut Shideler ei sitä tiedä.
Ahvenanmaalainen päivälehti Nya Åland on kertonut rikosepäilyistä 14. syyskuuta, 2. lokakuuta ja 14. tammikuuta sekä Long Playn artikkelista 1. maaliskuuta. (Se ei ole julkaissut Appelqvistin eikä Shidelerin nimeä.)

Tom Appelqvist sekä tämän tapaukseen sotkeutunut lääkäriveli Henrik Appelqvist vaikuttivat Kinnusen haastattelussa hyvin huolettomilta, vaikka Tom Appelqvistia epäillään petoksesta, joka liittyy Shidelerin Turun-asunnon myyntiin.
Tom Appelqvist väitti Kinnuselle, että kaksi ahvenanmaalaista naista vainoaa Shideleriä ja haluaa vahingoittaa tätä päästäkseen käsiksi tämän omaisuuteen.
”On kaksi naista, jotka jahtaavat Monicaa ja yrittävät saada häneltä kiinteistöjä. Siitä tulee maininkeja ylitse mullekin”, Appelqvist sanoi.
Hänen veljensä mukaan naiset himoitsevat Shidelerin kotia. Long Playn tietojen mukaan Shidelerin Ahvenanmaan-talossa asuu kuitenkin Tom Appelqvist.

Long Play on ollut yhteydessä kumpaakin naiseen. Nämä kiistävät Appelqvistin väitteet. Toinen kertoo olevansa Shidelerin toveri nuoruudesta asti ja pitäneensä tälle viime vuosina seuraa sekä auttaneensa ja hoitaneensa tätä.
Naisen mukaan hänelle on kerrottu Appelqvistin varoittaneen häntä puuttumasta Shidelerin asioihin, jottei hänen ”kävisi huonosti”. Nainen mainitsi asiasta poliisikuulustelussa, jossa häntä kuultiin todistajana Appelqvistin rikosepäilyn vuoksi. Nainen kokee epämiellyttäväksi, että Appelqvist on väittänyt hänen tavoittelevan tovereineen Shidelerin rahoja.
”Täällä sanotaan, että Henrik on aivot ja Tom suorittaa”, hän kuvaa käsitystään veljesten rooleissa.
Tom Appelqvistia koskeva esitutkinta valmistunee keväällä.

Juttua korjattu klo 19.50: lisätty Henrik Appelqvistin etunimi.

Raportti: Nokian verkkoyhtiö myi Egyptin tiedustelupalvelulle välineet kansalaisten vakoiluun

23. helmikuuta 2016, Hanna Nikkanen

Brittijärjestö Privacy Internationalin tuoreen raportin mukaan suomalais-saksalainen Nokia Siemens Networks (NSN) myi Egyptin siviilitiedustelupalvelulle vakoiluvälineistöä kevään 2011 vallankumouksen alla.
Raportin mukaan Nokian verkkoyhtiön myymät vakoilutuotteet ovat mahdollistaneet käytännössä kaiken Nokian Egyptiin rakentamissa televerkoissa liikkuneen viestinnän tallentamisen.
Egyptin taajaan vaihtuvat hallitukset ovat viime vuosina tukahduttaneet protestiliikkeitä verisesti. Toimittajia, kirjailijoita ja kansalaisaktivisteja on vangittu tuhatmäärin. Moni heistä on kertonut poliisin esitelleen kuulusteluissa epäiltyjen käymien puhelin- ja chat-keskusteluiden sisältöjä.

Privacy Internationalin mukaan Nokian ja Siemensin yhteinen verkkoyhtiö myi Egyptiin kolme tuotetta. Kauppaan kuului teleliikenteen viranomaisvalvonnan hallintajärjestelmä, siepattua dataa analysoiva "valvontakeskus" sekä vanhanaikainen puhelinverkon kautta toimiva internetyhteys, joka toimisi silloinkin, kun hallitus sulkee maasta muut verkkoyhteydet – kuten keväällä 2011 tehtiin.
Tuotteista etenkin valvontakeskus on vaarallinen väärissä käsissä. Se ei kuulu verkkoyhtiön normaaliin tuotevalikoimaan, vaan kyse on oman maan kansalaisten vakoiluun tarkoitetusta erikoistuotteesta.
Valvontakeskuksen osti Egyptin salamyhkäinen teknisen tiedustelun keskus TRD, jonka olemassaoloa Egyptin hallitus ei ole koskaan virallisesti myöntänyt. TRD:tä pidetään eräänlaisena valtiona valtion sisällä, ja se on säilyttänyt asemansa maassa myllertävien valtataistelujen aikana. Syrjäytetyn presidentti Hosni Mubarakin uskotaan luoneen TRD:n voidakseen valvoa poliittisia vihollisiaan.

Nokia Siemens Networks ilmoitti vuonna 2009 luopuvansa valvontakeskusbisneksestä ihmisoikeushuolien vuoksi. Yhtiön Iranin-kaupat olivat tuolloin juuri kiinnittäneet median huomion. Seurasin aihetta tiiviisti ja päädyin kirjoittamaan siitä seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassani Viaton imperiumi. Kuten moni muukin, epäilin että tavoitteena oli vain vaihtaa brändiä tahranneen yksikön nimi. NSN myi Intelligence Solutions -yksikkönsä saksalaiselle Perusa-holdingyhtiölle. Uusi yhtiö sai nimekseen Trovicor ja sen omistusketju piiloutui luxemburgilaisen yrityssalaisuuskäytännön taakse. Trovicor asettui taloksi Nokia Siemens Networksin konttorin naapuriin Münchenin Machtlfingerstrasselle ja jatkoi yritykseltä perittyjen tuotteiden kehittämistä sen entisistä työntekijöistä koostuneen henkilökunnan voimin. Nokia Siemens Networks kuitenkin vakuutti kerran toisensa jälkeen, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä valvontakeskusten tai Trovicorin kanssa.
Silmänkääntötemppu se silti taisi olla. Privacy International julkisti viime vuonna Nokia Siemens Networksin omia asiakirjoja, joissa käsitellään valvontakeskuksen myyntiä Pakistaniin vuosina 2010–2011. Niissä firma kutsuu Trovicoria ”NSN:n tavarantoimittajaksi" sekä kolmanneksi osapuoleksi, "joka toimittaa paikalliset palvelut NSN:n puolesta". Egyptin kanssa tehdyn kaupan tarkkaa ajankohtaa järjestö ei tiedä, mutta siihen viitataan vuodelle 2011 päivätyissä asiakirjoissa.

Nokia Siemens Networks on nykyään nimeltään Nokia Networks. Nokia osti Siemensin ulos toiminnasta vuonna 2013. Yhtiön mukaan Privacy Internationalin raportissa mainitut Egyptin-sopimukset on peritty Siemensiltä, ajalta ennen NSN:n perustamista vuonna 2007.
"Nokia luopui valvontakeskusliiketoiminnasta vuonna 2009, emmekä usko, että meillä on ollut niihin liittyviä kauppoja sen jälkeen", Nokia toteaa vastauksessaan Privacy Internationalille.
Long Play kysyi Nokialta Privacy Internationalin julkistamista asiakirjoista, joiden mukaan yhtiö olisi kuitenkin myynyt valvontakeskuksen Pakistaniin vuosina 2010-2011. Yhtiö ei halunnut kommentoida.

Hanna Nikkanen on kirjoittanut Nokia Siemens Networkista ja kansainvälisestä valvontavälinebisneksestä kirjoissaan Viaton imperiumi (2010) ja Verkko ja vapaus (2012). Molemmat ovat myynnissä e-kirjoina Long Playn kaupassa.

Karanteeni, Äitikortti ja Uschanovin kokoelmat Long Playn kaupassa!

22. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

Long Playn sivuilla on myynnissä myös tekijöiden muita teoksia sähkökirjoina, sopuhintaan. Kirjat saavat keväällä oman etusivunsa, mutta siihen asti niitä pääsee tutustumaan vaikkapa oheisten linkkien kautta. (Kirjat ovat ilmestymisjärjestyksessä.)

Antti Järvi ja Hanna Nikkanen: Karanteeni
Karanteeni kertoo Suomen ensimmäisistä aids-potilaista ja siitä, miten tauti ja sitä koskeva uutisointi vaikuttivat Suomen homoyhteisöön, joka oli vasta saavuttanut ensimmäiset voitot seksuaalisen tasavertaisuuden tiellä. Kirja kertoo myös syrjinnästä, jonka kohteiksi sekä seksuaalivähemmistö että heteroseksuaaliset hiv-positiiviset joutuivat.

Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä
Äitikortti on utelias, ihmettelevä, ärtyisä ja vähän absurdikin kirja vanhemmuudesta. Sen teemoja ovat sukupuoli, seksuaalisuus, eläimen ja ihmisen suhde, aikuisuuden ja lapsuuden ero.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi
Miksi suomalaiset, jotka ovat rikkaampia kuin juuri mikään muu kansa koko ihmiskunnan historiassa, esiintyvät jatkuvasti köyhinä ja kipeinä? Entä miksi he valittavat ehtimiseen poliitikoistaan, mutta arvostavat silti omaa poliittista järjestelmäänsä enemmän kuin juuri ketkään muut? Kolmannessa teoksessaan Tommi Uschanov ajattelee Suomea ja suomalaista kulttuuria, sen suunnatonta erikoisuutta ja yhtä valtavaa tavallisuutta.

Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus
"Verkko ja vapaus" tutkii verkon pimeää ja valoisaa puolta. Kirjassa käydään muun muassa Kuubassa, Egyptissä ja Islannissa selvittämässä, millaista on hyvä digitaalinen elämä, ketkä sitä uhkaavat ja mistä löytyvät verkon riemastuttavimmat uudet mahdollisuudet. Internetissä pesivät sekä vapausunelmat että ihmiselämän rujoimmat puolet. Kiinan ja Saudi-Arabian viranomaisille digitaalinen viestintäteknologia on ollut onnenpotku, ja eurooppalaisille yrityksille urkintavälineiden kauppa on hurjaa vauhtia kasvava bisnes.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Anu Silfverbergin esseekokoelma käsittelee mielipiteitä ja tunteita. Tunteet ovat sotkuisia ja usein piinaavia, ja siksi kai toiveikkaasti teeskennellään, että ne kuuluvat yksityisen piiriin, kun taas järki kuuluu yhteiskuntaan. Kokoelman esseet etsivät ihmisen paikkaa. Ne ovat liikettä kohti toisia eläimiä, sukupuolta, kansallisuutta tai toisten ihmisten jumalia.

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis!
Onko journalismi kriisissä? Millainen on uuden median suhde demokratiaan? Entä laatujournalismi vielä pelastaa? Toimittaja ja Long Playn perustajajäsen Johanna Vehkoo kertoo, mistä journalismin ja tiedonvälityksen muutoksessa on kyse.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus
Vuoden 2008 Suomessa vain 17 prosenttia kansalaisista tiesi kotikuntansa veroäyrin. Huikeat 38 prosenttia osasi nimetä hallituspuolueet oikein. Silti hallitusta haukutaan ja veroista maristaan – mutta millä lihaksilla? Suuri kaalihuijaus on kirja yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä ja sen kauaskantoisista seurauksista niin Suomessa kuin maailmallakin.

Hanna Nikkanen: Viaton imperiumi
Suomi on yksi maailman vauraimmista maista, ja meidän nokiamme, botniamme ja outokumpumme toimivat kaikkialla maailmassa. Vaurautemme nojaa Etelän raaka-aineisiin ja kasvaviin markkinoihin. Kun suomalaistaustaiset jättiyritykset perustavat plantaaseja Kiinaan, rakentavat televerkkoja Lähi-itään tai kaivavat kobolttia Kongon tantereesta, ne vaikuttavat lukemattomien paikallisten ihmisten kohtaloihin. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu kirja purkaa yritysvastuun käsitettä konkreettisesti, esimerkkien avulla.

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Sukupolvi sitten Suomen eduskunnasta oli vasemmistoa jopa yli puolet, 2000-luvun alkuvuosina vajaa kolmannes. Jos ihmisiltä kysytään, mitä he haluavat, vastaukseksi saadaan enimmäkseen vasemmiston kannattamia asioita. Mutta miksei se näy enää politiikassa?

"Bowien epäonnistumisetkin ovat erikoislaatuisia", sanoo Antti Nylén.

16. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

David Bowie kuoli. Kun esseisti Antti Nylén kuuli siitä, hän ajatteli: "Varmaan itsemurha. Mitään luonnollista selitystä tällaiselle ei voisi olla."

Nylén kirjoitti Bowiesta esseen ja askarteli siitä 120 pientä kirjasta. Ne ostettiin kaikki, ja nyt niitä ei ole lisää, kuten ei ole David Bowietakaan. Essee löytyy kuitenkin sähköisenä täältä.

Antti Nylén, miksi kirjoitit tämän tekstin?

”Bowie-kirjoituksen epämääräinen hahmo syntyi vuosia sitten. Suru-uutinen oli vain yllyke, että sain sen tehtyä. Mutta kuolema antoi sille sävyn. Olin hämmentynyt kaikista niistä tunteista, joita viikon aikana sai kokea. Mähän ylipäänsä kirjoitan tehdäkseni selkoa tunteista.”
”Bowien taide on kiinnostanut, koska olen aina ollut hämmästynyt siitä, miten sama ihminen voi tehdä aivan hirveitä ja aivan täydellisiä levyjä. Bowien hienoimmissa levyissä on jotain täydellistä hyvin erikoisella, koskettavalla tavalla. Mutta Bowien epäonnistumisetkin ovat erikoislaatuisia, oikein erityisen häpeällisiä suhteutettuna onnistumisiin.”

Se onkin totta vie hämmästyttävää. Miksi se on niin?

”Ajattelen että Bowiella on ollut tähtäimessä jotain, johon hän on osunut vaihtelevin tarkkuuksin. Niin kuin tikkatauluun. Ne 80-luvun kammottavat materiaalit antavat sellaisen vaikutelman kuin Bowie olisi ollut unessa.”

Olisikohan Bowie tuosta samaa mieltä?

”Joo, luulen että hän olisi tivattaessa yhtynyt näihin mielipiteisiin.”

Miksi näistä asioista pitää puhua?

”Vaikka vain sen takia, että se on niin hankalaa ja vaikeaa.”

Onko popmusiikista jotenkin vaikeampi kirjoittaa kuin niin sanotusta korkeakulttuurista?

”On! Mulle ainakin on. Pystyn koska vain kirjoittamaan esseen jostakin kirjasta, eikä siinä kestä edes kauan. Mutta popmusiikin tapauksessa tarvitaan toisentyyppistä perehtyneisyyttä. Itse teoksen hahmo on niin epämääräinen ja koostuu niin paljon enemmän kontekstista. Kaikki liittyy tilanteisiin ja ilmestymisajankohtiin – pitäisi ymmärtää historiallisia ja muita yhteyksiä, tietää asioita. Ja samalla taas koettuna ja ‘harrastettuna’ teokset ovat täysin selviä. Niiden nauttimiseen pystyy kuka tahansa.”

Julkaisit Bowie-esseen alun perin pieninä origami-kirjoina, jotka askartelit itse. Miksi teet tämmöistä?

”Mua kiinnostavat omakustanteen, pienpainatteen ja askartelun välimuodot. Siinä on jotain hyvin tyydyttävää, että ottaa prosessit omiin käsiin. Se liittyy tietysti digitaaliseen maailmaan, jossa asiat on aineettomia ja kaukaisia.”

Vähän niin kuin tämä meidän sähköinen esseemme tässä nyt. Syksyllä ilmestyy seuraava kirjasi. Mikä sen nimi on?”

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Se on vähän kuin trilogian viimeinen osa. Sitten esseekokoelman muoto on nähty.”

Mitä sinä sitten teet?

”Sitten teen pieniä obskyyrejä kirjoja, joita on vaikea saada mistään.”

Mukavaa, kiitos.

Ehdota Pieni journalistipalkinto -voittajaa!

2. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

Pieni journalistipalkinto -voittajaa etsitään jälleen! Palkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Siis milloin tahansa, esimerkiksi tänä vuonna tai viime vuosisadalla tai sitä edellisellä vuosisadalla.

Aiemmin ehdolla ovat olleet esimerkiksi ansiokkaat toimittajat Tuija Pallaste, Oskari Onninen, Vappu Orlov, Jari Järvelä, Juhani Aho, Anu Partanen ja Juha Kauppinen.

Kolmen ensimmäisen Pieni journalistipalkinto -vuosien voittajat olivat Teppo Sillantaus ja Jouni Kemppainen (Poikamiesilta Sir Vilin seurassa, Nyt 1996) ja Veikko Ennala (Jeesus tulee pian, Hymy 1966). Viime vuonna voiton vei Timo Harakka Eu-reportaasillaan Spagettivatikaani (Image 1994).
Raati etsii taas voittajaa. Sitä voit ehdottaa lähettämällä sähköpostia 15.2. 2016 mennessä osoitteeseen lp@longplay.fi.
Palkintojenjakotilaisuudesta tiedotetaan myöhemmin.

Pieni journalistipalkinto -voittaja saa perinteisesti palkinnoksi oman juttunsa äänikirjana, lp-levyllä.

Ministeriö: marjaviisumeiden määrä liikesalaisuus

26. January 2016, Anu Silfverberg

Tutkiessaan Fennovoiman ydinvoimalahanketta toimittaja Hanna Nikkanen törmäsi jatkuvasti tilanteisiin, joissa viranomaiset eivät antaneet tietoja, jotka niiden olisi lain mukaan olisi pitänyt luovuttaa. Nikkasen mukaan toimittaja törmää ongelmaan Suomessa ”käytännössä koko ajan”.
”Juuri nyt odotan Suomen Bangkokin-suurlähetystön vastausta tietopyyntöön, jonka tein ensimmäistä kertaa elokuussa”, hän kertoi Sivuäänissä joulukuussa.
”Asian hoitaminen veisi heiltä korkeintaan kymmenen minuuttia ja lain mukaan se olisi kuulunut hoitaa kahdessa viikossa.”

Tuo tietopyyntö liittyi marjanpoimijoista kertovaan juttuun. Se on ehditty jo julkaista, mutta tietoja ei kuulu edelleenkään.
”Bangkokin suurlähetystö ei vastaa mihinkään tietopyyntöihin, vaan korkeintaan monen valituksen jälkeen tulee vastaus UM:n viisumiosastolta Helsingistä – vaikka tiedon luovuttaminen olisi lähetystön heiniä.”
Nikkanen on yrittänyt pitkään selvittää poimijoille vuodelle 2015 myönnettyjen viisumien määrää.
”Keväällä yritin saada tietoa viisumikiintiöistä ja jouduin kirjelmöimään siitä lähetystön viisumitiimin kanssa pitkään. Lopulta he laittoivat kiintiöt nettiin yleiseen jakoon, kun vetosin julkisuuslakiin. Kesällä aloin kysellä myönnettyjen viisumien määrää. Lähetystö ei vastannut, ministeriöissä ei ilmeisesti aidosti tiedetty mutta pahoiteltiin, että on ollut vaikea saada ministeriöiden ja lähetystön yhteistyötä toimimaan.”
Lopulta ministeriöistä kehotettiin kysymään asiasta marjayrittäjiltä. Ongelmiin joutuneet yrittäjät taas kieltäytyvät tyystin puhumasta toimittajille – eikä heillä toki olekaan siihen velvollisuutta, toisin kuin julkista valtaa käyttävillä ministeriöillä.
”Viimeisin vastaus viime viikolta on, että he tulkitsevat poimijoiden todellisen määrän olevan liikesalaisuus, ja odottavat firmojen vastausta siitä, saako sen kertoa.”

Viranomaisilla olisi keinot puuttua marjanpoimijoiden ahdinkoon

26. January 2016, Hanna Nikkanen

Toissakesänä ahkera saarijärveläinen "Mustikka-Oscar" keräsi 245 kiloa marjoja neljän viikon aikana. Hän sai työstään kiitosta presidentti Sauli Niinistöltä toistuvasti, viimeksi uudenvuoden puheessa: ”Siitä tulee semmoinen mielensähyvittäjän olo, että kyllä minua sitten niin ilahduttaa tällainen juttu, että poika kerää marjat maasta ja panee kaverinsa ja monet muutkin innostumaan samaan.”

Suomalaisen marjabisneksen iso kuva on hyvin erilainen. Suurimman osan kaupaksi menevistä metsämarjoista poimivat thaimaalaiset marjanpoimijat. Kun poimija saapuu heinä-elokuun vaihteessa Suomeen, hän on jo maksanut työkeikastaan lähes 2000 euroa erilaisille Thaimaassa toimiville välikäsille. Sen lisäksi kukin heistä maksaa hieman yli kaksi kuukautta kestävän poimintakauden aikana päivittäisinä ylläpitomaksuina noin tuhat euroa suomalaiselle marjayritykselle. Näiden pakollisten kulujen peittämiseksi yksittäisen poimijan on poimittava noin kaksi tonnia mustikkaa tai kolme tonnia puolukkaa. Vasta sen jälkeen hänellä on toivoa päästä voitolle.

Marjayritykset kutsuvat etumaksuja ja vähennyksiä kulukorvauksiksi, joilla katetaan poimijoiden lento-, viisumi-, majoitus- ja autokulut. Summissa on kuitenkin paljon ilmaa. Räikeimmin rahastavissa yrityksissä kukin poimija maksaa aitojen kulujen päälle selvästi yli tuhat euroa ilman minkäänlaista vastiketta. Vyyhtiä pyörittävälle suomalais-thaimaalaiselle yritysverkostolle se on tuloa, joka ei liity metsämarjojen kauppaan, vaan siirtotyöläisten kauppaan, jossa maksajina ovat rutiköyhät siirtotyöläiset itse.

Juttuni Poimijat palaa syksyn 2013 marjajupakkaan, jonka aikana suomalaisviranomaiset myönsivät, että metsämarjanpoimijoiden oikeusturvassa on suuria ongelmia. Asian pohtimiseen on sittemmin käytetty lukemattomia työtunteja kolmessa ministeriössä, valtioneuvoston työneuvostossa, poliisilaitoksilla sekä Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksessa, joka vastaa nykyään alan valvonnasta. Työ- ja elinkeinoministeriön ylijohtaja Markku Wallin kirjoitti keväällä 2014 aiheesta huolellisen raportin. Sen tärkeimmät suositukset jätettiin toteuttamatta.
Viranomaisten tekemä johtopäätös – oli sitten kyse ihmiskauppaepäilystä tai työsuhteen laadusta – on kerta toisensa jälkeen ollut se, että tilanne vaikuttaa hankalalta, mutta todisteita väärinkäytöksistä ei löydy.

Eipä löydy, jos niitä etsitään väärästä paikasta.

Marjanpoimintabisneksen ongelmat eivät sijaitse Suomessa tai Thaimaassa. Ne ovat jossain kahden maan välissä: monimutkaisessa rekrytointi- ja rahoitusverkostossa, joka on kuin luotu suojaamaan toimintaan osallistuvia firmoja taloudellisilta riskeiltä. Suomen viranomaiset ovat kerta toisensa jälkeen rajanneet tarkastelunsa Suomen rajojen sisään. Siksi poimijoille muodostuneet velat ja heille annetut harhaanjohtavat tiedot ovat jääneet tutkinnan ulkopuolelle.

Ratkaisuksi poimijoiden oikeusturvattomuuteen on tarjottu yritysten itsesääntelyä. Se tarkoittaa käytännössä firmojen omia vastuullisuusraportteja, joiden pohjalta Bangkokin-suurlähetystö tekee päätökset seuraavan kauden poimijakiintiöistä. Tämä ei valitettavasti näytä toimivan. Valvovalla viranomaisella ei ole valtuuksia tehdä tarkastuksia poimijaleireihin, ja yritysten loppuraportointi kesän 2015 osalta on tätä kirjoittaessani yhä kesken, vaikka seuraavan kauden poimijarekrytointi on jo vauhdissa. Ulkoministeriö taas ei uskalla edes paljastaa Suomeen tulleiden poimijoiden määrää ilman marjafirmojen lupaa.

Näin ei pitäisi olla. Kansainväliset tutkinnat ovat hankalampia kuin kotimaiset – mutta niitä tehdään koko ajan. Valtioiden rajoja ylittävien hankintaketjujen tutkiminen on peruskauraa niin ihmiskaupan ehkäisyssä kuin kulutustuotteiden reiluuden valvonnassakin. Siihen on suomalaisillakin viranomaisilla valmiudet.

Marjanpoimijoiden asema muistuttaa velkaorjuutta

23. January 2016, Johanna Vehkoo, Anu Silfverberg

Suomalaisen marjayrityksen kanssa riitautuneet thaimaalaiset marjanpoimijat valmistautuvat palaamaan Suomeen vaatimaan rahojaan oikeudessa. Poimijoiden riita sotkamolaisen Ber-Exin kanssa nousi Suomessa julkisuuteen syksyllä 2013.
Toimittaja Hanna Nikkanen tapasi Thaimaan Isanissa poimijat, jotka maksavat yhä velkoja Suomen-matkastaan. He olivat pulittaneet välikäsille tuhansia euroja päästäkseen Kainuun metsiin. Kausi päättyi laajaa julkisuutta saaneeseen palkkakiistaan poimijoiden ja Ber-Exin välillä. Poimijoiden mukaan yhtiö jätti palkkioita maksamatta ja antoi huonosti suunnitellun kauden tappioiden kaatua poimijoiden niskaan.
Poimijat eivät ole Suomen lain mukaan työsuhteessa, mutta he eivät tienneet sitä. Suomeen saapuu joka kesä noin 4000 ulkomaista metsämarjanpoimijaa, heistä lähes 90 prosenttia thaimaalaisia. Heidän työnsä ei vastaa mitään muuta Suomessa tunnettua työnteon mallia. He ovat nimellisesti yrittäjiä, mutta käytännössä sidottuja yhteen työnantajaan. Heidän tulonsa järjestää laaja ja ammattimainen rekrytointiverkosto, jonka kautta suomalaiset yritykset veloittavat poimijoilta tuloon liittyvät kulut ja järjestelevät heille lainoja thaimaalaisesta pankista.
Kansainvälinen työjärjestö ILO varoittaa juuri tällaisista verkostoista, joihin liittyy kohtuuttomia velkasuhteita ja tahallista väärän tiedon jakelua.
Nykytilanne ulkoistaa marjabisneksen riskit poimijoille. Heidän asemansa muistuttaa velkaorjuutta.
"Kun 50 poimijan tapausta on tutkittu Suomessa, thaimaalaisten rekrytoijien rooli rahastajina on käytännössä ohitettu”, toimittaja Hanna Nikkanen sanoo.
”Työsuhteettomuuteen ei siihenkään ole puututtu. Poimijoiden oikeuksia yritetään turvata yritysten vapaaehtoisella itsesääntelyllä, mutta se ei näytä toimivan."

Hanna Nikkasen Poimijat avaa rekrytointiketjun vaiheet Thaimaan takamailta Kainuun metsiin. Lue juttu täällä

Thaimaalaisten oikeudenkäynnissä mitataan suomalaisen yksinyrittäjän oikeusturva

23. January 2016, Hanna Nikkanen

Kun syksyllä 2013 viisikymmentä thaimaalaista marjanpoimijaa keskeytti työnsä kainuulaisen marjayrittäjän kanssa syntyneen riidan vuoksi, yllätyin siitä, miten paljon kiukkua se herätti suomalaisissa.
Moni tuntui pitävän loukkaavana sitä, että jokamiehenoikeuden turvin suomalaisia marjoja poimineiden thaimaalaisten tapaukselle ylipäänsä uhrattiin aikaa ja palstatilaa. Onhan Suomessa isompiakin ongelmia, onhan Suomessakin köyhiä duunareita. (Toki poimijat saivat suomalaisilta myös paljon tukea.)
Juttu on tulossa Kainuun käräjäoikeuden käsiteltäväksi tämän vuoden aikana. Kesän 2013 marjanpoimijat vaativat nyt marjayrittäjältä maksamattomia palkkioita sekä sopimuksen kohtuullistamista. Kohtuullistaminen tarkoittaisi käytännössä korvauksia siitä, että poimijoiden mukaan yritys pimitti heiltä tietoa marjatilanteesta ja esti heitä siirtymästä paremmille marja-apajille. Huonosti suunnitellun kauden tappiot koituivat velkaantuneiden poimijoiden itsensä maksettaviksi.
Poimijoiden paluu tulee varmasti kuumentamaan tunteita. Ymmärrän, että se voi vaikuttaa myrskyltä vesilasissa. Joistakin kymppitonneista taistellaan jo kolmatta vuotta, ja juristien palkkiot juoksevat.
Tapaus voi kuitenkin olla yllättävän tärkeä suomalaisen työelämän kannalta. Suomen-matkansa vuoksi velkaantuneet marjanpoimijat tekevät työtään itsenäisinä yrittäjinä, vailla työsuhteen tuomaa turvaa. Samalla he ovat kuitenkin alttiita työn tilanneen yrityksen oikuille. Tällainen näennäisyrittäjyys on tulevaisuudessa yhä useamman pienipalkkaisen suomalaisen osa: fillarilähetin, siivoojan, valokuvaajan ja rakennusmiehen.
Marjaoikeudenkäynnissä mitataan siis yksinyrittäjän oikeusturvan rajoja. Miten suuria riskejä työn tilaaja saa ulkoistaa heikommassa neuvotteluasemassa olevalle alihankkijalle? Kuka suojelee yksittäistä alihankkijaa, jos palkkiot jäävät maksamatta?
Sitä ratkaisua odotetaan kymmenissä vaatimattomissa kodeissa ympäri Koillis-Thaimaata. Syytä jännitykseen olisi aika monella suomalaisellakin.

Suomalaiset viranomaiset pimittävät julkisia asiakirjoja

17. joulukuuta 2015, Ilkka Pernu

Aamulehden toimittaja Taneli Koponen kertoi tällä viikolla, että Puolustusvoimat ei ole päästänyt häntä pääesikuntaan katsomaan pyytämiään kuitteja ja muita asiakirjoja. Julkisuuslain mukaan kuka tahansa voi käydä katsomassa julkisia asiakirjoja.

Myös Long Playn Fennomania-artikkelin teossa törmättiin toistuvasti tilanteisiin, joissa pyydettyjä tietoja ei annettu, vaikka lain mukaan olisi pitänyt.

Hanna Nikkanen, millaisista tiedoista oli kyse?

”Ryhdyin loppukeväästä 2015 tekemään kunnille tietopyyntöjä niiden Fennovoima-osakkuuden valmistelun tausta-aineistoista. Minua kiinnosti nähdä, millaisin kannattavuuslaskelmin ja riskianalyysein kunnanhallituksissa oli päätetty puoltaa ydinvoimalaosuuden ostamista tai luopua suunnitelmasta. Näitä laskelmia valtuutetutkaan eivät olleet saaneet nähdä, vaan he nojasivat äänestyspäätöksessään yleensä puolueidensa ’sisäpiiriläisten’ suosituksiin. Otin lopulta työn alle kolme pohjoispohjanmaalaista kuntaa: Pyhäjoen, Kalajoen ja Haapaveden. Yksikään kunnanjohtajista ei välittänyt pyytämiäni asiakirjoja. Vastaukset viipyivät, ja kun lopulta sain ne, niissä käsiteltiin ihan muita asioita. Muutaman viestin tai puhelun jälkeen vastaukset yleensä tyrehtyivät kokonaan.”

Mistä kunnanjohtajien haluttomuus noudattaa julkisuuslakia johtuu?

”He joko eivät tunne julkisuuslakia tai teeskentelevät ymmärtämätöntä. Puhtaaseen tietämättömyyteen en usko, sillä vaikutelmaksi jäi, että kunnanhallitukset olivat tarkoituksella tehneet päätöksiä tavoilla, joista ei jäisi kirjallisia todisteita. Esimerkiksi Fennomania-jutussa mainittu keskeinen konsulttiselvitys oli tilattu Ernst&Youngilta vain suullisena esityksenä, josta ei tehty tallenteita, ja myös päätös sen tilaamisesta on salaperäisesti kadonnut. Kulutin tähän vääntöön useita kuukausia. Viivytystaktiikka toimi, ja lopulta jätin kyselyt sikseen.”

Vaihtoehtona olisi kai ollut uhkailla kunnanjohtajia oikeudella.

”Se olisi ollut periaatteen tasolla oikea ratkaisu, mutta hidasta ja – jo asiaan kuluvan oman työaikani vuoksi – kallista. Päädyin priorisoimaan sitä, että juttu saadaan tehtyä. Se onnistui myös ilman kunnanjohtajien yhteistyötä, vaikka toki julkisuuslain polkeminen kunnissa jäi kismittämään.”
”Hatunnostoni muun muassa Hufvudstadsbladetin Tommy Pohjolalle, joka on vastaavassa tilanteessa jaksanut viedä asiakirjajulkisuusasian hallinto-oikeuteen – ja voittanut siellä. Jutussa oli vastapuolena Helsingin kaupunki; asia käsitteli metron automatisointia, ja aikaa alkuperäisestä tietopyynnöstä oikeuden päätökseen kului 2,5 vuotta.”

Kuinka usein olet urallasi törmännyt julkisuuslakiin liittyviin ongelmiin?

”Käytännössä koko ajan. Olen tänä vuonna tehnyt tietopyyntöjä niin ministeriöihin kuin kuntiinkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Vastaukset saapuvat lähes aina myöhässä – silloinkin, kun kyse olisi helposti selvitettävästä asiasta. Juuri nyt odotan Suomen Bangkokin-suurlähetystön vastausta tietopyyntöön, jonka tein ensimmäistä kertaa elokuussa. Asian hoitaminen veisi heiltä korkeintaan kymmenen minuuttia ja lain mukaan se olisi kuulunut hoitaa kahdessa viikossa.”

Millaisena ongelmana näet tietojen pimittämisen toimittajilta?

”Aika mielettömän suurena. Suomi markkinoi itseään läpinäkyvyyden ja demokratian edelläkävijämaana – ja monessa asiassa sitä olemmekin – mutta viranomaisten ymmärrys julkisuuslaista tai kunnioitus sitä kohtaan on onnettoman huonoa.”
”Viivyttely, pompottelu ja tahallinen väärinymmärtäminen onnistuvat valitettavan hyvin karkottamaan toimittajat arkojen aiheiden parista, koska useimmiten uutistoimituksella ei vain ole aikaa odotella tietoja kuukausikaupalla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tietopyynnöistä puhutaan paljon enemmän, ja ymmärtääkseni niiden noudattamatta jättämisestä koituu viranomaiselle helpommin seuraamuksia.”
”Julkisuuslaki ei koske vain mediaa, vaan kaikkia suomalaisia, joille lain pitäisi taata läpinäkyvä hallinto. Fennovoiman tapauksessa kuntalaisten olisi mitä olennaisinta saada tietää, ovatko Fennovoiman, paikallisten energiayhtiöiden tai konsulttien poliitikoille antamat tiedot olleet todenmukaisia, kun kuntalaisten rahoilla otettiin mahdollisesti hyvinkin suuria ja pitkäkestoisia riskejä.”

Hanna Nikkanen tutki Fennovoimaa keväällä ja kesällä 2015. Lue ”Fennomania” täältä.

Toistuvia yksittäistapauksia

4. joulukuuta 2015, Kukka Ranta

Suomessa on tilastoitu viharikoksiin lukeutuvia rasistisista rikoksia vuodesta 2008 lähtien, ja niiden määrä on pysynyt suurin piirtein samalla tasolla, seitsemänsadan rikoksen hujakoilla vuodessa. Poliisiammattikorkeakoulun syksyn 2015 selvityksen selvityksen mukaan viime vuonna viharikosten määrä hieman laski edellisvuodesta.
On kiinnostava nähdä tämän vuoden luvut, kun tietää mitä kaikkea vastaanottokeskusten ympärillä on viime aikoina tapahtunut. Tilastoluvut eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä kaikkia maahanmuuttajiin kohdistuvia rikoksia ei luokitella rasistisiksi rikoksiksi, vaikka rasistinen motiivi olisi ilmeinen.
Periaatteessa rasistisen motiivin pitäisi automaattisesti koventaa rangaistusta. Rangaistuksen koventamisperusteita täsmennettiin viharikosten osalta vuonna 2011, Tuija Braxin (vihr) toimiessa oikeusministerinä. Tavoitteena oli, että rangaistuksia koventamalla viharikokset vähenisivät. Tämä syksy on kuitenkin herättänyt miettimään, eikö rasistisia rikoksia tunnisteta.

Syyskuussa Kiteellä alaikäisten ulkomaalaisten opiskelijoiden majoituskeskuksen ikkuna rikottiin heittämällä sisään metalliesine. Talon seinään maalattiin rasistisia merkkejä. Poliisi tutkii tapausta kotirauhan rikkomisena ja vahingontekona. Rikoskomisarion mukaan ”töhrityt symbolit eivät olleet varsinaisen uhkaavia”. Kansanopistossa turvapaikanhakijoita kouluttava opettaja kuvaili tekoa ”humalaisten nuorten hölmöilyksi”.
Syyskuussa 50-vuotias mies ajoi päihtyneenä taksilla Kouvolan hätämajoituskeskuksen pihaan ja heitti polttopullon ovelle. Kaakkois-Suomen poliisi luonnehti iskua ”yksittäiseksi tapaukseksi”. Syyttäjä vaati kolmen vuoden tuomiota törkeän tuhotyön yrityksestä, mutta oikeus katsoi ettei rikos ollut törkeä. Se kuitenkin kovensi tuomiota koska teolla oli rasistinen motiivi.
Myös lokakuussa Hämeenlinnassa Lammin vastaanottokeskuksen asuntoon tehty polttopulloisku oli Hämeenlinnan kaupungin johdon mielestä ”yksittäinen tapaus”. Vastaanottokeskuksessa asuu noin 70 turvapaikanhakijaa ja heidän joukossaan on monia lapsiperheitä. Tekijöitä epäillään törkeän tuhotyön yrityksestä.
Lokakuussa SPR:n Hennalan vastaanottokeskuksen ulkomaalaistaustaisia vapaaehtoistyöntekijöitä heitettiin ohiajavasta autosta olutpulloilla, aivan vastaanottokeskuksen lähellä. Yksikön johtaja piti tekoa ”yksittäisenä typeränä temppuna”, eikä poliisi ole tavoittanut tekijöitä.
Marraskuussa heti Pariisin iskujen jälkeen Hennalassa kolme ikkunaa rikottiin heittämällä tiiliä sisään keskellä yötä, jolloin sisällä oli turvapaikanhakijoita. Tätä tapausta poliisi tutkii törkeänä kotirauhan rikkomisena.
Marraskuussa Kangasalla Kaivannon vastaanottokeskuksen pihalla kolme suomalaista miestä pahoinpiteli keskellä yötä yhden turvapaikanhakijan puukolla ja nyrkein sairaalakuntoon. Poliisi tutkii tapausta törkeänä pahoinpitelynä.
Marraskuussa Imatralla pilottitakkeihin ja barettipäähineisiin pukeutuneet ihmiset heittivät keskiyön jälkeen vastaanottokeskuksen sisään savupommin, minkä jälkeen koko keskus evakuoitiin välittömästi. Poliisi tutkii tekoa tuhotyön yrityksenä.
Ylivieskassa turvapaikanhakijoiden majoitustilan seinään heitettiin loka-marraskuun vaihteessa kolme polttopulloa. Sisällä oli sata yöpyjää, heidän joukossaan 14 alaikäistä turvapaikanhakijaa. Tässä tapauksessa poliisi sentään epäili, että iskun motiivina oli maahanmuuttovastaisuus. Tapauksen tutkinta on yhä kesken.
Marraskuussa viisi miestä yritti polttopulloiskua Oulun Heikinharjussa sijaitsevaan vastaanottokeskukseen. Tekijöitä epäillään törkeän tuhotyön yrityksestä. Virkavalta kuvaili Kaleva-lehdelle viittä 20-24-vuotiasta tekijää ”nuorehkoiksi”, jotka saivat ”päähänsä kokeilla kotikutoista pulloa”. Heitto oli vajaa, pullo ei osunut seinään, se sammui itsestään eikä palava neste ehtinyt edes syttyä. ”Tekijät eivät osanneet kertoa järkevää selitystä teolleen. Erityistä maahanmuuttovastaisuutta ei heidän kertomanaan ole ilmennyt. Osa tekijöistä on ollut varsin vahvassa humalassa”, Kaleva kirjoitti.

Turvapaikanhakijoihin tänä syksynä kohdistuneita iskuja yhdistää se, että niitä pidetään yksittäistapauksina, vaikka poliisilla on selkeä ohjeistus viharikoskoodin käyttämiseen rikosilmoitusta kirjatessa. Poliisin lisäksi syyttäjät ja tuomarit saattavat sivuuttaa vihamotiivin rikoksen taustalla. Rasistisen motiivin tulisi koventaa tuomittavaa rangaistusta, mutta näyttää siltä, että se jätetään kerta toisensa jälkeen huomioimatta.
Niin kauan kuin yhteiskunta ummistaa silmänsä rasistisin motiivein tehdyiltä rikoksilta, kytevät ongelmat saattavat vain pahentua. Jotain pitäisi siis tehdä. Mallia voisi ottaa länsinaapurista.
Ruotsissa on tapahtunut samanlaisia hyökkäyksiä turvapaikanhakijoita kohtaan kuin tänä syksynä Suomessa, tai itse asiassa rajumpiakin. Pelkästään lokakuun aikana Ruotsissa paloi kymmenen pakolaisten majapaikkaa, ja paloja tutkitaan tuhopolttoina.
Lokakuussa netin äärioikeistolaisia rasistisia vihapuheita ja natsismia sympannut mies teki raa’an koulusurman Tukholman Kronogårdenin lähiössä. Kyseessä oli rasistinen viharikos, koska tekijä valitsi kohteekseen maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Ruotsin ja Suomen suurin ero on viranomaisten suhtautumisessa viharikoksiin. Ruotsissa rasistisia viharikoksia selvittää erillinen poliisiyksikkö. Sitä johtava Daniel Goldman esitti hiljattain, että viharikosyksikkö pitäisi perustaa jokaiseen poliisipiiriin. Osa ruotsalaiskunnista on päättänyt salata vastaanottokeskusten sijainnin turvatakseen ihmishenkiä.
Suomessa työskentelee yhteensä kolme nettipoliisia, joiden työkenttänä on koko maa. Poliisin määrärahoja on viime vuosina leikattu rajusti, ja resurssit ovat täysin riittämättömät rasistisen vihapuheen valvontaan.
Vikaa on varmasti myös asenteessa. Suomessa rasistisiin vihapuheisiin ei juuri reagoida, rasistisia rikoksia ei riittävästi ehkäistä, ja kun rasistinen rikos sitten jossain tapahtuu, sitä pidetään humalaisten nuorten miesten hölmöilynä tai ikävänä yksittäistapauksena.

JUTTUA ON KORJATTU 8.12. Jutussa luki virheellisesti, että Kymenlaakson käräjäoikeus ei ottanut huomioon Kouvolan polttopulloiskun rasistista motiivia. Syyttäjä vaati kolmen vuoden tuomiota törkeän tuhotyön yrityksestä, mutta oikeus katsoi ettei rikos ollut törkeä. Se kuitenkin kovensi tuomiota koska teolla oli rasistinen motiivi.

Teksti perustuu yhdessä Mikael Brunilan ja Pontus Purokurun kanssa tehtyyn taustatutkimukseen. Juttuun on haastateltu asiantuntijana Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Päivi Mattilaa.

Lisää kirjoittajalta

Maahanmuuttokriitikon pahin vihollinen: SPR

26. marraskuuta 2015, Johanna Vehkoo

Lastenvaatefirma Reima kertoi torstaina Facebookissa lahjoittaneensa 5 000 euron edestä vaatteita Suomen Punaiselle Ristille. Päivityksestä tykkäsi alle tunnissa liki 700 ihmistä, mutta kommenteissa jyräsivät kovaääniset kriitikot, jotka ilmoittivat ryhtyvänsä välittömästi boikotoimaan yritystä. Heitä häiritsi, että vaatteet saattaisivat mennä turvapaikanhakijoille tai muille ulkomaalaisille. Suomen Punainen Risti on heistä paha ja vahingollinen järjestö, joka hyysää pakolaisia ja heittää suomalaisten antamia lahjoitusvaatteita kaatopaikoille.

Punaisen Ristin toiminnasta kertovien uutisten alle on alkanut ilmaantua saman sävyistä kommentointia. Mistäköhän tämä johtuu?
Laajempi kuva alkaa paljastua, kun etsii Googlella Hommaforumilta mainintoja SPR:stä. Vuodelta 2013 osumia löytyy alle 20 kappaletta ja vuodelta 2014 vain hiukan enemmän. Mutta kun haku rajataan vuoteen 2015, tuloksia tulee tuhansia.
Punaisen Ristin parjaaminen Hommalla on totisesti ottanut tuulta alleen kuluvana vuonna, kun SPR on perustanut Suomeen kymmeniä uusia vastaanottokeskuksia. Aina kun uudesta keskuksesta uutisoidaan, joku avaa Hommalla keskusteluketjun aiheesta. Hommalaisille SPR on "vastenmielinen järjestö", joka saa aikaan "oksennusrefleksin".
Kun Hommalla keskustellaan SPR:n saamasta vihaisesta palautteesta liittyen vastaanottokeskuksiin, nimimerkki Unelma sirpaleina kehottaa lähettämään lisää ja liittää avuliaasti mukaan palautelomakkeen verkko-osoitteen.
Nimimerkki Assyrialainen ehdottaa, että hommalaiset liittyvät porukalla SPR:n paikallisjärjestöihin ja valtaavat järjestön. Hän ehdottaa, että jatkokeskustelut aiheesta käydään Homman suljetuissa ketjuissa.

Vihan kohde voi tuntua hämmentävältä: miksi juuri SPR, joka tekee hyväntekeväisyyttä niin Suomessa kuin pakolaisten lähtömaissa?
Syyskuussa uutisoitiin, miten yhtä SPR:n työntekijää heiteltiin kivillä Lahdessa. Helsingissä lipaskerääjä kertoi joutuneensa uhkailujen kohteeksi. Hän osallistui vapaaehtoisena Nälkäpäivä-keräykseen, jonka tarkoituksena on auttaa pakolaisia eri puolilla maailmaa. Rahastosta autetaan myös suomalaisia, jotka ovat esimerkiksi menettäneet kotinsa tulipalossa.
Eikös maahanmuuttokriitikoiden argumentti ollut, että ihmisiä pitää auttaa lähtömaissa, jotta heidän ei tarvitsisi tulla tänne suomalaisten idylliä sotkemaan? Vai olisiko sittenkin niin, että todellisuudessa maahanmuuttokriitikoiden mielestä ketään ei-suomalaista ei pidä auttaa yhtään missään.

Tärkeintä on pöhinä

13. marraskuuta 2015, Johanna Vehkoo

Helsingissä järjestettiin taas Slush, ja se tarkoittaa sitä, että on "pöhinää ilmassa". “Ja sehän on tärkeintä”, sanoi entinen pääministeri, nykyinen Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen Slushissa torstaina.
Slushista on tullut valtava mediatapahtuma. Jo viime vuonna tapahtuman järjestäjien omien laskelmien mukaan viime vuonna paikalla oli 700 toimittajaa, jotka saivat aikaan yli 2500 juttua. Omiin silmiini ei osunut montakaan kriittistä artikkelia.
Nyt olen lukenut myös ihan pätevää kritiikkiä, mutta hype ei näytä laantuneen. Slushista tehdään joka vuosi enemmän juttuja, ja niistä aivan liian monessa mainitaan toiveikas sanapari “Uusi Nokia”.
Slushin lavoilla hihkutaan ja läpsitään ylävitosia, toistellaan awesomea ja amazingia. Siellä pyörii tyyppejä, joiden titteli on chief evangelist.
Monia koko Slush tuntuu ärsyttävän. Onhan tuollainen niin perin epäsuomalaista, ettei se ole ihmekään.

Startupit ovat niin muodikkaita, että perinteiset suuryrityksetkin haluavat nyt larpata startupia. Slushissa pyöriessä voi jo törmätä helpommin Finnairiin, Elisaan ja Koneeseen kuin sellaiseen pikkufirmaan, joka luo jotakin oikeasti uutta.
Oikeastaan Slush onkin yritys- ja rekrytointimessut taitavasti brändättynä. Jos tapahtuman nimi olisi vaikka "Helsingin yritys- ja rekrytointimessut 2015", tuhannet ihmiset tuskin matkustaisivat sen takia Helsinkiin marraskuussa.
Viime vuoden Slushissa koin samoja epäuskon ja turhautuneisuuden tunteita kuin käydessäni Piilaaksossa, joka tietenkin on Slushin ideologinen isänmaa.
Molemmat pursuavat yrityksiä, jotka hankkivat miljoonia ratkoakseen ensimmäisen maailman ongelmia, jotka eivät ole ongelmia ensinkään. Tänä vuonna Slushissa oli paljon puhutun Woltin lisäksi useita muitakin firmoja, joiden liikeidean ydin on ratkaista helsinkiläisten ahdistus tilanteessa, jossa pitäisi saada ravintolaruokaa kotiin kuljetettuna.
Oma mutu-tuntumani oli kuitenkin, että tänä vuonna täysin mitättömiä asioita tekeviä startupeja oli entistä vähemmän, kun taas yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia ratkovien määrä oli kasvanut. Tämä ilmiö, jota voisi kutsua vaikka Slushin aikuistumiseksi, on enimmäkseen jäänyt huomaamatta sekä tapahtuman hypettäjiltä että kriitikoilta.
Slushissa nimittäin puhuttiin esimerkiksi siitä, millä tavoin teknologialla voidaan auttaa pakolaisia. Kansalaisjärjestöt esittelivät ongelmia, joihin ne pyysivät koodareilta ratkaisuja. Esimerkiksi Kenian World Vision toivoisi teknologiasta apua puhtaan veden jakelun ongelmiin.
Rahoitusta oli hakemassa startupeja, jotka pyrkivät ratkaisemaan ihan todellisia ongelmia: WeFarm välittää tekstiviestitse neuvoja ja tietoa maanviljelijöille kehitysmaissa. Maailmassa on 2,5 miljardia pienviljelijää, joista valtaosalla ei ole pääsyä internettiin. Ubongo Kids tekee oppimisesta hauskaa Tansaniassa. Suomalaisten, kiinalaisten ja vietnamilaisten perustajien Entocube on pohtinut, mistä maailman keskiluokkaistuvalle väestölle saadaan proteiinia, kun se alkaa sitä vaatia. Vastaus: hyönteisistä. Maapallo ei kestä enää suurta määrää uusia pihvinsyöjiä.
Slushilla on potentiaalia myös muuhun kuin pelifirmojen mainostamiseen, mutta tämä ei näy julkisuudessa. On kai selvää, että jos yhteiskunnallinen ja sosiaalinen merkitys olisi Slushissa se pääjuttu, Slushia ei pian olisi. Afrikan vesiongelmat eivät houkuta sijoittajia samaan tapaan kuin pelit ja vehkeet.

Tänä vuonna myös yliopistotutkijat pääsivät Slushissa pitchaamaan. He esittivät ideansa muutamassa minuutissa yleisölle ja tuomaristolle, jonka tehtävä oli pohtia, voisivatko hankkeet saada rahoitusta.
Aika outo klangihan siitä kieltämättä syntyy, kun selvästi asiansa osaava aivotutkija etsii Slushin lavalta rahoitusta tutkimukselleen samana päivänä kun yliopistolaiset esittivät poliittista lakkoa vastalauseena koulutusleikkauksille. Niiden seurauksena Helsingin yliopisto joutuu kenties irtisanomaan peräti 1200 ihmistä.
Helsingin yliopiston messuosastolla sain kuulla, että yliopisto on vasta alkutekijöissään tutkijoiden innovaatioiden kaupallistamisessa, mutta että tänä vuonna on syntynyt jo kaksi uutta firmaa ja muutama lisää on kehitteillä. Yliopiston on kuulemma pakko löytää uusia rahoituksen lähteitä.
Science Pitching -kilpailun tuomaristo moitti tutkijoita siitä, että liian moni heistä haki rahoitusta perustutkimukselle eikä valmiille liikeidealle. On käymässä niin, että perustutkimusta ei halua rahoittaa kukaan, eivät enkelisijoittajat eikä valtiovalta, vaikka ilman perustutkimusta ei synny innovaatioita.
Mutta onneksi pöhinä on tärkeintä.

Syyttäjän Ulvila-avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

11. marraskuuta 2015, Ari Lahdenmäki

Syyttäjien uusi Ulvilan surman avaintodistaja kapellimestari Raine Ampuja näyttää Long Playn tietojen mukaan olevan myös amatöörisalapoliisi. Hän on kommentoinut murhatutkintaa rikosharrastajien Murha.info-keskustelufoorumissa nimimerkillä Alpo Holisti.
Raine Ampuja on kertonut käyttäneensä nimimerkkiä Jalmari Pipo lentosimulaattoriharrastuksessaan. Elokuussa 2013 on Twitteriin liittynyt nimimerkki Alpo Holisti, jonka käyttäjätunnus on @jalmaripipo.
”Alpo Holisti” kirjoitti rikosharrastajien Murha.info-keskustelufoorumiin jo 2012 teorioita siitä, että hätäpuhelu olisi osin ennalta nauhoitettu. Kun syyttäjä alkoi kesäkuussa tutkia Ampujan väitteitä, Alpo Holisti vaikeni Murha.infossa.
Syyttäjät hakivat keväällä korkeimmalta oikeudelta valituslupaa Vaasan hovioikeuden tuomioon, joka totesi Anneli Auerin syyttömäksi miehensä murhaan. Valituslupahakemuksen mukaan Auer on nauhoittanut surmayönä soittamansa hätäpuhelun osin etukäteen. Väitettään syyttäjä tukee muun muassa Ampujan todistelulla.
Kihlakunnansyyttäjä Kalle Kulmala sanoo Long Playlle, ettei ole tietoinen Ampujan salapoliisiharrastuksesta mutta ettei sillä ole asiassa merkitystä.
”En osaa sanoa. Minulla ei ole varmaa tietoa. Ampuja esitti havaintojaan syyttäjälle, ja niiden perusteella päätettiin koota tukijaryhmä. Yhden henkilön varaan ei tässä vaiheessa asiaa voitu jättää”, Kulmala sanoo.

Poliisi kuulusteli Raine Ampujaa lisätutkintaa varten todistajana sähköpostitse. Ampuja kertoo kokemuksestaan äänten analysoinnin parissa kuulustelupöytäkirjassa.
”Kapellimestarin työ perustuu nimenomaan äänten erotteluun. Lisäksi olen toiminut säveltapailun ja sovituksen opettajana mm. Sibelius-Akatemissa”, Ampuja sanoo.
Hän viittaa myös Voice FM:n nettisivujen uutiseen, jossa aivotutkija, dosentti Minna Huotilainen sanoo, että kapellimestarit voivat keskittyä oikeanpuoleisiin soittajiin ”vaimentamalla” vasemmanpuoleiset soittajat ja ”vahvistamalla” oikeanpuoleiset.
Ampujan lisäksi tutkijaryhmään kuuluivat keskusrikospoliisin (KRP) äänitutkija Tuija Niemi, Tampereen teknillisen yliopiston signaalikäsittelyn apulaisprofessori Tuomas Virtanen, säveltäjä Otto Romanowski, Aalto-yliopiston mediatekniikan laitoksen professori Tapio Lokki, Studio Kekkonen -musiikkistudion omistaja ja pääkäyttäjä Mikko Raita sekä musiikin maisteri, tuottaja Markku Veijonsuo.
Kulmalan mukaan syyttäjä ei valinnut lähinnä muusikoista koostuneen tutkimusryhmän muita jäseniä. Tekikö sen Ampuja itse? Kulmala sanoo, ettei tiedä. Long Play yritti kysyä asiaa Ampujalta tiistaina mutta hän ei vastannut soittopyyntöön, puheluihin eikä tekstivistikysymkseen.
KRP:n äänitutkija Tuija Niemi puolestaan kertoo, ettei hänellä ole lupa kommentoida tutkintaa medialle vaan että tehtävä kuuluu syyttäjälle.
Syyttäjien valituslupahakemukseensa liittämän kirjelmän mukaan Niemi tuli Ampujan yhteydenoton jälkeen samaan tulokseen kuin Ampuja. Myöhemmin Ampuja, Lokki, Romanowski ja Raita laativat lausunnon, jonka mukaan hätäpuhelu on osin ennalta nauhoitettu.
Tuija Niemi on kuunnellut hätäpuhelua runsaasti. Vuonna 2006 kun poliisi epäili, että Ulvilan murhan teki taloon tunkeutunut hyökkääjä, Niemi ilmoitti kuulevansa nauhalta ulkopuolisen hyökkääjän sekä kamppailun ääniä.
Vuonna 2009 poliisi alkoi epäillä, että Anneli Auer onkin miehensä murhaaja. Niemi laati hätäkeskusnauhasta uuden arvion, jonka perusteella hän ei kuullutkaan siltä ulkopuolisten ääniä. Vuonna 2011 syyttäjä esitti ensi kertaa, että Auer olisi nauhoittanut surman etukäteen. Väite oli peräisin Auerin pojan kertomuksesta; lapsi oli tekoaikaan seitsenvuotias. Tuija Niemi kuunteli taltion jälleen ja löysi siitä tällä kertaa merkkejä etukäteen nauhoitetuista osuuksista.
(Niemi on koulutukseltaan foneetikko, eikä hänellä ole ääniteknistä koulutusta.)
Oikeus ei uskonut, että hätäkeskuspuhelu olisi sisältänyt ennalta äänitettyjä osioita. Siitä ei ole antanut viitteitä myöskään FBI:n laboratoriossa tehty tallenteen tutkimus.
Long Playn pitkä artikkeli Taksikuski kertoo Auerin pojan kertomuksesta niin ikään kummunneesta, erikoisesta seksuaalirikostutkinnasta.

Auerin puolustus hankki syksyllä asiantuntijalausunnon äänisuunnittelija Micke Nystörmiltä. Lausunto on osa Auerin asianajajan Juha Mannerin korkeimpaan oikeuteen perjantaina 6. marraskuuta jättämää vastausta.
Nyströmin mielestä taltiosta ei ole kuultavissa viitteitä siitä, että se sisältäisi ennalta äänitettyjä osia. Korkein oikeus päättää aikanaan, antaako se syyttäjille valitusluvan.

Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski täältä.

Bulgaria hautasi umpikorruptoituneen voimalahankkeen – Fennovoima palkkasi skandaalissa ryvettyneen konsultin hallitukseensa

22. lokakuuta 2015, Hanna Nikkanen

Moni ajattelee, ettei Suomi voi enää irtautua Rosatomin ydinvoimalahankkeesta. Mutta on niin tehty muuallakin. Bulgarian parlamentti hautasi Rosatomin kalliin voimalahankkeen, joka oli lopulta umpikorruptoitunut. Yksi skandaalin päähenkilöistä istuu nyt Fennovoiman hallituksessa.

Belenestä piti tulla aikansa turvallisin ydinvoimala. Bulgarian pohjoisrajalle rakennettavaa voimalaa suunniteltiin jo 1970-luvun alussa, mutta verkkaisesti edennyt hanke ei ehtinyt valmiiksi ennen Neuvostoliiton romahtamista. Kymmenisen vuotta sitten venäläinen Rosatom ja Bulgarian valtion energiayhtiö NEK sopivat kesken jääneen hankkeen jatkamisesta. Mukana oli myös suomalainen Fortum: se allekirjoitti vuonna 2010 Rosatomin ja NEK:n kanssa sopimuksen yhteistyöstä. Fortum oli määrä toimia Belenen teknologia- ja turvallisuuskonsulttina, ja se varaisi mahdollisuuden prosentin omistusosuuteen.

Belenestä kasvoi yksi Bulgarian lähihistorian suurimmista korruptioskandaaleista. Tarinan päähenkilöitä olivat yhdysvaltalais-australialaisen konsulttiyhtiö WorleyParsonsin ydinvoimajohtaja Djurica Tankosic sekä hänen entinen liikekumppaninsa Bogomil Manchev. Tarina on pitkä ja monipolvinen, mutta sen pihvi on tässä:
NEK tilasi vuonna 2005 laajan ja jatkuvan konsulttipalvelun yhtiöltä, jota Manchev ja Tankosic tuolloin yhdessä pyörittivät. Sopimuksen mukaan firma hoitaisi käytännössä kaikki NEK:lle kuuluvat tehtävät: lakipalvelut, viranomaiskontaktit, ympäristöselvitykset ja venäläisten teknisten asiakirjojen arvioinnin. Se tekisi jopa PR-työtä voimalan puolesta.
Konsulttisopimus siirtyi myöhemmin WorleyParsonsille, Djurica Tankosicin mukana. Yhtiö teetti suuren osan tilatuista selvityksistä Manchevin firmalla. NEK:n kirjanpidon mukaan WorleyParsons laskutti palveluksistaan Bulgarialta runsaan kuuden vuoden aikana yli 200 miljoonaa euroa.
Sitten vuonna 2010 WorleyParsons perusti yhteisyrityksen Rosatomin tytäryhtiön kanssa. Firmaa oli enää vaikea uskoa puolueettomaksi arvioijaksi, mutta konsulttisopimusta kuitenkin jatkettiin. Bulgarian median mukaan maksut juoksivat WorleyParsonsille senkin jälkeen, kun maan hallitus oli jo käynnistänyt prosessin Belene-hankkeen jäädyttämiseksi. Myöhemmin, kun hankkeen budjetti oli paisunut huomattavasti, oppositio kiinnitti huomiota yksittäisten selvitysten hintalappuihin: miten esimerkiksi yhteen ympäristöselvitykseen oli saatu uppoamaan yli miljoona euroa, kun toisessa voimalassa vastaavan selvityksen hinta oli ollut yli 20 kertaa pienempi? Lisäksi ympäristöjärjestöjen mukaan Beleneä koskevat selvitykset olivat hyvin pinnallisia eikä niiden perusteella olisi pitänyt näyttää voimalalle vihreää valoa.

Haastattelemani bulgarialaislähteet korostavat, että ongelma on Bulgariassa yleinen, ja Belenen erottaa tässä suhteessa muista voimalahankkeista vain poikkeuksellisen suuri mittakaava.
Bogomil Manchev tunnetaan yhtenä Bulgarian energiamafian kolmesta kärkimiehestä. Niin häntä luonnehti muun muassa Yhdysvaltain Sofian-lähetystön vuonna 2006 laatima salainen korruptioraportti, jonka Wikileaks myöhemmin julkisti. Raportin mukaan Bulgariassa "...kourallinen toimijoita pitää julkisia hankintasopimuksia kuristusotteessaan ja käyttää kohtuuttoman suurta vaikutusvaltaa hallinnon päätöksentekijoihin ja maan energiapolitiikkaan".
Saman sähkeen mukaan Tankosic puolestaan oli WorleyParsonsin Bulgarian-toimiston linkki energiamafiaan. WorleyParsonsin edeltäjä Parsons E&C, jota Tankosic johti, jakoikin Bulgarian puolustusministeriön korttelissa sijaitsevan toimiston Manchevin yhtiön kanssa. Myöhemmin WorleyParsons on pitänyt toimistoaan suoraan Belenen rakentajan, Rosatomin tytäryhtiö Atomstrojeksportin toimiston alapuolella.
"Mistään Beleneen liittyvistä julkisista asiakirjoista ei löydy Tankosicin nimeä”, hanketta seurannut asiantuntija sanoo. ”Niissä esiintyy aina alihankkijoita, yksittäisiä asiantuntijoita, auditoijia. Mutta hän oli aina paikalla kaikissa Beleneen liittyvissä tapahtumissa."
Vyyhdin käsittely on Bulgariassa kesken, mutta tämä on maan median ja Long Playn haastattelemien paikallisten asiantuntijoiden mukaan kiistatonta: vanhat liikekumppanukset Manchev ja Tankosic onnistuivat kanavoimaan umpikorruptoituneesta NEK:sta satoja miljoonia euroja omille yrityksilleen. He olivat pukkeja kaalimaan vartijoina: kun Bulgarian valtion piti hyväksyä Rosatomin suunnitelmia, Manchev ja Tankosic edustivat sekä Rosatomia että Bulgariaa.
Belene kuopattiin maan parlamentin päätöksellä helmikuussa 2013.
Kesällä 2013 Bogomil Manchev sai syytteen kavallukseen yllytyksestä ja ympäristöraporttien väärentämisestä Belenessä. Myös WorleyParsonsin maajohtaja sekä kaksi NEK:n johtajaa pidätettiin tutkinnan aikana. Manchevin oikeudenkäynti on kesken.

Fennovoiman Pyhäjoelle suunnittelema ydinvoimala oli hilkulla kaatua kahdesti viime kesän aikana: asian sinetöivä päätös kirjoitettiin jo valmiiksi työ- ja elinkeinoministeriössä. Kahdesti hanke myös pelastui, aina aivan viime hetkellä.
Moni mukanaolija arvelee, että nyt katuminen olisi jo myöhäistä. Naimakauppa voimalaa rakentavan ja rahoittavan, Putinin alaisuudessa toimivan energiajätti Rosatomin kanssa vaikuttaa pysyvältä. Mutta Belenen tarina todistaa, että Rosatomista voi erotakin. Kalliiksi se toki on Bulgariassa tullut.
Fennovoiman Hanhikivi 1 -hankkeella ja Belenellä on muuten yllättävän paljon yhteistä. Fortum on häärännyt molemmissa hankkeissa. Ainakin Turussa konsulttiyhtiö Pöyryllä on ollut samantyyppinen rooli kahden osapuolen konsulttina, joka WorleyParsonsilla oli Bulgariassa. Tärkein yhteys on kuitenkin itse Djurica Tankosic. Hänet valittiin Fennovoiman hallituksen jäseneksi huhtikuussa 2014, kun WorleyParsons oli tullut Rosatomin kautta hankkeeseen mukaan neuvonantajaksi. Myöhemmin Tankosicin rooli Fennovoiman hallituksessa vaihtui varajäseneksi.
Heinäkuun 2015 alussa Fennovoima joutui selittämään, ettei se ollut tiennyt kroatialaisen yllätysosakkaansa Migritin venäläistaustasta – asia olisi selvinnyt parilla nopealla Google-haulla. Kolme viikkoa myöhemmin Österbottens Tidning nosti esiin Tankosicin roolin Beleneä ympäröivässä korruptiovyyhdessä, ja jälleen Fennovoima vakuutti, ettei ollut tiennyt. Yhtiö antoi ymmärtää, että molemmat yhteistyötahot olivat löytyneet Rosatomin kautta. Belenen farssi ei ole ollut ydinvoima-alalla mikään salaisuus, ja Tankosicin nimi on monille suomalaisille ydinvoima-alan asiantuntijoille ja virkamiehille tuttu. Jos asia on todella jäänyt Fennovoiman johdolta huomaamatta kun hallitukseen haalittiin uusia jäseniä, on rekrytointiprosessin täytynyt vuotaa kuin seula.

Hanna Nikkanen tutki Fennovoimaa keväällä ja kesällä 2015. Lue “Fennomania” täältä.


Kuka Fennovoima-farssissa voi voittaa, Hanna Nikkanen?

14. lokakuuta 2015, Ilkka Pernu

Kun Fennovoima perustettiin vuonna 2007, se oli avoin pieni yritys, jonka jalona tehtävänä oli tuoda vaihtoehto kahdelle isolle suomalaiselle energiayhtiölle ja vähentää riippuvuutta venäläisestä energiasta. Nyt se on riskialtis ja mammuttimainen suomalais-venäläinen energiahanke. Hanna Nikkasen Fennomania valottaa ydinvoimafarssin taustoja.

Hanna Nikkanen, Fennovoima on menettänyt rahoittajiaan moneen otteeseen, mutta se on aina pelastettu. Miksi sen ei ole annettu kaatua?

”Uskon, että hankkeen pelastajat suomalaisissa kunnissa, kuntien energiayhtiöissä ja ehkä maan hallituksessakin ovat uskoneet toimivansa oikein. He ovat nähneet markkinoiden myllerryksen ja omistajien lähtemiset tilapäisenä harmina: firma pääsee kyllä omilleen, kun sitä vähän tuupitaan.”
”Täytyy muistaa, että alla olivat Olkiluoto 3:n dramaattiset ongelmat ja Olkiluoto 4:n peruuntuminen: Fennovoiman kaatuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, ettei Suomeen rakenneta enää yhtäkään ydinvoimalaa. Sitä suuret puolueet tai elinkeinoelämän eliitti eivät halunneet, ja he olivat selvästi valmiit uhraamaan paljon varmistaakseen tämän hankkeen onnistumisen.”

Alussa Fennovoima oli hyvin erilainen yhtiö kuin nyt. Mikä muuttui?

”Tavallaan koko maailma hankkeen ympäriltä muuttui. Tuli globaali taantuma, joka karkotti sijoittajia. Tuli Fukushiman turma ja sen myötä Saksan energiakäännös, joka vei Fennovoimalta suuren kumppanin ja ajoi sen Rosatomin syliin. Uusiutuvat energianlähteet kehittyivät, valtioiden tuella, paljon odotettua nopeammin, mikä taas laski sähkön hintoja ja saattaa tehdä ydinvoimalan kaltaisista kalliista, hitaista, keskitetyistä energiaprojekteista pysyvästi kannattamattomia.”
”Fennovoima perustettiin sellaisessa maailmassa, jota ei yksinkertaisesti enää ole – ja Suomessa ollaan tajuamassa tätä muutosta varsin myöhään. Voimalahanke haluttiin kuitenkin pelastaa, vaikka markkinoilta ei enää löytynyt siihen tahtoa. Pelastajaksi löytyi venäläinen Rosatom. Samalla Fennovoima joutui luopumaan alkuvaiheen arvoistaan: avoimuudesta, länsimaisuudesta ja markkinalähtöisyydestä.”

Suuri osa Fennovoiman omistajia on kunnallisia energiayhtiöitä, eli investoinnista ovat päättäneet tavalliset valtuutetut. Jutussa he valittavat, että eivät tienneet, miten isoja riskejä kuntalaisten rahoilla ollaan ottamassa. Millaisia ne riskit ovat ja miten niitä ei huomattu?

”Fennovoima on mankalayhtiö, jossa osakkaat jakavat keskenään sekä tuotetun sähkön että kaikki riskit. Se eroaa tavallisesta osakeyhtiöstä erityisesti siinä, että omistajan taloudellisella vastuulla ei ole mitään ylärajaa. Yllätyskulut tai vaikkapa jonkin suuren rahoittajan konkurssi kaatuisivat muun muassa kuntien niskaan.”
”Valtuutetut ovat joutuneet päättämään investoinneista ilman riittävää tietoa, koska hankkeeseen liittyviä keskeisiä sopimuksia on käsitelty liikesalaisuuksina. Valtuutetut eivät ole esimerkiksi saaneet nähdä riskianalyyseja. Se on ristiriitaista, sillä uusi kuntalaki vaatii kuntapäättäjiä nimenomaan valvomaan kunnan sijoituksiin liittyviä riskejä, ja kieltää kunnilta ulkopuolisten lainojen takaamisen. Tänä vuonna kasvava joukko valtuutettuja on havahtunut siihen, että riskit ovat suurempia kuin heille annettiin ymmärtää. Moni teki päätöksensä puhtaasti oman puolueen suosituksen pohjalta.”

Venäläiselle rahalle olisi varmasti ollut muitakin ottajia. Miten Venäjällä suhtauduttiin Rosatomin ja Fennovoiman sopimukseen?

”Taloudellisesti vaikeat ajat ovat aiheuttaneet skismaa Venäjän energiaklaanien välillä ja muutenkin Putinin lähipiirissä. Öljy-yhtiö Rosneft kärkkyi Venäjän hyvinvointirahaston miljardilainaa, joka annettiinkin sitten Hanhikiven venäläisosakkaalle, Rosatomin tytäryhtiö RAOS Voimalle. Myöhemmin Gazprom suuttui Fortumin yrityksistä koplata havittelemansa vesivoimalat Hanhikiven hankkeeseen, mikä kertoo Rosatomin ja Gazpromin välien viileydestä. Myös Rosatomin sisällä on vaikutusvaltaisia toimijoita, joiden mielestä Suomi sai voimalansa liian halvalla.”

Vihreät lähtivät hallituksesta Fennovoiman vuoksi syksyllä 2014. Juttusi mukaan hanke oli itse asiassa ollut vähällä kaataa Suomen hallituksen jo kesällä 2013. Mitä tapahtui?

”Jan Vapaavuori olisi halunnut antaa Rosatomin ja Fennovoiman liitolle hallituksen siunauksen jo ennen kuin se solmittiin – siis täydentää Fennovoiman vuonna 2010 saamaa periaatepäätöstä, jossa yhtiö oli vielä rakentamassa aivan toisentyyppistä reaktoria E.Onin kanssa, ilman uuden reaktorin hyväksyttämistä lain vaatimien prosessien kautta.”
”Juhannuksen 2013 tienoilla hallituspuolueiden puheenjohtajat ja Vapaavuori kävivät puhelinneuvottelun, jossa vihreät ja vasemmistoliitto ilmoittivat kaatavansa hallituksen, jos Vapaavuori saisi tahtonsa läpi. Maltillisempi pääministeri Jyrki Katainen neuvotteli sovun, ja lopulta periaatepäätöksen täydentäminen eteni hallitukseen ja eduskuntaan vasta kun Katainen oli lähtenyt Euroopan komissioon ja Alexander Stubb oli tullut tilalle. Se johti vihreiden lähtöön ja Stubbin hallituksen lamautumiseen – moni muistaa varmaan vielä viime talven perhepaketti- ja sote-sekoilut.”

Kuka Fennovoima-farssissa voi voittaa?

”Rosatom voi varmasti voittaa, sillä Suomessa toteutettava hanke on sille loistavaa PR:ää. Korttinsa pelasi hyvin myös rakennusyhtiö SRV:n Ilpo Kokkila, joka piti Fennovoima-kiinnostuksensa salassa vuosikaudet ja tuli osakkaaksi vasta, kun Rosatom todella tarvitsi apua – ja oli valmis palkitsemaan pelastajan avokätisesti.”

Lue Hanna Nikkasen Fennomania täältä.


”Viiden vuoden päästä tietää, onko onnistunut.”

13. lokakuuta 2015, Anu Silfverberg

Miten tutkiva lehtijuttu syntyy? Se selviää toimittaja Olli Sulopuiston Lähdesuoja-podcastissa jossa hän haastattelee Juha Kauppista.
Juha Sipilän taustajoukkoja avaavan Mullan linnakkeen ja Talvivaaran kaivoksesta kertovan Nopeasti, syvemmälle, tuhoisammin -jutun kirjoittanut Kauppinen kertoo Sulopuistolle, että tutkiva juttu lähtee usein eri raiteille kuin mitä aluksi on suunniteltu.
Mullan linnake esimerkiksi syntyi ideasta perata hallitusohjelmaa ja selvittää melkein lause lauseelta, mistä eri ajatukset ovat sinne tulleet ja kenen suulla hallitus puhuu.
”Kun juttu lähti purkautumaan, se tarkentui sellaiseksi, mitä se nyt on: tarinallinen juttu, jossa käydään läpi enemmän keskustan asioita ja Juha Sipilän henkilökohtaista lähipiiriä.”
Kauppisen mukaan on tavallista, että jutun aihe ja näkökulma tarkentuvat vasta pitkänkin selvittelyn jälkeen. Kun lähtee vinkin perusteella liikkeelle, voi melkein nähdä otsikon mielessään, mutta ”sitten kun alkaa soitella ihmisille, päätyykin johonkin ihan muuhun”.
Kauppisen mukaan tutkivan jutun ensimmäinen asia on selvittää, ”miten asiat oikeasti ovat”. Se tarkoittaa, että haastateltavan herkullisista sitaateista ei välttämättä ole jutussa hyötyä, jos ne kertovat enemmän haastateltavasta kuin maailmasta.
Henkilöjutussa herkulliset sitaatit ovat usein sellaisenaan käyttökelpoisia, mutta ”tutkivassa jutussa sitaatti pitää alistaa sille, että kerronko mä tällä oikeasti jotain todellisuudesta vai en.”
”Jos vaikka haastattelen kymmenen ihmistä ja luen asiaan liittyviä papereita, vasta pikku hiljaa valaistuu, miten asiat ovat. Sen jälkeen alkaa nousta mieleen sitaatteja ja anekdootteja, jotka kuvastavat ilmiötä, jonka olen havaitsemassa juttua tehdessäni.”
Mutta jos kaikki muuttuu matkalla, mistä sitten voi tietää, onko onnistunut, Sulopuisto kysyy. ”Ei mitenkään. Lukemalla uudestaan viiden vuoden päästä.”

Lähdesuoja-podcastia tekevä Olli Sulopuisto on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka viettää aivan liian paljon aikaa internetissä. Juha Kauppisen haastattelu löytyy täältä.

Juha Kauppinen kertoo lisää tutkivasta journalismista Long Playn live-illassa Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11) ke 14.10. klo 19, vapaa pääsy.

Juha Kauppisen kaikki kolme Long Play -juttua löytyvät täältä.


Miksi Esko Ahoa pidetään kaapissa, Juha Kauppinen?

7. lokakuuta 2015, Anu Silfverberg

Mullan linnake -jutussa toimittaja Juha Kauppinen kertoo, että Juha Sipilän keskustassa todellista valtaa käyttää pääministerin johtoryhmä, pieni uskottujen piiri. Sipilä on sivuuttanut viralliset puolue-elimet ja osa keskustalaisista syyttää häntä itsevaltaisista otteista. Kauppinen selvitti, kenen suulla hallitus puhuu ja miten sen ohjelma viime keväänä syntyi.

Juha Kauppinen, yllättikö jokin juttuprosessin aikana?

”Se yllätti, kuinka itsestään selvästi lukuisat haastateltavat kertoivat, että Esko Aholla on merkittävä rooli Sipilän taustalla. Haastattelin pariakymmentä henkilöä juttua varten. Kaikki, joilla oli nähdäkseni jonkinlaista näkymää Sipilän lähipiiriin, mainitsivat Ahon nimeltä. Ne taas, joilla ei selvästi ollut käsitystä Sipilän lähimmästä piiristä, olivat aika puulla päähän lyötyjä Ahon roolista. Moni esimerkiksi sanoi, että eikös Aho ole vetäytynyt politiikasta kokonaan.”
”Oma veikkaukseni on, että Aho ei ole muutenkaan vetäytynyt politiikasta, vaan hän vähintään tarkkailee tilannetta, josko esimerkiksi presidentinvaaleissa 2018 hänelle saattaisi aueta sauma. Tämä toki riippuu monista tässä välillä tapahtuvista asioista ja on siis puhdas veikkaus.”

Miksi Esko Ahoa pidetään kaapissa?

”Tähän voi olla monia syitä. Ylipäänsähän johtajuuden pönkittäminen nyt on peruskauraa puolueissa, yrityksissä ja vaikka järjestöissä. Monta aivoa miettii, yksi pää puhuu ulos. Lopputulos on mielikuva asiantuntevasta, viisaasta johtajasta, joka osaa ajatella enemmän ja laajemmin kuin tavikset. En pidä yllättävänä sitä, että Sipilästä halutaan pitää yllä ja ruokkia messiasmaista kuvaa. Silloin vanhan puheenjohtajan heiluminen taustapiruna ei tietysti ole parasta mainosta. Sipilästähän muovattiin onnistuneesti todella pehmeä mielikuva ennen vaaleja. Aho oikeistolaisine profiileineen ei tässä tehtävässä olisi ainakaan ollut avuksi.”
”Kuitenkin kaikilla pääministereillä tietysti on lähipiiri. Ja kun Sipilä on poliitikkona melko kokematon ja hänen tehtäväkenttänsä huomattavan laaja, hän väistämättä tarvitsee apuvoimia. Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista.”

Jotkut kepulaiset ovat hermostuneet sisäpiiripaljastuksesta, kun taas osa korostaa, että on ihan normaalia, että puolueen johto käyttää puolueessa valtaa. Mikä se ongelma tällaisessa johtoryhmässä sitten on?

”No jos keskusta puolueena päättää, että tällainen johtoryhmä on moderni ja hyvä tapa johtaa päätöksentekoa, sehän vain passaa. Historian lehden kääntymistä se silloin kuitenkin tietää, koska virallisilla puolue-elimillä on ollut keskustassa perinteisesti todella iso asema. Mutta joskushan historian lehdet kyllä kääntyvät. Kiinnitin huomiota siihen, että varapuheenjohtaja Annika Saarikko myönsi Suomenmaan blogikirjoituksessaan johtoryhmän olemassaolon. Että se kokoontui suunnilleen päivittäin vaalien aikaan. Joku voisi nähdä tässä ongelman, kun viralliset puolue-elimet kokoontuivat samaan aikaan hädin tuskin kerran kuussa.”
”Puoluehallituksen keskuudestaan valitsemaan työvaliokuntaan kuuluu kuitenkin muitakin henkilöitä kuin epävirallisen johtoryhmän jäsenet. Jos asiat päätetään jossain epävirallisessa johtoryhmässä, nämä muut henkilöt ovat silloin ulkona päätöksenteosta. Vaikka paitsioon jäisi näin vain yksi henkilö, sekin olisi jo mielestäni demokratian kannalta vähän ongelmallista.”
”Mutta kyse ei ole vain siitä, ketkä valtaa käyttävät. Kyse on siitä, kuinka sitä käytetään. Politiikka on keskeistä puuhaa yhteiskunnassa. Ei ole pahitteeksi, että politiikan linjaamista jää kirjoihin ja kansiin jälki. Tutkijoitakin saattaa jälkikäteen kiinnostaa, miten keskustan politiikka muotoutui Sipilän pääministerivuosina. Jos päätökset tehdään todellisuudessa muualla kuin virallisissa elimissä, tämmöinen tutkimus ei jälkikäteen ole mahdollista. Kuten demareissakin, keskustassa käsittääkseni esimerkiksi puoluehallituksen keskustelut tallennetaan ja työvaliokunnasta on ainakin aiemmin kirjoitettu keskustelupöytäkirjoja. Eli päätöksenteko on ollut hyvin dokumentoitua, ja sille on syynsä, kun kyse on kansanliikepohjaisesta puolueesta, jota äänestää 600 000 ihmistä.”

Millainen jutun vastaanotto on ollut eri puolilla poliittista kenttää?

”Innostunut ja positiivinen. Paljon on tullut kiitosta niin kokoomuksen, demareiden kuin keskustan omien jäsenten piiristä. Havaintoni mukaan moni lukija pystyy suhtautumaan juttuun sellaisena mikä se on: analyysi, yritys parhaalla mahdollisella tavalla katsoa, miten pääministeripuolueen politiikka syntyy. Se ei ole mikään skandaalinomainen paljastusjuttu.”

Minkä jutun itse haluaisit lukea hallituksesta nyt?

”Ihan perussafka käy kyllä. Että media väsymiseen asti selvittäisi, mitä hallitus on päättämässä, mitä vaikutuksia sillä on ja myös mitä vaihtoehtoja on. Esimerkiksi keskustelu talouspolitiikasta on ollut aikamoista haparointia, kun faktat ovat olleet pielessä monessa paikassa lähtien pääministerin puheesta. Talouspolitiikan lääkkeistä ei varmaan voidakaan päästä samalle sivulle, mutta jonkinlaiseen dialogiin olisi hyvä päästä. Media on mielestäni skarpannut ihan hyvin talouspolitiikkaan liittyvässä kirjoittelussa. On päästy ainakin osin eroon siitä tyylistä, jossa vain kysytään pankkien ekonomisteilta, että hei mikä meininki.”
”Kyllä toinen asia, joka ihmetyttää aika paljon, on nämä esitykset, joita hallitus tehtailee ilman valmistelua. Minusta toimittajien pitää juurta jaksain selvittää, mitä selvityksiä oikeasti on olemassa. Ei voi olla niin, että ministeritasolla sanotaan, että juu laaja selvitys on tehty ja sitten ei olekaan tehty mitään. Yrityksessä niin ehkä voi tehdä mutta ei politiikassa.”

Mullan linnakkeen voit lukea täällä


Hallitus sanoo tekevänsä uutta, mutta toistaa vanhaa

1. lokakuuta 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallituksen ohjelman keskeisin teonsana on uudistaminen. Se mainitaan 85 kertaa (ja Anu Vehviläinen on paitsi kunta- myös uudistusministeri). Mutta vaikka hallitus antaa ymmärtää olevansa erilainen kuin aiemmat hallitukset, sen politiikan perussuunnassa ei ole mitään uutta. (Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa uudistamisesta muuten puhuttiin yli 150 kertaa.)

Kun lukee hallitusohjelman rinnalla Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjaa Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton (2013) havahtuu siihen, miten perinteisiä uusina esitetyt visiot valtion ketteryydestä ovat. Sipilän hallitus jatkaa olennaisin osin edellisten hallitusten viitoittamalla tiellä: se purkaa ja pienentää valtiota, ja muokkaa sitä yritykseksi. Samasta oli kyse jo Harri Holkerin hallitusohjelman vuonna 1987 visioimassa julkisen sektorin uudistamisessa ja 1990-luvulla vakiintuneessa kehityksessä, jossa valtion ohjaus on jatkuvasti vähentynyt ja kuntien toimintavapaus kasvanut.
Vuoden 1993 valtionosuusuudistus tarkoitti kustannussidonnaisista, korvamerkityistä valtionosuuksista luopumista, minkä seurauksena kunnat ottivat itse vastuun palveluistaan. Kun kunnat hakivat suuntaa olemassaololleen ja toiminnalleen, konsulteilla oli tarjota ratkaisumalli: jatkuva muutos, Kuusela ja Ylönen kirjoittavat. Viime vuosikymmeniä onkin hallinnut ajatus, että hallintokulttuurin syvällisistä myllerryksistä huolimatta tarvitsemme jatkuvasti ”vallankumouksellisia muutoksia”.
Jatkuvan muutoksen tarve on kansainvälistä konsulttikieltä ja avainkäsite uusia hallintomalleja markkinoiville tahoille, kuten Sitralle (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto).
Suomen tapauksessa ”uusia vallankumouksellisia” ovat olleet myös patruunakerholaiset eli ministeriöiden kansliapäälliköiden ja virastojen päälliköiden muodostaman verkoston jäsenet. Heidän lausunnoistaan ja Sitran raporteista on luettavissa kaikki Sipilän hallituksen keskeiset ideat: hallinnon siilomaisuuden ongelma, ministeriöiden lakkauttaminen ja ”strategisen ketteryyden” korostaminen. Konsulttidemokratia näyttää, miten Sitra OECD:n sivustatuella tuotti mallin valtionhallinnon konserniohjaukseksi.

Uudistamisinto, sääntelyn purkaminen, insinöörijärki ja yritysjohtajakokemus palautuvat Sitran yritysretoriikkaan. Hallituksen puhe strategisesta johtamisesta puolestaan nojaa kahteen edellisten hallitusten tekemään hallinnolliseen uudistukseen, jotka tapahtuivat kuin huomaamatta.
Jyrki Kataisen hallitus antoi keväällä 2014 asetuksen julkisen talouden suunnitelmasta (JTS). Se asemoi valtiovarainministeriön valtiokonsernin johtoon, teki siitä politiikan alaa määrittävän ”tilannekuvan” auktoriteetin ja asetti Valtiontalouden tarkastusviraston valvomaan suunnitelman toteutumista. Samalla se määritteli politiikan alan uudelleen.
Kuten professori Matti Wiberg (HS 2.4.2015) on todennut, JTS on poliittisesti paljon merkityksellisempi kuin yksikään puolueohjelma, koska se ”rajoittaa ja suuntaa kaikkea julkispolitiikkaa koko vaalikauden ajan”.
Siitä ei kuitenkaan käyty julkista keskustelua, kuten ei käyty myöskään Henna Virkkusen käynnistämästä ja tammikuussa 2015 suosituksensa esittäneestä Valtion ohjausjärjestelmän kehittämishankkeestakaan (OHRA).
Näissä kahdessa toisiinsa liittyvässä uudistuksessa on kyse vallankumouksista: suurista valtaa, demokratiaa ja politiikan alaa määrittävistä linjauksista – siitä, kuka päättää, koska ja mistä.

Näiden mullistusten jäljet näkyivät Sipilän hallitustunnustelijana eduskuntaryhmille esittämissä kysymyksissä selvästi.
Kaksi kysymyksistä peräänkuulutti ryhmien uskollisuutta JTS:n ja OHRA-hankkeen periaatteille: ”Yhdyttekö valtiovarainministeriön 19.3.2015 esittämään tilannekuvaan Suomen taloudellisesta tilasta ja valtiovarainministeriön esittämästä sopeutustarpeesta?” ja ”Oletteko sitoutuneita strategiseen hallitusohjelmaan ja sen edellyttämään hallitustyöskentelyn uudistamiseen?”
Tilannekuva ja strateginen johtaminen eivät ole uutta poliittista sanastoa, vaan konsulttien myymää konsernikieltä, jonka virkamiehet ovat omaksuneet. Näitä hankkeita olivat toteuttamassa Kataisen ja Stubbin hallitusten kuusi puoluetta: kokoomus, sosialidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto, ruotsalainen kansanpuolue ja kristillisdemokraatit. Saamattomaksi moititut hallitukset saivatkin isot uudistukset aikaan. Sitä ei vain huomattu. Politiikan tilan kapeneminen ei kiinnostanut sen enempää nykyisiä kuin entisiä hallituspuolueita. Media vaikeni, ja keskittyi seuraamaan sille tarjoiltuja päivänpolitiikan kysymyksiä.

Poliitikkojen naiiviuden ja median sokeuden myötävaikutuksella suomalainen poliittinen keskustelu on taas vanhassa tutussa nollapisteessä: hallitus esittää politiikkaansa ainoana vaihtoehtona. Liki 30 vuoden hallinnollisten uudistusten ja valtiovarainministeriön vallan kasvun tuloksena hallitus on entistä selkeämmin Suomi-konsernin johdossa.
Politiikan tila on vastaavasti kutistunut. Norminpurku, sitraistuminen ja edellisten hallitusten uudistukset varmistavat, että valtaa on siirretty entistä enemmän poliittisesta päätöksenteosta valtionvarainministeriön virkamiehille.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuuluu. Kauppisen juttu ilmestyy sunnuntaina 4.10. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä:

Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita
Hallitusta ajaa tieto, paitsi silloin kun sitä ajaa ideologia
Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?
Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.


Esimerkki totuudesta: ulkomaalaiset voisivat hyökätä alikulkutunnelissa

29. syyskuuta 2015, Hanna Nikkanen

Kajaanin poliisi tiedotti aiemmin tänään näin: "Kajaanin poliisi on selvittänyt, että sosiaalisessa mediassa keskustelua herättänyttä neljän ulkomaalaisen miehen tekemäksi väitettyä pahoinpitelyä Kajaanin Prisman alikulkutunnelissa 24.9.2015 ei ole tapahtunut. Asian tutkinta on lopetettu."

Facebook-päivityksestä lähteneessä tarinassa suomalaismies oli väittänyt, että neljä ulkomaalaista kävi hänen kimppuunsa alikulkutunnelissa. Mies oli kuitenkin onnistunut puolustautumaan, ja yksi hyökkääjistä oli jopa joutunut teho-osastolle. Sepitettyjen ja rasististen juttujen julkaisuun erikoistunut MV-lehti julkaisi tarinan sellaisenaan, ja se lähti leviämään.
Poliisin antaman tiedotteen jälkeen mies ilmoitti, ettei voi kommentoida asiaa julkisesti, koska “poliisin esitutkinta on kesken” ja häntä on pyydetty ”vaikenemaan asiasta”.
Se toi mieleen muistoja.

Long Playn ensimmäisen jutun piti kertoa Enkeli-Elisan tapauksesta, mutta hitaan journalismin julkaisun perustaminen oli verkkaista ja päädyimme Anu Silfverbergin kanssa kirjoittamaan juttumme Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen.
Blogeista ja sosiaalisesta mediasta löytynyt koskettava kertomus 15-vuotiaan tytön itsemurhasta oli levinnyt näkyvästi suomalaisiin tiedotusvälineisiin, vaikka tarinassa ei ollut nimeksikään totta.
Tuolloin, kolme vuotta sitten, moni toimittaja puolusti sosiaalisesta mediasta bongatun keksityn tarinan levittämistä. Jos koulukiusatun Elisan kuolema (tai elämä) ei ollutkaan totta, oli se heidän mielestään "esimerkki totuudesta", tai ”aihe oli tärkeä” ja "tuntui todelta" ja oli siksi lähes totta. Tarinan jakaminen oli oikein, koska se oli harmitonta, kosketti lukijoita ja "herätti keskustelua"; sen kritisoiminen oli heistä epäkollegiaalista ja kertoi koulukiusaajamentaliteetista. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen mielestä Elisa-uutisoinnissa olisi riittänyt, jos toimittajat olisivat lisänneet juttunsa perään maininnan siitä, että sisällön todenperäisyyttä ei ollut tarkistettu.

Kolmen vuoden aikana Suomi on muuttunut. MV-lehden kaltaiset verkkojulkaisut tahkoavat nyt mainosvoittoja ja voimistavat poliittista äärilaitaa levittämällä oman lukijakuntansa mielestä uskottavia "esimerkkejä totuudesta". Perinteisemmät tiedotusvälineet – myös ne samat, jotka aikanaan nielivät Enkeli-Elisa-sepitteen eivätkä koskaan oikaisseet virhettä – paheksuvat moista. Poliisikin on havahtunut katkomaan huhuilta siipiä omasta aloitteestaan.

Valhe piirtää todellisuudesta kuvaa, joka perustuu valehtelijan omaan maailmankuvaan – vaikkapa siihen, että koulukiusaajiin eivät tepsi kuin kovat keinot, tai siihen, että ulkomaalaiset ovat vaarallisia ja väkivaltaisia. Siksi hyvääkin tarkoittava valhe on oikeasti vahingollinen. Tiedonvälittäjän täytyy olla varma, että kaikki kirjoitettu on totta; faktoja ei voi koskaan jättää haastateltavan varaan. Niin ei voi tehdä silloin, kun pieni ihminen kertoo koskettavan tarinan, mutta ei sen enempää silloin, kun poliitikko esittää väitteitä vaikkapa taloudesta. Niin ei voi tehdä silloinkaan, kun juttu tuntuisi edistävän jotakin hyvää, tärkeää ja maalaisjärjen mukaista; ehkä aivan erityisesti ei silloin. Enkeli-Elisan kohdalla keskustelu ammattijournalistien velvollisuudesta puolustaa totuutta jäi kesken.


Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita

27. syyskuuta 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallitusohjelmassa on yksi teema, joka herättää ihastusta sekä hallituspuolueissa että oppositiossa: normien purkaminen. Se talkoolaji, johon lähes kaikki haluavat osallistua. Kun pääministeri antoi eduskunnalle ilmoituksen normien purkamisesta kesäkuussa 2015, vain vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoron käyttänyt Anna Kontula kyseenalaisti sääntelyn merkityksen poliittisena kysymyksenä.
Muuten puolueet suorastaan kilpailevat siitä, kuka purkaa eniten.
Vuonna 2013 kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö julkaisivat ”holhousvaltion” vastaisen puheenvuoron otsikolla ”K18 Tähtisädetikku ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa”.
Vuotta myöhemmin keskusta lanseerasi puheen ”normitulvasta” ja esitti ”sata ja yksi toimenpidettä normien purkamiseksi, byrokratian keventämiseksi ja lainsäädännön joustavoittamiseksi”.
Vaalikeväänä Grahn-Laasonen julisti jo kokoomuksen ”johtavaksi sääntelynpurkupuolueeksi” ja totesi puolueen tavoitteeksi, että tulevalla hallituskaudella ”aina kun säädetään uusi pykälä, puretaan kaksi”.
Sama eetos on kirjattu Sipilän hallitusohjelmaan: siinä Suomen heikkouksia ovat ”jäykät rakenteet, byrokratia, ylisääntely, normitus ja työmarkkinoiden jäykkyydet”. Avainsanoja ovat keventäminen, helpottaminen ja sujuvoittaminen.

Norminpurkamispolitiikka kannattaa, koska sillä saa aikaiseksi hyviä uutisia.
Kun Ilta-Sanomat (19.8.) kertoi liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerille tarinan hyvinkääläisestä autoilijasta Reijo Sepästä, joka sai pysäköintivirhemaksun vääränlaisen parkkikiekon takia, ministeri ”jyrähti” ja lupasi säädöksen nopean kumoamisen. Kymmenen päivää myöhemmin Yle (27.8.) kertoikin, että “helpotusta” on jo tulossa, sillä ministeri oli käynnistänyt “valmistelun, jonka tarkoitus on joustavoittaa pysäköintikiekon ulkonäkövaatimuksia”.

Hallitus väittää normien purkamisen helpottavan kansalaisten elämää. Mutta kun asiaa tarkemmin tutkii, kyse on oikeasti säästöistä ja palveluiden heikentämisestä. Sipilän hallitus nimittäin aikoo säästää miljardin karsimalla kuntien tehtäviä. Koska Keskusta perinteisesti suhtautuu kuntaliitoksiin nuivasti, hallitus ei ehdota ratkaisuksi isompaa kuntakokoa. Sen sijaan se antaa kunnille mahdollisuuden jättää järjestämättä palveluja, joita laki on aiemmin edellyttänyt.
Hallitus siis aikoo säätää lain, joka vapauttaa kunnat noudattamasta toisia lakeja.
Harkinnanvaraisesti noudatettavia lakeja olisivat jatkossa esimerkiksi laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, ulkoilulaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, kiinteistörekisterilaki sekä lait sosiaalisesta luototuksesta, ajoneuvojen siirtämisestä ja yksityisistä teistä. Vapaaehtoisuuden piiriin siirtyy osin myös laki lasten päivähoidosta.
Talkoiden lopputulos on, että kansalainen ei saa palveluita, joita ennen sai. Pahimmillaan kunnasta katoavat paitsi etsivä nuorisotyö ja ohjattu lasten leikkitoiminta myös kunnalliset liikuntapalvelut, kansalaisopisto ja kirjasto.
Selvitystyö tehtävien karsimiseksi on edelleen käynnissä, ja kaikkiin kuntiin on lähetetty kysely, jossa kunnat voivat syyskuun loppuun asti esittää, mitä muita lakisääteisiä tehtäviä ja palveluja voitaisiin poistaa ja keventää. (Kiinnostavaa on sekin, että lakivalmistelussa käytetään avointa webropol-kyselyä, johon kuka tahansa millä tahansa intresseillä voi kunnan toimialan nimissä nimettömänäkin tehdä ehdotuksia.)

Normien purkamista perustellaan vapaudella: kun kunnille annetaan lisää valinnanmahdollisuuksia, se kasvattaa paikallistason poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksia. Tässä näkökulmassa kuitenkin unohtuu, että resurssien vähentäminen sinänsä sääntelee valintojen tekemistä ja kutistaa politiikan tilaa. Hallitusohjelman retoriikassa ”tulevaisuuden kunta” ei ole enää palvelujen järjestäjä vaan ”alueensa elinvoiman, yrittäjyyden ja työllisyyden edistäjä”.
Tarkentamatta jää, mitä tarkoitetaan, kun lisätään ”kuntien päätösvaltaa erityisesti elinvoimaan liittyvissä asioissa”. Jo nyt julkistetun listan perusteella on selvää, että elinvoimaksi ei lasketa kulttuuria, vapaata sivistystyötä tai nuorisotointa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä ja täältä


Anneli, Sirpa, Pirjo ja sä

25. syyskuuta 2015, Anu Silfverberg

Hyviä uutisia Sipilän hallitukselle: talkoisiin ei tarvitse enää kutsua, ne ovat jo täysillä käynnissä! Suomen naiset ovat heränneet ja termospullot täyttyvät jo marjamehusta.

Pakolaiskriisi on saanut lukuisat ihmiset auttamaan. Vapaahtoisten puuhille oli aluksi helppo naureskella: yhdet raahaavat cd-torneja tavarakeräyksiin ja toiset valmistavat sukkia hitaimmalla mahdollisella tavalla eli kutomalla.
Itsekin naureskelin aluksi. Seurasin erilaisia apuryhmiä ja vitsailin, että siinä vaiheessa kun Helsingin Kaarlenkadun turvapaikanhakijat on ensin puettu Kallion hipstereiden ironisiin bändipaitoihin, ehtiikin parahiksi valmistua rekkalavallinen huovutettuja joulutonttuja, itse askarreltuja kukkahattuja sekä vanhoista lakanoista tehtyjä pestäviä kuukautissuojia.

Hymyni hyytyi nopeasti. Olen seurannut vastaanottokeskusten tueksi perustettuja Facebook-ryhmiä nyt pari viikkoa, on yksi asia tullut selväksi. Sirpat, Pirjot ja Annelit pyörittävät tämän maan kriisiapua ympäri vuorokauden virallisen Suomen puolesta.
Silmiinpistävää on, että tekijät ovat pääsääntöisesti keski-ikäisiä naisia.
Spontaanisti perustettuihin Facebook-ryhmiin on järjestäynyt kansalaisia, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan. He puuhaavat keräyksiä ja jakavat hygieniapaketteja. Ja kun pohjoisesta tulee juna, jonka kyydissä on apua tarvitsevia nuoria, Helsingin Sirpat ja Annelit lähettävät öisiä tekstiviestejä: kuka menee vastaan? Kun Pasilan poliisiasemalla on ihmisiä vähissä vaatteissa ja nälissään, he reagoivat tunnissa niin, että pian on jokaisella tulijalla kuppi kuumaa ja viltti niskassa. Toiminta on salamannopeaa, ja vaikka sitä ei johda juuri kukaan, asiat tapahtuvat.

Vapaaehtoiset eivät vain kudo sukkia ja jakele vilttejä. He ovat käynnistämässä vastaanottokeskuksia ja ohjaavat ihmisiä oikeisiin paikkoihin. He lajittelevat vastaanottokeskuksissa vaatteita ilman että kukaan antaa heille ohjeistusta. Heille on sälytetty valtava vastuu toisista ihmisistä. He ovat omatoimisia, mutta monessa paikassa heidät on myös jätetty hyvin yksin, pärjäämään itse ja oppimaan kantapään kautta.
Heitä ajaa oletus, että jos he eivät siellä olisi, kukaan ei olisi.
Jos Anneli ei lähettäisi Sirpalle yöllä tekstiviestiä, että seitsemältä saapuvassa junassa on joukko lapsia, voi tosiaankin olla, että he saapuisivat Pasilan aamuun yksin. Jos poliisiaseman ulkopuolella flunssaisina jonottavat ihmiset olisivat esimerkiksi hypotermiavaarassa, ilmeisesti heidän vain annettaisiin olla.

Annelit ja Sirpat ansaitsevat kiitoksen, mutta heidän toimintansa mittakaavassa on myös jotain pelottavaa. Nimittäin jos perusturva on vapaaehtoisten harteilla, perusturvaa ei oikeasti ole. Vapaahtoiset väsyvät eivätkä pysty kaikkeen. He saattavat muuttaa, sairastua, tai palaa loppuun. Sirpa voi vaikka saada aivotärähdyksen, kun Olli Immosen taistelukutsun kuulleet kansalaiset heittelevät häntä kivillä väkivaltaisessa ”mielenosoituksessa”.
Pohjois-Suomessa vaate- ja ruokahuoltoa ja opastusta pyörittäneet vapaaehtoiset vetosivat lopulta valtioon: emme voi enää vetää tätä showta, teidän on tehtävä jotain. Helsingissä Pelastakaa lapset operoi Pasilassa vajaan viikon (siitä kannattaa muuten lukea tämän keski-ikäisen naisen blogipostaus). Se on nyt loppu. Kysyin vapaaehtoisilta, kuka hommaa hoitaa nyt. Ei oikein kukaan.

Samalla kun vapaaehtoiset kantavat Suomen vastuun hädänalaisten ihmisten perusturvasta, hallitus innostaa talkoisiin. Juuri ennen uutisia Kouvolan ja Lahden väkivaltaisuuksista Alexander Stubb muistutti, että muukalaisvastaisia mielenosoituksia ei pidä ”tuomita”. Juha Sipilä varoitti, ettei pitäisi leimata ihmisiä rasisteiksi, täsmentämättä kuitenkaan milloin rasismista sitten on aiheellista puhua. Soini muistutti, että syytä kärjistymiseen on yhtä lailla punavihreässä kulplassakin.
Yhä vain puhutaan ”keskustelun ääripäistä”. Sen keskustelun yhdessä ääripäässä on rasisti, joka heittää ilotulitteita sotaa pakenevien lasten päälle. Toisessa ääripäässä on Sirpa, joka hoitaa virallisen Suomen hommat ilmaiseksi, mistä syystä häntä nimitellään, uhkaillaan ja hänen päälleen syljetään.
Mitä on ääripäiden välissä olevassa keskipisteessä, johon meidän kaikkien tulisi siirtyä?


Porin apinajuttu

15. syyskuuta 2015, Ilkka Karisto

Tasan 90 vuotta sitten Daytonin kaupungissa Yhdysvalloissa käytiin pitkä oikeudenkäynti, jossa syytettynä istui nuori opettaja John Scopes. Hänen rikoksensa oli evoluutioteorian opettaminen. Tennesseen osavaltio oli alkuvuodesta 1925 kieltänyt Raamatun luomiskertomusten vastaisten oppien levittämisen kouluissa.
Oikeudenkäynnistä tuli valtava mediatapaus: paikan päällä sitä seurasi parisensataa toimittajaa, muutama Euroopasta asti matkustanutkin. Istunnot radioitiin Yhdysvalloissa valtakunnallisessa verkossa.
Oikeudenkäynnistä tuli kiivas taistelu tieteellisen ja fundamentaalikristillisen maailmankäsityksen välillä ja se sai nopeasti kutsumanimen Daytonin apinaoikeudenkäynti (joku osoitti tilannetajuaan tuomalla oikeustalon pihamaalle pari koulutettua sirkusapinaa). Neljä vuotta myöhemmin amerikansuomalainen kaivosmies ja kuplettilaulaja Antti Syrjäniemi levytti kappaleen Daytonin apinajuttu, jossa hän teki pilkkaa syyttäjän heppoisista argumenteista ja Tennesseen takapajuisuudesta.
90 vuodessa on tapahtunut paljon, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Se on vielä jotenkin ymmärettävissä, että Tennesseen osavaltiossa hyväksyttiin kolme vuotta sitten laki, joka pakottaa opettajat käsittelemään koulussa evoluutioteorialle vaihtoehtoisia teorioita, jos oppilaat niin haluavat, mutta vaikeampaa on sulattaa sitä, että vuonna 2015 porilainen kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen Laura Huhtasaari ilmoittautuu oma-alotteisesti Facebookissa evoluutioteorian kieltäjäksi. Suorastaan häkellyttävää on Huhtasaaren apinapuheiden yhtäläisyys Antti Syrjäniemen parodiaan.
Huhtasaari: "Se nyt vaan on niin, että ihmiset eivät ole eläimiä, eikä eläimiä koskaan olleet."
Syrjäniemi: "Mutta se tiukalle otti / Daytonissa kehitysoppi / apinako niin paljon muuttuupi / siitä nyt hulluki suuttupi / ei ei, me ei olla apina!"
Oikeudenkäyntiin valmistautuessaan John Scopes kertoi asianajajilleen, ettei hän ole varma, oliko hän edes varsinaisesti opettanut Charles Darwinin oppeja, mitä nyt esitellyt muutamia kaavioita. Silti hän oli valmis menemään oikeussaliin, koska katsoi Darwinin olevan oikeassa (Scopes sai sadan dollarin sakkotuomion).
Myös Laura Huhtasaari on entinen opettaja. Ja nyt olisikin korkea aika tietää, mitä hän on mahtanut oppilailleen biologian tunneilla kertoa silloin, kun aiheena on ollut ihmislajin kehitys.


Ulvilan murhaa ratkoo nyt kapellimestari

15. syyskuuta 2015, Ari Lahdenmäki

SATAKUNNASSA SIJAITSEVA Ulvila tunnetaan parhaiten siellä 1. joulukuuta 2006 sattuneesta murhamysteeristä. Sitä, kuka surmasi sosiaalipsykologi Jukka S. Lahden hänen kotitalossaan, ei kuitenkaan tunneta.
Murhasta syytettiin Lahden puolisoa Anneli Aueria. Se teki 50-vuotiaasta ekonomista yhden Suomen tunnetuimmista leskistä.
Vaasan hovioikeus on kahdesti todennut Auerin syyttömäksi murhaan. Tuomio ei kuitenkaan ole lainvoimainen, sillä syyttäjät Kalle Kulmala ja Paula Pajula ovat toistamiseen hakeneet asiassa valituslupaa korkeimmalta oikeudelta (KKO).
Edellisellä kerralla syyttäjät saivat KKO:n palauttamaan jutun käräjäoikeuteen väitettyään löytäneensä uutta todistusaineistoa, jonka perusteella tapahtumainkulkua pitää arvioida täysin aiemmasta poiketen.
Uusi näyttö oli Auerin pojan kertomus, jonka mukaan Anneli Auer murhasi miehensä ennen kuin soitti kuuluisan hätäpuhelunsa. Kertomuksen mukaan Auer äänitti miehensä kuolinkamppailua kasetille ja soitti nauhaa hätäpuhelun taustalla.
Auerin poika oli henkirikoksen tapahtuma-aikaan seitsemänvuotias. Tarinaa ei uskonut edes käräjäoikeus, joka kuitenkin muin perustein tuomitsi Auerin murhasta. (Pojan tarinoista saivat alkunsa myös seksuaalirikosväitteet, joista Anneli Auer ja hänen entinen miesystävänsä Jens Kukka ovat saaneet lainvoimaiset tuomiot. Long Play kertoo tapauksesta äskeisimmässä artikkelissaan.)

NYT SYYTTÄJÄT ILMOITTAVAT valituslupahakemuksessaan tehneensä asiassa lisätutkintaa – muusikoiden avulla. Aloite tuli Raine Ampujalta, joka on tunnettu kapellimestari. Ampuja kertoi kesäkuussa syyttäjille lukeneensa Ulvilan murhamysteeriä käsitteleviä nettikirjoituksia.
Syyttäjät kirjoittavat KKO:lle, että kapellimestari Ampuja oli ”ammatillisesta mielenkiinnosta” lukenut etenkin sitä, mitä Anneli Auerin soittaman hätäpuhelun äänianalyysista on kirjoitettu.
Ampuja löysi puhelutaltion internetistä ja ryhtyi tutkimaan sitä. Syyttäjien mukaan oleellista on, että kapellimestari käytti analyysissaan Izotope RX3 Advanced -äänenkäsittelyohjelmaa. Izotope RX3 Advanced on Ampujan mukaan kehittyneempi kuin KRP:n tutkimuksessaan käyttämät SoundForge-, Adobe Adition- ja Praat-ohjelmat.
Ampuja voi ”yksistään korvakuulon perusteella” yksilöidä nauhalta kohdan, jossa Auer on hengitysäänen perusteella puhelimessa, vaikka Auerin ääni kuuluu samalla kaukana puhelimesta. Tämä on hänestä todettavissa myös Izotope RX3 Advanced -ohjelmalla.
Syyttäjien KKO:lle toimittamassa selvityksessä ei mainita tähänastista käsitystä, että kun puhelimessa ei ole Auer itse, sitä pitelee hänen tyttärensä. Kirjeestä ei selviä, pystyykö Ampuja erottamaan Auerin ja tyttären hengitysäänet toisistaan korvakuulon perusteella eikä kykeneekö siihen Izotope RX3 Advanced -ohjelma.
KRP:n äänitutkija Tuija Niemi on innostunut Ampujan havainnoista ja sanonut syyttäjille jakavansa ne. Niemi on koulutukseltaan foneetiikko, jolla ei ole ääniteknistä koulutusta.

HÄTÄPUHELUTALTIO ON analysoitu Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n sekä Suomen keskusrikospoliisin laboratorioissa. Ennen ensimmäistä oikeuskäsittelyä kukaan ei esittänyt, että puhelua olisi millään tavoin manipuloitu.
Aiemmissa analyyseissa keskityttiin tosin siihen, voiko puhelusta päätellä, ettei paikalla olisi ollut ulkopuolista hyökkääjää.
Syyttäjät ovat koonneet Ampujan avuksi tutkimusryhmän, johon kuuluvat kapellimestarin lisäksi KRP:n Tuija Niemi, Tampereen teknillisen yliopiston signaalikäsittelyn apulaisprofessori Tuomas Virtanen, säveltäjä Otto Romanowski, Aalto-yliopiston mediatekniikan laitoksen professori Tapio Lokki, Studio Kekkonen -musiikkistudion omistaja ja pääkäyttäjä Mikko Raita sekä musiikin maisteri, tuottaja Markku Veijonsuo. Ryhmä käyttää syyttäjien mukaan Ampujan mainitseman ohjelman päivitettyä versiota Izotope RX4 Advancedia.

ANNELI AUER sanoo Long Playlle pitävänsä uutta tutkimusta pähkähulluna. ”Tästä aiheestahan on jo FBI:n lausunto, jossa periaatteessa on jo vastanäyttö tällaisille väitteille. Noin kehnolaatuisesta äänitteestä ei ylipäätään voi sanoa tieteellisesti yhtään mitään sellaisista asioista, joista syyttäjä nyt toivoo saavansa näyttöä taiteilijoilta – kapellimestareilta ja säveltäjiltä”, Auer sanoo sähköpostitse.
”Vaarana tässä nyt tietysti on, että yhtäkkiä koko orkesteri alkaa kuulla siellä jotain, mitä siellä ei oikeasti kuulu.”
Lisätutkimus viivästyttää joka tapauksessa valituslupahakemuksen käsittelyä. Syyttäjien mukaan tutkimus on työläs ja osa sen tekoon osallistuvista joutuu tekemään niin oman toimensa ohella.
Uusi lisätutkintamateriaali on määrä saada syyskuun loppuun mennessä KKO:lle.
Lisätutkinnasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

Lisää aiheesta:
Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski

Sivuääniä: ”Kukan oikeudenkäyntien näyttö vaikuttaa huteralta”


”Kukan oikeudenkäyntien näyttö vaikuttaa huteralta”

7. syyskuuta 2015, Anu Silfverberg

Tasan neljä vuotta sitten poliisi otti Jens Kukan kiinni epäiltyinä Auerin lapsien hyväksikäytöstä ja pahoinpitelystä. Turun hovioikeus tuomitsi Kukan kymmeneksi vuodeksi vankilaan salaisessa oikeudenkäynnissä. Toimittaja Ari Lahdenmäki näki jutun esitutkintamateriaalin ja salaiset tuomiot ja tapasi Jens Kukan Helsingin vankilassa. Kukka ei ole aiemmin kertonut tapahtumista julkisuudessa.

Ari, käräjä- ja hovioikeuden tuomiot olivat tuomiolauselmaa lukuun ottamatta salaisia. Miksi halusit kuitenkin kertoa niistä jutussasi?

”Oikeudenkäynteihin ja esitutkintaan sisältyy hyvin omituisia yksityiskohtia. Psykologit olivat erimielisiä siitä, ovatko seksuaalisesta riistosta ja väkivallasta kertoneiden lasten kertomukset luotettavia. Somaattiset tutkimukset tehnyt lääkäri korjaili lausuntojaan prosessin aikana. Syyttäjät puhuivat saatananpalvonnasta, vaikka näyttö oli olematonta. Silti syytetyt tuomittiin äärimmäisen vakavista rikoksista ankariin rangaistuksiin. Näyttö vaikuttaa huteralta. Oikeustieteilijöiden mukaan tuomioissa pitäisi nykyään ottaa kantaa siihen, jääkö syyllisyydestä järkevä epäily. Jos jää, tuomitsemiskynnys ei ole ylittynyt ja syyte on hylättävä. Minusta yleisön on voitava arvioida sitä, onko tuomitsemiskynnys tässä tapauksessa esitetyllä näytöllä ylittynyt vai ei.”

Käräjäoikeus ja hovioikeus antoivat tuomioista julkiset selosteet. Miksei se riitä?

”Selosteista ei ikävä kyllä käy ilmi riittävästi, mihin tuomiot perustuivat – ei oikeastaan edes, mistä on tuomittu. Lainkäytön emeritusprofessori Jyrki Virolainen on tuomion perustelemisen parhaita asiantuntijoita Suomessa. Hän on blogissaan moittinut Turun hovioikeuden antamaa selostetta. Suomessa pitäisi minusta ylipäänsä pääsääntöisesti julkaista myös seksuaalirikoksista annetut tuomiot. Riittäisi, että uhrien henkilötiedot poistettaisiin niistä. Tässä tapauksessa oli tosin heti epäilyjen tullessa julkisuuteen tiedossa, keitä mahdolliset uhrit olivat.”

Kun uhrit ovat alaikäisiä, kuinka paljon syytteissä kuvatuista teoista voi kertoa julkisuudessa?

”Lasten suojeleminen on tietenkin keskeinen intressi. Valitettavasti Ulvilan surman tutkinta, johon seksuaalirikosoikeudenkäyntikin todellisuudessa liittyi, oli niin poikkeuksellinen, ettei julkisuutta ollut mahdollista välttää. Rikossyytteiden yksityiskohtia on aiemminkin julkaistu melko paljon mediassa. Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari on kirjoittanut oikeuskäsittelystä ansiokkaan jutun, joka on julkaistu Hymyssä ja hänen blogissaan Lasten tulisi välttyä tragediansa julkiselta pohdiskelulta, mutta toisaalta vaakakupissa painaa myös se mahdollisuus, että syytön ihminen on tuomittu pitkään vankeusrangaistukseen törkeistä rikoksista. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on niin ikään merkittävä intressi, ja median on raportoitava oikeuslaitoksen toiminnasta.”

Miksi lähdit selvittämään tapausta?

”Seurasin Ulvilan murhan tutkintaa median välityksellä alusta lähtien. Kun Aueria alettiin epäillä, työskentelin oikeustoimittajana ja kävin jossain oikeudenkäynnissäkin. Murhatutkinnasta syntyi hyvin outo kuva, kun kävi ilmi että poliisit olivat haastatelleet Auerin lapsia johdattelevasti ja jopa painostavasti. Kun saatananpalvonta tuotiin esille ja mainittiin, että syyttäjä on turvautunut erään entuudestaan tietämäni äärikristityn eläkeläisen ’asiantuntemukseen’, syyttäjä oli koonnut murhajutun aineksista aivan käsittämättömän sopan. No, syytehän hylättiinkin hovioikeudessa, mutta kun seksuaalirikostuomio tuli eikä sen perusteluja kerrottu yleisölle, ajattelin, että sitä täytyy selvittää.”

Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski.


Kommenttipalstojen sulkeminen tekee hyvää sananvapaudelle

3. syyskuuta 2015, Johanna Vehkoo

"Älä vaan lue kommentteja.”
"No en tietenkään, en koskaan lue kommentteja!”
Jo pitkään on ollut päivänselvää, että fiksut ihmiset eivät lue uutisvälineiden kommenttiketjuja. Niistä tulee vain paha mieli ja verenpainetta.
Nyt.fi aloitti syyskuun ensimmäisenä päivänä dominoreaktion, jossa tiedotusväline toisensa jälkeen ilmoitti sulkevansa verkkosivunsa toistaiseksi kommenteilta. MTV otti vahvan kannan rasismia vastaan. Mukaan liittyivät Verkkouutiset ja Iltalehti.
Yle ilmoitti tyytyväisenä, ettei sen sivustolla ole tähänkään asti voinut kommentoida kaikkia uutisia.

Kommenttipalstojen sulkemisaalto alkoi Yhdysvalloissa pari vuotta sitten, kun Popular Science totesi kommenttien olevan pahaksi tieteelle. Sittemmin juttujen kommentointimahdollisuuden ovat sulkeneet muun muassa Mic, The Week, The Verge ja Daily Dot.
Slate osoitti omalla datallaan, että 99 prosenttia verkkolehden lukijoista ei kommentoinut koskaan mitään, mutta aktiivisimmat jättivät feminismiä käsittelevän artikkelin alle keskimäärin 14 kommenttia per sielu.

Syy siihen, että Long Play ei tarjoa sivuillaan kommentointimahdollisuutta ei ole se, ettemmekö uskoisi lukijoidemme pystyvän sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon. Meillä ei vain ole varaa (yleensä puhutaan resursseista) palkata ihmisiä moderoimaan sitä. Pieni startup käyttää mieluummin tulonsa journalismin tekemiseen.
Isoilla mediataloilla on niin ikään koko ajan vähemmän rahaa, ja ne käyvät jatkuvia yt-kierroksia.
Kommenttiosastojen kammottava taso on sekä systeeminen että taloudellinen ongelma. Se on ratkaistavissa, mutta ratkaisu vaatii sekä periaatteellista pohdintaa että ihmisten työaikaa.
Pelisääntöjä saa muuttaa entistä tiukemmiksi, mutta säännöt ja niiden perustelut pitää tehdä yleisölle selväksi.

Siinä missä trollit ja rasistit ovat kaapanneet keskustelupalstat, muut ovat siirtyneet turvallisiin samanmielisten yhteisöihin, lähinnä sosiaaliseen mediaan.
Tämä luo harhan siitä, että vihanpuhujat olisivat suurempi joukko kuin ovatkaan. Pieni porukka levittää visvaansa useilla foorumeilla ja masinoi hyökkäyksiä tiettyjä aiheita käsitteleviin ketjuihin. Kyselytutkimukset osoittavat, ettei valtaosa suomalaisista ajattele rasistisesti. Suomen Kuvalehden selvityksessä kriteerit täytti joka seitsemäs. Suurin osa meistä ei myöskään vastusta vastaanottokeskuksia tai vihaa naisia. Silti pienen, mutta äänekkään ryhmän kanta kuuluu selvimmin. He ovat vallanneet julkiset, kaikille näkyvissä olevat areenat.
Kun kommenttiketjut suljetaan, tämä porukka alkaa itkeä sananvapauden perään. Mutta kyllä vapaassa internetissä agoraa riittää. Ei sanomalehtien ja tv-kanavien tarvitse tarjota rasisteille megafonia.
Kommenttipalstojen sulkeminen on siis hyvä juttu siksi, että rasistien luoma vääristymä katoaa. Se on huono juttu siksi, että uutisaiheista olisi toki hyvä voida käydä monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Mutta jos sitä ei voi käydä kuitenkaan, lopetetaan edes älämölö.

”Älä ruoki trollia” on yleinen ohje, jolla tarkoitetaan sitä, ettei nettipeikoille kannata väittää takaisin tai yrittää järkevästi perustella yhtään mitään. Sitähän trolli haluaa; viedä aikaasi ja huomiotasi, ärsyttää.
Mutta jos fiksut ihmiset eivät enää lue kommentteja, saati vastaa niihin, trollit ovat voittaneet. Siksi on sananvapauden kannalta hyvä, jos vihaajat pakotetaan toisille foorumeille.

Johanna Vehkoon alati ajankohtainen kirja Painokoneet seis! käsittelee laatujournalismin tulevaisuutta. Nyt sen saa myös Long Playn verkkokaupasta.


Hallitusta ajaa tieto, paitsi silloin kun sitä ajaa ideologia

30. elokuuta 2015, Anu Koivunen

Neljän vuoden kuluttua Suomi on maa, jossa poliittiset päätökset perustuvat tietoon, lupaa Juha Sipilän hallitus.
”Johtamista ja toimeenpanoa on rohkeasti uudistettu vahvistamalla tietoon perustuvaa päätöksentekoa”, hallitusohjelmassa sanotaan. Tavoitteena on vahvistaa ”hallinnonalojen rajat ylittävää, tietoon perustuvaa johtamista ja toimeenpanoa”.
Tietoon perustuvaa politiikkaa lupaa sekin, että valtioneuvoston yhteyteen aiotaan perustaa lainsäädännön vaikutusarviointielin.

Näissä linjauksissa näkyy edellisten hallitusten saama kritiikki ja niiden valmistelemat ehdotukset lainvalmistelun ja hallituksen työskentelyn kehittämiseksi.
Ja tutkittua tietoa kyllä tullaankin tarvitsemaan. Hallitusohjelmaa lukiessa oppii, että hallitus aikoo selvittää paitsi maahanmuuton kustannuksia ja vaikutuksia, myös yritysverotusta, paikallista sopimista, yksinelävien asemaa yhteiskunnassa, metsien ja vesialueiden virkistys- ja matkailukäyttöä, sote-järjestelmän rahoitusvaihtoehtoja ja tietoverkkorikollisuuden torjuntaa.

Olemassaolevaa tietoa hallitusohjelman tekijät eivät kuitenkaan aina arvosta. Välillä linjaukset ovat selkeässä ristiriidassa tutkitun tiedon kanssa. Ilmeinen esimerkki on hallituksen keskeinen tavoite nostaa työllisyysaste 72 prosenttiin ja vahvistaa työllisten määrää 110 000 henkilöllä. Siihen päästäkseen hallitus ”arvioi kriittisesti kaikkia sellaisia tukijärjestelmiä, jotka ohjaavat työkykyisiä ihmisiä pitkäaikaisiin poissaoloihin työmarkkinoilta.” Tästä syystä esimerkiksi vuorotteluvapaajärjestelmän ehtoja tiukennetaan. Mutta kotihoidontukea hallitusohjelma ei mainitse sanallakaan. Käytännössä se merkitsee, että huomattava määrä naisia on pitkiä aikoja poissa työmarkkinoilta. Perheistä 88 prosenttia käyttää kotihoidontukea, ja sitä nostavat 97-prosenttisesti äidit. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa alle 3-vuotiaista lapsista 70 prosenttia on päivähoidossa, Suomessa sama osuus hoidetaan kotona. Vaikka hallitus väittää tarkastelevansa kriittisesti kaikkia työllisyyteen vaikuttavia tukijärjestelmiä, tästä se vaikenee täysin. Kuitenkin tutkimuksista tiedetään, että kotihoidontuki heikentää naisten työllisyyttä ja työmarkkina-asemaa.

Nyt hallitus haluaa laajentaa kotihoitoa myös ikäihmisten hoivaan. Kun hoivavastuuta siirretään koteihin ja visioidaan ”kaiken ikäisten omaishoitoa”, hoiva siirtyy pääosin naisille, jotka työskentelevät omaishoitajina pienellä palkalla tai korvauksetta – sen sijaan että olisivat töissä.

Hallitus aikoo myös purkaa ”työn vastaanottamista estäviä kannustinloukkuja” ja ”uudistaa sosiaali- ja työttömyysturvaa tavalla, joka kannustaa työn nopeaan vastaanottamiseen”. Mutta samaan aikaan se kuitenkin rajaa subjektiivista päivähoito-oikeutta, leikkaa varhaiskasvatuksesta ja nostaa niin päivähoitomaksuja kuin koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnasta perittäviä maksuja – eli heikentää juuri niitä palveluja, joiden tutkitusti tiedetään tukevan työssäkäyntiä. Päivähoidon saatavuus, laatu ja hinta vaikuttavat keskeisesti hoivavastuuta kantavien mahdollisuuksiin ottaa vastaan työtä tai tehdä työtä epäsäännöllisinä aikoina.

Vaikka hallitusohjelman tarkempi vaikutusarviointi on edelleen tekemättä, olemassa olevan tutkimuksen valossa on selvää, että hallituksen politiikka ei näiltä osin tue sen työllisyystavoitetta. Päinvastoin ehdotetut toimenpiteet heikentävät naisten työllisyyttä.
Miksi hallitus siis sanoo haluavansa tietoon perustuvaa politiikkaa, mutta toimii vastoin tutkittua tietoa?

Näitä päätöksiä ei ohjaa tieto vaan ideologia. Vaikka hallituksen taloutta ja työllisyyttä koskeva politiikka muutoin rakentuu ajatukselle yksilöstä, jonka valintoja julkinen valta ohjaa kepein ja kannustimin, hoivan kohdalla familismi voittaa individualismin. Kotihoidontuki on keskustalle ja perussuomalaisille mutta myös monille kokoomuslaisille uskonkappale, jota mikään työllisyystavoite tai tutkimuksiin pohjautuva arvio seurauksista ei pysty kumoamaan.
Sukupuolittuneen hoivan yhteiskunnassa naisten työllisyys ei ole tiedon, vaan perheideologian varassa. Hallitus ei julista ohjelmallisesti perhearvoja, mutta oireellista on, että Suomessa on nyt ensi kertaa perheministeri. Se oli pitkään erityisesti kristillisdemokraattien tavoite, mutta 2010-luvulla myös keskustan pyrkimys. Sukupuolten tasa-arvo taas ei tässä hallituksessa ole yhdenkään puolueen kärkihankelistalla.

Politiikassa on toki aina kyse tiedon lisäksi myös arvoista ja ideologioista. Tässä mielessä ”tietoon perustuva politiikka” on retorinen figuuri, joka hämärtää käsitystä kaiken politiikan poliittisuudesta. Se, että perhepolitiikka perustuu paitsi tietoon myös arvoihin, on ilmeistä. Paljon vaikeampi on myöntää, että myös talouspolitiikkaa ohjaa faktojen ohella myös ideologia.

Hallitusohjelman taustamuistion uljas visio, jonka mukaan ”hallituksen päätöksenteko nojautuu systemaattisesti näyttöön ja parhaaseen tietoon politiikkatoimien vaikutuksista” on kyllä muutenkin koetuksella.
Kaskas-media (18.9.2015) selvitti keväällä 2014 hyväksytyn varhaiskasvatuslain valmistelua ja sai synkkiä tuloksia. Tutkijat kokivat jääneensä prosessissa eturyhmien ja ammattijärjestöjen jalkoihin, eikä tutkimustieto välittynyt kirjoitettuun lakiin. Tutkijat kertoivat, että kansanedustajat eivät osoittaneet kiinnostusta tarjottuun tietoon. Moni ei edes lukenut tutkijoiden koostamia kattavia tutkimustuloksia.
Hallitus murentaa tutkimuksen asemaa myös omin toimin. Se aikoo vuoteen 2019 mennessä leikata yliopistoilta 500 miljoonaa. Yksin Helsingin yliopisto on menettämässä jo tänä vuonna 30 miljoonaa ja hallituskauden lopulla sata miljoonaa joka vuosi. Suomen Akatemian rahoitusta vähennetään 10 miljoonalla ja Tekesin avustuksia 130 miljoonalla. Hallitus voi kyllä halutessaan palkata selvityshenkilöitä tai tilata täsmätietoa oman toimintansa tueksi, mutta yliopistoihin ja Suomen Akatemiaan kohdistuvat leikkaukset kohdistuvat juuri välittömistä politiikkatarpeista riippumattomaan tutkimukseen – eli siihen ”kansallisen perustiedon tuotantoon”, joka valtioneuvoston kaavakuvissa on hyvän lainvalmistelun ja poliittisen johtamisen kivijalka.

Hallituksen suhtautumisesta tutkittuun tietoon kertoo myös lista hallitusohjelmaneuvotteluissa kuulluista henkilöistä. Työryhmät kutsuivat kuultavaksi kaikkiaan 114 asiantuntijaa. Heistä neljä oli yliopistotutkijoita.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä ja täältä


Forssan ja Serbian mitalla

28. elokuuta 2015, Ilkka Karisto

Kuusitoista vuotta sitten lähes miljoona Kosovon albaania lähti kodeistaan pakoon, ja uutisissa nähtiin kuvia ihmislaumoista, jotka vaelsivat nyssäköidensä kanssa rautatiekiskoilla tai mutaisilla poluilla kohti rajaa ja turvaa.
Pakolaiset piti majoittaa nopeasti jonnekin, ja niinpä EU-maat yrittivät sopia, kuinka monta kosovolaista kukin ottaisi vastaan. Saksa ilmoitti ottavansa 15 000, Norja 6 000 ja Ruotsi 5 000. Suomi veti täysin omaa linjaansa. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) ilmoitti, että Suomi voi ottaa 50 Kosovon albaania.
Se tyrmistytti monia. Europarlamentaarikko Astrid Thors (r) sanoi Strasbourgin täysistunnossa häpeävänsä suomalaisuuttaan Lipposen lausunnon vuoksi. Myös Ruotsin pääministeri Göran Persson paheksui Lipposta julkisesti.
Suomessa kansa tuntui ymmärtävän pakolaisten hätää paremmin kuin pääministeri: Suomen punainen ristin keräys Kosovon pakolaisten auttamiseksi tuotti 54 miljoonaa markkaa eli yhdeksän miljoonaa euroa.

Nyt uutisissa näkee taas kuvia Balkanin maissa rautatiekiskoilla vaeltavista pakolaisista. Tällä kertaa pakenijoista valtaosa on lähtenyt karkuun Syyrian sisällissotaa, joka on jatkunut neljä vuotta ja vaatinut eräiden arvioiden mukaan jo yli 300 000 ihmisen hengen.
Jostain syystä suomalaiset eivät tunne syyrialaisia kohtaan läheskään samanlaista auttamishalua kuin aikoinaan Kosovon albaaneja kohtaan. Suomen punainen risti on kerännyt Syyrian sodan uhrien auttamiseksi rahaa vuodesta 2013, ja tähän mennessä suomalaiset ovat lahjoittaneet siihen hieman yli 360 000 euroa – 8,6 miljoonaa euroa vähemmän kuin Kosovon kriisin aikaan. Ei voi välttyä ajatukselta, että sympatiaa ei nyt heru, koska ajan henki on toinen: pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhutaan julkisuudessa lähinnä kansantaloutta rasittavana kulueränä, ja jopa kansanedustajat käyttävät sellaisia ilmaisuja kuin ”elintasosurffari” ja ”meritaksipalvelu”.
Suhtautumisessa Syyriasta paenneisiin näkyy myös islamin pelko. Enää ei edes juuri hätkähdä lukiessaan lehtien mielipidepalstoilta kirjoituksia, joissa väitetään, että Syyrian pakolaisten tulo Eurooppaan on vain organisoitu juoni Euroopan islamisoimiseksi.
Kosovon albaaneistakin valtaosa oli muslimeja, mutta silloin kukaan ei puhunut ainakaan julkisesti ”islamin maailmanvalloituksesta”.

Nykyistä pakolaiskriisiä on – syystäkin – kutsuttu katastrofiksi. Uutisissa on moneen kertaan mainittu, että maailmassa on nyt eniten pakolaisia sitten toisen maailmansodan.
Harvemmin puhutaan siitä, että ylivoimainen enemmistö, yli 80 prosenttia, pakolaisista on kehitysmaissa. Viime vuoden lopussa julkaistiin tilasto eniten pakolaisia vastaanottaneista maista, ja kärkikymmenikkö näytti tältä: Turkki, Pakistan, Libanon, Iran, Etiopia, Jordania, Kenia, Tsad, Uganda ja Kiina.
Syyrian sotaa paenneistakin alle neljä prosenttia on EU:n alueella.
YK:n ihmisoikeuskomissaari Zeid Ra’ad al-Hussein sanoi kesäkuussa, että EU voisi hyvin antaa turvapaikan miljoonalle ihmisille. Sekin olisi vain 0,2 prosenttia EU:n koko väestöstä. Suomessa nousi reilu viikko sitten suuri häly, kun sisäministeriö ilmoitti Suomen valmistautuvan vastaanottamaan tänä vuonna 15 000 turvapaikanhakijaa (siis hakijaa). Hallituspuolue perussuomalaiset kiirehti välittömästi Sampo Terhon suulla ilmoittamaan, että ”olemme jo vuosia varoittaneet turvapaikanhakijoihin liittyvien kustannusten noususta”.
Terho vaati turvapaikkahakemusten nopeaa käsittelyä, välittömiä palautuksia ja hallitusohjelmaankin kirjattua maahanmuuton kokonaiskustannusten pikaista selvittämistä.
Ei sanaakaan ihmisten hädästä tai rikkaan Suomen velvollisuudesta auttaa sotaa paenneita omalla pienellä panoksellaan.
Toinen esimerkki kamreerimaisuuteen verhotusta vastuun välttelystä on Forssan tapaus. Siellä kaupunki suunnitteli avaavansa tyhjillään seisovaan entiseen Rantasipi-hotelliin hätämajoitusyksikön turvapaikanhakijoille. Kaupunginhallitus äänesti hankkeen nurin – vastoin kaupunginjohtaja Sami Sulkon esitystä, vaikka Sulkko nimenomaan korosti, että tarkoitus ei ollut kotouttaa pakolaisia Forssaan, vaan tarjota väliaikainen apu.
Tällä viikolla pakolaiskriisiin otti kantaa presidentti Sauli Niinistö. Suurlähettiläspäivillä puhunut Niinistö totesi, että joillakin Eurooppaan pyrkijöistä on ”pahat mielessä”, ja tätä kommenttia tietysti toisteltiin uutislähetyksissä sillä seurauksella, että puheesta ei juuri muuta mieleen jäänytkään.
Pahat mielessä.

Täysin erilaisen kommentin pakolaiskriisin on antanut yllättäen Serbian pääministeri Aleksandar Vučić.
”Kyse on epätoivoisista ihmisistä, ei rikollisista ja terroristeista. He vain etsivät parempaa elämää itselleen ja lapsilleen. He tarvitsevat apua, eivät tuomitsemista ja rankaisemista”, Vučić sanoi Reutersin haastattelussa tämän viikon keskiviikkona.
Hän myös lupasi, ettei Serbia tule koskaan sulkemaan rajojaan pakolaisilta – toisin kuin sen naapurimaa Unkari, joka rakentaa aitaa estääkseen maahantulon. Serbiaan on tullut tänä vuonna jo yli 100 000 pakolaista.
Yllättävä Vučićin lausunto on hänen oman taustansa vuoksi. Vucićia kun ei tunneta minään kukkahattusetänä.
Vuonna 1999, kun albaanit pakenivat etnistä puhdistusta Kosovosta, Vučić istui viestintäministerinä Serbian äärinationalistisessa serbihallituksessa ja häntä pidettiin yhtenä Slobodan Miloševićin uskollisimpana kätyrinä. Vuonna 1995 Vučić uhosi Serbian parlamentissa: ”Jos tapatte yhden serbin, me tapamme sata muslimia.”
Srebrenican verilöylystä oli kulunut vain viikko.
Myöhemmin Vučić on katunut menneisyyttään. ”En peittele sitä, että olen muuttunut. Olen ylpeä siitä”, hän sanoi uutistoimisto AFP:n haastattelussa vuonna 2012.
Mielipiteen vaihtajia kutsutaan politiikassa takinkääntäjiksi, mutta joskus takin kääntäminen voi olla viisastumista.
Myös Paavo Lipponen tuli järkiinsä ja paljon nopeammin kuin Vučić. Kosovon albaaneja tuli Suomeen lopulta huomattavasti enemmän kuin Lipposen alun perin lupaamat 50. Vielä kun saisi forssalaisten kunnallispoliitikkojen päät käännettyä, mutta se lienee jo liikaa vaadittu.

Päivitys: Forssan kaupunginhallitus käsitteli turvapaikanhakijoiden hätämajoitusta uudelleen 7.9. ja päätti järjestää hätämajoituksen äänin 6–5.


Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

7. elokuuta 2015, Anu Koivunen

Viime viikolla ihmettelin, miksi Juha Sipilän hallitus yrittää puhua maahanmuutosta pelkillä numeroilla ja ohittaa tunteet, vaikka juuri nyt mikään ei herätä niin paljon tunnereaktioita kuin maahanmuutto. Talous- ja työmarkkinakysymyksissä hallitus on valinnut tismalleen päinvastaisen taktiikan. Siinä missä kansalaiset ajattelevat ennen kaikkea numeroita – palkkaa, työtunteja, lomapäiviä, lapsilisiä, eläkkeitä ja opintotukea – hallitus korostaa tunteita, erityisesti luottamusta.
Hallitusohjelmassa tunnepuheen keskiössä ja sen tärkeimpänä terminä on yhteiskuntasopimus, Sipilän hallituksen talouspolitiikan lippulaiva. Toteutuessaan juuri se ”vahvistaa suomalaisten keskinäistä luottamusta”. Hallituksen mukaan Suomen heikkouksiin kuuluu nimittäin kansakunnan mielentila: ”Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.”

Luottamus mainitaan Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa kahdeksan kertaa. Se on sekä suomalaisen yhteiskunnan laatumääre (”Meillä on vankkaa ja monipuolista osaamista, luottamuspääomaa sekä käytännöllistä ongelmanratkaisukykyä”), hallituksen politiikan väline (”luontopolitiikkaa luottamuksella”) että tavoite (vuonna 2025 ”yhteiskunnassamme vallitsee luottamus”).
Siinä missä luottamus ympäristöpolitiikassa lisääntyy vapaaehtoisuuden kautta (sillä ”metsien ja soiden suojelua jatketaan vapaaehtoisin voimin”), talouspolitiikassa luottamusta edistetään uhkaamalla: ”Mikäli työelämän osapuolet hyväksyvät hallituksen esityksen ja toimet ovat mitattavissa maaliskuussa 2017, hallitus luopuu päättämistään ehdollisista säästöistä ja veronkorotuksista”.

Tunnepolitiikka on vaikea laji. Siinä voi ehkä onnistua vain vahingossa.
Hallitusohjelman taloutta koskevasta osiosta tunteiden ja numeroiden vaihtelu tekee ristiriitaisen. Ohjelma puhuu sopimuksesta, mutta uhkailee. Se vetoaa tunteeseen – luottamukseen, yhteishenkeen ja uhrimieleen – vaikka tavoite on eksaktin numeerinen: ”yksikkökustannusten” alentaminen ”vähintään 5 prosentilla” ja julkisen talouden vahvistaminen niin, että maaliskuussa 2017 mitaten toimenpiteiden ”nettovaikutus” on ”vähintään puoli prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon vuoden 2019 tasolla näihin kytketyt veronkevennykset huomioiden”.
Hallitus väittää, että ”yhteiskuntasopimus” vahvistaa ”keskinäistä luottamusta”, mutta tuottaa jännitteitä asettamalla osan kansalaisista riippuvaisiksi toisista. Ohjelman perusteella on selvää, että työmarkkinaosapuolia ja ennen muuta palkansaajajärjestöjä painostetaan hallituksen asettamiin tavoitteisiin. Hallitushan on ilmoittanut, että jollei tavoitetta toteuteta, se leikkaa ainakin KELA-korvauksia, lapsilisiä, opintotukea, aikuiskoulutustukea, etuuksien ja eläkkeiden indeksikorotuksia, työttömyysturvaa, vanhempainvapaata, elinkeinotukea, maataloustukea, yliopistojen rahoitusta, väylähankkeita, matkustaja-alustukea ja teollisuuden energiaverotukea ja korottaa tuloveroja, sähköveroja, väylämaksuja, rataveroa sekä alkoholi-, tupakka- ja makeisveroa – ja poistaa vielä vuorotteluvapaan ja asuntolainojen korkovähennysoikeuden.

On outoa, että hallitus, jolla on tarkat numerolliset tavoitteet puhuu samalla talkoista, uhrauksista ja kivusta. Tunteiden ja numeroiden välillä luoviminen johtaa keskenään ristiriitaisiin viesteihin. Esimerkiksi viime maanantain A-Studiossa (3.8.2015) Juha Sipilä väitti ensin, että ”yhteiskuntasopimus” on jotain, josta ”kaikki hyötyvät”, mutta sanoi hetkeä myöhemmin, että ”ei tämä tasapuolinen ole”. Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

Hallitus puhuu yhteiskuntasopimuksesta, koska ristiriitaisuudestaan huolimatta se on hyödyllinen poliittinen fiktio.
Se on kielikuva, jossa on kysymys vallasta. Sillä hallitus tekee itsestään toimijan asiassa, joka ei sille varsinaisesti kuulu. Hallitus ei ole ”työelämän osapuoli”, mutta se tekee osapuolille ”esityksen” eli suomeksi sanottuna asettaa ehdot. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas onkin huomauttanut (PT-blogi 18.6.2015) erosta Esko Ahon työreformin ja Juha Sipilän yhteiskuntasopimuksen välillä. Aho ehdotti 1990-luvulla talouspolitiikan vastuiden selkiyttämistä keskuspankin, hallituksen ja työmarkkinoiden kesken, mutta Sipilän ohjelma nivoo julkisen talouden ja työmarkkinaratkaisut yhteen ja korostaa hallituksen roolia.
Poliittisena fiktiona yhteiskuntasopimus on myös hämäysliike. Hallitusohjelma karttaa sanaa ”kolmikanta”, mutta yhteiskuntasopimus-sanan myötä siinä kalskahtaa Korpilammen henki, eli mielikuva menneestä Suomesta, jossa talouskriisit ratkaistiin konsensushengessä yli puolue- ja etujärjestörajojen. Näin ”yhteiskuntasopimus” samanaikaisesti kumartaa valtion ja työmarkkinaosapuolten kolmikantahistorian suuntaan ja toteuttaa kokoomuksen eduskuntavaaleissa ajamaa ”konsensuksella on oltava tulosvastuu”-linjaa. Vaikka ”yhteiskuntasopimuksessa” ei ole kysymys sopimuksesta ensinkään, se kuulostaa työmarkkinakieleltä, kuten puhe luottamuksestakin.
Käsitteen historialliset kaiut ja sisällöllinen epätarkkuus antavat sekä työnantajille että työntekijöille mahdollisuuden käyttää sitä omiin tarpeisiinsa – tulkita, tarkentaa ja vaatia – ja siten jo retorisesti osallistua ”sopimiseen”. Ja kuten aina, sopimus on kertomus, jossa oletusarvoisesti sovitaan – ellei sitten kieltäydytä, vastusteta tai rikota. Yhteiskuntasopimus-tarinan konnia ovat jo lähtökohtaisesti ne, jotka eivät sovi.

”Yhteiskuntasopimus” on myös kansakuntaa koskevan kertomuksen päivitys. Se on uusi luku tarinaan pienestä, syrjäisestä Suomesta, joka sisukkaasti selvittää vaikeudet ja pärjää, koska ”suomalaiset ymmärtävät, että kriisin keskellä on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja”.
Kansa on ollut suomalaisen poliittisen sanaston avainkäsite 1800-luvun fennomanian ajoista lähtien. Siksi on ymmärrettävää, että hallitus yrittää kerronnallistaa ajamansa isot muutokset kansallista yhtenäisyyttä korostavalla, kulttuurisesti painavalla ja tunteita ehkä liikuttavalla mielikuvastolla.
Vaikka voidaan kysyä, riittääkö kilpailukyvyn parantaminen kansallisen emansipaatiokertomuksen päämääräksi 2000-luvulla – onko kilpailukyvystä ja työyksikkökustannusten alentamisesta uuden julkisen talouden pelastavan fennomanian ja kansallisen uhrimielen sytykkeeksi – on ymmärrettävää, miksi hallitus sitä yrittää. Sen sijaan siihen, miksi tiedotusvälineet Suomessa ovat ottaneet yhteiskuntasopimus-sanan ikään kuin neutraaliin käyttöön, on mahdotonta keksiä yhtään journalistista perustetta. Kun Helsingin Sanomat uutisoi (4.8.2015, A6-7) hallituksen kaavailemien leikkausten ja veronkorotusten kohdentumisesta toteamalla, että ”työs­sä­käy­vät pal­kan­saa­jat ja elä­ke­läi­set kär­si­vät eni­ten, jos yh­teis­kun­ta­so­pi­mus­ta ei syn­ny ja hal­li­tus jou­tuu sen seu­rauk­se­na pa­ne­maan toi­meen li­sä­leik­kauk­sia ja ve­ron­ko­ro­tuk­sia”, lehti tosiasiallisesti sisälukee hallitusohjelmaa ja toistaa hallituksen poliittista retoriikkaa. Sen mukaan hallitus joutuu eikä valitse. Puhumalla “yhteiskuntasopimuksesta” hallitus tekee itselleen poliittista pelitilaa, mutta kun tiedotusvälineet omaksuvat tuon saman kielen, ne menettävät journalistisen tilansa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen tekee isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Juttu ilmestyy syyskuussa.


Uschanov: Suomalaisessa kansallismielisyydessä ei ole mitään erityistä

4. elokuuta 2015, Anu Silfverberg

No nyt on Suomi tullut tunnetuksi maailmalla. Ensin kansainvälisessä lehdistössä kerrottiin, että hallituspuolueen kansanedustajan haaveissa siintää voittoisa sota monikulttuurisuutta vastaan. Sitten kerrottiin, että tuhannet osoittivat mieltä rasismia vastaan poliittisen johdon vaietessa. Ja sitten, että natsit pahoinpitelivät ihmisiä. Ei se mennyt ihan niin kuin maabrändityöryhmä suunnitteli, mutta ainakin meidät tiedetään isolla kirkolla!

Kotimaassa on pohdittu, miltä tämä nyt näyttää. Mitä Suomi on? No ei ainakaan mitään kovin poikkeuksellista, sanoo tietokirjailija Tommi Uschanov. Kirjassaan Miksi Suomi on Suomi Uschanov kuvaa, miten ”Suomelle tyypillisinä, sen muista erottavina tuntomerkkeinä pidetään usein asioita, jotka todellisuudessa löytyvät myös muualta”. ”Kansallismielisyys on hyvin kansainvälinen ilmiö, mikä on tietysti paradoksaalista”, Uschanov sanoo puhelimessa. ”Siinä muodossa, minkä se on saanut Suomessa ei ole mitään erityistä.”
Kaikki, mikä on tapahtunut muualla on tapahtunut meillä osapuilleen samoilla tavoilla. Kotimaiset natsitkin ovat osa pohjoismaista verkostoa.
Tämän kaiken ymmärrystä estää historiattomuus.
”Nykyhetkeen johtavia syy-seuraussuhteita ei jakseta jäljittää. Silloin asiat vaikuttavat helposti käsittämättömiltä silloinkin kun ne eivät sitä ole.”
Nykyisyyden ymmärtäminen menneisyyden valossa ei edes vaatisi kauhean kauas kurkottamista. ”Niihin mielikuviin, joita ihmisillä nykyään on monikulttuurisuudesta, liittyvät esimerkiksi 15 vuoden takaiset terrori-iskut ja terrorismin vastainen sota. Ja sekin on kummallista, ettei enää muisteta, mistä persujen nousu alkoi: vaalirahoitusskandaalista ja protestista sitä vastaan. Keskusta oli se puolue, joka tuolloin eniten menetti kannatustaan persuille. Koko monikulttuurisuusteema oli siinä vaiheessa vielä ihan sivuseikka.”
Perussuomalaiset puhuu historiasta muita puolueita enemmän.
”Mutta heillä ei ole yksittäisiä, tarkkoja esimerkkejä siitä historiasta. He eivät oikein edes mainitse historiasta yksittäisiä henkilöitä esikuvikseen. Siksi puhe on epämääräistä.”
Sama vaivaa monikulttuurisuudesta puhumista.
”Monikulttuurisuutta on ollut pitkään, mutta aiemmin siihen suhtauduttiin hyvin eri tavoin: sitä mitä nyt pelätään, on ennen jopa romantisoitu.”
Miksi Suomi on Suomi -kirjassa Uschanov käsittelee islamin esiintymistä suomalaisissa iskelmäsanoituksissa 50–60-luvuilla. Se on hänen suosikkiesimerkkinsä aiheesta.
”Sillon Lähi-itä ja arabit olivat jotain, mihin liittyi positiivinen lataus. Se oli eksotiikkaa, joka toi väriä ja jännitystä Suomen arkiseen harmauteen. Tämä on täydellisesti ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka kansallismieliset haluavat antaa Suomen menneisyydestä ja väitetystä konservatiivien kulta-ajasta. Vaikka iskelmäsanoitukset ovat tietysti historiallisesti pelkkää stereotyyppien täyttämää hömppää, ne osoittavat, että se nykyinen uskottelu, että islam olisi aina ollut uhka länsimaiselle sivistykselle, on roskaa.”
Onko Suomessa sitten mitään omaa?
Uschanov miettii hetken.
”Kyllä Immosen tapaus on sellainen, että muissa länsi-Euroopan maissa hänen puolueensa ja istuva hallitus eivät olisi selvinneet näin vähällä”, hän sanoo. ”Esimerkiksi pääministeriä olisi vaadittu antamaan lausunto nimenomaan pääministerin roolissa. Ja jos hän olisi sanonut näin vähän, siitä olisi tullut skandaali.”

Tommi Uschanovin kirja Miksi Suomi on Suomi on nyt e-kirjana Long Playn kaupassa


Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.

30. heinäkuuta 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallituksen muodostusta seurattiin mediassa insinöörijärjen näytöksenä, mutta itse hallitusohjelma alkaa suurista tunteista. Siinä maalaillaan kuva yhteiskunnasta, jossa ”vallitsee luottamus”, jossa on ”vahva yhteenkuuluvuuden tunne”. Tavoitteena on ”välittävä ja turvallinen maa, jossa jokainen meistä voi kokea olevansa tärkeä”. Ohjelman alku puhuu kaikkien suomalaisten puolesta me-muodossa: ”yhdessä rakennetussa” Suomessa me ”luotamme”, ”kunnioitamme” ja ”sovimme”. Kun visiossa vielä sanotaan, että kymmenen vuoden kuluttua ”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieleltään ja kulttuureiltaan rikas maa”, voisi luulla, että tässäpä ohjelma, joka tunnistaa monikulttuurisuuden ja pyrkii tukemaan sitä.

Sanaa monikulttuurisuus ei kuitenkaan mainita ohjelmassa kertaakaan. Sinänsä se ei hämmästytä, koska juuri monikulttuurisuuden vastustaminen on yhden hallituspuolueen eli perussuomalaisten julkilausuttu tavoite.
Maahanmuutosta ohjelma puhuu. Mutta vaikka siihen, jos johonkin, liittyy suuria tunteita, maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevästä ohjelmakohdasta on tunne riisuttu pois. Teksti on insinööri- tai pikemminkin ekonomistikieltä. Todetaan, että hallitus ”edistää Suomen työllisyyttä ja julkistaloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää työperäistä maahanmuuttoa”. Tällainen maahanmuutto on osa ”julkistalouden alijäämäongelman” ratkaisua ja ”Suomen innovaatiokyvyn ja osaamisen parantamista”.
Hallitusohjelma myös ”kannustaa avoimeen keskusteluun maahanmuuttopolitiikasta”. Sitä tukemaan aiotaan laatia ”riippumaton selvitys kustannuksista ja vaikutuksista yhteiskunnassamme, joka mahdollistaa tosiasioihin pohjautuvan keskustelun ja paremman kotouttamispolitiikan sekä päätöksenteon”.

Kirjaus on tyylipuhdas yritys tehdä tunteista järkeä ja väistää politiikka. Oikeasti maahanmuuttoa koskevissa poliittisissa näkemyksissä on kyse paljon enemmästä kuin numeroista ja kustannuksista. Niissä on väistämättä kyse erilaisista todellisuutta, maailmaa ja Suomea, kulttuuria ja työmarkkinoita koskevista tulkinnoista. Poliittisten arvioiden takana on vaikeasti numeroin laskettavia asioita, kuten tunteita ja asenteita, pelkoja ja unelmia. Tämän kaiken hallitus haluaa järkeistää kustannuslaskelmaksi. Se tarjoaa ratkaisuksi fantasian tosiasioiden voimasta.
Muodollisesti suunnitelma selvityksen laatimisesta on tietysti linjassa hallituksen kirjauksen kanssa: Suomeen halutaan maahanmuuttajia, joista on laskettavaa taloudellista hyötyä. On kuitenkin vaikea nähdä, mitä ”riippumaton selvitys” ”vaikutuksista” tarkoittaa. Kuka tai mikä näkökulma on ”riippumaton”? Eikö kaikki yhteiskuntaa koskeva tutkimus ole sidoksissa lähtökohtana olevaan teoriaan ja tulkintaan yhteiskunnasta? Mitä on se maahanmuutto, jonka vaikutuksia tutkitaan: perhesuhteita, opiskelua, työelämää, pakolaisuutta vai mitä? Millaisin aineistoin ja menetelmin tätä kaikkea tutkitaan yhtenä ilmiönä?
Lisäksi asetelma, jossa maahanmuuttajat niputetaan yhdeksi väestöryhmäksi ja otetaan kustannuslaskelman kohteeksi, on ristiriidassa hallitusohjelman kaikkia kansalaisia kunnioittavan Suomi-vision kanssa. Jos ja kun poliittisia erimielisyyksiä aletaan ratkaista näin järkeilemällä, minkä väestöryhmän tai vähemmistön kustannukset otetaan seuraavaksi syyniin?
Kun Ruotsin television (SVT) ajankohtaisohjelma Agendassa (7.10.2012) esitettiin puoluejohtajille kysymys “Kuinka paljon maahanmuuttoa Ruotsi kestää?”, seurauksena oli kiivas julkinen polemiikki. Miksi SVT haluaa keskustella maahanmuutosta omaksumalla ruotsidemokraattien kysymyksenasettelun, jonka kyynisyys ja asenteellisuus paljastuu, jos maahanmuutto-sanan tilalle vaihdetaan sana vanhukset, vammaiset tai juutalaiset, kysyttiin. Suomessa linjaus ei ole herättänyt keskustelua.

Riippumattoman selvityksen fantasia on hallitukselle poliittisesti hyödyllinen. Kustannusten ja vaikutusten kielellä vaikuttaa mahdolliselta samaan aikaan sekä kannattaa että vastustaa maahanmuuttoa. Kun erilaiset poliittiset visiot neutraloidaan numeroiksi, joita ”riippumattomasti” selvitetään – ja kun tunteet on näin jalostettu talouspuheeksi – voidaan hallitusohjelmassa todeta vain, että ”rasismia ei sallita”.
Kustannuksista puhumalla on mahdollista sivuuttaa kysymys, mitä maahanmuuton kannattaminen tai vastustaminen oikeastaan tarkoittaa. Ketä, mitä ja miten silloin kannatetaan tai vastustetaan? Väistöliikkeessä ei ole kyse vain perussuomalaisista vaan myös keskustan ja kokoomuksen sisäpolitiikasta. Keskustan vaaliohjelmassa ei sanottu maahanmuutosta mitään, ja kokoomuksen vastauksissa hallitustunnustelijan kysymyksiin puhuttiin vain työperäisestä maahanmuutosta.
Maahanmuutto oli EU- ja ulkopolitiikan ohella kysymys, joka käsiteltiin hallitusneuvottelujen ensimmäisenä kahtena päivänä ikään kuin helposti ja nopeasti pois. Julkisuudessa uutisoitiin, että maahanmuuttoa käsitellyt perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan työryhmä saavutti neuvottelutuloksen nopeasti. Taloudellisesti hyödyllisestä maahanmuutosta oli helppoa päästä yksimielisyyteen, kun itse tarveharkinnan periaatteeseen ei puututtu. Tunteita nostattavat poliittiset erimielisyydet siivottiin tehtävään kustannus- ja vaikutusselvitykseen.

Sopu osoittautui näennäiseksi ja lyhytaikaiseksi. Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivitys nosti pöydälle kaikki ne tunteet, joita hallitusneuvotteluissa oli yritetty jalostaa numeroiksi. Immonen on avoimesti ideologisella monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastaisella ristiretkellä, joka ei perustu kustannus- tai hyötylaskelmiin. Hän osoitti havainnollisesti, että riippumattoman selvittämisen retoriikka on maahanmuuttoon liittyvien tunteiden suitsijana riittämätön. Rasistisen, fasistisen ja äärinationalistisen agendan käsittelijänä se on täysin avuton.
Kun julkinen keskustelu Immosen päivityksen jälkeen räjähti, hallituskumppanit vaikenivat. Se johtui paitsi poliittisesta taktikoinnista myös hallitusohjelmasta. Keskustan ja kokoomuksen edustajat eivät voi sanoa mitään, koska hallituksella ei ole muuta linjaa kuin väistäminen. Alexander Stubbin tviitti ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta” (25.7.2015) ilmaisi kömpelyydessään tämän osuvasti.
Hallitus siis kannustaa kansalaisia keskusteluun maahanmuuttopolitiikasta, mutta ei itse osaa tai halua sanoa, mitä se ajattelee.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen tekee isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Juttu ilmestyy syyskuussa.


Olli Immosen sota käytäisiin suomalaisten kesken

27. heinäkuuta 2015, Hanna Nikkanen

Kun kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti vihollisistaan, moni tulkitsi hänen puhuvan maahanmuuttajista. En usko hänen tehneen niin.
Immosen muiden tekstien perusteella Suomea uhkaavat ennen kaikkea syntyperäiset suomalaiset: suomenruotsalaiset, sateenkaariväki, liberaalit piispat, demarit, arvoliberaali oikeisto, sekä kotimaisen kulttuurin tekijöiden ja kuluttajien enemmistö. He ovat "kulttuurimarxisteja" – väkeä joka esimerkiksi kannattaa homoliittoja ja uskontojen rauhallista rinnakkaineloa. Maahanmuuttaja esiintyy näissä teksteissä lähinnä keppihevosena.

Jos Immosen tekstejä on uskominen, hän taistelee sodassa, jota käydään ensisijaisesti suomalaisten kesken. Moni hänen puoluetovereistaan kuuluu vihollisleiriin, ja enemmistö suomalaisista sekä perussuomalaisten hallituskumppanit aivan varmasti.

Perussuomalaiset on jo käytännössä jakautunut kahdeksi puolueeksi. Piirijärjestöissä käydyt yhteenotot on onnistuttu enimmäkseen pitämään poissa julkisuudesta. Siinä on kenties auttanut se, että – toisin kuin vanhemmilla puolueilla – perussuomalaisilla ei ole juurikaan ollut ympärillään kriittisiä, mutta puolueen toiminnan hyvin tuntevia toimittajia.

Nyt Olli Immonen kuitenkin kirjoitti Breivik-pastissinsa kiinnostavasti juuri puoluekokouksen alla, ja hänen suomensisulaisten aatetovereidensa Timo Soinia kohtaan osoittama pilkka alkoi vuotaa suljetuilta keskustelupalstoilta julkisille areenoille. Myös Soini puhuu kulttuurimarxisteista, mutta se ei pelasta häntä puhdistajien katseelta: Immosen aatetovereiden silmissä Soinikin on kulttuurimarxisti.

Puolueen maltillisempi ja iäkkäämpi soinilaissiipi (joka muuten on nuorisoklikkiä paljon taipuvaisempi ajoittaisiin avoimen rasistisiin möläytyksiin) vaikuttaa havahtuneen jälkijunassa siihen, että nämä kansallismielisestä vallankumouksesta haaveilijat ovat rakentaneet puolueen suojassa omaa kurinalaista liikettään. Se ei ole enää Soinille uskollinen.


Delfiiniraskaus tuotti delfiinivauvan ja poikaskuoleman

5. heinäkuuta 2015, Anu Silfverberg

Tervetuloa delfiinijournalismin oppitunnille! Tänään aiheenamme on termistö. Käytänteissä on eroja moniin muihin eläimiin verrattuna, joten perusasiat on syytä kerrata esimerkkien kera.

1: Jos delfinaarion delfiini odottaa poikasta, sanomme, että se on “raskaana”, vaikka muiden eläinten kohdalla korrekti sana olisikin ”tiineenä”.

”Ilouutisia Särkänniemestä: Veera-delfiini raskaana.” (MTV 9.7. 2014)

”Veera-delfiinin raskaus linjaa delfinaarion tulevaisuutta.” (HS 2.8.2014)

(Myös ilmaisu ”perheenlisäyksen odottaminen” sopii, riippuen siitä, julkaistaanko juttu uutisissa vai viihteellisemmällä osastolla.)

2: Kun eläin raskauden päätteeksi syntyy delfinaarioon, siitä käytetään nimitystä ”vauva”.

”Särkänniemessä syntyi delfiinivauva.” (HS 8.10. 2014)

”Delfiinivauva syntyi Särkänniemessä.” (IS 7.9. 2010)

Edellämainittujen käytänteiden taustalla on tieto, että delfiini ei oikeastaan ole eläin vaan eräänlainen merten ihminen.

Sääntöihin 1–2 on eräitä poikkeuksia. Delfiini muuttuu ihmisestä eläimeksi siinä vaiheessa kun pohdimme niiden oloja vankeudessa. Silloin on turvallisinta sanoa, että emme oikeastaan voi mitenkään tietää, miltä delfiinistä tuntuu, koska delfiini ei osaa puhua eikä se ole ihminen. Siksi kysymys on turha.
Kun perheenlisäysuutisessa esiintynyt poikanen myöhemmin kuolee, voidaan yhä käyttää sanaa vauva, mutta mieluiten vaihdetaan tässä vaiheessa “poikaseen” tai yksinkertaisesti “delfiiniin”.

”Särkänniemen delfiininpoikanen kuoli yllättäen.” (HS 16.10. 2010)

”Poikasen kuolema nosti delfinaarion alasajovaatimukset esiin Tampereella HS 17.10.2014

Delfiinijournalismin oppitunti on päättynyt.

Lue Ann-Mari Huhtasen juttu Särkänniemen delfiineistä: Veden vangit


Pelaako Fennovoima vain aikaa?

1. heinäkuuta 2015, Hanna Nikkanen

Ydinvoimalaa Pyhäjoelle suunnitteleva Fennovoima luovutti 250-kiloisen rakentamislupahakemuksensa tiistaina työ- ja elinkeinoministeriölle tuntia ennen määräajan päättymistä. Osakasluettelosta paljastui yllätys: kroatialainen sähköyhtiö Migrit Solarna Energija ostaa yhdeksän prosenttia Hanhikiven voimalasta. Näin 60 prosentin eurooppalaisen omistusosuuden vaatimus täyttyi, ja neljä vuotta sitten perustetusta pienehköstä kroatialaisfirmasta tulee Fennovoiman kolmanneksi suurin omistaja Rosatomin RAOS Voiman ja Outokummun jälkeen.

Migritin osoite ja faksi- ja puhelinnumerot ovat samat kuin zagrebilaisella Titan Gradenje -yhtiöllä. Titan-konsernin omistaa venäläinen rakennusyhtiö Inteco. Intecon omisti ennen Venäjän rikkain nainen ja Moskovan entisen pormestarin Juri Lužkovin vaimo, Jelena Baturina. Lužkovin jouduttua Kremlin epäsuosioon Baturina myi Intecon Venäjän suurimmalle pankille Sberbankille sekä venäläiselle pankkimiljardöörille Mihail Siškanoville. Sberbank on lainoittanut Intecon hankkeita viime vuosina. Se on Venäjän suurin pankki ja sen suurin omistaja on Venäjän valtio. Se on myös Rosatomin keskeinen lainoittaja.
Kuvio ei näytä imartelevalta Fennovoimalle, mutta ehkä Migrit oli paras tarjolla ollut vaihtoehto.

Työ- ja elinkeinoministeriö voisi nyt ilmoittaa suorilta käsin, että rakentamisluvan ehdot eivät täyty eikä hallituksen tulisi ottaa hakemusta jatkokäsittelyyn. Se saattaisi kuitenkin olla vaikeaa, koska teknisesti ehdot täyttyvät: Migrit Solarna Energija on eurooppalainen yhtiö, ja sellaista haettiin.
Ministeriön kannalta helpompaa olisi päästää hakemus jatkokäsittelyyn. Viivästyksen aikana Fortum voisi vielä saada energiakauppansa Venäjällä järjestykseen ja tarjoutua ostamaan Migritin osakkeet.
Ja niin Fennovoima olisi Kroatian-pelillään onnistunut saamaan työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä lisäaikaa, jota Rehn juuri kiisti aikovansa antaa.

Toimittaja Hanna Nikkanen tutkii Fennoivoiman taustoja. Hänen juttuaiheensa voitti kesäkuussa Long Playn ja Mesenaatin Suuri journalismiralli - joukkorahoituskisan.


Hallitus voi pelastaa Fennovoiman, mutta kehtaako se?

14. kesäkuuta 2015, Hanna Nikkanen

Fennovoiman ydinvoimalahanke on vaikean tilanteen edessä. Yhtiöllä on 16 päivää aikaa näyttää, että vähintään 60 prosenttia sen Pyhäjoelle suunnittelemasta ydinvoimalasta on eurooppalaisessa omistuksessa. Se on yksi rakentamisluvan ehdoista. Muuten yhtiön pitää palata nollapisteeseen: hakemaan ydinvoimalalleen uutta periaatelupaa. Fennovoima voi vielä pelastua, mutta ei välttämättä täysillä tyylipisteillä. Yhtiöllä on ainakin kuusi tapaa ylittää kesäkuun lopun deadline.

1. Hallitus myöntää lisäaikaa rakentamislupahakemukselle. Aikaraja on asetettu eduskunnan myöntämässä periaateluvassa. Niistä ei ole ollut tapana lipsua. Teollisuuden Voima pyysi viime syksynä lisäaikaa Olkiluodon neljännen reaktorin rakentamisluvalle eikä sitä saanut. Uusi hallitus voisi päättää toimia nyt toisin, mutta se ei näyttäisi hyvältä – ei hallituksen eikä Fennovoiman kannalta.

2. Hallitus luopuu 60 prosentin kotimaisuusasteen vaatimuksesta. Tämä olisi teoriassa mahdollista, sanoo työ- ja elinkeinoministeriön teollisuusneuvos Herkko Plit Ylen haastattelussa: edellisen hallituksen ja eduskunnan asettama poliittinen ehto ei sido uutta hallitusta. Kelkan kääntämistä olisi kuitenkin kiusallista selittää, kun työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehn suhtautui viime syksynä venäläisen laitostoimittaja Rosatomin mukaantuloon hyvin kielteisesti ja pitää edelleen kotimaisuusastetta tärkeänä.

3. Hankkeeseen löytyy merkittävä uusi eurooppalainen osakas. Jos pelastaja on jokin holding-yhtiö tai vaikkapa unkarilainen energiayhtiö, herää epäilys, että voimalasta jo kolmanneksen omistava Rosatom on naamioinut rahojaan eurooppalaisiksi. Fennovoimalla ei välttämättä ole varaa murehtia tyylipisteistä, mutta työ- ja elinkeinoministeriön voi olla vaikea sulkea silmiään bulvaanijärjestelyiltä.

4. Vanhat osakkaat kasvattavat osuuttaan. Outokummun on arvioitu olevan varmin hankkeesta hyötyjä. Se voisi kenties vielä laittaa lisää rahaa likoon. Myös joidenkin kunnallisten sähköyhtiöiden piiristä voi löytyä vielä maksuhalukkuutta. Molemmissa tapauksissa markkinoiden haluttomuutta paikattaisiin ainakin osittain veronmaksajien rahoilla.

5. Fortum ehtii mukaan. Fortum asetti syksyllä Fennovoima-osallistumisensa ehdoksi Venäjällä suunnittelemansa vesivoimakaupat. Ne takkuilevat, mutta ehkä venäläisosapuoli vain venyttää kaupantekoa viime tinkaan varmistaakseen itselleen hyvät ehdot. Fortumin osallistuminen olisi loistava uutinen Fennovoimalle, koska yhtiö saisi vihdoin jalkansa loppusijoitusluolasto Onkalon oven väliin. Kesäkuulle 2016 vaadittu loppusijoitussuunnitelma on nimittäin yhtiön seuraava kompastuskivi.

6. Valtio tulee hätiin. Fennovoiman osakkaaksi lähteminen valtion sijoitusyhtiö Solidiumin kautta olisi epäsuosittu päätös jopa ydinvoimamyönteisten hallituspuolueiden riveissä. Väistämättömien Talvivaara-vertausten sietämisessä auttaisi se, että vastuu päätöksestä ei lepäisi heppoisilla harteilla: pääministeri Sipilä teki hallitusneuvotteluissa poikkeuksellisen ratkaisun ja otti itselleen valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin salkun.


Kaikki mukaan talkoisiin, ehkä

10. kesäkuuta 2015, Anu Silfverberg

Tiistaina Helsingin Sanomat uutisoi talousvaikuttajien kohtuutalkoista: EK oli lähettänyt yritysjohtajille kirjeen, jossa heitä kehotettiin osallistumaan talkoisiin alentamalla palkkaansa viisi prosenttia tai lahjoittamalla rahaa ”haluamaansa kohteeseen”.
Kirjeen allekirjoittanut Koneen Matti Alahuhta lupasi lahjoittaa koulutukseen, koska hallitus on päätynyt siitä leikkaamaan.
"Kyllä tässä täydellä sydämellä ja tosissaan yritetään ajaa Suomen asiaa”, Alahuhta kommentoi lehdelle.
Helsingin Sanomat arvioi juhlallisesti, että ”kirjeen taustalla on elinkeinoelämän syvä huoli Suomen tilasta.”

Aivan upottavan syvä tuo huoli ei ehkä kuitenkaan ole, koska EK:n kirjeen muotoilun mukaan talkoot ovat ehdolliset. Kirjeessä ei kehoteta yritysjohtajaa lähtemään talkoisiin nyt, vaan miettimään, mitä tämä voisi tehdä ”yhteiskuntasopimuksen toteutuessa”.
Itse asiassa kirje nimenomaan ohjeistaa olemaan tekemättä juuri nyt mitään.
Parhaillaan on ”harkinnan aika”, siinä sanotaan, kun taas ”toteuttamisen aika” on vasta sitten, ”kun yhteiskuntasopimus on tehty”.

Talkoisiin siis on tarve ja huoli syvä – mutta mihin tarve ja huoli katoavat, jos sopimusta ei synny?


Danhammer tunnusti törkeät petokset

21. toukokuuta 2015, Ilkka Pernu

”Kaikki on täyttä paskaa! Täyttä paskaa! Jutulla ei ole mitään päätä eikä häntää. Minulla ei ole mitään tekemistä juttujen kanssa!”
Niin kommentoi liikemies Carl Danhammer itseensä kohdistuvia petossyytteitä Long Playlle viime marraskuussa.
Käräjäoikeuden mukaan Danhammer oli huijannut Vesa Keskiseltä ja eräältä rovaniemeläiseltä vanhukselta rahaa yhteensä satojatuhansia euroja. Oikeus tuomitsi hänet vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja 60 päivän yhdyskuntapalvelukseen, sekä maksamaan korvausta taloudellisesta vahingosta 276 895 euroa.
Danhammer valitti tuomiosta pian päätöksen jälkeen.
Eilen keskiviikkona Tampereen oikeustalolla alkaneeseen hovioikeuden istuntokäsittelyyn oli varattu yhteensä kolme päivää. Suullinen käsittely kuitenkin päättyi jo ensimmäisenä päivänä: Danhammer tunnusti.
Turun hovioikeus pyrkii antamaan tuomion 30 päivän kuluessa.
Long Playn Levoton prinssi -jutussa Danhammerista piirtyy kuva ihmisenä, joka syöttää pajunköyttä jatkuvasti – silloinkin kun ei olisi pakko. Toisaalta hän on seuramies, joka saa toisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Siksi varmasti myös moni toivoisi, että hänen tarinansa olisivat totta.
”Minä en valehtele koskaan”, hän sanoi haastattelussa. ”Jätän vain kertomatta.”


Fennovoima-hanke voi kaatua kesäkuussa

18. toukokuuta 2015, Hanna Nikkanen

Fennovoiman Pyhäjoelle rakennuttaman ydinvoimalan tulevaisuus on vaakalaudalla – ainakin kuuden viikon ajan.
Yhtiön on jätettävä voimalan rakentamislupahakemus kesäkuun loppuun mennessä. Samalla sen on esitettävä selvitys omistuspohjastaan. Rakentamislupa myönnetään vain siinä tapauksessa, että 60 prosenttia ydinvoimayhtiön omistajista on Suomesta, EU:sta tai Eta-alueelta.
Fennovoima ei ole vielä saanut eurooppalaista omistuskiintiötä täyteen. Eri arvioiden mukaan tavoitteesta puuttuu 4–8 prosenttiyksikköä. Kolmasosan Fennovoimasta omistaa Venäjän valtionkorporaatio Rosatom, joka myös huolehtii ydinreaktorin rakentamisesta.
Viime vuoden joulukuussa uutisoitiin, että suomalainen valtionyhtiö Fortum pelasti hankkeen tulemalla mukaan jopa 15 prosentin osuudella. Tähän päivään mennessä Fortum ei kuitenkaan ole sitoutunut ostamaan yhtäkään Fennovoiman osaketta.
Fortumin hidastelu johtuu yhtiön Venäjän liiketoimien ongelmista ja niihin liittyvistä mutkikkaista yritysjärjestelyistä. Rosatom houkutteli Fortumin mukaan Fennovoimaan lupaamalla sille vastineeksi vesivoimahankkeita Venäjällä. Rosatom, Fortum ja venäläinen kaasujätti Gazprom jakavat parhaillaan uusiksi Luoteis-Venäjällä toimivan energiayhtiö TGK-1:n vesi- ja lämpövoimabisneksiä.
TGK-1 teki viime vuonna heikon tuloksen, eivätkä yritysjärjestelyt ole edenneet suunnitellussa aikataulussa. Rosatomilla ja Fortumilla on kiire saada asia pakettiin ennen Fennovoiman rakentamisluvan viimeistä hakemuspäivää. Gazpromilla moista hoppua ei ole.
Jos TGK-1-järjestelyä ei saada valmiiksi kesäkuussa, Fortum ei osallistu Fennovoimaan. Silloin rakentamisluvan ehdot tuskin täyttyvät ja voimalasta tehty valtioneuvoston periaatepäätös raukeaa.

  • Nyt Fennovoima yrittää kaikin keinoin houkutella mukaan uusia osakkaita, pieniäkin – yhtiön noin 50 omistajasta suurin osa on paikallisia energiayhtiöitä. Etenkin Pohjanmaan kunnissa on käyty kevään aikana tiukkoja taisteluita kunnallisten sähköyhtiöiden Fennovoima-omistuksista. Osa kunnista, esimerkiksi Uusikaarlepyy, on vetäytynyt Fennovoimasta kokonaan, kun taas toiset kunnat kasvattavat omistusosuuttaan. Jokaista päätöstä edeltää aktiivinen lobbaus.
    Myös Helsingin kaupunki omistaa pienen siivun Fennovoimaa Vantaan Energian kautta. Kaupunginvaltuusto äänestää tämän viikon keskiviikkona vihreiden aloitteesta, joka irrottaisi Helsingin Fennovoimasta.
    Kaiken lobbaamisen ja poliittisen väännön keskellä työt itse ydinvoimala-alueella ovat jo alkaneet. Hanhikiven niemellä on hakattu metsää ja rakennettu teitä. Suunnitellun voimalan alle jää kymmenkunta mökkiä. Pakkolunastusprosessi on käynnissä ja mökkien on oltava tyhjinä toukokuun loppuun mennessä.
    Fennovoiman mukaan venäläiset työntekijät saapuvat paikalle heti, kun rakentamislupahakemus on jätetty.

Fennovoiman hanke ei ole ensimmäistä kertaa epäonnistumisen partaalla. Alunperin reaktoria oli rakentamassa saksalainen E-On, joka vetäytyi hankkeesta vuonna 2012. Tilalle ilmoittautui Rosatom.
Viime syyskuussa Venäjän valtionkorporaation mukanaolo näytti kiusalliselta, kun EU päätti Ukrainan sotaan liittyvistä Venäjä-pakotteista. Tuolloin valtioneuvosto asetti rakentamisluvan ehdoksi, että yhtiössä on ainakin 60 prosentin eurooppalainen osakasenemmistö. Moni epäili hankkeen kaatuvan siihen.
Fennovoiman edustajat vakuuttivat hymyillen uskoaan tulevaisuuteen. Epäilin sitä bluffiksi. Myhäilyn syyksi paljastui Fortum-kortti, jonka fennovoimalaiset pitivät pitkään piilossa.
Mutta selviytyykö Fennovoiman hanke kesäkuun lopun määräajan yli? Fennovoiman edustajat vakuuttavat minulle, että huolta ei ole. Ehkä yhtiöllä on hihassaan vielä yksi kortti – tieto Fortumin tilanteesta, jatkoaika hallitukselta, uusi suurosakas? Tai sitten he tällä kertaa todella bluffaavat.

  • Hanna Nikkasen Fennovoima-tutkimus on osa Suuri journalismiralli -kampanjaa, jossa lukijat kutsutaan tukemaan tutkivien juttujen tekemistä. Joukkorahoittajat saavat mm. keräilyharvinaisuudeksi muodostuneita LP-kirjoja.


Valio valehtelee taas

11. toukokuuta 2015, Anu Silfverberg

”Olemme lehmiä, jotka tekevät, mitä tykkäävät”, kertoo lehmä Valion vastikään julkaisemassa ”luomulehmien manifestissa”.
On selvää, että maitoa tuottavat lehmät eivät missään tee mitä tykkäävät. Ne tekevät mitä ihminen tykkää, koska se on eläintuotannon idea. Ja oli tuotannosta mitä mieltä tahansa, fakta on, että liha tehdään tappamalla eläin. Maito taas tehdään siten, että eläin laitetaan synnyttämään poikasia, jotka otetaan siltä pois, jotta ihminen voi ottaa poikasille tarkoitetun maidon. Kun synnytyksiä on ollut kylliksi, eläin tapetaan.

Maaliskuun lopussa Valio syyllistyi melko härskiin harhaanjohtamiseen, kun se väitti, että luomulehmät hoivaavat vasikoitaan kuukausia. Tai oikeammin taisi käydä niin, että yhtiön viestinnässä oli luettu Valion omaa harhaanjohtavaa mainontaa ja ymmärretty asia samalla tavalla kuin kuluttajan toivottiin sen ymmärtävän.
Viestintä päätyi lopulta selittämään, että kampanjan kuvaus poikasiaan luonnonmukaisesti hoivaavista eläimistä viittasikin siihen, että vasikalle annetaan emon maitoa – se vain on erotettu emostaan ennen sitä.
Nyt ilmestyneessä ”manifestissa” vasikkaansa hoivaavan lehmän mielikuvaa jatketaan.
”Meidän maitomme maistuu erityisen hyvin myös ihmisille”, sanoo lehmä, ”vasikoille tosin annetaan ensin, sitten vasta tulee.”

Joku voisi sanoa, että se nyt on vain mainos. Niissä pelataan mielikuvilla. Totta: me kaikki tiedämme, että hoitoaine ei tee 15 prosenttia paksumpia hiuksia vaikka mainos niin väittäisi – koska jos tekisi, niin pian hiuksiaan säännöllisesti pesevän ihmisen koko pää peittyisi hiuksiin ja lopulta hänestä ei olisi jäljellä kuin tukku paksua, joskin puhdasta tukkaa.
Valion ja muiden eläintuotannon jättien kampanjointi on kuitenkin erilaista.
Valion luomumanifesti rinnastuisi ennemminkin vaikka kampanjaan, jossa hikipajoista kritiikkiä saanut suuryritys mainostaisi itseään kuvilla, joissa hyvinvoivat ihmiset hymyilevät lavastetuissa työolosuhteissa ja kehuvat työolojaan turvallisiksi ja palkkaansa erinomaiseksi.
Kyse ei ole vain kevyestä mielikuvamarkkinoinnista. Valio tietää eläinoikeuksiin kohdistuvasta huolesta, ja juuri tuohon huoleen mainonta kohdistuu. Tuottajien uudet kampanjat käyttävät nimenomaan lakiin ja eläinoikeusliikkeeseen viittaavia ilmauksia: vapaus, luonnonmukaisuus, lajityypillinen käytös sekä yksilöiden oikeudet.

”Luomumaito on juuri sellaista, millaiseksi olemme sen itse alun perin tarkoittaneet”, lehmät lopettavat manifestinsa. Mutta sikäli kun lehmät tarkoittavat maitoaan minkäänlaiseksi, ne tietysti tarkoittavat sen omalle poikaselleen siinä missä kaikki muutkin nisäkkäät, ihminen mukaan lukien. Jos siinä ei ole mitään pielessä, miksi siitä pitää valehdella?


”Mulla on tällainen outo juttu”

6. toukokuuta 2015, Anu Silfverberg

”Olen alkanut kantaa mukanani paperinenäliinoja näitä haastatteluja varten”, kertoi toimittaja Maria Pettersson kuukausi sitten. Hän oli tehnyt jo pitkään ensi sunnuntaina ilmestyvää Long Play -juttuaan, jossa haastateltavat kertovat, millainen oli heidän viimeisin seksikokemuksensa. Jutussa oli tarkoitus päästä tavanomaisia seksikyselyitä syvemmälle ja löytää mahdollisimman erilaisia ihmisiä kertomaan, miten he päätyivät harrastamaan seksiä, mitä he oikeasti tekivät, ja mitä heidän mielessään silloin liikkui.
Pettersson lähestyi kymmeniä ihmisiä, joista noin kolmannes kieltäytyi. Tietysti mukana on silloin joitain ihmisiä, joiden on tavallista helpompi puhua seksistä. Mutta oli myös ihmisiä, jotka eivät ole puhuneet seksistä koskaan edes kumppanin kanssa.
Nenäliinoja Pettersson alkoi kantaa laukussaan, koska aika moni itki jossain vaiheessa.
Eräs petipuuhista täysin rinnoin nauttinut naistenmies kertoi siitä, miten joutui isoon leikkaukseen ja tiesi seksielämän loppuvan. Sen jälkeen kaupunki ympärillä muuttui: ”Vaikeinta on nähdä paikkoja, jotka jotenkin liittyvät seksiin”, hän sanoi. ”Kadunkulma, jossa olen suudellut jotakuta intohimoisesti, tai puisto, jossa minulta on otettu suihin. Helpompaa on tavata mimmi, joka otti minulta suihin, mutta paikan ohi käveleminen ja sen näkeminen on tosi vaikeaa.”

Pettersson otti juttuun lopulta 20 ihmistä. Heidän elämänsä ja tilanteensa olivat varsin erilaisia.
Yksi teki sen ensimmäistä kertaa, toisella viimeisestä kerrasta oli vuosikymmeniä. Siinä missä eläkeläismies muisteli elämänsä ainutta, ihanaa kumppania, sata miestä kellistänyt nuorukainen mietti vieraassa sängyssä: Onko tämä sittenkään Janne?
Petterssonin mukaan haastatteluissa oli yksi yhdistävä piirre: oletus, että on jokin asia nimeltä normaali, ja itse ei sitä tavoita.
”Surullista oli se, että ihmisillä on kaikenlaisia ongelmia ja kaikki ajattelevat, että ne ovat ainutlaatuisia. Haastateltavat saattoivat aloittaa sanomalla että ’mulla on tällainen tosi outo juttu’, ja siihen mennessä olin kuullut sen saman jutun monta kertaa.”

Moni haastateltava kuvaili, miten vaikeaa seksiin on keskittyä. Ajatukset lähtevät harhailemaan, ja sen jälkeen sitä on vaikea pysäyttää. Eräs haastateltava viittasi Woody Allenin elokuvaan Miehiä ja vaimoja, jossa yksi päähenkilöistä kertoo terapeutille, kuinka päätyy sängyssä analysoimaan, ketkä lähipiirin ihmiset ovat kettuja ja ketkä siilejä.
”Lopulta maailman kaikki asiat tulevat päälle ja sitä makaa siinä ja katsoo partneriaan ja miettii että miksi mä en vain voi olla tässä rauhassa, miksi ajattelen näin paljon.”
Mutta kyllä haastatteluissa myös naurettiin.
”Seksi on aika huvittava asia. Kun sitä alkaa seikkaperäisesti kuvata, tajuaa itsekin, että ulkopuolelta katsottuna tämä on aika hassua.”
Ilahduttavinta Petterssonin mielestä oli se, miten lempeitä ihmiset ovat kumppaniaan kohtaan.
”Puolisoni on kauneinta, mitä maailmankaikkeudessa on”, perheenäiti kuvasi naisystäväänsä.
”Vaimon koko olemus on ihana”, kertoi yhden naisen kanssa elämänsä jakanut eläkeläismies.
”Muistan varmaan vielä kuollessani, miltä se tuoksuu”, lukiolaistyttö sanoi rakastajastaan.
Kumppaneita ei haastatteluissa juuri haukuttu: ongelmat liittyivät aina omaan päähän ja omaan kroppaan.
”Ihanimpia olivat sellaiset haastattelut, joista välittyi ja näkyi, että parilla on ollut hauskaa. Niillä on joku yhteinen juttu, johon kukaan muu ei pääse käsiksi, mutta kun siitä kertoo, leviää hölmö virne naamalle.”

Lue Maria Petterssonin juttu kahdenkymmenen eri ikäisen ihmisen viimeisimmästä seksikerrasta: Vika kerta


Kehitysyhteistyö ja evaluaation evaluaatio

24. huhtikuuta 2015, Reetta Nousiainen

Jos vahvimmilla veikkauksissa oleva porvarihallitus syntyy, luvassa on rajuja leikkauksia kehitysyhteistyörahoihin. Kokoomus olisi valmis leikkaamaan kehitysavusta 300 miljoonaa, tuleva pääministeripuolue keskustakin 200 miljoonaa. Perussuomalaisten ehdotus viime syksyltä on äärimmäisin: valtaosa kehitysyhteistyörahoista pitäisi kerätä kansalaisilta suorina lahjoituksina.

Tällä hallituskaudella kehitysyhteistyövaroja on leikattu noin 455 miljoonaa euroa. Sama hallitus on kuitenkin sitoutunut myös kansainväliseen tavoitteeseen, jonka mukaan kehitysyhteistyöhön käytetään 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Nyt Suomen osuus on noin 0,5 prosenttia.

Yhtä mieltä puolueet ovat siitä, että kahdenvälistä kehitysyhteistyötä pitäisi tehdä sitoutuneesti ja pitkäjänteisesti. Käytännössä linjaukset muuttuvat kuitenkin vaaleissa neljän vuoden välein, ja suurinta valtaa käyttää tietysti ministeri. Kehitysministerin salkku taas ei ole koskaan ollut hallituksen tavoitelluin, ja vain harvalla sitä kantaneella on ylipäänsä ollut minkäänlaista kehy-taustaa.

Tämä onkin tuottanut jännittäviä tilanteita.

Esimerkiksi Paavo Väyrynen herätti ministeriössä suuria tunteita omalla ministerikaudellaan. Tuolloin Suomi keskittyi muun muassa metsäsektoriin ja turvallisuuteen, mutta myös kauppapolitiikkaan. Yksi Väyrysen aloittamista hankkeista oli ProPemce, malliesimerkki siitä, miten kehitysyhteistyötä ei pitäisi tehdä. ProPemcen taustoja pengotaan Long Playn jutussa Kehittyvien maakuntien Nicaragua.

Hanke on poikkeuksellisen surullinen luku suomalaisen kehitysyhteistyön historiassa. Mutta ongelmia on monissa muissakin kehitysyhteistyöhankkeissa, koska hankkeet ovat jo perusluonteeltaan poikkeuksellisen hankalia: työtä tehdään jo lähtökohtaisesti hankalissa olosuhteissa, vieraassa kulttuurissa. Tästä ei juurikaan puhuta. Ja se on harmi kehitysyhteistyön itsensä vuoksi. Vaikka debattia kehy-rahoista on käyty viime aikoina tavallista vilkkaammin, keskustelu kulkee usein samoja latuja: sitä hallitsevat kriitikot, jotka vaativat joko mittavia leikkauksia tai koko systeemiin muuttamista.

Niin kauan kuin keskustelu alkaa siitä, kuinka paljon rahaa kehitysyhteistyölle annetaan ja montako vaippaa samalla rahalla saataisiin vanhainkoteihin, kaikki jää hyödyttömäksi juupas-eipäs-väittelyksi.

Asiapohjaista keskustelua suitsii myös se, että ymmärrettävissä olevaa tietoa on varsin hankala saada. Ulkoministeriön sivuilta löytyy kyllä asiakirjoja, raportteja ja selvityksiä, mutta ulkopuolinen tarvitsee tulkin ymmärtääkseen niitä. Asiantuntijat puhuvat kieltä, joka ei avaudu asiaan vihkiytymättömälle. Samaa jargonia ovat myös hankkeiden evaluaatiot (suomeksi arvioinnit). Tämä vuosi on itse asiassa "evaluoinnin teemavuosi", ja hiljattain ulkoministeriö julkaisi todellisen evaluaatioiden evaluaation: siinä arvioidaan kehitysyhteystyöhankkeiden arviointien onnistumista. Ei ihme, että homma näyttää ulkopuoliseen silmiin välillä vähän kafkamaiselta.

Kehitysyhteistyön asiantuntijoiden pitäisi alkaa itse johtaa puhetta, ja suomen kielellä. Vaikka kysymykset ovat vaikeita, niistä pitäisi pystyä puhumaan niin kuin muistakin vaikeista aiheista: ihan arkisesti.


Hyvä vaaliuutinen Jakomäestä

20. huhtikuuta 2015, Ilkka Karisto

Joskus on kiva olla väärässä. Viime viikolla Long Play julkaisi toimittaja Maria Mustrannan jutun Jakomäestä, koillishelsinkiläisestä lähiöstä, jossa perinteisesti äänestetään laiskemmin kuin missään muualla Helsingissä.
Jutussa pohdittiin, mahtaako nyt käydä jopa niin, että Jakomäessä enemmistö äänioikeutetuista jättää äänestämättä.
Ja vielä mitä! Jakomäkeläiset äänestivät innokkaammin kuin pitkiin aikoihin. Äänestysalueella Jakomäki A uurnilla kävi 58,3 prosenttia äänioikeutetuista. Edellisissä eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 55,6, mikä sekin oli Jakomäessä harvinaisen korkea.
Tällä kertaa Jakomäki ei jäänyt edes Helsingin äänestystilastojen viimeiseksi. Itä-Helsingin Vesalassa äänestysprosentti oli 55,5.

Jakomäkeläiset luottivat jälleen perussuomalaisiin. Heitä kannatti 29,5 prosenttia äänensä antaneista. Alueen perinteinen valtapuolue SDP sai 21,3 prosenttia äänistä, ja kymmenen prosentin ääniosuuden ylittivät – rimaa hipoeen – myös vihreät, kokoomus ja vasemmistoliitto.
Neljä vuotta sitten Jakomäen ylivoimainen äänikuningas oli perussuomalaisten Timo Elo, vuodesta 1990 Jakomäessä asunut monialayrittäjä ja matelijoiden kesyttäjä. Tällä kertaa hän ei lähtenyt ehdolle, koska on kyllästynyt politiikkaan.
Niinpä vaaleissa ei ollut yhtään Jakomäessä asuvaa ehdokasta. Sekään ei äänestäjiä haitannut. Jakomäen uuden ääniharavan asuinpaikka on ollut viimeiset neljä vuotta Bryssel. Perussuomalaisten europarlamentaarikko Sampo Terho sai äänestysalueella Jakomäki A yhteensä 67 ääntä, eli 5,2 prosenttia kaikista annetuista äänistä.


Vähiten ääniä, eniten hävittävää

16. huhtikuuta 2015, Maria Mustranta

”MUN MIELESTÄ eduskuntatalon voisi räjäyttää”, sanoo 39-vuotias jakomäkeläinen Mira Virala. Hän on yksinhuoltaja ja jäänyt vastikään työttömäksi sairaala-apulaisen töistä. Virala odottaa nyt tietoa, pääseekö aloittamaan syksyllä lähihoitajaopinnot. Äänestämässä hän on käynyt viimeksi vuonna 2003.
”Jotkut aina linkittää Facebookissa, että äänestä tätä ja tätä. Kyllä mä olen lukenut, mitä niissä on. Mutta en todellakaan usko kehenkään.”
Jakomäessä, 5600 asukkaan lähiössä Koillis-Helsingissä, moni muukaan ei usko poliitikkoihin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestysalueella Jakomäki A äänestysprosentti jäi 55,6:een. Se oli pienin Helsingissä. Yhdeksän kilometrin päässä Jakomäestä, vauraassa Länsi-Pakilassa uurnilla kävi yli 85 prosenttia äänioikeutetuista. Koko Suomen äänestysprosentti oli 70,5.
Ensi sunnuntain eduskuntavaaleissa valtakunnallisen äänestysprosentin ennakoidaan laskevan. Jos niin käy, muita useammin äänensä jättävät antamatta pienituloiset ja vähän koulutetut ihmiset. Sellaisia Jakomäessä on paljon.
On siis mahdollista, että enemmistö äänioikeutetuista jättää Jakomäessä äänestämättä eduskuntavaaleissa. Niin ei ole koskaan ennen käynyt.

”NE AJAA VAAN hyvätuloisten asioita, eikä ajattele eläkeläisiä ja muita tavallisia ihmisiä”, sanoo Hilkka Hyvönen Jakomäentie 6f:n kellarissa, johon vuokrakerrostalojen asukkaita kokoontuu arkiaamuisin puurolle.
”Niillä on hyvä palkka ja pitkät lomat, eikä tarvitse tehdä mitään. Puheet kirjoitetaan valmiiksi”, sanoo Kaitsuksi esittäytyvä mies, joka on tänä aamuna puuronkeittovuorossa. Kumpikin aikoo kuitenkin käydä äänestämässä.
”Siellä oli se [Esko] Seppänen. Sitä äänestin monta kertaa. Se yritti jotain saada aikaan ja saikin”, muistelee hopeahiuksinen rouva, joka ei halua kertoa nimeään.
”Perussuomalaisissa on se [Sebastian] Tynkkynen. Se menee oikeaan suuntaan”, sanoo Paula Järvinen.
Jakomäen ostoskeskuksen Pohjanpoika-baarissa istuva keski-iän ylittänyt nainen on kertoo äänestäneensä yleensä. Hän on asunut Jakomäessä vuodesta 1968.
”Ehkä mä äänestän Donneria. Jos en muuten niin vitsinä.”
Se tosin voi osoittautua hankalaksi, sillä 82-vuotias Jörn Donner ei ole enää ehdolla eduskuntaan.
Naisen seurassa istuva Jari ei enää äänestä – usko on mennyt. ”Täällä ihmiset ovat luovuttaneet, kun ne on stumpattu joka ainoan viranomaisen taholta.”

AINA EI OLE OLLUT näin. Vielä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa lähes 70 prosenttia jakomäkeläisistä äänesti eduskuntavaaleissa. Valtakunnallinen äänestysprosentti oli tuohon aikaan noin 80. Ero ei siis ollut kovin suuri.
Mitä sen jälkeen oikein on tapahtunut?
Helsingin yliopiston dosentti ja poliittisen sosiologian asiantuntija Eeva Luhtakallio on tehnyt vuodesta 2013 asti Jakomäessä etnografista tutkimusta. Hän on viettänyt satoja tunteja kokouksissa, perhekahviloissa ja tilaisuuksissa ja kirjannut havaintoja muistikirjaansa. Luhtakalliota kiinnostaa se, millaista poliittisuus Jakomäessä on. Hänen mielestään pettymysen ja epäluottamuksen tunteilla on yhteys äänestysaktiivisuuden laskuun.
”Kyllä sen voidaan ajatella olevan selkeästi linjassa suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksen kanssa.”
Luhtakallio on kiinnittänyt Jakomäessä huomiota siihen, millaisena yhteiskunta piirtyy ihmisten puheissa.
”Monet ovat olleet paljon tekemisissä viranomaisten kanssa. On pitkä historia sosiaalityön ja ehkä lastensuojelun asiakkaana, mikä on tavallaan lupaus avusta, ja siihen petytään aina uudestaan. Puheissa toistuu kokemus, että tarpeet eivät tule huomatuksi.”
Niissä puheissa yhteiskunta on yhtä kuin viranomaiset. Se on jotain, jonka päätösten kohteena ollaan ja jonka armoilla joutuu elämään.
”Sen takia vaalit ja poliittinen päätöksenteko tuntuvat ihmisistä usein kaukaisilta.”
Vallanpitäjät ovat kaukana Jakomäestä myös konkreettisesti. Eduskunnassa ei ole tiettävästi ollut koskaan Jakomäessä asuvaa poliitikkoa. Eikä heitä ole ollut Helsingin kaupunginvaltuustossakaan ainakaan viimevuosikymmeninä.
Luhtakallio tosin muistuttaa, ettei valtuustossa ole kuin pari kolme itähelsinkiläistäkään.

EDUSKUNTAVAALIEN valtakunnallinen äänestysprosentti on laskenut lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 alkaen. Vuoden 1995 jälkeen äänestysprosentti on vain kerran noussut yli 70:n. Ja ne joilla on pelissä eniten, äänestävät vähiten. Siis pienituloiset, sairaat työttömät ja perusturvan varassa elävät. Tämä piirre vain vahvistuu äänestysprosentin laskiessa. Sen sijaan Helsingissä sellaisilla hyvin toimeentulevien alueilla kuten Tuomarinkylä, Pakila ja Paloheinä äänestetään yhä yhtä aktiivisesti kuin 1980-luvulla.
Kehitys huolestuttaa valtiotakin. Se on 2000-luvulla yrittänyt innostaa ihmisiä äänestämään. Vuoden 2007 vaaleissa eduskunta käytti lähes miljoona euroa äänestämisen puolesta kampanjointiin – eduskunnan satavuotisjuhlien kunniaksi.
”Sitä kutsuttiin pipokampanjaksi. Siinä oli pipoja ja muuta vaalikrääsää”, sanoo vaalijohtaja Arto Jääskeläinen oikeusministeriöstä.
Pipot eivät auttaneet. Äänestysprosentti oli 67,9, eli alhaisempi kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen.
Jääskeläinen ei tunnu itsekään uskovan oman ministeriönsä ponnisteluihin.
”Ei olla pystytty osoittamaan, että tämän tyyppisillä kampanjoilla olisi suurta vaikutusta äänestysaktiivisuuteen. Äänestämättömyyden syyt ovat paljon syvemmälle juurtuneita.”

ÄÄNESTYSINNON LASKEMINEN ei ole vain suomalainen ilmiö. Viime vuosikymmeninä äänestysprosentti on pudonnut useimmissa länsimaissa.
Mutta Suomessa lasku on ollut poikkeuksellisen jyrkkää. Syiksi on arveltu esimerkiksi eduskunnan vallan kaventumista ja puolueiden yhdenmukaistumista: Kun puolueet pyrkivät olemaan haluttuja hallituskumppaneita, ne liukuvat poliittiseen keskustaan. Äänestäjän on yhä vaikeampi saada tolkkua, mitä eroja puolueiden linjoissa on.
Politiikka näyttäytyy usein tylsänä hallinnoimisena, eikä intohimoja herättävänä ideologisena taisteluna niin kuin joskus ennen. Puolueisiin kuuluvien ihmisten määräkin on puolittunut 30 vuodessa. Samalla äänestämättä jättämisestä on tullut sosiaalisesti hyväksytympää. Kun vuonna 1977 86 prosenttia kansalaisista piti äänestämistä kansalaisvelvollisuutena, vuonna 2003 niin ajatteli enää 56 prosenttia.
Erityisen laiskasti äänestävät nuoret. Niin he ovat aina tehneet, mutta aiemmin sen ajateltiin liittyvän tiettyyn elämänvaiheeseen: kunhan ihmiset hankkivat perheen ja työpaikan, äänestäminenkin alkaa kiinnostaa.
Nyt tutkijat ovat havainneet, että nuorten äänestämättömyys on oletettua pysyvämpi ilmiö.
Työtön 39-vuotias yksinhuoltaja Mira Virala vietti nuoruutensa Suurmetsässä, aivan Jakomäen kyljessä. Hän muistaa, että lapsuudenkodissa keskusteltiin politiikasta ja käytiin äänestämässä. ”Mummivainaa sanoi, että on meidän tehtävä äänestää”, Virala kertoo.
Hän ei ole totellut mummiaan.
”En voi kokea velvollisuudekseni äänestää ihmistä, johon en luota.”
Nyt Viralan tytär on 14-vuotias. Hänen koulussaan järjestettiin hiljattain nuorisovaalit.
”Kysyin tyttäreltäni, haluatko äänestää niissä. Hän sanoi, että en.”

JAKOMÄEN ÄÄNESTYSTILASTOISSA on 2000-luvulla kaksi merkittävää poikkeusta.
Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Jakomäki A:n äänestysalueella äänestämään lähti 58 prosenttia äänioikeutetuista. Se oli poikkeuksellisen paljon. Seuraavissa eduskuntavaaleissa äänestysprosentti jäi viiteenkymmeneen.
Vuoden 2003 äänestysinnon takana oli yksi mies, Tony Halme. Entinen nyrkkeilijä pyrki eduskuntaan perussuomalaisten listoilta. Halme tosin asui tuolloin Punavuoressa, mutta vietti vaalien alla paljon aikaa Jakomäessä. Hän istui paikallisissa baareissa, tarjosi ihmisille olutta ja joi sitä itsekin. Myös Mira Virala tapasi Halmeen baarissa.
”Halme oli sellanen äijämäinen. Kysyin, mitä hän aikoo eduskunnassa tehdä, mutta en muista, mitä hän vastasi.”
Halme sai Jakomäki A:n äänestysalueella 14 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Koko Helsingissä hän keräsi 16 390 äänen potin, joka oli viidenneksi suurin koko maassa. Jälkikäteen on arvioitu, että äänestysprosentti Helsingissä nousi osin juuri siksi, että Halme mobilisoi ihmisiä, jotka harvoin äänestävät. Hänen sanottiin antaneen äänen lähiöiden asukkaille. Myös Mira Virala piirsi korttiinsa Halmeen numeron.
”Ajattelin, että siinä on ihminen, joka muuttaa asioita. Ja kyllähän hän yrittikin.”
Se oli viimeinen kerta, kun Virala äänesti.
Myös vuonna 2011 äänestysprosentti nousi selvästi Jakomäki A:n äänestysalueella. Silloinkin asialla olivat perussuomalaiset, jotka päivystivät vaalien alla ahkerasti Jakomäen ostarilla. Perussuomalaiset saivat yli 35 prosenttia äänistä, enemmän kuin missään muualla Helsingissä.
Erityisen katkera paikka perussuomalaisten äänivyöry oli Jakomäen perinteiselle ykköspuolueelle Sdp:lle. Vielä vuoden 2007 vaaleissa demarit olivat saaneet noin 45 prosenttia alueen äänistä, mutta viime kerralla heitä äänesti enää hieman alle neljännes.
Nyt perussuomalaisten tilanne näyttää kuitenkin heikommalta kuin neljä vuotta sitten. Puolue ei ole näkynyt katukuvassa yhtä paljon kuin viime vaaleissa.
Kaksissa edellisissä vaaleissa Jakomäen ylivoimainen äänikuningas on ollut perussuomalaisten Timo Elo, vuonna 1990 Jakomäkeen muuttanut monialayrittäjä ja matelijoiden kesyttäjä. Hän ei ole enää ehdolla, vaikka häntä kysyttiin ”useamman kerran”.
Elo kertoo kyllästyneensä politiikkaan.
”Se on mennyt niin pellen hommaksi”, hän sanoo. ”Ei tarvitse kuin katsoa eduskunnan kyselytunteja tai mitä hallitus on saanut aikaan.”
Elo on luopumassa kaikista tehtävistään puolueessa ja haluaisi eroon myös Jakomäen perussuomalaisten puheenjohtajuudesta. Yhdistys perustettiin viime vaalien äänivyöryn jälkeen, mutta viime aikoina sillä ei ole ollut toimintaa.
Aluksi kiinnostuneita oli Elon mukaan tungokseksi asti. Mutta samoihin aikoihin perussuomalaiset tekivät sääntöihin muutoksen: paikallisyhdistyksiin pääsi jäseniksi vain, jos otti myös puolueen jäsenkirjan. Se oli monelle liian korkea kynnys.
”Toivon, että tulisi joku, joka ryhtyisi vetämään, mutta sellaista ei oikein tunnu olevan. On muutamia aktiivisia, mutta eivät hekään asu Jakomäessä enää.”
Paljon virkeämpää ei ole toiminta muillakaan puolueilla. Vasemmistoliitossa aktiivisesti toimivat Niina ja Ville Kari muuttivat neljä vuotta sitten Suurmetsään, Jakomäen naapuriin. He löysivät puolueen rekistereistä tiedon Jakomäen vasemmisto -nimisestä paikallisosastosta. Kävi ilmi, että osastoon kuului yksi jäsen, ja hän oli eläkeläinen. Osaston pankkitilillä oli muutama euro. Ville Kari ryhtyi uudeksi puheenjohtajaksi.
”Nyt meillä on yhdeksän jäsentä. Tilillä ei ole sen enempää rahaa”, hän sanoo.
Vaalien alla Karit osallistuvat Silvia Modigin kampanjaan. Modig liittyi Jakomäen vasemmistoliittoon, kun se herätettiin henkiin. ”Hän on kiinnostunut tästä alueesta ja sen kehittämisestä.”
Tosin Modig ei asu Jakomäessä, ei edes Koillis-Helsingissä.
Tapahtuipa ensi sunnuntain vaaleissa mitä tahansa, yksi asia on siis varma: eduskunnassa ei tule jatkossakaan istumaan yhtään Jakomäessä asuvaa kansanedustajaa. Näissä vaaleissa kun ei ole yhtään paikallista ehdokasta.


Lisää elitismiä, kiitos!

15. huhtikuuta 2015, Anu Silfverberg

”Miten masentavaa.”
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun törmäsin Facebookissa taiteilija Jani Leinosen vaalikampanjaan. Se kiersi verkossa, koska se oli monen mielestä mainio veto.
”Minäkin olen Leinonen” -sivuillaan Leinonen lupaa eduskuntaan päästyään altistaa päätöksensä kansan eli nettisivujensa kävijöiden äänestettäväksi – omaakin näkemystään vastaan. ”Nostan esiin haudanvakavia kysymyksiä siitä, mitä demokratia oikeastaan tarkoittaa”, Leinonen maalailee. ”Voisimmeko uudenlaisia vaikutuskeinoja kokeilemalla saada ihmiset kiinnostumaan, äänestämään ja osallistumaan politiikkaan?”

Tajusin, mikä masensi: se, että taiteilijan tempaus on olevinaan uskalias, vaikka se oli nimenomaan täysin valtavirran ajattelun läpäisemä. Kansanedustaja nähdään liian usein juuri edustajana: äänestäjä pyrkii yksinkertaisesti monistamaan itsensä parlamenttiin, kaltaistensa etua ajamaan.
Alistaessaan päätöksenteon nettiäänestykselle Leinonen tuli myös vahingossa sanoneeksi, että politiikassa on kyse vain mielipiteistä, ei tiedosta. Se on ikävää, sillä kun mielipide voittaa tiedon, kuolee myös oikea keskustelu. Sen jälkeen osapuolet kokevat virheiden osoittamisen loukkauksena ja asiantuntijuuden ”elitisminä”.
Kuulostaako tutulta?
Kun on riittävän monta vuotta toisteltu, että kansa tietää parhaiten kaiken, ovat sivistysinstituutiot alkaneet nöyrtyä.
Korkeakoulujen oletetaan palvelevan paitsi liike-elämää ja politiikkaa, myös oppilaitaan, joista on tullut asiakkaita.
Lehdet ovat luopuneet vanhanaikaisesta valistajan roolista ja kyselevät yleisöltä, mikä on tärkeää. Nettiäänestyksissä media tenttaa lukijan mielipidettä asioihin, jotka eivät ole mielipiteestä kiinni: tuliko lama, lämpeneekö ilmasto, tappavatko rokotteet, mitä mieltä jengi.

Asiakkaan rooli voi imarrella meitä hetken, mutta demokratian ja sivistyksen osalta se on tylsä loukku: olemme aina oikeassa, ja siksi meidän ei tarvitse omaksua uutta. Mutta olisi niin kiva saada enemmän.
En haluaisi eduskuntaan kopiota itsestäni, vaan jonkun, joka on fiksumpi ja rohkeampi kuin minä, ja joka muuttaa mieltään kun huomaa olleensa väärässä. En myöskään haluaisi neljännen valtiomahdin kyselevän minulta, lukijalta, mikä on tärkeää tai totta. En haluaisi koulutusjärjestelmää, joka näkee minut valistuneena kuluttajana. Oppiva ihminen on sellainen, jolta puuttuu tietoja. Ja kun nyt alkuun päästiin haluan ylipäänsä maailman, jossa minua ei koko ajan mielistellä Kuluttajana. Haluan lehtijuttuja ja kirjoja, jotka ovat niin vaikeita, että täytyy hakea lisää tietoa; haluan hankalia käsitteitä, asiantuntijoita ja vastuuttamista; haluan aivan törkeän elitistisen ja hyvin nöyrän sivistysyliopiston, ja haluan poliittisia päätöksiä, jotka perustellaan tiedolla eikä omilla tunteillani.


Kyllä äiti tietää

9. huhtikuuta 2015, Ilkka Karisto

Moni toivoo tulevan eduskunnan päättävän isien ja äitien vanhempainvapaiden tasapuolisemmasta jakamisesta. Mitenkähän mahtaa käydä, kun vaalimainosten perusteella eduskuntaan näyttäisi olevan pyrkimässä pelkkiä äitejä?

Kokoomuksen Laura Räty esittelee Facebook-mainoksessaan olevansa (tässä järjestyksessä) ”Äiti, lääkäri, sosiaali- ja terveysministeri ja intohimoinen kuntoilija”.
Demareista vihreisiin loikannut Susanna Rahkonen on lehtimainoksessa ”varatuomari, kansanedustaja v. 99–07, kaupunginvaltuutettu, kolmen koululaisen äiti”.
Toinen vihreiden ehdokas, Kaisa Hernberg, on saanut mainokseensa suosittelijaksi puoluetoverinsa Mari Puoskarin, jonka mukaan ”Kaisa on ympäristöteknologian ja vastuullisen talouspolitiikan osaaja. Hän on naisjohtaja ja hyvä äiti. Siksi tuen Kaisaa.”
Ai että juuri siksi? Millä ihmeen tavalla äitiys pätevöittää kansanedustajan tehtävään?
Ei millään tavalla. Äitiys mainitaan, koska se tekee ihmisesestä automaattisesti paitsi hyvän ihmisen, myös kaikkien äitien edunvalvojan. Ja äitejähän äänestäjissä riittää.

Vaalimainoksista päätellen eduskuntaan ei ole pyrkimässä isiä. Perheellisetkin miesehdokkaat määrittelevät itsensä mieluummin vaikka Venäjä-asiantuntijaksi (Kai Mykkänen, kok.) tai duunariksi (Jape Lovén, sd.), ja moni listaa mainoksissaan kaikki mahdolliset tittelit ja luottamustoimet. Keskustan Lauri Kontrolla niitä piisaa: ”VTM, EMBA, päätoimittaja, osuustoimintajohtaja, diplomaatti, luonnonsuojelija, metsästäjä.”
Mutta ei kuitenkaan isä, vaikka Kontrolla on neljä lasta.
Puoluetoveri Antti Kaikkonen sentään mainitsee perheensä mainoksessaan, mutta olisikin outoa jos hän ei sitä tekisi, sillä hänen perheensä on saanut lehdissä muutenkin huomattavasti enemmän palstatilaa kuin hänen poliittiset ajatelmansa. Mainoksessa Kaikkonen ei silti korosta olevansa isä, vaan asia käy ilmi ansioluettelosta: ”Kansanedustaja, 41 v. valtiotieteiden kandidaatti, Tuusula. Perhe: vaimo Satu ja yksivuotias poika (sijaisvanhemmuus). Reservin yliluutnantti.”
Kontron ja Kaikkosen kanssa samoista äänistä Uudenmaan vaalipiirissä kilpailee entinen pääministeri ja kahden lapsen isä Matti Vanhanen. Hän määrittelee mainoksissaan itsensä yhdellä sanalla: ”Realisti.”


Suomalaisia voitava karkottaa nykyistä helpommin

2. huhtikuuta 2015, Riku Siivonen

Perussuomalainen ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi tänään tutkimuksen Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous.

Siinä on tilastojen ja erilaisten elinkaarilaskelmien avulla laskettu, millä tavalla eri maista Suomeen tulleet vaikuttavat Suomen julkiseen talouteen. Tulokset kertovat, että esimerkiksi Irakista ja Somaliasta tullut ihminen vie vuodessa julkista taloutta keskimäärin 12 000 euroa miinukselle. Virolainen vie julkistaloutta kolmisen tonnia pakkaselle, mutta esimerkiksi saksalainen saa aikaan yli 2000 euron plussan.

Tutkimuksen annin voi tiivistää näin: Mitä kauempaa ja epävakaisemmista oloista maahanmuuttaja tulee, sitä enemmän häntä joudutaan auttamaan. Varsinaisesta uutispommista ei siis voida tässä yhteydessä puhua.

Tutkimus on silti mielenkiintoinen. Nimittäin taulukko, josta edelliset luvut ovat peräisin, kertoo lisäksi eriskummallisen seikan. Me suomalaiset olemme tuhoamassa omaa isänmaatamme: jokainen suomalainen vie Suomea tuhat euroa miinukselle joka vuosi.

Näin ei voida jatkaa.

Tutkimus ei sisällä politiikkasuosituksia, mutta uskallan ehdottaa sellaista itse. Tuodaan Suomeen niin paljon saksalaisia kuin vain ikinä pystytään. Sitä mukaa kun saksalaisia tulee maahan, karkotetaan suomalaisia pois. Määrätietoisella ohjelmalla saamme aikaan lopullisen ratkaisun kestävyysvajeeseen. Muutamassa vuodessa saksalaiset hoitavat budjettimme tasapainoon ja valtion velat ovat historiaa.


Lisää kirjoittajalta

Aitoa ja terveellistä kotiruokaa

25. maaliskuuta 2015, Ilkka Pernu

Tuula on päättänyt laittaa aamupalaksi aitoa kotiruokaa. Hän paistaa rasvaisella pannulla yhden grillimakkaran, kaksi paahtoleipää ja sata grammaa pekonia.

Myös Tiina luottaa aitoon kotiruokaan. Hän valmistaa perheelleen salaattia – se koostuu uunimakkarasta ja pastasalaatista, johon tulee sipulia, herne-maissi-paprikaa, kinkkusuikaleita, paprikamajoneesia ja kermaviiliä.

Espoolaisen Minna-Liisan aito kotiruokabravuuri on aurajuustoliharullat. Ne käristetään rasvassa ennen kuin laitetaan uuniin. Toisessa versiossa pekonisiivujen päälle taputellaan jauheliha levyksi, päälle juustoviipaleiita. Lopuksi levy rullataan ”suomalaiseksi sushiksi”.

Liisan aito kotiruoka on tällainen: ”Ota Hk.n sininen lenkki, siihen omenaporalla reikä keskelle, siis pitkittäin, tunge emmental puikkoina sisään, kääräse voitaikinaan ja paista uunissa kullanruskeiksi.”

Facebookin suositun Kotiruokaryhmän aihe on ”edullista kotiruokaa terveellisesti”.
”Ei linkkejä blogeihin eikä teollisten valmistajien sivuille”, ryhmän säännöissä määrätään.

Kotiruoka on niin aitoa ja terveellistä, ettei ole ihme, että myös monet ravintolat ovat alkaneet sitä valmistaa. (Esimerkiksi helsinkiläinen Zetor tarjoaa kotiruokaa Kaivopihalla: kermaista pyttipannua ja traktorimiehen pihviä.) Mutta ei ravintola-annos koskaan ole sama asia kuin aito omassa keittiössä valmistettu ateria. Kun terveellisen kotiruuan valmistaa kokonaan itse, tietää varmasti, mitä suuhunsa panee.
Tuula kaulii voitaikinalevyjä hieman tavallista pidemmäksi ja puolittaa ne pitkittäin. Taikinan sisään hän käärii nakin. Saumakohta laitetaan alapuolelle, pinta voidellaan munalla.


Valio meni omaan halpaansa

22. maaliskuuta 2015, Anu Silfverberg

Tällä hetkellä äitiblogeja kiertää Tomi Kontion hempeä runo, joka kuuluu näin:

Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät,
varjelen sinua, valoa varjossani.

Kyyneliin liikuttuneet suomalaisnaiset ovat löytäneet tekstin luomumaitopurkin kyljestä. Äidinrakkauteen viittaavan tekstin yllä on kuva lehmästä, joka hoivaa pientä vasikkaansa niityllä.
Ihanaa!
Kuluneella viikolla Valion luomukampanja jäi kuitenkin kiinni härskistä viherpesusta.
Yrityksen sivuilla kerrottiin (ja kerrotaan yhä) näin: ”Luomutilojen vasikat hoidetaan lajia kunnioittaen, lajin erityispiirteet huomioiden; vasikat saavatkin nauttia emänsä maidosta vähintään kolmen kuukauden ikäiseksi. Eläimillä on mahdollisuus hoitaa itse vasikoitaan, jolloin ne saavat nauttia luonnollisesta olotilasta.”
Tekstiä on vaikea lukea muuten kuin niin, että lehmät hoitavat vasikoitaan kolme kuukautta.
Ehkä siksi se oli luettu niin myös Valion tiedotuksessa.
Kun Oikeutta eläimille -järjestön Kristo Muurimaa syytti Valiota Twitterissä valehtelusta, yritys vastasi ensin, että ”luomulehmillä on mahdollisuus hoitaa vasikkansa itse aina 3 kk:n asti”, ja kehotti Muurimaata tutustumaan luomutuotantoon.
Muurimaa tutustui. Seuraavana päivänä Valio korjasi: ”Pahoittelut, eilinen vastauksemme oli virheellinen. Luomuvasikka ovat emänsä kanssa muutamasta päivästä noin viikkoon.”

Maidon- ja lihantuottajat ovat viime vuosina kampanjoineet vahvasti eläinoikeus- luomu- ja lähiruokamielikuvilla. Kaikilla tehotuottajilla on oma versionsa kampanjasta, jossa maaseutu näyttäytyy menneisyyden idyllinä. Eläinten oloihin viitataan sanoilla, jotka eivät liity lakiin tai asetuksiin, mutta luovat voimakkaita mielikuvia luonnonmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.
”Kotitila” kuulostaa pieneltä ja kivalta, mutta tarkoittaa, että tila on jonkun ihmisen koti ja sen vieressä voi sitten olla tuhansien kanojen koti.
”Vapaa kana” kuulostaa onnelliselta, mutta vapaus on suhteellinen käsite, jos kanoja on yhdeksän neliömetrillä.
Valion luomuvasikoilla on ”omat lähihoitajat”, ja koska eläimet ovat kuin ”perheenjäseniä”, niillä on kaikilla myös omat nimet.
Atrian mukaan ”kalkkunat ovat monelta osin poikkeuksellisen hyvässä asemassa”, mistä pisteet kalkkunoille.

Osa tuottajien teksteistä on kirjoitettu todella kieli keskellä suuta. Atrian naudoista esimerkiksi sanotaan näin: ”Maitorotuiset vasikat viedään alle kuukauden ikäisinä ensin vasikkakasvattamoon. Liharotuiset vasikat vieroitetaan emoistaan 4-6 kk:n ikäisinä.” Ajatteleekohan lukija, että maitovasikat vieroitetaan ”alle kuukauden ikäisinä” vai heti synnyttyään, niin kuin oikeasti tehdään? No, onhan ”heti” tarkalleen ottaen vähemmän kuin kuukausi. Ei se enempääkään ole.

Eläinaktivistien ärhäköinnin johdosta taiteilija Katariina Souri kertoi Facebookissa kysyneensä Valiolta luomukampanjasta. Hänelle vastattiin, että vasikka kyllä erotetaan emästä viiden päivän ikäisenä, mutta se saa maitoa kolme kuukautta: ”Eläimillä on kuitenkin näin mahdollisuus itse hoitaa vasikoitaan, jolloin ne saavat nauttia luonnollisesta olotilasta.”
Lehmän mahdollisuus hoitaa poikasta tarkoittikin siis, että siltä lypsetään maitoa, joka annetaan poikaselle, joka on viety muualle.
Se mahtaa lehmää lämmittää. Ja epäilemättä lämmittääkin, sillä kuten Valio sivuillaan kertoo, ”läheisyys on tärkeää myös emolehmille – kun ne saavat hoitaa omia vasikoitaan, nauttivat nekin luonnollisesta olotilasta”.

Korjaus kello 20.35: Jutusta poistettu maininta, ettei Valion pahoittelevaa viestiä löytyisi Twitteristä.


Wilson Perumalin oma peli

20. maaliskuuta 2015, Hanna Nikkanen

Long Playn ensimmäinen juttu oli tammikuussa 2013 ilmestynyt Kaukovetoja. Se kertoo Rovaniemen Palloseurasta.
Singaporelainen vedonlyöntihuijari Wilson Raj Perumal oli värvännyt jalkapallojoukkueen sambialaiset ja georgialaiset vahvistukset manipuloimaan ottelutuloksia. Rovaniemen poliisi sai kiinni miehen, jonka tunnustuksista käynnistyi jalkapallon maailmanlaajuinen sopupelitutkinta. Europol epäili ainakin 680 ottelun tuloksia manipuloidun vuosina 2008-2011, mukana Mestarien liigan otteluita ja MM-karsintoja.

Tanskalainen Zetland julkaisi jutun käännöksenä tänään. Palataan sen kunniaksi aiheeseen.
Missä jutun pääpahis on nyt?
Wilson Raj Perumal elää tutkintavankeudessa Unkarin Debrecenissä. Sinne Perumal muutti kärsittyään puolet kahden vuoden tuomiostaan Suomessa, sillä Unkarin poliisi oli tarjonnut hänelle pääsyä todistajansuojeluohjelmaan vastineena ilmiannoista.
Ilman Unkarin väliintuloa Perumal olisi todennäköisesti luovutettu Suomesta Singaporeen, missä vastassa olisi ollut viiden vuoden tuomio kurjassa vankilassa sekä pitkä rivi entisiä yhteistyökumppaneita ja säälimättömiä velkojia. Niin kauan kuin hänellä olisi uutta kerrottavaa Euroopan viranomaisille, hän olisi ainakin jossain määrin turvassa. Niinpä hän on puhunut, puhunut ja puhunut.
Tästä hyvästä Perumal nauttii Unkarissa monenlaisista etuoikeuksista. Hän julkaisee Facebookissa kuvia Budapestin yökerhoista, jatkaa vedonlyöntiharrastustaan ja katoaa päiväkausiksi matkoilleen. Poliisi vartioi hänen kotiaan salamurhaajien varalta.
Huhtikuussa 2014 Wilson Raj Perumal pidätettiin jälleen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kävi ilmi, että hän oli matkustanut vuoden aikana neljästi Unkarista Suomeen väärällä passilla. “Kuka kuvittelee, että Perumal tulee Suomeen huvikseen”, Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Ari Virtanen kysyi.

Australialaisten rikostutkijoiden mukaan Perumal on yhä aktiivinen rikolliskartelli Kelong Kingsissä ja järjestää otteluita Unkarista käsin. Tan Seet Eng, jota Perumal oli väittänyt yhdeksi kartellin johtajista, on paljastunut korkeintaan keskijohdon toimijaksi. Ilmiantamalla poliisille henkilökohtaisia vihollisiaan kartellin sisältä Perumal on onnistunut nousemaan epäsuosiosta vanhaan asemaansa Kelong Kingsissä, jonka huhutaan olevan Singaporen viranomaisten suojeluksessa.
Kun Perumal jäi vuosi sitten nalkkiin Helsinki-Vantaalla, Singapore ei esittänyt Suomelle virallista luovutuspyyntöä kuukauden määräajan kuluessa, vaikka asiasta oli alustavasti sovittu. Suomi palautti Perumalin Unkariin viihtyisään kotiarestiin. Viimeistään silloin optimismi katosi sopupelitutkijoiden kommenteista.
Fifan entinen korruptionvastainen johtaja Chris Eaton myönsi brittilehti Mirrorille, että merkittävä osa Perumalin viranomaisille antamista tiedoista oli paljastunut keksityksi. “Vaikuttaa siltä, että Perumal pelaa peliä.”

"Voit arvata suomalaisen jalkapallon tason. Se on niin vituillaan että taktiikkaa ei suunnitella lainkaan. Se on tyhmää jalkapalloa; heidän pelissään ei ole teknistä taitoa; he vain paiskovat palloa sokkona ja juoksevat kuin koulupojat", Perumal kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä omaelämäkerrassaan.
Kirja on viihdyttävää luettavaa. Sen kertoja on narsistinen paskiainen, joka käyttää sanaa fuck juuri niinkuin englantia murtaen puhuvan gangsterin kuuluu. Perumalin saaga on veijaritarina: yleisö paheksuu roistoa, mutta kuitenkin rakastaa.
Näin se menee. Rikoksen suunnittelija elää mukavasti. Juoksupoikina toimineiden jalkapalloilijoiden urat tuhoutuivat peruuttamattomasti pelikieltoihin, eikä heille liikene yleisöltä sympatiaa. Perumalin kirjassa, jonka henkilögalleria on täynnä vastenmielisiä paskiaisia eri puolilta maailmaa, RoPS:n huijaripelaajat vaikuttavat liki ainoilta sympaattisilta hahmoilta. Perumalin mukaan he olivat typeryyteen asti lojaaleja joukkueelleen, joka kohteli heitä huonosti.
"Jos RoPS:n pelaajat olisivat tehneet kunnolla yhteistyötä kanssani, he olisivat ansainneet noin 150 000 euroa vuodessa", Perumal kirjoittaa. "Mutta he olivat itsepäisiä paskiaisia."


Puretaan, puretaan, mutta mitä?

18. maaliskuuta 2015, Ilkka Karisto

Kun Sanni Grahn-Laasonen (kok.) nimitettiin viime syyskuussa ympäristöministeriksi, pääministeri Alexander Stubb (kok.) antoi hänelle erityistehtävän: Grahn-Laasonen alkoi johtaa kansanedustajista koottua työryhmää, jonka tavoitteeksi asetettiin sääntelyn purkaminen.
Aihepiiri oli Grahn-Laasoselle ennestään rakas. Vuotta aikaisemmin hän oli julkaissut kansanedustaja Lasse Männistön (kok.) kanssa pamfletin, johon oli listattu 46 turhaa sääntöä ja lakia – osa niistä sellaisia, joiden puolesta Grahn-Laasonen ja Männistö olivat itse eduskunnassa äänestäneet.

Nyt Grahn-Laasosen sääntelytyöryhmä on saanut työnsä valmiiksi. Viime perjantaina se luovutti eduskuntaryhmille raporttinsa, johon on koottu yli 400 ehdotusta sääntelyn purkamiseksi ja sujuvoittamiseksi. Ehdotukset on kerätty puolueilta, järjestöiltä ja kansalaisilta.
Excel-taulukon muotoon kirjoitetussa raportissa on paljon hyviä ajatuksia. On vaikea keksiä yhtään järkevää syytä, miksi irtisanottu ihminen ei saisi opiskella irtisanomisajallaan tai miksi parturi-kampaaja ei voisi pitää liikettään auki silloin kuin haluaa.
Ja ehkä kunnan terveystarkastajan ei olisi ihan pakko tarkastaa hiihtolatuja. Henkilökohtaisesti olisin valmis kannattamaan myös ehdotusta tuloverotuksen moottorisahavähennyksen poistamisesta. Mutta mitä pidemmälle työryhmän listaa lukee, sitä oudommalta se alkaa vaikuttaa.
Turhanpäiväiseksi sääntelyksi on siinä niputettu vähän kaikenlaisia asioita, ja niinpä työryhmän listalle on päätynyt sellaisia yhteiskuntapoliittisia ehdotelmia kuin Viron yritysveromalliin sirtyminen, keski- ja hyvätuloisten verotuksen alentaminen ja rikkidirektiivin höllentäminen.
Onpa joku keksinyt ehdottaa sellaistakin, että epäsosiaalisia ihmisiä (tarkemmin sanottuna mielenterveys- ja alkoholiongelmaisia) pitäisi valvoa tarkemmin taloyhtiöissä, enkä hyvällä tahdollakaan oivalla, mitä tekemistä tällä ehdotuksella on sääntelyn purkamisen kanssa.

Sääntelyn vastustamisesta on tullut poliitikoille kätevä iskulause, jonka varjolla voidaan ajaa mitä hyvänsä poliittista tavoitetta. Eihän kukaan nyt halua olla pikkusieluinen sääntelyn lisääjä.
Innokkaimpana sääntelynvastustajapuolueena on julkisuudessa esiintynyt kokoomus, joka kampanjoi näkyvästi ”norminpurkutalkoillaan”. Myös perussuomalaiset ja keskusta ovat innostuneet sääntelyn purkamisesta. Viime vuoden elokuussa keskusta julkaisi 101 toimenpiteen listansa, jolla byrokratiaa voisi keventää.
Juu, varmasti voisi ja kannattaisi – typeristä säännöistä sietääkin päästä eroon. Mutta sääntelystä ei ole mitään mieltä puhua yhtenäisenä monoliittinä, joka on joko hyvä tai paha. ”Kannatan sääntelyn purkamista” on lauseena ja poliittisena linjanvetona suurinpiirtein yhtä järkevä kuin ”Kannatan talojen purkamista”.
Mieleen tulevat ne äänekkäät ”holhousvaltion” vastustajat, jotka ovat ilmeisesti jo lapsina kärsineet ilmaisista neuvolapalveluista ja ilmaisesta peruskoulusta ja kärsivät yhä joka päivä kävellessään kuopattomilla jalkakäytävillä ja valuttaessaan kraanasta puhdasta vesijohtovettä.

Joskus pikkuasioidenkin sääntely voi olla järkevää, vaikka se pikkumaiselta kuulostaisikin. Sanni Grahn-Laasosen työryhmän listalle on päätynyt ehdotus siitä, että solariumlaitteiden valvontakäynneistä luovuttaisiin. Jos käyttäisin solarium-palveluita, en todellakaan haluaisi luopua laitteiden säteilyarvojen mittauksista.
Yksi sääntelynpurkajien vakioargumentti on se, että sääntöjä on yksinkertaisesti liikaa. Eduskunnan kirjastossa lait ja asetukset täyttävät jo 42 hyllymetriä, meitä usein muistutetaan. Mikä mittari se nyt sitten on olevinaan? Ovatko ne hyllymetrit jonkun tiellä?
Sanni Grahn-Laasonen on ilmoittanut kokoomuksen tavoitteeksi, että aina kun säädetään uusi pykälä, puretaan kaksi vanhaa.
Jos näin todella toimittaisiin, päädyttäisiin lopulta tilanteeseen, jossa lakeja ei olisi enää lainkaan.

Keskustelu sääntelyn purkamisesta pyörii pitkälti arkisten pikkuasioiden ympärillä. Samalla normien purkamisen nimissä voidaan kuin huomaamatta ajaa myös valtavan suuria muutoksia. Otetaan esimerkiksi kunnat. Julkisuudessa on kauhisteltu sitä, että kunnilla on jo yli 500 lakisääteistä tehtävää. Syksyllä 2013 hallitus ilmoitti, että vuoteen 2017 mennessä kuntien tehtäviä karsitaan siten, että saadaan aikaan miljardin euron säästöt.
Ajatus voi kuulostaa järkevältä. Onhan kuntien velvoitteissa varmasti ties mitä turhaa, romuautojen siirtovelvollisuutta ja sen sellaista. Mutta kun kunnanjohtajilta on kysytty, miten nuo miljardin säästöt saadaan aikaan, vastaus on selvä: ei mitenkään muuten kuin karsimalla keskeisistä sosiaali- ja terveyspalveluista ja koulutuksesta.
Miljardin säästöt saataisiin aikaan esimerkiksi sillä, että Suomesta lakkautettaisiin kaikki lukiot ja kirjastot. Näin ei tietenkään tehdä, vaan kunnat viiltävät juustohöylällä kaikkialta, mistä valtio ei sitä estä. Kun normeja puretaan, kunnille avautuu mahdollisuus säästää esimerkiksi vanhusten laitoshoidosta, päivähoitomenoista, vammaispalveluista ja lastensuojelusta.
Kätevää on se, että poliitikot voivat perustella näitäkin leikkauksia turhan sääntelyn karsimisella, aivan kuin kyse olisi saman kokoluokan kysymyksestä kuin se, saako Pori Jazzin festivaalialueelle viedä pillimehua vai ei.

Kun Sanni Grahn-Laasonen viime viikolla luovutti sääntelytyöryhmänsä ehdotukset eduskuntaryhmille, hän esitti toiveen, että niitä hyödynnettäisiin seuraavan hallituksen hallitusohjelmaa kirjoitettaessa.
Mikäs siinä. Mutta ehkä voitaisiin sopia yksi sääntö jo kevään vaaliväittelyjen varalle. Joka kerta kun poliitikko lausuu sanat ”turhan sääntelyn purkaminen”, häneltä tulee kysyä: tarkoitatko nyt tähtisädetikkujen myyntirajoitusten höllentämistä, osinkojen verotuksen keventämistä vai kenties lasten, vanhusten ja vammaisten palveluiden karsimista?


Uschanov: Vartiainen on voitto, jota vasemmisto ei tajua saaneensa

16. maaliskuuta 2015, Tommi Uschanov

Onko minulla, Long Playn taannoisen Juhana Vartiais -esseen kirjoittajana, mitään sanottavaa Vartiaisen lähdöstä politiikkaan? Lausun nyt aiheesta jotain, kun erikseen pyydettiin.

Näkemykseni mukaan kyseessä on voitto vasemmistolle ja samalla voitto, jota vasemmisto ei tajua edes saaneensa. Ei voitto siksi, että vasemmisto pääsee eroon Vartiaisesta, vaan siinä mielessä, että se on nyt soluttanut agenttinsa näkyvälle paikalle Suomen oikeistolaisimpaan puolueeseen. Alexander Stubbin puheenjohtajuuden myötä kokoomus on siirtynyt niin kauas oikealle, että sen kannatuksesta on vain yhdeksässä kuukaudessa ehtinyt sulaa neljäsosa pois. Niinpä kokoomus joutui tekemään paniikinomaisen korjausliikkeen jyrkästi vasemmalle, koska muuten koko puolueesta olisi ollut kohta jäljellä vain savuavat rauniot.

On kuin kokoomuksessa olisi luettu, mitä Britannian entinen pääministeri Harold Macmillan kirjoitti 40 vuotta sitten: "Menestyvän oikeistopuolueen on jatkuvasti vahvistettava itseään rekrytoimalla ihmisiä keskustasta ja jopa keskustavasemmistosta. Jos puolue alkaa käpertyä itseensä kuin etana, se on saman tien tuomittu tuhoon."

Sekä vasemmistossa että oikeistossa kuitenkin riittää ihmisiä, joiden mielestä kokoomus ei nyt siirtynyt vasemmalle vaan lähinnä entistä kauemmas oikealle. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Se on täynnä vasemmistolaisten riemunkiljahduksia siitä, että SDP pääsi eroon hyvinvointivaltiota vihaavasta, talouspoliittisesti oikeistoradikaalista ihmishirviöstä. Niiden seassa vuorottelevat oikeistolaisten riemunkiljahdukset siitä, että kokoomus on saanut riveihinsä hyvinvointivaltiota vihaavan, talouspoliittisesti oikeistoradikaalin pelastuksen enkelin.

Kun kirjoitin esseeni Vartiaisesta, selasin läpi hänen Twitter-syötteensä lopusta alkuun. Nyt selasin vuorostani Twitteriä hakusanalla "Vartiainen" ajatellen, että lainaan tähän pari näytettä kummastakin kiljahduksesta kaikkein typerimmillään. Jouduin kuitenkin pian lopettamaan, koska yksinkertaisesti masennuin liikaa. Mutta selvisi sieltä sellainenkin täysin uusi tieto, että minä itse olen "virallinen demarifilosofi". (Olen äänestänyt SDP:tä viimeksi vuonna 2006.)

Puheessa, jonka Vartiainen piti ehdokkuutensa julkistamistilaisuudessa, on eräs piirre, joka on hyvin merkittävä. Asioille, joiden puolustajaksi ja turvaajaksi Vartiainen ilmoittautui, hän antoi peräti kolmesti määreen laaja: "laaja julkinen talous", "laaja hyvinvointivaltio", "laaja pohjoismainen hyvinvointivaltio". Suomessa hyvinvointivaltiota ympäröi puhetapa, jossa sille annetaan sinänsä olemassaolon oikeutus, mutta vain abstraktin ajatuksen tasolla. Tällöin puhe jää täysin lepsuksi ja epävakuuttavaksi: ikään kuin vakuutteluksi, ettei tässä nyt sentään mitään anarkokapitalisteja olla. Puhetapa, joka erikseen täsmentää puolustavansa kvantitatiivisesti suurta hyvinvointivaltiota, on sen sijaan paljon harvinaisempi jopa vasemmiston keskuudessa. Mutta Vartiainen käytti nimenomaan sitä. Hän meni tällöin vasemmalle ei vain Suomen oikeiston pääosasta, vaan samalla osasta vasemmistoakin.

Väitän jopa, että jos Vartiainen olisi ollut SDP:n eduskuntavaaliehdokkaana ja pitänyt sisällöltään samanlaisen puheen, monet kokoomuslaiset olisivat estoitta hyökänneet häntä vastaan. Laaja julkinen sektori muka "meidän jokaisen paras turva"? Heh heh, niin vain kuoriutui Vartiaisestakin tiukan tullen vanha haihatteleva demarijäärä, joka on jämähtänyt ties minne Kekkosen aikaan...

Niissä kommenteissa, joita Vartiainen on herättänyt vasemmistossa, taas on kaikkein kummallisinta Ruotsin saama rooli. Koska Vartiaisen ihailu Ruotsia kohtaan henkilöityy kokoomuslaiseen Anders Borgiin, Ruotsi on noussut Suomen vasemmiston retoriikassa nopeasti kauhukuvaksi rappeutuneesta oikeistolaisesta yhteiskunnasta, joka on Suomelle varoittava esimerkki. Tilastoluvut osoittavat, että näkemys on täydellisen nurinkurinen. Onpa mittana tulonjaon tasaisuus, köyhien määrä, elinajanodote, julkisen sektorin työntekijöiden määrä, sote-palvelujen saatavuus, veroaste, työllisyysaste tai talouskasvu, on Ruotsi johdonmukaisesti Suomea onnistuneempi, tasa-arvoisempi ja vasemmistolaisempien periaatteiden mukaan järjestetty yhteiskunta. Siitäkin huolimatta, että Suomen vasemmisto saa jopa tasoitusta: 1990-luvun laman jälkeen Ruotsissa on ollut porvarihallitus kahdeksan vuotta, mutta Suomessa vain neljä vuotta.

Jos vasemmisto on sitä mieltä, että Suomea korkeammat verot, paremmat julkiset palvelut ja tasaisempi tulonjako kertovat Suomea oikeistolaisemmasta politiikasta, niin onko kovin ihmeellistä, ettei vasemmisto nouse kunnolla kannatuskuopastaan edes silloin, kun kokoomus on syöksynyt sinne sen seuraksi?

Julkisen keskustelun puhetapoihin liittyvät ongelmat, joiden esitin esseessäni olevan vaaraksi Vartiaisen tavoitteiden toteutumiselle, eivät hänen politiikkaan lähtönsä myötä ole kadonneet mihinkään. Ne ovat pikemminkin muuttuneet yhä vaikeammiksi.

Suomalaista talouspoliittista keskustelua hallitsee yksi ainoa hahmo: "keski-ikäinen mies, [joka] kuvittelee tietävänsä taloudesta sitä enemmän mitä oikeistolaisempia hänen mielipiteensä ovat", kuten Putte Wilhelmsson on muotoillut. Esseeni kärkevin kritiikki Vartiaista kohtaan oli, että hän on epähuomiossa antanut esittää itsensä tällaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi, vaikka ei ole sellainen. Epäilin, ettei Vartiainen ole tajunnut, miten voimakkaita ja jopa räikeitä symbolisia eleitä tarvittaisiin siihen, että häntä ympäröivät mielleyhtymät alkavat siirtyä poispäin oikeistomiehen hahmosta. Siirtyminen kokoomukseen tekee ongelman entistäkin vaikeammaksi ja kiireellisemmin ratkaistavaksi, koska kokoomuslaisuus tuo Vartiaisesta jo ennestään vallitsevan kuvan päälle vielä yhden sinisen filtterin lisää.

Sosiologi Veikko Eranti kirjoittaa omassa Vartiais-kritiikissään: "Kun kokoomuslainen sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, kaikki tietävät, että oikeasti tämä ei ole puhujan mielestä tärkeintä, vaan usein puhuja jopa tarkoittaa, että hyvinvointivaltiota pitää pyrkiä romuttamaan niin paljon kuin kehdataan ja nopeasti." Tämä pointti on lähes sanasta sanaan sama, jonka itsekin tein esseessäni. Merkittävälle määrälle ihmisiä pelkkä vakuuttelu, että on hyvinvointivaltion puolella, ei riitä, koska he ovat tottuneet rutiininomaisesti tulkitsemaan huonoksi enteeksi itse tämän vakuuttelun. He mieltävät sen salamyhkäiseksi koodikieleksi, joka tarkoittaa oikeasti täysin päinvastaista asiaa.

Hyvä alku hyökkäykselle tätä vastaan on Vartiaisen ehdokkuuspuheeseensa mahduttama muistutus, ettei kokoomus "menesty, jos se on kansalaisten mielissä vain EK:n äänitorvi". Parhaassa tapauksessa puolueenvaihdos avaa Vartiaiselle muitakin uusia tapoja pyristellä eroon oikeistomiehen maineesta. Hän totesi esseeni julkaisun yhteydessä, että on kritisoinut demareita niin kärkevästi kuin on, koska kyseessä on hänen oma puolueensa ja hänellä on siten suurempi oikeus haukkua sitä kuin muita puolueita. Jäänkin innolla odottamaan, kuinka Vartiaisen Twitter-syötteeseen alkaa nyt ilmestyä entisen tyylisiä makeita sivalluksia, joiden kohteena on esimerkiksi Kimmo Sasi, Wille Rydman, Eero Lehti tai Ben Zyskowicz. Ja ehdottomasti myös Alex Stubb.

Kirjoitin nimittäin esseeni lopussa "julmasta optimismista", joka ei aja ihmisiä optimismiin vaan pessimismiin. Sanoin, että se tulisi saada tuhotuksi yhteiskunnallisesta keskustelusta, ja että Vartiaisella on tässäkin tärkeä tehtävä edessään. Voin nyt kertoa mielenkiintoisen salaisuuden: kirjoittaessani tuota tekstikohtaa näin sieluni silmillä Stubbin, ja vielä tarkemmin sanoen Stubbin Twitter-profiilikuvan.

Pahimmassa tapauksessa taas häijyn oikeistolaisen imago takertuu nyt Vartiaiseen täysin peruuttamattomasti. Eihän esimerkiksi eduskunnassa voi erikoistua talouspolitiikkaan siinä mielessä, että äänestäisi tyhjää tai saisi ryhmältään vapaat kädet kaikissa niissä asioissa, jotka eivät liity talouteen. Jos Vartiainen todella nousisi kokoomuksen kansanedustajaksi, hän joutuisi monissa näistä asioista tukemaan mustinta taantumusta, koska kokoomuksen ryhmäkuri vaatisi sitä häneltä. Tämä kuluttaisi Vartiaiselta nopeasti poliittis-moraalista pääomaa, jota hänellä ei ole todellakaan tuhlattavaksi asti, koska se on vähän väliä loppumassa häneltä tiukasti säännöstellenkin.

Millaista tulevaisuudenkuvaa itse pidän Vartiaisen ja kokoomuksen kohdalla kaikkein todennäköisimpänä? En yhtään minkäänlaista. Kuten aina, ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden. Ken elää, se näkee.


Pieni journalistipalkinto 2015 Timo Harakalle

10. maaliskuuta 2015, Sivuääniä-toimitus

Vuoden 2015 Pienen journalistipalkinnon voittaja on Timo Harakan EU-reportaasi Spagettivatikaani (Image 3/1994)

Raadin mukaan voittajajuttu ”avaa EU:n koneiston kiemuroita tavalla, joka on EU:ta käsittelevissä lehtijutuissa vieläkin harvinaista”.

”Harakka nimittäin kirjoittaa EU:sta ymmärrettävästi, näkemyksellisesti ja viihdyttävästi. Spagettivatikaani on virkistävän ilkikurista ja kantaaottavaa journalismia. Nykyään tuskin yksikään lehti julkaisisi virkettä, jossa suositellaan vientiteollisuuden lobbarin työntämistä King Kongin peräpuikoksi. Harakka ei silti sorru viiden pennin euroskeptisyyteen. Hän näkee Brysselin arkisten absurditeettien taakse ja asettuu itsekin lopulta unionin kannattajaksi. Harakan EU-analyysi on yhä yllättävän ajankohtainen. Lukemisen arvoinen se olisi joka tapauksessa, koska parhaiden reportaasien tapaan teksti on täysin ajatonta.”

Pieni journalistipalkinto -voittaja sai perinteisesti palkinnoksi oman juttunsa lp-levyllä, näyttelijä Ville Tiihosen lausumana. Palkinto jaettiin Pieni journalistipalkinto -gaalassa Sanomatalon Painobaarissa.

Kuuntele voittajajuttu.

Lue voittajajuttu.

Tämän vuoden muut ehdokkaat olivat Tuija Pallaste ja Oskari Onninen. Gaalassa jaettiin ensimmäistä kertaa myös Pieni kunniamaininta. Sen sai Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen.

Vuoden 2015 kaikki ehdokkaat ja raadin perustelut.

Pieni journalistipalkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta.

Talvivaara - The Next Generation

5. maaliskuuta 2015, Hanna Nikkanen

Kenellä on oikeus päästä avaruuteen? Tähän asti sinne matkanneet ovat tulleet voittopuolisesti sotilaallisista ammateista, kirjoittaa tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara Long Play -jutussaan Jesus, tulevaisuudesta.

Mutta ei enää! Seuraavaksi avaruuteen lähtee kaivosteollisuus.

Kaksi yritystä aikoo aloittaa malminetsinnän avaruudesta tänä vuonna. Planetary Resources (jonka taustavoimiin kuuluvat muun muassa Googlen perustajakaksikko Larry Page ja Eric Schmidt sekä elokuvaohjaaja James Cameron) aikoo ampua avaruuteen Arkyd-100-avaruusteleskooppinsa. Deep Space Industries -yhtiön on määrä lähettää korkeuksiin minisatelliitti Firefly 1.

Arkyd-100 ja Firefly 1 ovat pieniä, parikymmenkiloisia. Ne etsivät avaruudesta asteroideja, jotka sisältävät kiinnostavia alkuaineita: platinaryhmän metalleja, kultaa, rautaa, nikkeliä, vetyä, happea.

Kukaan ei vain toistaiseksi tiedä, millä oikeudella yhtiöt lähtisivät louhimaan asteroideja.

Avaruuden käyttöä säätelevä YK:n yleissopimus laadittiin niin erilaisessa maailmassa, että se alkaa olla käyttökelvoton. Vuonna 1967 ihminen ei ollut käynyt Kuussa; Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton puntit tutisivat vielä Kuuban ohjuskriisin jäljiltä. "Ulkoavaruutta, siihen luettuna kuu ja muut taivaankappaleet, ei mikään valtio voi hankkia", sopimuksessa sanotaan – sotaisat suurvallat kirjoittivat sen rajoittamaan toistensa toimintaa, ei yksityisten yritysten luonnonvarajahtia.

Lainoppineet ovat esittäneet ympäripyöreän avaruussopimuksen pohjalta ainakin seuraavia tulkintoja asteroidilouhinnan laillisuudesta:

1: Kukaan ei voi omistaa asteroideja tai niiden osia.
2: Asteroideja ei sinänsä voi omistaa, mutta niistä irrotettava aines kuuluu irrottajalle.
3: Yksityinen toimija (mutta ei valtio) voi valloittaa joutilaan asteroidin käymällä paikan päällä.
4: Yksityinen toimija (mutta ei valtio) voi valloittaa joutilaan asteroidin ilmoittamalla asiasta kotimaansa viranomaisille.

Planetary Resources ja Deep Space Industries lobbaavat kolmosvaihtoehdon puolesta, sillä se mahdollistaisi arvokkaimpien asteroidien hinaamisen kokonaisina tuotantolaitoksiin. Kakkonen on saanut kannatusta Yhdysvaltain kongressissa. Vain neljäs vaihtoehto on kumottu oikeudessa. 433 Eros -asteroidin omistajaksi ilmoittautunut idaholainen Greg Nemitz ei saanut periä Nasalta parkkimaksua (20 Yhdysvaltain dollaria vuosisadalta), kun NEAR Shoemaker -luotain laskeutui pysyvästi asteroidille vuonna 2001.

Ensimmäiset yhtiöt tulevat todennäköisesti aloittamaan louhinnan omin luvin ennen kuin kansainvälinen yhteisö on päässyt sopuun avaruussopimuksen tulkinnasta. Se on luonnonvarabisneksen vanha tapa: on helpompi pyytää jälkikäteen anteeksi kuin anoa etukäteen lupaa.

Planetary Resources ja Deep Space Industries uskovat käynnistävänsä kaivostoiminnan ensi vuosikymmenellä. Ne eivät aio kilpailla Maan kaivosyhtiöiden kanssa. Suurin osa asteroidien alkuaineista ei ole riittävän arvokkaita, jotta niiden kuljettaminen kotiplaneetan pinnalle kannattaisi.

Asteroidimalmi pysyy avaruudessa, ja avaruuden valloittamiseen suuntaava teollisuus rakentuu kiertoradalle. Taivaalla killuvissa teollisuuslaitoksissa robottien louhima malmi muuttuu metalliksi ja metalli avaruusaluksiksi. Asteroideista saadaan myös vettä ja lannoitteita avaruusasemien ja -siirtokuntien asukkaiden käyttöön.

Deep Space Industries on ilmoittanut aikovansa erotella metalleja asteroidimalmista bakteereihin perustuvan biokasaliuotustekniikan avulla. Metodi on käytössä myös Maassa, mutta kokemusta kylmän ilmaston biokasaliuotuksesta on hyvin harvalla.

Arvatkaapa, kenellä on? No suomalaisilla.

Että ehkä on lopulta ihan hyvä, ettei valtio päästänyt Talvivaaraa nurin.


Kolme ehdokasta Pienen journalistipalkinnon saajaksi

25. helmikuuta 2015, Anu Silfverberg

Hitaan journalismin yhdistyksen ja Long Playn jakama Pieni journalistipalkinto annetaan vuosittain hyvälle, ajattomalle lehtijutulle, joka on julkaistu koska tahansa. Voittaja saa perinteen mukaisesti palkinnoksi oman juttunsa lp-levyllä, näyttelijä Ville Tiihosen lausumana. Viime vuonna palkinnon vei Veikko Ennala reportaasillaan Jeesus tulee pian. Vuoden 2015 ehdokkaat on nyt julkistettu. Jutut ovat ilmestymisjärjestyksessä:


1. Timo Harakka: Spagettivatikaani (Image 3/1994)

Raadin perustelut:
Timo Harakan ansiokas EU-reportaasi alkaa samoilla sanoilla, jotka taannoin kuultiin Alexander Stubbin suusta ja jotka voisi tänä päivänä kuulla aika monen kreikkalaisen suusta: ‘Vittu mitä paskaa’. Juttu julkaistiin Imagessa kesällä 1994 kun Suomi valmistautui kansanäänestykseen EU-jäsenyydestä. Harakka raportoi suoraan EU:n ytimestä, Brysselin hallintorakennusten tunkkaisilta käytäviltä, jotka toivat hänen mieleensä Cumulus-hotellit ja Itä-Pasilan. Harakka seurasi läheltä, kun Suomen jäsenyysneuvottelijat taistelivat sokerikiintiön ja muiden tärkeiden asioiden puolesta ja vieraili salamyhkäisessä maatalousosastossa, joka tuohon aikaan käytti puolet koko EU:n budjetista maataloustukiaisiin. Juttu avaa EU:n koneiston kiemuroita tavalla, joka on EU:ta käsittelevissä lehtijutuissa vieläkin harvinaista. Hän nimittäin kirjoittaa EU:sta ymmärrettävästi, näkemyksellisesti ja viihdyttävästi. Spagettivatikaani on virkistävän ilkikurista ja kantaaottavaa journalismia. Nykyään tuskin yksikään lehti julkaisisi virkettä, jossa suositellaan vientiteollisuuden lobbarin työntämistä King Kongin peräpuikoksi. Harakka ei silti sorru viiden pennin euroskeptisyyteen. Hän näkee Brysselin arkisten absurditeettien taakse ja asettuu itsekin lopulta unionin kannattajaksi. Harakan EU-analyysi on yhä yllättävän ajankohtainen. Lukemisen arvoinen se olisi joka tapauksessa, koska parhaiden reportaasien tapaan teksti on täysin ajatonta.


2. Tuija Pallaste: Hyvä somali & paha somali
Nyt 11/2009

Raadin perustelut: Nyt-liiteen toimittaja Tuija Pallaste matkusti vuonna 2009 Somalimaahan Hargeisaan etsimään Abdia, jonka Suomi oli karkottanut tämän tehtyä useita rikoksia. Matkaseurana hänellä oli Kirkon ulkomaanavun asiantuntija Mahdi Abdile, joka matkasi entisille kotikonnuilleen hieromaan rauhaa. ”Mahdi tekee sitä, mitä jopa maahanmuuttokriitikot Suomessa sanovat arvostavansa: auttaa siellä, missä hätä on”, Pallaste kirjoittaa. Hyvä somali & paha somali yhdistää historian ja nykypäivän, isot yhteiskunnalliset kysymykset ja tunteita herättävät elämäntarinat samaan sujuvaan tarinaan. Pallasteen juttu oli ilmestyessään ajankohtainen, mutta kuuden vuoden jälkeen juttu ei ole vanhentunut oikeastaan lainkaan. Karkotetun nuorukaisen tapauksen kautta käsitellään Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ja karkotuskäytäntöjä, Somalian poliittista tilannetta, sodan seurauksia sekä ihmisen omia mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa. Päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan rakennetaan monisävyinen kuva: nuoren Abdin epäluotettavuus oman tarinansa kertojana kuvataan hienovaraisesti. Ihmisen ei tarvitse olla läpeensä kunniallinen ansaitakseen kunnioittavan ja oikeudenmukaisen kohtelun, juttu tuntuu sanovan.


3. Oskari Onninen: Tulkoon valkeus
Ylioppilaslehti 5/2014

Raadin perustelut: Oskari Onnisen perusteellinen juttu kertoo korvavaloja kaupittelevan Valkeen Oy:n tarinan. Tulkoon valkeus selvittää perusteellisesti firman vaiheet ja tärkeimmät taustavaikuttajat ja käy läpi tuotteesta tehdyt tutkimukset ja ”tutkimukset”. Onninen osoittaa vaihe vaiheelta, että firman toiminta ei kestä päivänvaloa. Siinä missä korvavalokauppiaat ovat vieneet mediaa ja Tekesiä kuin pässiä narussa, Ylioppilaslehti ilmaisee olennaisen ääneen: Valkeen tuotteita myydään valehtelemalla. Kerronnan kepeys tasapainottaa raskasta aihetta: teksti vetää ja monimutkainen tarina saa jutussa selkeän muodon. Onninen kirjoittaa: ”Valkee rummuttaa sanomaansa ennen kaikkea mediassa, ei tiedekentällä. Se levittää tiedotteitaan maailman suurimman viestintäaggregaatin PR Newswiren kautta, antaa copypaste-toimittajien tehdä työt ja jakaa hedelmät sosiaaliseen mediaan.” Ylioppilaslehti ei sorru copypaste-journalismiin. Juttu perustelee itsensä rauhallisesti. Ei ole samantekevää, mitä positiivista ajattelua ja innovaatiota puhkuvat yrittäjät kaupittelevat, kun tuotetta tarjotaan sairauksien hoitoon. Jutun loppu kylmää: Yhdysvalloissa Valkee on jättänyt patenttihakemukset korvavalon käyttöön ”muun muassa deliriumin, syövän ja Alzheimerin taudin hoitamiseksi”.


Pieni kunniamaininta

Tänä vuonna annetaan myös poikkeuksellisesti Pieni kunniamaininta elämäntyöstä pienten uutisten saralla. Ehdolla ovat seuraavat toimittajat:

1. Tuomas Manninen (Ilta-Sanomat)

Raadin perustelut: Manninen kysyy jutuissaan olennaisia kysymyksiä (”Mitä ihminen voi tehdä?”) ja kertoo kauniilla sanoilla (”samanhupunnäköinen”) olennaisia asioita maailmasta (”Metro toimi koko ajan, vain pulu jäi epäkuntoon”). Jo yksin seuraavat kirjoitukset ovat kunniamaininnan arvoisia:
Miehen partakone ei sammunut – mikä neuvoksi?
Poliisi kuvasi mottiin jääneet mielenosoittajat - IS:n toimittajaakin epäiltiin mellakoinnista
Sankarinainen pelasti koiraa pelastaneen miehen, joka pelasti sankarinaisen, jotka pelastivat koiran
Aavevarpunen lenteli Lidlin myymälässä Helsingissä

Sarjassa ei ole tänä vuonna muita ehdokkaita.


Pieni journalistipalkinto -gaala pidetään Helsingissä, Sanomatalon Painobaarissa (Postikuja 2 ) tiistaina 10.3. klo 18.00. Tiivis ohjelma. Tilaisuudessa esiintyy myös Tuula Amberla. Vapaa pääsy.


Lisätietoja: Hitaan journalismin yhdistys, Antti Järvi: 050 585 7593
Long Play, Anu Silfverberg: 044 333 5574
www.longplay.fi

Pieni puoluelehtikatsaus

24. helmikuuta 2015, Ilkka Karisto

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa arvuuteltiin äskettäin (14.2.2015), mitkä asiat nousevat puheenaiheiksi eduskuntavaalien alla.
Vaikka onkin hieman hassua, että maan suurin päivälehti veikkailee vaaliteemoja kuin Oscar-voittajia (käytännössähän HS voi vaikuttaa uutisvalinnoillaan aika paljonkin siihen, mistä Suomi puhuu), on kysymys silti kiinnostava.

Näinä klikkausjournalismin kulta-aikoina on helppo selvittää, mikä kansaa kiinnostaa: katsoo vain listoja luetuimmista verkkouutisista. Keskitytään tällä kertaa puoluelehtiin, koska voisi otaksua, että vaaleihin valmistautuvat poliitikotkin lukevat niitä sillä silmällä. Juuri nyt eduskunnan neljän suurimman puolueen potentiaalisia äänestäjiä kiinnostavat muun muassa tällaiset uutiset:

Verkkouutiset (kok):
Venäläistutkija talvisodasta: Suuret munaukset söivät ylivoiman hyödyn
Hallinto-oikeus tyrmäsi käytettyjen tuontiautojen verotuskäytännön
”Miksi kampaajan pitää rikkoa lakia kansanedustajan kauneuden tähden?”

Demokraatti (sd):
Kommentti: Testasin, minkä tuloksen vaalikone antaa, kun vastaa kaikkiin kysymyksiin ”en osaa sanoa”.
Sosialidemokraatit pystyvät parempaan
Ulosteiden keräämisestä 5€/kk – ”Kun opettaja uhkasi juottaa happoa tyttärelleni, tajusin, että asioiden on muututtava.”

Perusuomalainen (ps):
Halla-aho vastaa ”SKP-professorin” kritiikkiin
”Yritetäänkö ruotsin kieltä koskeva kansalaisaloite haudata valiokuntaan?” – asia Raija Vahasalon käsissä
Perussuomalaiset ei hyväksy pakolaisten lisäottoa

Suomenmaa (kesk):
Analyysi: Kokoomus vauhditti keppanaskandaalia
”Lohikaloista tullut vesien liito-orava – kaikki kielletään”
Mykkälän maitotilan tuloista katoaa vuodessa 185 000 euroa

Suppean puoluelehdistökatsauksen perusteella voi todeta, että yhtenäiskulttuuri todella on romahtanut ja että stereotypiat eri puolueiden kannattajien kiinnostuksen kohteista eivät ole tippaakaan liioiteltuja.
Näyttää myös siltä, että Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen veikkaukset vaaliteemoista (talous, verot, sote-uudistus, kuntien asema, Venäjä ja Ukrainan sota) eivät ole toistaiseksi vieneet ihan kaikkea huomiota. Se Demokraatin kakkauutinen kertoi muuten Intian kastittomista naisista – ja oli oikein asiallinen ja kiinnostava.


”Eihän siinä ole mitään järkeä”

17. helmikuuta 2015, Anu Silfverberg

Ilkka Kariston juttu Sali 403 kertoo yhdestä kuukaudesta Helsingin käräjäoikeuden sattumanvaraisesti valitussa salissa. Oikeudessa keskustellaan näpistetyistä jääkaappimagneeteista ja vanukaspurkeista ja katsellaan tunti käytettyjen autonrenkaiden myynti-ilmoituksia. Suomen tunnetuimpiin asianajajiin kuuluva Markku Fredman luki jutun. Mitä ajatuksia se herätti?

”Aikamoista rämpimistähän tuo on. Näkyy se, että Helsingissä syyttäjien virkoja on vähennetty – tai määräaikaisten virkojen päätyttyä syyttäjistä on jouduttu luopumaan.”

”Moni ongelma johtuu siitä, että salissa juttua ajaa eri syyttäjä kuin se, joka on aikanaan päättänyt nostaa syytteen. Alkuperäinen syyttäjä on ehkä lähtenyt talosta pois, eikä uusilla syyttäjillä ole itsevarmuutta miettiä, onko jutussa enää mitään järkeä. Syytteen nostaminen on aina paljon helpompaa kuin siitä luopuminen. Se, että syyttäjä luopuu toisen syyttäjän nostamasta jutusta, voidaan nähdä kritiikkinä. Eläkevirassa oleva kokenut syyttäjä näkee, mistä jutussa on kyse, ja hänellä on pokkaa luopua syytteestä. Sijaisuutta hoitavan määräaikaisen syyttäjän on vaikeampi tehdä niin. Hän saattaa miettiä, voiko se vaikeuttaa myöhemmin omaa uraa.”

Long Playn jutussa tuomari ja syyttäjä keskustelevat ennen käsittelyn alkua erään henkilön rikoksesta sillä oletuksella, että siitä annetaan tuomio. Onko se oikein?

”Syyttäjän ei tarvitse olla puolueeton: kun hän on syytteen nostanut, hänen tehtävänsä on ajaa sitä. Tuomari on eri asia. Helsingin vanhassa raastuvanoikeudessa oli tuomari-syyttäjäpareja: sama syyttäjä saattoi vuosikausia syyttää samalle tuomarille. Heistä tuli läheisiä työtovereita, ja roolit saattoivat sekoittua. 1990-luvun lopulta lähtien tästä on pyritty eroon. Liika likeisyys aiheuttaa sitä, että otetaan aika pitkälle annettuna se, mitä syyttäjä sanoo.”

”Toisaalta kun syyttäjä ja tuomari vaihtuvat säännöllisesti, se johtaa helposti lykkäysten kierteeseen. Tietyllä syyttäjällä ja tuomarilla saattaa olla vain kaksi yhteistä istuntopäivää koko kevätkaudella. Jos joku jää saapumatta istuntoon ja pääkäsittely joudutaan perumaan, voi mennä kolmekin kuukautta ennen seuraavaa mahdollisuutta. Siksi käsittelyjen välit ovat liian pitkiä.”

Miten tätä voitaisiin muuttaa?

”Ensinnäkin pitäisi pyrkiä välttämään sellaisia pääkäsittelyitä, joita ei pystytä toteuttamaan. Jos vaikkapa jostain isosta tappelusta enää yksi osapuoli on Suomessa, niin kyllähän syyttäjän pitäisi ymmärtää, että hän ei pysty sitä syytettä ajamaan. Jäljellä oleva näyttö ei riitä syytteen läpimenoon. Eihän siinä ole mitään mieltä, että asianosaiset vaikkapa valtion viranomaisen toimesta poistetaan maasta ja toinen haastaa heitä takaisin. Eihän siinä ole mitään järkeä.”

”Pikaoikeudenkäynti on yksi ratkaisu, mutta siinä on ongelmana se, saavatko ihmiset itselleen asianajajan kyllin nopeasti. Jos ihminen otetaan kiinni ja haastetaan kahden päivän päästä olevaan istuntoon, hänellä pitäisi olla mahdollisuus perehtyä esitutkinta-aineistoon ja neuvotella avustajan kanssa.”

”Mutta jokaisessa tavassa käsitellä on puolensa. Jos tapoja olisi monia, voitaisiin tilannekohtaisesti valita, mikä on järkevää: tämä menee pikaoikeudenkäyntiin, tässä annamme sakkolapun ja syytetty voi sitä vastustaa. Riittävän hankala tapaus menisi kaikki vaiheet läpi.”

Kuinka yhtenäinen rangaistuskäytäntö Suomessa on?

”Kyllä se meillä on yleensä hyvinkin yhdenmukainen – joskus liiankin. Huumejutuissa tuomitaan taksan mukainen rangaistus riippumatta siitä, mikä osuutesi on: oletko organisaation huipulla vai alin muuli.”

Kun oikeuslaitoksen resurssit vähenevät, onko perusteltua, että lähes kaikki jutut voidaan käsitellä uudestaan hovioikeudessa?

”Olen ollut vuosia sitä mieltä, että asiat pitäisi käsitellä kunnolla edes yhden kerran. Painopiste pitäisi saada käräjäoikeuteen. Hovioikeudessa katsottaisiin vain, onko tapahtunut joku virhe menettelyssä.”

”Nyt alioikeudessa saattaa olla moniongelmainen tapaus, jossa asianosaisia on kuultu moneen kertaan, syyttäjä ja ehkä tuomarikin on vaihtunut matkalla, ja sitten haetaan hovissa muutosta. Herää kysymys, missä vastuu lopputuloksesta oikein kannetaan. Ja miten voidaan olla varmoja, että hovioikeus ei muuta oikein ratkaistuja juttuja vääriksi?”

”Näyttö ei ole koskaan hovissa parempaa. Jos muistikuvat paranevat hovioikeudessa, niin kyllähän se ihmetyttää. Ongelma on siis se, että hovioikeus joutuu antamaan lopullisen ratkaisun asiaan, jossa sillä on huonompi näyttö.”

”Entä miksi hovioikeuden tuomareille maksetaan parempaa palkkaa kuin käräjätuomareille? Se tarkoittaa, että ura aloitetaan käräjäoikeudesta. Tuomarin ura aloitetaan siitä, että tuomitaan yksin juuri tällaisia perusjuttuja salissa 403. Sitten kun tuomari haluaa edetä, hän menee hovioikeuteen. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa laatu ei ole parasta nimenomaan käräjäoikeudessa. Tuomarimentaliteetti muuttuu sellaiseksi, että kyllä ne sitten hovissa korjaavat, jos virheitä jää.”

Lue Sali 403 täältä


Tahallista hidastelua käräjillä

15. helmikuuta 2015, Ilkka Karisto

Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Istuin viime vuoden lopulla yhden kuukauden Helsingin käräjäoikeuden salissa 403, ja heti ensimmäisenä päivänä siellä hidasteltiin ihan tarkoituksella. Päivän ensimmäinen syytetty, 39-vuotias irakilaismies astui saliin, käveli tuomarin eteen ja aloitti saman tien englanninkielisen palopuheen: ”Herra tuomari, vetoan teihin, jotta tämä asia voitaisiin vihdoin käsitellä. Olen odottanut sitä vuodesta 2010. En saa tämän asian vuoksi työlupaa eikä vaimoni ja kolmivuotias tyttäreni pääse maahan, olkaa niin ystävällisiä, haluan rangaistukseni, vetoan teihin koraanin nimissä...”

Vuonna 2010 mies oli osallistunut joukkotappeluun. Kukaan muu tappelijoista ei ollut saapunut käräjäoikeuteen, joten tuomari ilmoitti, että asiaa ei voitu taaskaan käsitellä. Mies kiihtyi entisestään. ”Saddam Hussein murhasi kolme miljoonaa ihmistä, ja hän sai tuomionsa puolessatoista vuodessa. Miten on mahdollista että tämä jatkuu ja jatkuu, olen soittanut kymmenen kertaa ja pyytänyt...”

Tuomari komensi miehen istumaan ja ryhtyi sitten neuvonpitoon syyttäjän ja oikeuden sihteerin kanssa. Kävi ilmi, että syyttäjä ei enää edes halunnut tappelupukareita oikeuden eteen: kaksi heistä oli jo karkotettu maasta, ja osa oli lähtenyt oma-aloitteisesti, joten juttua ei voida luultavasti käsitellä koskaan. ”Ihan turhaan hän laukkaa täällä. Nytkin on tullut vaikkei ole haastettu”, syyttäjä mutisi ja luki syytekirjelmää puoliääneen: ”Lyönyt ja potkinut maassa makaavaa asianomistajaa... asianomistaja vaatii vankeusrangaistusta. Tämän vuoksi maahanmuuttovirasto ei myönnä oleskelulupaa.”
"Tämä on varmasti se asia, jonka takia hän täällä nyt on”, oikeuden sihteeri arveli.
Tästä keskustelusta syytetty ei itse ymmärtänyt mitään, koska hän ei puhu suomea eikä ollut tajunnut vaatia avukseen tulkkia.

Tuomari tutki papereita ja keksi ratkaisun: ”Rikos vanhenee ensi kesänä. Määrätään uusi päivä elokuulle, niin pääsemme eroon tästä jutusta. Syyttäjä innostui: ”Joo, mutta ei kerrota hänelle päivämäärää, niin hän ei tule tänne.” Näin toimittiin. Elokuuhun mennessä myös tuomiota itselleen toivonut mies on ehkä jo karkotettu maasta. Tai sitten ei: Karkotuksissakin on viivästyksiä. Karkotuspäätöksistä valitetaan selvästi entistä useammin, ja nykyisin Helsingin hallinto-oikeudelta yhden karkotuspäätöksestä tehdyn valituksen käsittely vie keskimäärin vuoden.

Lue lisää Ilkka Kariston jutusta Sali 403.

Sivuääniä: Palkkaratkaisu kansanedustajille

13. helmikuuta 2015, Sivuääniä-toimitus

Kansanedustajien palkkauksessa on ilmeisiä ongelmia: palkka on niin pieni, että valtakunnan parhaille kyvyille se ei riitä. Toisaalta se on niin suuri, että pienituloisen ansiot voivat jopa moninkertaistua.
Ja senhän tietää, miten lottovoittajan psyykkeelle käy.

Sivuääniä-toimitus ehdottaa ratkaisua: ansiosidonnainen kansanedustajan palkka. Uudessa mallissa juristi saisi kansanedustajana enemmän palkkaa kuin poliisin hommista kansanedustajaksi päässyt. Parhaat kyvyt saisivat ansionsa mukaan. Ei tulisi liian suuria elämänmuutoksia. Eikä kenenkään motiivina olisi enää raha.

Pässiä narussa

12. helmikuuta 2015, Anu Silfverberg

”Brittiläisen rautakauppaketju B&Q:n johtoportaan lähettämässä muistiossa kehotetaan varautumaan kohukirja Fifty Shades of Greyn elokuvaversioon”, kertoi Helsingin Sanomat uutisessaan. ”Brittiläiselle medialle vuotaneessa kirjelmässä todetaan, että on syytä varautua varsinkin köysien, teippien ja nippusiteiden myynnin lisääntymiseen." Kuulostaa vakavalta. Jutussa puhuttiinkin “varoituskirjeestä”.

Fifty Shades on poikkeuksellisen tuotteistettu kirja ja elokuva. On kortsua, on vaatemallistoa, on vähän kaikenlaista. On säpinää. Näin elokuvan lehdistönäytöksessä. Se poikkesi tavallisesta monin tavoin. Tilaisuuteen piti ilmoittautua etukäteen. Ovella toimittajien tuli allekirjoittaa paperi, jossa luvattiin pitää embargo. Ennen näytöstä kerrottiin, kuinka hillittömästi lippuja on ostettu etukäteen, ja että ennen lehdistöä elokuvan on nähnyt joukko amerikkalaisia faneja. Salissa oli kaksi vartijaa, jotka tarkkailivat pimeänäkölasien avulla, että paikalle saapuneet ammattitoimittajat eivät taltioisi elokuvaa älypuhelimillaan.

Tämä on poikkeuksellista lehdistönäytöksessä – paitsi niiden elokuvien kohdalla, joiden ansiot eivät ole sisällössä vaan markkinoinnissa. Samaa näkee yhä enemmän myös kirjabisneksessä. Kun Dan Brownin Inferno julkaistiin, lehdistössä kerrottiin innolla, miten romaania käännettiin salaisessa bunkkerissa ja kääntäjät allekirjoittivat salassapitosopimuksia. Käsikirjoituksia kuljetettiin usb-tikuilla, jotka tungettiin piiloon esimerkiksi rintsikoihin tai kuka nyt mihinkin halusi tunkea.

Huippusalaiset ja huippuälyttömät erityisjärjestelyt luovat keskinkertaisen teoksen ympärille jännittävän tapauksen auraa.

Uutinen Britannian suurimman rautakauppaketjun köysivarustelusta levisi maailmalla nopeasti. Kaupan salainen muistio on luettavissa asian ”skuupanneen” The Telegraphin sivuilla. Se on aika hupaisa salainen muistio. Tekstissä kerrotaan epämääräisesti, että kirjan julkaisun yhteydessä sitomisvälineiden myynti oli lisääntynyt ja että nyt kannattaisi varautua asiakasvyöryyn. Epäselväksi jää, kuinka paljon myynnin arvioidaan lisääntyvän ja miten siihen tulisi varautua. Sääliksi käy myymäläpäälliköitä, joiden pitäisi nyt tämän perusteella ihan itsenäisesti arvioida, kuinka moni piiskaleikeistä kiinnostunut kansalainen päättää ostaa seksilelunsa naapurilähiön rautamarketista.

Tuota noin.

Mahtoi niitä siellä rautakaupassa tosiaan hirmuisesti harmittaa, kun ovela kansainvälinen lehdistö nappasi salaisen muistion ja kiiruhti täyttämään sillä internetin. The Telegraphin vanavedessä tarinaan tarttuivat The Guardian, Time ja moni muu. Jutuissa muistettiin siteerata ketjun tiedottajaa, joka pikkutuhmasti lupasi, että kauppa kyllä palvelee asiakkaiden ”kaikkia tarpeita”. Hihhih, tarpeita.

Arvostetut uutismediat siinä osallistuivat hartiavoimin kauppaketjun markkinointiin. Toki ne samalla osallistuivat myös Fifty Shades -elokuvan ja pokkarin mainostamiseen. Liittyvätkö asiat toisiinsa, on epäselvää. Kauppaketjun kirjeessä kerrottiin, että Fifty Shades -kirjoja toimitetaan työntekijöiden luettavaksi. Lisäksi siinä sanottiin näin: ”Kaikkia työntekijöitä kehotetaan tutustumaan Fifty Shades of Grayhin lukemalla kirja tai katsomalla elokuva sen tultua ensi-iltaan.”

Hesarin uutisen lopussa nostettiin asiaan kotimainen näkökulma ja kerrottiin, että Anttilan myymästä S&M-pakkauksesta tuli ”nettihitti” jo aiemmin viime vuonna. Sana nettihitti tuntuisi viittaavan verkkokaupan myyntiin, mutta artikkeliin linkitetty vanha Nytin juttu onkin pettymys: uutinen oli, että Anttilan mainosta oli jaettu sosiaalisessa mediassa. Se, kuinka paljon kirja, Anttilan mainos tai siitä kertonut Nytin juttu lisäsivät tuotteen myyntiä, ei tekstistä selviä.

Anu Silfverberg on Long Playn päätoimittaja. Hänen Long Play -juttujaan ovat Katoaminen, Pimeyden ydin ja Himasen etiikka.

Loppuuko kokoomuksen irstailu koskaan?

11. helmikuuta 2015, Riku Siivonen

”Kokoomusministeri Laura Rädyn tyly linja: sokeiden käsityötoiminta loppuu Suomesta”, sanoi otsikko. Demokraatti-lehden ”uutinen” oli tavallaan nerokasta retoriikkaa. Siihen mennessä tapahtunutta: sosiaali- ja terveysministeriö päätti edellisellä viikolla Raha-automaattiyhdistyksen avustuksista vuonna 2015. Näkövammaisten keskusliiton käsityötoiminnan eli Sokeva Käsityön RAY-avustus päättyy kokonaan.

On tietysti totta, että viimeisen leiman RAY:n avustuspäätöksiin lyö vastaava ministeri. Se taas ei tietenkään ole totta, että ministeri vastaisi avustustoiminnan yleisestä linjasta tai yksittäisistä avustuksista. Niihin vaikuttavat hallitusohjelman linjaukset ja RAY:n painotukset. Jälkimmäisten on syytäkin aika ajoin muuttua. Räty vastasi blogissaan ihan oikein, että esimerkiksi kyseessä olevaan avustukseen oli puututtu jo pari vuotta sitten. Tarkastusryhmä piti sitä ylimitoitettuna ja vääräntyyppisenä sääntöihin nähden. Mutta onhan se herkumpi näkökulma tuoda omassa viestimessä esiin, että paha kokoomusministeri lyö sokeaa köyhää. Samanlaista retoriikkaa näkee muuallakin kuin demareilla. Kaupallisemmissakin medioissa ollaan helposti ”heikon puolella”, koska se myy. Se on helppoa, koska koko suomalainen järjestömaailma on täynnä pitkäikäisiä organisaatioita, joiden rahoituksen vähentäminen näyttää aina pahalta, koska ne tekevät ”hyvää työtä”.

Onko työ vaikuttavaa ja käytetäänkö tukia kriteerien mukaisesti – ne ovat kysymyksiä, joita sekä median että RAY:n olisi oikeasti velvollisuus miettiä. Pelimonopolin ylintä valtaa pyörittävät Suomessa puolueiden edustajat. Rahanjako on poliittista, ei mitään neutraalia hyväntekeväisyyttä, vaikka moni niin luulee. Lisäksi järjestökenttämme on sillä tavalla kummallinen, että melkein kaikki yhdistykset ja liitot ovat riippuvaisia valtion eli Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen ja Finntoton keräämistä rahoista. Siksi on aina kummaa, kun nämä valtiorahoitteiset porukat viittaavat itseensä käsitteellä “non-governmental-organisation”. Asetelmasta seuraa sitten kaikenlaista: muun muassa jokavuotisia jännityksen viikkoja, kun kaikki odottavat RAY:n avustuspäätöksiä. Ne tulevat sellaisella aikataululla, että toiminnan suunnitteleminen on vaikeaa. Työsuhteet ovat katkolla. Toisekseen järjestöt haistelevat muotisanoja ja teemoja, jotka hakemuksiin liittämällä voisi saada rahahanat vähän auki. Pahaa sanaa ministeriöistä tai pelimonopoleista ei tietenkään uskalla sanoa juuri kukaan. Onneksi media tekee sen järjestöjen puolesta.

Ainakin vaalien alla.

Riku Siivonen on yksi Long Playn perustajista. Hänen juttunsa Pään avaus on luettavissa täällä.

Lisää kirjoittajalta

Kyvytön, ennen kaikkea haluton

6. helmikuuta 2015, Anu Silfverberg

Otsikko oli informatiivinen: ”Valvira ei pidä kansalaisten sananvapautta lainsäädännöllisenä porsaanreikänä.”
Viraston sivuilla julkaistun tiedotteen sisältökin oli informatiivinen, mutta se oli myös taidetta.
Aihe oli alkoholimainonta. Kun lehdistössä oli aiemmin julkaistu (virheellisiä) juttuja, joiden mukaan Valvira kieltää yksityishenkilöitä julkaisemasta alkoholijuomien nimiä ja kuvia, nyt oli puolestaan älähdetty, miksi virasto ei puutu Lahdentien varteen ilmestyneeseen Koffin ykkösoluen mainoslakanaan.
Ei näin, sanoi Valvira.

"Jokainen voi omilla Facebook-sivuillaan yksityishenkilönä kehua alkoholijuomia nimeltä mainiten niin paljon kuin haluaa”, tiedotteessa ilmoitettiin.
"Hän voi ottaa vaikka joka päivä valokuvan itsestään juomassa viskiä tai vodkaa, tai mitä nyt juokin, ja laittaa kuvan omille sivuilleen. Hän voi myös ripustaa omille mailleen vaikkapa Koffin lakanan. Jos hän ripustaa sen kaupungin maille, kaupunki päättää, saako lakana olla siellä. Valviran virkamiehet eivät mene sitä poistamaan.”
Ja: "Valviran näkökulmasta on kummallista, että media on arvostellut kärkkäästi kaikkia niitä toimenpiteitä, joihin Valvira on alkoholilain perusteella eduskunnan sille määräämiä tehtäviä hoitaessaan ryhtynyt.”

Ihanaa.

Luin tiedotteen viikonlopun aikana kahdeksan kertaa, niistä kolme kertaa ääneen eri yleisöille. Homma vain parani joka lukukerralla.
Sävy oli niin kohtelias, mutta niin lakoninen! Kertojaääni oli kuin virkamiehen, joka on sinnikkäästi kestänyt latteuksia ja keskinkertaisuutta, mutta saanut nyt mittansa täyteen. Lauserytmi oli iskevä: ”Valvira on kyvytön, mutta ennen kaikkea haluton rajoittamaan kansalaisten sananvapautta.” Herkullista oli sekin, miten Valvira puhui tiedotteessa Valvirasta kolmannessa persoonassa. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto olikin äkkiä henkilö, jolla on velvollisuuksia, toiveita ja ääni.
Tiedotteen lopussa luki ryhmänjohtaja Kari Kunnaksen nimi. Kehitin hänestä välttömästi pakkomielteen. Maanantaiaamuun mennessä olin lukenut kaikki Kunnaksen lehtihaastattelut ja luonut hänelle mielessäni henkilöhistorian ja persoonan (”vaatimaton, sarkastinen nero”). Esitin tutulle kustannustoimittajalle, että Kunnakselta tulisi viipymättä julkaista Valvira-romaani. Lähetin fanikirjeen Valviraan.
Siinä vaiheessa kun Kari Kunnaksen ylistys yksityisellä Facebook-seinälläni oli jo saavuttanut koomiset mittasuhteet, tapahtui käänne. Kunnas vastasi: hänen nimensä oli lopussa yhteyshenkilönä, mutta tekstin oli kirjoittanut viestintäpäällikkö Tarja Tamminen.
Hetken aikaa se tuntui pettymykseltä: lehdistölle hiiltynyt virkamies oli hauskempi tarina kuin tiedottaja. Tiedottaja ei ole koskaan hallinnon ”kasvot”, eikä hän siksi voinut mielessäni olla se Valvira, johon tekstissä kolmannessa persoonassa viitattiin.

Hetken rauhoituttuani ymmärsin, että oikeastaan oli parempi näin. Nimittäin tiedottajilta saa harvoin lukea tällaisia tekstejä, hallinnon alan tiedottajista puhumattakaan. Ja juuri heiltä pitäisi. Ryhdyin uuteen kirjeenvaihtoon, nyt viestintäpäällikkö Tammisen kanssa. Nimen takaa paljastui kymmenien vuosien uran hallinnon alalla tehnyt ammattilainen, jolla oli aito halu edistää parempaa, hauskempaa ja selkeämpää virkamieskieltä.
Tämä ei ole pikku juttu, koska kieli ei koskaan ole. Kotimaisten kielten keskus (joka taistelee väsymättä hyvän puolesta pahaa vastaan) keskittyy parhaillaan virkakieleen isolla kampanjalla. Sen nettisivuilla voi esimerkiksi tehdä virkakielitestin sekä oppia, kuinka paljon parempi kieli säästää rahaa, työtunteja ja ihmishermoja.
Ennen kaikkea hallinnon kielellä on väliä, koska se on vallan kieltä. Kielen taakse voi kätkeytyä, sillä voi hämmentää ja väistää vastuun, sillä voi sulkea ihmisryhmiä ulkopuolelle. Jos hallinto on kyvytön, mutta ennen kaikkea haluton puhumaan ihmisille ymmärrettävästi, vetävästi ja jopa hauskasti, se näyttäytyy etäisenä ja vihamielisenä.

Anu Silfverberg on Long Playn päätoimittaja. Hänen Long Play -juttujaan ovat Katoaminen, Pimeyden ydin ja Himasen etiikka.

Vartiainen: Suomessa meneillään yhteiskunnallinen kylmä sota

13. January 2015, Anu Silfverberg

Taloustieteilijä Juhana Vartiainen toivotti viime vuonna filosofit keskustelemaan talouspolitiikasta ”muutenkin kuin selkäydinvasemmistolaisuuden pohjalta”. Tietokirjailija Tommi Uschanov vastasi huutoon pitkällä Long Play -esseellä. ”Koska oma vähäinen akateeminen taustani on filosofiassa eikä edustamani vasemmistolaisuuden alalaji ole selkäydinvasemmistolaisuus, on minulla ehkä jonkinlaiset edellytykset vastata toiveeseen”, hän kirjoittaa.

Juhana Vartiainen, Uschanovin essee käsittelee omia ajatuksiasi. Oliko siinä sinulle jotain uutta?

”Tästä edes kun toimittajat eivät saa minua kiinni, asian voisi oikeastaan ulkoistaa Tommi Uschanoville, koska hän näköjään tuntee ajatteluni paremmin kuin minä itse.” ”Uschanovin tärkein havainto on minusta se, kuinka suuri osa poliittisen päätöksenteon puutteista palautuu luottamuspulaan. Olen ollut itse umpikujassa sen kysymyksen kanssa, miksi pohjoismaiset ajattelumallit eivät suomalaisessa politiikassa toimi. Täällä on vielä meneillään suuri yhteiskunnallinen kylmä sota. Vasemmisto ja oikeisto eivät luota toisiinsa. Ei myöskään uskota, että työnantajat ja työntekijät voisivat sopia asioista keskenään järkevästi.”
”Sellaisen talouspoliittiset ajatukset, jotka muiden pohjoismaiden poliittisessa keskustelussa on käsitelty ja pureksittu, törmäävät täällä yhä jonkinlaiseen luokkavihan muuriin. Olen itsekin miettinyt, kumpuaako se sisällissodasta asti: sodan traumoja ei ole oikeasti käsitelty niin, että poliittiset koteloitumat ja niihin liittyvät kielteiset tunteet saataisiin purettua.”
”Olen aina vähän epäillyt ajatusta, jonka mukaan talvisota yhdisti suomalaiset. En usko, että mikään sota voi yhdistää. Vain se voi todella yhdistää, että asiat kaivetaan esiin ja auki – käydään läpi sellainen kipeä prosessi, millainen esimerkiksi Saksassa on toisen maailmansodan jälkeen käyty.”

Uschanov huomauttaa, että sinulta riittää kritiikkiä muille puolueille, muttei niinkään Kokoomukselle.

”Mietin kyllä tuota kohtaa, se on hyvä havainto. Mieleeni tulee kaksi asiaa. Ensinnäkin, saatan hyvin olla Sdp:tä kohtaan tylympi kuin muita kohtaan, koska se on oma puolueeni. Kun on ollut pitkään jäsen, ajattelee että on rivijäsenen oikeus kommentoida. Mutta Sdp:n sisällä keskustellessani kohtaan pelkästään syvän hiljaisuuden. Kun yritän esittää työllisyyden kasvun kannalta hyviä reformeja -- vaikkapa sitä, että yleiskorotuksista luovuttaisiin niin kauan kun työttömyys on yli viisi prosenttia -- minua ei torjuta, mutta ei myöskään kommentoida mitenkään. Sdp antaa tällä hetkellä itsestään kuvan puolueena, joka ei osaa eikä halua tarttua Suomen olennaisiin rakenneongelmiin. Tässä suhteessa Rkp ja Kokoomus keskustelevat tämän maailman asioista. Sdp:ssä näen nyt paljon persujen kosiskelua.”

Nyt kun Uschanov vastasi huutoosi, onko jatkotoiveita?

”Toivoisin, että sekä vasemmisto että oikeisto keskustelisivat yksilön velvollisuuksista suhteessa hyvinvointivaltioon. Saamme elämämme aikana ison palvelupaketin ja meidän on ajateltava, että olemme julkistaloudelle velkaa. Tärkein on velvollisuus on tehdä paljon töitä. Pitäisi ymmärtää, että pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon eivät kuulu pitkät poissaolot työelämästä. Siksi vuorotteluvapaat ja pitkät kotihoidontuet pitäisi arvioida kriittisesti.”
”Lisäksi, muualla Pohjoismaissa on nähty, että maahanmuutto on välttämätön ja luonnollinen talouden potentiaali. Tässä suomalaiset poliitikot ovat aivan alkutaipaleella. Ministerit eivät milloinkaan esimerkiksi erikseen mainitse ahkeria maahanmuuttajia, jotka puurtavat matalapalkkatöissä Suomessa. Heitä ei ikään kuin ole myönteisenä asiana olemassakaan poliittisessa keskustelussa.”

Lue Uschanovin Minä ja Juhana Vartiainen


Lisää kirjoittajalta