Tiedustelulaki johdattaa opposition vangin dilemmaan

8. syyskuu 2017, Hanna Nikkanen

Vangin dilemma on tilanne, jossa kahden ihmisen olisi järkevintä liittoutua yhteistä vastustajaa vastaan, mutta kumpi tahansa voi aiheuttaa toiselle vaikeuksia pettämällä tämän luottamuksen.

Tänä syksynä hallitus tarvitsee opposition laajan tuen ajaakseen läpi poikkeuksellisen nopean muutoksen perustuslakiin. Muutos koskee perustuslain 10. pykälän säännöstä yksityiselämän suojasta. Tiedustelulakipaketti etenee vasta, jos perustuslakiin kirjataan, että perusoikeus väistyy kansallisen turvallisuuden tieltä.

Normaalisti perustuslain muutokset pitää hyväksyä kahdessa eduskunnassa – se on yksi demokratian keskeisistä suojamekanismeista – mutta nyt hallitus haluaa ajaa koko paketin läpi ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja. Perustuslain nopeutettu muutos on äärimmäisiä poikkeusolosuhteita varten luotu työkalu. Sitä ei ole nykyisen perustuslain aikana koskaan käytetty.

Muutos vaatisi taakseen 167 kansanedustajaa. Hallituspuolueilla on vain 106 edustajaa.

Hallituksen on siis saatava 61 oppositioedustajaa tukemaan hätäisesti ajettua mutta periaatteellisesti ravisuttavan suurta perustuslakiremonttia.

Sen pitäisi olla järjetön tavoite. Mutta nyt tullaan vangin dilemmaan.

Jos esimerkiksi vasemmistoliitto, demarit tai vihreät asettuisivat vastustamaan nopeutettua menettelyä, hanke voisi kaatua helposti. Hajanaisia ei-ääniä, tyhjiä ja poissaolijoita tulee muista puolueista joka tapauksessa jonkin verran. Mutta jos sitten seuraavien muutaman vuoden aikana Suomessa tapahtuisi yksikin terroriteko, vastuu siitä sälytettäisiin aivan varmasti tuon yhden puolueen niskoille. Se olisi poliittisesti raskas isku. Syytös esitettäisiin riippumatta siitä, olisivatko uudet tiedustelulait ehkäisseet rikoksen. Perustellaanhan tiedustelulakipakettiakin Turun puukotuksella, vaikka kaikki tapauksesta tiedetty viittaa siihen, että sen estäminen olisi voinut onnistua vain niillä tiedustelumenetelmillä, jotka poliisilla on jo käytössä.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on jo ilmoittanut, että jos muutos menee läpi, perussuomalaiset tulevat vaatimaan heikennyksiä myös muihin perusoikeuksiin. Jo sen luulisi tarjoavan muille oppositiopuolueille riittävän vahvan syyn painaa jarrua. Liittoutuminen olisi järkevää.

Mutta yhdenkään puolueen ei kannata olla ainoana jarruttamassa.

Hanna Nikkanen Long Playn päätoimittajaksi

4. syyskuu 2017, Toimitukselta

Long Playn uutena päätoimittajana aloittaa Hanna Nikkanen. Hän seuraa tehtävässä Anu Silfverbergiä, joka jatkaa lehden toimituspäällikkönä.

Nikkanen, 36, on tutkiva toimittaja ja tietokirjailija sekä yksi Long Playn perustajista. Hän toimi Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina lukuvuonna 2016–2017.

Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, pitkiä reportaaseja ja esseitä digitaalisessa muodossa. Se täyttää viisi vuotta ensi tammikuussa, ja sen jutut rahoitetaan kokonaan lukijoiden tuella.

“Lukijarahoitteisuus ja hidas julkaisutahti tarkoittavat meille journalistista vapautta. Voimme etsiä tärkeitä aiheita, jotka uhkaavat jäädä pimentoon, ja käsitellä ne huolellisesti”, Hanna Nikkanen sanoo.

Long Playlla on noin 4500 tilaajaa. Tilaajamäärä on kasvanut joka vuosi noin 50 prosenttia. Tänä syksynä lehden toimitus kasvaa ja sisällöntuotanto monipuolistuu.

”Olemme todistaneet, että lukijat maksavat journalismista, kun tuote on oikea. Maltilla taustoittavalle ja tutkivalle journalismille on enemmän tilausta kuin koskaan”, Nikkanen sanoo.

Nikkanen on kirjoittanut neljä tietokirjaa, joista kaksi on ollut ehdolla Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi. Vuonna 2011 hän sai työstään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Hanna Nikkanen ja Anu Silfverberg saivat yhdessä Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2013.

Syksyllä 2017 ilmestyy ilmastonmuutosta käsittelevä tietokirja Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee kun ilmasto muuttaa kaiken (Into), jonka Nikkanen on tehnyt yhdessä 21 Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijan kanssa.

”Ympäristö ja teknologia ovat minun aiheitani. Niiden voi odottaa näkyvän jatkossa myös Long Playn aihevalinnoissa”, Nikkanen sanoo.

Nikkanen on Long Playn historian kolmas päätoimittaja. Lehden ensimmäinen päätoimittaja oli Johanna Vehkoo, ja Anu Silfverberg aloitti päätoimittajana syyskuussa 2014.

Long Playn päätoimittajuus on ollut elämäni opettavaisin, vaikein ja hauskin pesti”, Silfverberg sanoo. Tämän julkaisun tekeminen on tuntunut vuosi vuodelta tärkeämmältä. Kun julkaisee harvoin, joka jutun kanssa täytyy miettiä, mikä on tärkeää – ja miten se kerrotaan tavalla joka tuo lukijalle paitsi ymmärrystä, myös lohtua ja ehkä nautintoa. Tällaisen julkaisun täytyy säännöllisesti pystyä katsomaan maailmaa uusin silmin, enkä keksi parempia silmiä kuin Hanna Nikkasen.”

Hanna Nikkanen. Kuva: Arttu Muukkonen.
Hanna Nikkanen. Kuva: Arttu Muukkonen.

McKinsey-perhe pitää huolta omistaan

2. syyskuu 2017, Toimitukselta

Sunnuntaina ilmestyvä Long Playn juttu ”Firma” kertoo McKinseystä, joka on yksi maailman suurimmista liikkeenjohdon konsulttifirmoista. Sillä on yhteensä 27 000 konsulttia 60:ssä maassa ympäri maailmaa. Tunnettuudestaan huolimatta firmaan liittyy paljon salaperäisyyttä.

Jutun kirjoittaja Ilkka Pernu, miten tämä salaperäisyys ilmenee?

”McKinsey ei mainosta, ketkä ovat sen asiakkaita, vaikka se neuvoo monia merkittäviä pörssiyhtiöitä ja myös valtioiden johtoa. Heidän myyntivalttinsa ei ole asiakkaista kertominen vaan ennemminkin asiakkaiden asioista vaikeneminen.”

Siinä ei kai ole mitään väärää?

”Ei tietenkään – eikä McKinsey tee päätöksiä yrityksen tai valtion johdon puolesta. Mutta firma on niin keskeisessä osassa vallankäyttöä, että siitä kirjoittaminen tuntui tärkeältä. Tänä päivänä isot pörssiyhtiöt eivät tee mitään päätöksiä kysymättä ensin heiltä. Tiedämme aika vähän siitä, mitä McKinseyn ja muiden suurten konsulttifirmojen työ oikeasti on, mitä ne konkreettisesti tekevät ja millaista niiden valta on.”

Miten firma vaikuttaa valtioiden asioihin?

”Yritysten ja valtionjohdon neuvominen ovat oikeastaan kaksi eri asiaa. Julkishallinnon neuvominen ei ole samalla tavalla tuottoisaa bisnestä kuin mitä yritysjohdon neuvominen on. Se on pikemminkin lobbaamista vallan ytimessä: erilaisten selvitysten tekemistä, seminaareihin osallistumista ja sen sellaista. McKinsey lobbaa omaa maailmankuvaansa eli puhdasoppista kapitalismia. Sen strategiaan kuuluu päästä vallan ytimeen.”

McKinsey rekrytoi paljon opintojen loppuvaiheessa olevia opiskelijoita esimerkiksi Aalto-yliopistosta. Mitä heille sen jälkeen tapahtuu?

”McKinsey, kuten muutkin suuret konsulttifirmat, käyttävät paljon aikaa ja resursseja rekrytoidakseen kerman oppilaitoksista. Nuoret konsultit ovat McKinseyn suurin resurssi. He ovat älykkäitä, tehokkaita ja tunnollisia työntekijöitä, jotka kykenevät tekemään pitkiä päiviä tehokkaasti. He hankkivat ja analysoivat tietoa ja lentävät ympäri maailmaa tapaamaan asiakkaita. Tämän kääntöpuoli on se, että he ovat käytännössä koko ajan firman käytettävissä. Työurat McKinseyssä ovat hyvin lyhyitä, keskimäärin kaksi vuotta. Siinä ajassa jotkut palavat loppuun – tai sitten firmassa katsotaan, että työntekijät ovat jo antaneet kaikkensa, eivätkä ole edenneet riittävästi talon sisällä.”

Käytetäänkö nuoria työntekijöitä hyväksi?

”Ei, koska kaikki tietävät kyllä, mihin he ryhtyvät. Mutta ehkä he ovat sen tyyppisiä ihmisiä, että nauttivat tästä työstä. He myös tietävät, että kun he aikanaan lähtevät McKinseyltä, he eivät jää tyhjän päälle. Usein firma itse osallistuu työntekijöiden jatkosijoitteluun ja hankkii heille työpaikan jostain asiakasfirmasta. Firma pitää heihin yhteyttä myös tämän jälkeen, jolloin syntyy ikään kuin iso McKinsey-perhe.”

Ilkka Pernun "Firma" ilmestyy sunnuntaina 3.9.. 

Kuolinapu ei uhkaa vähäosaisia

24. elokuu 2017, Antti Järvi

Kun eduskunta maaliskuussa 2017 keskusteli eutanasiasta, osaa kansanedustajista huoletti: Jos kansalaisaloitteessa ehdotettu eutanasialaki säädetään, se vaikuttaisi heidän mukaansa yhteiskunnan heikko-osaisiin.  Hoitoja priorisoitaessa köyhät ja yksinäiset hoidettaisiin tappamalla ja vanhukset ja vammaiset kokisivat velvollisuudekseen kuolla pois varoja kuluttamasta.

”Nyt puhumme kuitenkin kaikkein heikoimpien ihmisten eliminoimisesta”, perussuomalaisten Mika Niikko sanoi.

Keskustan Niilo Keränen jatkoi myöhemmin: ”Tämä päättely kyllä johtaa helposti visioihin siitä, miten tulevaisuuden yhteiskunta saattaa kenties hoitaa vanhus-, vammais-, huume- tai juoppohulluusongelmansa.”

Puhetapa on eutanasiakeskustelussa melko yleinen: oletetaan, että kuolinavun salliminen vaikuttaa ennen kaikkea heikossa asemassa oleviin. Oletus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kun katsotaan sellaisten maiden ja osavaltioiden tilastoja, jotka ovat sallineet eutanasian tai lääkäriavusteisen itsemurhan.

Tyypillinen ihminen, joka hakee ja saa kuolinapua, on yli 65-vuotias, valkoihoinen ja korkeasti koulutettu. Yleensä hän sairastaa syöpää. Häntä huolettaa autonomian ja arvokkuuden menettäminen sekä se, ettei hän enää pysty osallistumaan asioihin, jotka tekevät hänen mielestään elämästä elämisen arvoista. Tämä selvisi, kun yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset tutkijat kokosivat yhteen tietoa eri maista. He eivät löytäneet todisteita siitä, että haavoittuvassa asemassa olevat potilaat saisivat kuolinapua suhteessa enemmän kuin muut. (Sen sijaan sillä, että ihminen pelkää olevansa taakaksi muille, oli kyllä vaikutusta kuolinavun hakemiseen.)

Toisessa, vuonna 2005 Yhdysvalloissa julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, miksi ihmiset päätyvät lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Sairauteen liittyvissä syissä kipu ei ollut merkittävin tekijä. Paljon tärkeämpään rooliin nousivat väsymys, epämukavuuden tunteet sekä perustoimintojen menettäminen, esimerkiksi sellainen tilanne, jossa potilas ei enää pystynyt syömään tai käymään wc:ssä itse. Muita yleisiä syitä olivat halu kontrolloida omaa kohtaloaan sekä huoli elämänlaadun huononemisesta. Moni pelkäsi myös sitä, että kuoleman lähestyessä he menettävät yksilöllisyytensä ja persoonallisuutensa.

Julkista keskustelua kuolinavusta käydään usein argumenteilla, jotka eivät perustu todellisuuteen. Korostetaan fyysistä kipua, vaikka se ei ole tärkeimpiä syitä hakea kuolinapua. Nähdään autettavat vähäosaisina rassukoina, vaikka he yleensä ovat kaikkea muuta. Puhutaan eutanasian sallimisen aiheuttamista väärinkäytöksistä, vaikka sellaisista on maailmalla vähän näyttöä. Lisäksi sekoitetaan ylipäänsä se, kuka kuolinapua voisi saada. Esimerkiksi viime joulukuussa Ilta-Sanomissa kirjoitettiin kuolemansairaasta kolmivuotiaasta lapsesta, jonka lääkäri-isä olisi halunnut lapselle eutanasian. Juttu oli koskettava. Sen lopussa oli linkki, josta pääsi allekirjoittamaan aloitteen eutanasian sallimisesta. Laki ei kuitenkaan toteutuessaan koskisi alaikäisiä. Aloitteessa on tiukat kriteerit sille, kuka kuolinapua saa ja millaisessa tilanteessa.

Suomessa kansalaisaloite odottaa parhaillaan käsittelyvuoroa sosiaali- ja terveysvaliokunnassa. Sen luoma paine vaikuttaa muuttaneen myös Suomen Lääkäriliiton asenteita. Vaikka liitto edelleen vastustaa eutanasiaa, se on alkanut puhua julkisuudessa entistä enemmän siitä, että lääkäri voisi avustaa potilasta tekemään itsemurhan.

Itsemurhassa avustamista ei ole Suomen laissa kriminalisoitu. Long Playn viime lokakuussa ilmestyneessä jutussa ”Lähtö” oikeusoppineet pohtivatkin, mitä sellaiselle lääkärille tapahtuisi, joka auttaisi potilasta itsemurhassa.

Vastaukset ovat valistuneita arvauksia niin kauan, kunnes jotain sellaista tapausta käsitellään oikeudessa.      

Lue Lähtö täällä: https://longplay.fi/fi/single/lahto

Helsingin poliisi pyytää rikoskomisario Marko Forssilta selvityksen poliisien Facebook-ryhmän viestistä

7. heinäkuu 2017, Kati Pietarinen

Helsingin poliisilaitos aikoo pyytää rikoskomisario Marko Forssilta selvitystä mahdollisesta salaisen tiedon levittämisestä poliisien suljettuun Facebook-ryhmään.

Long Play kertoi kesäkuussa, että Helsingin poliisin vihapuhetutkintaryhmän tutkinnanjohtajana toiminut Forss on saattanut välittää Facebook-ryhmään poliisiin kohdistuvaan tutkintaan liittyviä tietoja.

Kyse on rikosilmoituksesta, jonka pappi Marjaana Toiviainen oli tehnyt ryhmän kirjoittelusta aamulla 28. huhtikuuta. Forss kirjoitti ”asiakkaalla” näkemistään kuvakaappauksista ryhmään samana päivä klo 12.20.

Helsingin poliisipäällikkö Lasse Aapio sanoi kesäkuussa Long Playlle selvittävänsä, mihin toimiin asian vuoksi tulee ryhtyä. Nyt Aapio sanoo, että poliisilaitos on toimittanut asiaa koskevat asiakirjat syyttäjälle osana poliisihallituksen tekemää tutkintapyyntöä.

Aapio kertoo olettaneensa, että syyttäjä selvittää asiaa Long Playn toimittaman aineiston ja Forssia koskevan artikkelin pohjalta. Siksi asiaa ei ole käsitelty poliisilaitoksessa, vaan on ensin odotettu syyttäjän päätöksiä.

Niissä ei kuitenkaan mainita Forssin mahdollista salaisen tiedon levittämistä.

”Pyydämme selvityksen Forssilta asiasta”, Aapio sanoo Long Playlle.

Long Playn "Satunnaistarkastus”-jutun jälkeen poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi myös käynnistävänsä selvityksen poliisilaitosten ulkomaalaisvalvonnan lainmukaisuudesta.

Poliisihallituksen viestintäjohtaja Marko Luotosen mukaan selvityksen tuloksista pidettiin tapaaminen perjantaina ja siitä tiedotetaan julkisuuteen lähiaikoina.

”Satunnaistarkastus”-jutussa nimettömät poliisit myönsivät, että ulkomaalaisvalvonnassa tehdään etnistä profilointia eli vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä pysäytetään ja epäillään pelkästään tai ensisjaisesti etnisyytensä tai uskontonsa perusteella laittomasti maassa oleskeleviksi ulkomaalaisiksi. Profiloinnin kiellosta myös vitsailtiin Long Playn haltuunsa saamissa poliisien Facebook-ryhmän keskusteluissa. 

Etninen profilointi on laitonta, eikä sitä Poliisihallituksen mukaan Suomessa tehdä.

Poliisihallituksessa 11. maaliskuuta saakka rikosylikomisariona työskennellyt Vesa Satamo julkaisi 11. kesäkuuta Facebook-profiilissaan pitkän kirjoituksen, jossa hän ihmetteli etnisen profiloinnin uutisointia.

”Poliisin ammattitaitoon kuuluu tunnistaa häiriötekijät. Tätä halutaan kutsua nykyään myös profiloinniksi. Ja jos halutaan mennä oikein mediaseksikkääseen ilmaisuun, etniseksi profiloinniksi. Tosiasia kuitenkin on, että laittomasti Suomessa oleskelevat harvemmin ovat ns. kantasuomalaisia ulkoiselta olemukseltaan. Miksi tämän myöntäminen on tabu?” Satamo kirjoitti.

Kirjoituksella oli yli 4 000 tykkäystä, ja sitä jaettiin lähes tuhat kertaa. Tykkääjien ja ylistävien kommentoijien joukossa oli lukuisia poliiseja, myös Poliisihallituksen henkilökuntaa. (Teksti oli aluksi julkinen, mutta sen yksityisyysasetuksia on sittemmin muutettu.)

Poliisihallituksen viestintäjohtaja Luotonen sanoo, että hän ei ole nähnyt Satamon kirjoitusta.

”Poliisihallituksen kanta voi olla vain lainsäädännössä määritelty kanta. Meillä on lainsäädäntö, joka ohjaa ulkomaalaisvalvontaa, ja se on tarkkaan säännelty ”, hän sanoo.

Lisää kirjoittajalta

Syyttäjän päätöksessä Poliisien Facebook-ryhmästä on virheellistä tietoa

7. heinäkuu 2017, Kati Pietarinen

Kihlakunnansyyttäjä Laura Sairanen päätti maanantaina olla käynnistämättä esitutkintaa rasistisesta ja herjaavasta kirjoittelusta Facebookin Poliisit-ryhmässä. Ryhmässä on noin 2 800 jäsentä, joiden poliisitaustan ylläpito on tarkastanut. Sairanen teki asiasta kolme päätöstä.

Long Play paljasti poliisiryhmän keskustelujen sisältöjä kesäkuun alussa julkaistussa jutussa ”Satunnaistarkastus”. Syyttäjä päätöksistä yksi koski tutkintapyyntöä, jonka Poliisihallitus oli tehnyt Long Playn jutun pohjalta. Toinen päätös koski pappi Marjaana Toiviaisen rikosilmoitusta panettelustaan ryhmässä, kolmas äärioikeistolaisen aktiivin Junes Lokan tutkintapyyntöä siitä, onko ryhmää moderoinut rikoskomisario Marko Forss syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

Long Play toimitti kesäkuussa Facebook-ryhmästä saadut kuvakaappaukset lähteen pyynnöstä valtakunnansyyttäjänvirastolle. Kuvia käytettiin syyttäjän päätösten mukaan vain Poliisihallituksen tekemän tutkintapyynnön selvittämisessä.

Poliisihallituksen tutkintapyyntöä koskevassa päätöksessä lukee, että valtakunnansyyttäjänvirastoon toimitetusta aineistossa ”kirjoittajien nimet on poistettu”. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti maanantaina  Poliisihallituksen viestintäpäällikön Marko Luotosen kertoneen, ettei Poliisihallitus ”tiedä Facebook-ryhmän kirjoittajien nimiä sen enempää kuin valtakunnansyyttäjänvirastokaan”. (Long Playlle Luotonen kertoo kommentoineensa vain Poliisihallituksen omia tietoja.)

Se, että kirjoittajien henkilöyttä ei tiedettäisi, ei pidä paikkaansa. Syyttäjälle toimitetussa aineistossa oli noin sata nimetöntä kuvaa mutta yli 50 sellaista, joissa kirjoittajien nimet ovat näkyvissä. Panettelevissa kommenteissa, joissa soimataan Marjaana Toiviaista, räppäri Mustaa Barbaaria eli James Nikanderia ja itsemurhaa yrittänyttä 21-vuotiasta afganistanilaista turvapaikanhakijaa, kirjoittajien nimet ovat tiedossa.

Long Play tavoitti kihlakunnansyyttäjä Laura Sairasen, joka vaati, että hänen kanssaan käytävää keskustelua ei saa nauhoittaa.

Sairanen myönsi, että osassa kuvakaappauksista kirjoittajien nimet ovat tallella. Hän kuitenkin korosti, että nimet on useimmista teksteistä poistettu. Myöhemmin hän korjasi, että kyse on epähuomiosta tulleesta virheestä ja muotoilu voidaan ”tarvittaessa korjata kirjoitusvirheenä”.

Syyttäjän päätöksessä todetaan, että yksittäiset Facebook-ryhmän kirjoitukset voisivat kyllä täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit mutta kunnianloukkaus on asianomistajarikos, josta tämän on itse tehtävä rikosilmoitus. Päätöksen mukaan ”asianomistajataho on näiden yksittäisten kirjoitusten perusteella jäänyt tuntemattomaksi”. Oletettavasti asianomistaja olisi rautatieasemalla itsemurhaa yrittänyt, 21-vuotias afganistanilainen turvapaikanhakija sekä mahdollisesti räppäri Musta Barbaari. Afganistanilaismiestä on maaliskuussa haastateltu Helsingin Sanomain jutussa.

Sairanen sanoo, että esiselvityksen aikana ei yritetty ottaa yhteyttä Nikanderiin tai afgaanimieheen vaan asianomistajuus on jäänyt epäselväksi siksi, että he eivät ole tehneet rikosilmoitusta. ”Jos asianomistaja ei itse tee rikosilmoitusta, emme me voida sitä itse ruveta tutkimaan”, Sairanen sanoo.

Lain mukaan asianomistajarikoksen esitutkinta saadaan kuitenkin aloittaa, vaikkei rangaistusvaatimusta olekaan tehty, jos asianomistaja ei ilmeisesti vielä tiedä rikoksesta eikä tutkintaa voida siirtää rikoksen selvittämistä vaarantamatta.

Lisäksi syyttäjä kirjoittaa päätöksessään, että ”Facebookiin tehdyt kirjaukset ovat oletuksen mukaisesti tapahtuneet virka-ajan ulkopuolella, vapaa-ajaksi katsottavalla ajalla”. Aineiston kommentit on kuitenkin kirjoitettu kaikkina vuorokaudenaikoina.

Sairanen sanoo, että esiselvityksen osana ei ole pyydetty Poliisihallitukselta tai poliisilaitoksilta selvitystä siitä, ovatko ryhmään asiattomuuksia kirjoittaneet yksittäiset poliisimiehet olleet kirjoittaessaan vapaalla tai töissä. Oletus siitä, että kirjoittelu on tapahtunut vapaa-aikana perustuu siihen, että suljettuun ryhmään kirjoittaminen ei kuulu poliisin virkatehtäviin.

”Se perustuu siihen ajatukseen, että kun poliisin virkatehtävät ovat tietynlaisia, niihin ei kuulu se, että kirjoittaa Facebookiin mitään, paitsi jos se on virkatehtävä.  Koska asiasta ei ole saatu selvitystä Poliisihallitukselta, oletetaan että kirjoittaminen on tehty vapaa-aikana”, Sairanen sanoo Long Playlle.

Poliisihallituksen viestintäpäällikkö Luotonen puolestaan sanoo, että Poliisihallituksen kannan mukaan ryhmässä on kirjoitettu yksityishenkilönä, vaikka kirjoittaminen olisi tapahtunut työaikana.

”Mikä on työaikaa? Siellä on kahvitauko ja ruokatauko ja kenttäpoliiseilla on sellainen työaika, että käytännössä lounastuksetkin tapahtuvat siellä virkatoimien ohella. Meidän tulkintamme on se, että siellä on oltu yksityishenkilöinä”, Luotonen sanoo.

Työoikeuden professori Seppo Koskinen kommentoi kesäkuussa Suomen Tietotoimistolle, että poliisien Facebook-ryhmä ”on perustettu tosiasiallisesti työperusteisesti” eikä se siten kuulu yksityisyydensuojan piiriin.

Syyttäjä toteaa Marjaana Toiviaista koskevassa päätöksessään,  että ”ottaen huomioon kommenttien sisältö sekä se, ettei niitä ole tarkoitettu kokonaan julkisiksi, esitutkintakynnys ei ylity”. Päätöksen mukaan on ”jokseenkin odotettavaa”, että Toiviaisen julkisesti kertoma päätös lähteä Suomesta koska ”tässä maassa ei voi enää elää” herättää  keskustelua ja kommentointia ja että osa poliisiryhmän kommenteista on ”varsin voimakkaita”.

Long Playn haltuunsa saamassa aineistossa fantisoidaan esimerkiksi sillä, että jos Toivianen joutuu Tansaniassa erimielisyyksiin poliisin kanssa, ”Marjaana on viety savimajan taakse ja saa siellä isosta patukasta kurinpalautusta”. Kommentin kirjoittajan nimi on tiedossa.

Syyttäjän päätöksessä kirjoitetaan usean virkkeen verran siitä, miten kirjoitetun tekstisisällön lisäksi ryhmän suljettuus vaikuttaa siihen, ettei esitutkintakynnys Toiviaisen kohdalla ylity. Perustelu on kuitenkin ristiriidassa aiempien oikeuden päätösten kanssa, joiden mukaan ryhmän suljettuus tai Facebook-seinän yksityisyys ei ole kunnianloukkauksen määrittelemisessä olennaista.

Turun hovioikeus tuomitsi toukokuussa kirjoittajan kunnianloukkauksesta tapauksessa, jossa kirjoittaja panetteli Facebook-ryhmässä eläinlääkäriä. Päätöksen mukaan 339 jäsenen Facebook-ryhmää oli pidettävä suurena eikä alun perin avoimen ryhmän muuttaminen suljetuksi vaikuta asiaan.

Vuonna 2015 Rovaniemen hovioikeus puolestaan katsoi laulaja Sakari Kuosmasen syyllistyneen kunnianloukkaukseen tekstissä, jonka hän kirjoitti omille, suljetuille sivuilleen. Niitä pääsi lukemaan noin 5 000 Kuosmasen Facebook-kaveria.

”Nämä  ovat tapauskohtaisia”, Sairanen kommentoi tuoreita päätöksiään. ”Päätökseni on perusteltu ja se on minun näkemykseni.”

Sen arvioinnissa, onko kyseessä kunnianloukkaus vai ei, ei lähtökohtaisesti ole merkitystä, miten laajalle joukolle halventava kommentti tai valheellinen tieto esitetään.

”Tunnusmerkistön toteutumiseen riittää, että halventaminen, haukkumanimitykset tai solvaukset tulevat vain yhden henkilön tietoon”, viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari sanoo.

Korpisaari ei ota kantaa yksittäiseen päätökseen vaan kommentoi yleisesti.

”Jos poliisin epäillään syyllistyneen rikoksiin, mielestäni asian selvittämis- ja tutkimiskynnyksen tulee olla pikemmin matala kuin korkea. Kansalaisten tulee voida luottaa poliisien toiminnan lainmukaisuuteen ja siihen, että myös poliiseihin kohdistuvat rikosepäilyt tutkitaan ja selvitetään.”

 

Lue "Satunnaistarkastus" täältä: https://longplay.fi/fi/single/satunnaistarkastus

Lisää kirjoittajalta

Totuus on aina kahden asian välissä

7. heinäkuu 2017, Anu Silfverberg

Mitä ei muisteta, se toistetaan. Mikä jäädytetään, pysyy tuoreena.

Jotain sellaista kirjailija Kari Hukkila sanoi, kun puhuimme keväällä hänen tulevasta kesäessseestään. Sen nimeksi tuli ”Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä”.

Syyni esseen tilaamiseen oli puhtaasti itsekäs: Hukkilan esikoisromaani Tuhat ja yksi (Teos, 2016) on loistava.

Se on Suomen mittakaavassa aivan poikkeuksellinen teos, kirja joka yhdistää eri tasoja ja tyylilajeja tavalla, jota meillä ei ole paljon harrastettu. Kun sattumalta sain taannoin lukea Hukkilan esikoisromaanin vedoksista, sanoin: ”Tästä tulee sensaatio.” Olin sikäli väärässä, että kirja ei saanut juurikaan huomiota eikä kritiikkejä ole paljon näkynyt. Ehkä esseetä ja fiktiota yhdistelevä ja historiassa, filosofiassa, nykypäivässä, poliittisessa ja henkilökohtaisessa liikkuva teksti poikkesi niin paljon siitä, mitä on totuttu lukemaan.

Halusin itsekkäästi lukea lisää Hukkilaa ja soitin siis hänelle.

Long Playhin kirjoittamassaan esseessä Hukkila jäljittää sitä, miten historian typeryydet ja kauhut toistuvat kuin karusellissa, jos ymmärrys yhteisestä menneisyydestä katoaa.

”Länsimaiden ja arabimaiden välillä on umpikujan tunne, sellainen kokemus että yhteistä tulevaisuutta ei tule enää olemaan. Jos yhteistä tulevaisuutta ei pysty näkemään, täytyy katsoa, millainen on yhteinen menneisyys, jotta jokin tulevaisuus voisi sitten löytyä”, Hukkila sanoo puhelimessa jostain Suomen maaseudulta.

Historiattomuus on turhauttavaa, myös vaarallista. Muistin katkeaminen tuottaa tuhoisaa identiteettipolitiikkaa, jossa oma ja muiden paikka maailmassa määritellään rodun, uskonnon, sukupuolen, ja näitä rajatumpien ”mentaalisten henkilötodistusten” mukaan, kuten Hukkila kirjoittaa. Silloin totuus määrittyy oman kokemuksen kautta ja puhujan synnynnäiset ominaisuudet käyvät väitteiden perusteista. Tässä eurooppalainen äärioikeisto ja ääri-islamilaiset eivät eroa toisistaan, ja oikeastaan sama ansa piilee ”monikulttuurisuudessa”, joka jo sananmukaisesti olettaa nuo kulttuurit joksikin selvärajaisiksi, meitä kaikkia määrittäviksi.

Vuonna 2010 Hukkila kirjoitti Kerettiläisesseet-kokoelmassa algerialaisesta ystävästään Hafedista. Häntä hämmensi silloin ajatus, että algerialaisen ja suomalaisen miehen ystävyys vaatisi jonkinlaista ”kulttuurien kohtaamista”. Samalla Hukkila huomasi, että kun ilmapiiri Euroopassa kiristyi ja historiattomuus voimistui, hän tunsi itsensä aina vähän enemmän suomalaiseksi, ystävän aina vähän enemmän algerialaiseksi.

Hafed kulkee rinnalla tässäkin tekstissä, jossa Hukkila vie lukijan Algerian ja Ranskan pitkään yhteiseen historiaan ja näyttää, kuinka menneisyyden haamut nousevat aina uusissa mutta täysin tunnistettavissa muodoissa, kielloista huolimatta. Matka jatkuu vallankumouksen ajan Ranskaan ja raunioiden ja ruumiskasojen Syyriaan.

Hukkila kirjoitti esseetä viisi kuukautta, ja siinä välissä ehti aihekin vaihtua. Sellaista sattuu.

”Tällaisen lajityypin tekstissä minulle ratkaisevia ovat leikkaukset”, hän kertoo. ”Totuus, jota tavoittelen, ei ole yksittäisessä faktassa vaan aina kahden asian välisessä suhteessa. Siksi voi ottaa vaikkapa jonkin historian asian ja nykyisyyden asian ja näyttää niiden samankaltaisuudet. Totuus löytyy aina asioiden välistä.”

Lue Kari Hukkilan essee täältä: https://longplay.fi/fi/single/kun-historia-jaatyy-syntyy-hirvioita

Long Play luovuttaa lähteen pyynnöstä poliisien Facebook-ryhmän kuvakaappaukset syyttäjälle

16. kesäkuu 2017, Toimitukselta

Long Play on luovuttanut hallussaan olevat kuvakaappaukset poliisien suljetusta Facebook-ryhmästä syyttäjälle. Aineistosta on poistettu kaikki sellaiset tiedot, joiden avulla lähde voisi paljastua.

Valtakunnansyyttäjänvirasto on pyytänyt kuvakaappauksia. Long Play ei oma-aloitteisesti luovuttaisi vuodettuja aineistoja viranomaisille, mutta syyttäjän pyyntöön päätettiin poikkeuksellisesti suostua, kun kuvat toimittanut lähde toivoi sitä.

Kuvakaappaukset liittyvät Long Playssä julkaistuun ”Satunnaistarkastus”-juttuun, joka käsittelee etnistä profilointia. Jutussa kerrottiin, että poliisien salaisessa Facebook-ryhmässä on käyty rasistista keskustelua.

Lue "Satunnaistarkastus": https://longplay.fi/single/satunnaistarkastus

Rikoskomisario Marko Forss saattoi vuotaa salaisia tietoja Facebook-ryhmään

6. kesäkuu 2017, Hanna Nikkanen

Poliisin vihapuhetutkintaryhmän tutkinnanjohtajana toiminut rikoskomisario Marko Forss on todennäköisesti välittänyt poliisiin kohdistuvaan tutkintaan liittyviä, salassa pidettäviä tietoja poliisien suljettuun Facebook-ryhmään.

Long Playn haastattelema henkilö oli saanut haltuunsa kuvakaappauksia Poliisit-ryhmässä käydystä keskustelusta, joka koski häntä itseään. Hän piti joitakin kommentteja loukkaavina ja luovutti kuvakaappaukset Helsingin poliisille tapaamisessa, joka järjestettiin poliisitalossa 28. huhtikuuta kello yhdeksän. Tapauksen tutkinnanjohtajana toimi Marko Forss.

Samana päivänä kello 12.20 Forss julkaisi Poliisit-ryhmässä viestin:

Poliisit FB Forss

”Tuli sellainen tilanne eteen, että asiakkaalla oli tästä ryhmästä kuvakaappauksin tallennettua materiaalia hallussa”, Forss kirjoitti. Hän jatkoi vuotojen näyttävän ”helvetin pahalle, jos matsku laitetaan julki”.

”Koska työnkuvani on melko arka kaikenlaiselle enemmän ja vähemmän ikävälle julkisuudelle, niin en halua tämän vuodon jälkeen enää profiloitua tämän ryhmän ylläpitäjänä”, Forss kirjoitti.

Forssin ilmoitusta seurasi pitkä keskustelu, jossa jäsen toisensa jälkeen ilmoitti eroavansa ryhmästä vuodon takia.

Long Play ei tiistaina tavoittanut rikoskomisario Forssia. Hänet siirrettiin maanantaina pois vihapuheryhmän tutkinnanjohtajan tehtävästä.

Helsingin poliisipäällikkö Lasse Aapio kuuli Forssin Facebookissa julkaisemasta kommentista tiistaina Long Playltä

"Meidän täytyy nyt selvittää, mihin toimenpiteisiin tulee ryhtyä", Aapio sanoi.

Poliisihallitus on toimittanut Long Playn 3. kesäkuuta ilmestyneen ”Satunnaistarkastus”-jutun valtakunnansyyttäjänvirastoon esitutkinnan edellytysten selvittämiseksi. Viraston kihlakunnansyyttäjä Tero Kekki kertoi Long Playlle, että Helsingin poliisi on 11. toukokuuta toimittanut sille tutkittavaksi Poliisit-Facebook-ryhmän kommentointia. Kekki kieltäytyi kommentoimasta Forssin roolia asiassa.

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen ei vastannut soittopyyntöihin.

1

Lue ”Satunnaistarkastus”.

Poliisien Facebook-ryhmästä on poistettu kommentteja ja yli sata jäsentä on lähtenyt

5. kesäkuu 2017, Kati Pietarinen

Poliisihallitus on toimittanut syyttäjälle vain Long Playn jutun

 

Long Playn lauantaina julkaistussa jutussa "Satunnaistarkastus” paljastettiin poliisien salaisessa Facebook-ryhmässä käytyjä rasistisia keskusteluja. Artikkelissa haastatellut poliisit ja vähemmistöihin kuuluvat ihmiset kertoivat myös poliisin harjoittamasta etnisestä profiloinnista.

Long Playn tietojen mukaan poliisien Facebook-ryhmästä on artikkelin julkaisun jälkeen poistunut yli sata jäsentä ja ainakin yksi julkisuudessa esillä ollut kommentti on poistettu.

Poliisihallitus kertoi lauantaina tiedotteessaan, että se on ”tutustunut [Long Playn] artikkelin sisältöön ja toimittaa sen sunnuntaina valtakunnansyyttäjänvirastoon esitutkinnan edellytysten selvittämiseksi”.

Mitä poliisijohto siis toimitti valtakunnansyyttäjänvirastoon?

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen kertoo Long Playlle, että selvitettäväksi viedään vain ryhmästä julkaistu materiaali – eli käytännössä Long Playn juttu.

Kolehmainen sai kuulla ryhmässä käydystä keskustelusta Long Playn lyhyessä puhelinhaastattelussa keskiviikkona 31. toukokuuta. Hän sanoo, että soitti tuolloin sisäministeri Paula Risikolle (kok.) ja kertoi hänelle asiasta.

”Tehtäväni on informoida ministeriä kaikista asioista”, Kolehmainen sanoo.

Kolehmainen ei kuitenkaan ollut tuolloin yhteydessä valtakunnansyyttäjänvirastoon.

”Pelkän toimittajan puhelinsoiton perusteellahan en voinut reagoida. Minun piti saada faktaa ja dokumenttia sen asian tueksi, että se voidaan viedä tutkintaan”, hän sanoo.

Miksi poliisijohto toimitti valtakunnansyyttäjälle Long Playn artikkelin sen sijaan, että olisi itse tallentanut ryhmän keskusteluja?

Kolehmainen sanoo, ettei hän voinut tuolloin itse liittyä ryhmään selatakseen sitä ja ottaakseen talteen sen kirjoittelua.

”Se ei ole mahdollista yksityisyydensuojaa koskevan lain mukaan. Kyseessä on vapaa-ajalla tapahtuva ryhmä, ei poliisin virallinen ryhmä. Meidän ei siksi ole juridisesti mahdollista vakoilla siellä tai mennä stalkkaamaan ryhmään ilman rikosepäilyjä. Rikkoisimme lakia, jos menisimme sinne”, Kolehmainen sanoo.

Poliisien Facebook-ryhmän olemassaolo ja keskustelun sävy tulivat Long Playn tietoon aiemman juttuhankkeen yhteydessä. Long Play sai ryhmästä materiaalia kevään aikana useita kertoja. Kuvakaappauksia on yli 150. Suurin osa materiaalista on sen vuotaneen ryhmän jäsenen kokoamaa. Lisäksi Long Play on erikseen pyytänyt etsimään keskusteluja tietyistä aiheista, esimerkiksi etnisestä profiloinnista ja rap-artisti Mustasta Barbaarista eli James Nikanderista.

”Satunnaistarkastus”-jutussa sekä ulkomaalaisvalvonnan kohteeksi joutuneet että poliisit kertovat ulkomaalaisvalvonnan perustuvan usein etniseen profilointiin, joka on laitonta. Etnisestä profiloinnista vitsailtiin myös Facebookin Poliisit-ryhmässä. Poliisihallitus kertoi lauantaisessa tiedotteessaan, että se käynnistää selvityksen siitä, ovatko vallitsevat ulkomaalaisvalvonnan käytänteet kaikilta osin lainmukaisia.

”Pyysin tänään meidän poliisitoimintayksikköämme selvittämään sisäisesti, noudatetaanko toiminnassa voimassa olevaa lakia ja meidän ohjauksiamme ja määräyksiämme. Toiveeni on, että ennen kesälomia meillä olisi tietoa siitä, ovatko toimintamallit lainmukaisia”, Kolehmainen kertoo.  

Hän sanoo, ettei tiedä tarkemmin selvityksen tekotavasta.

Long Playn jutusta käy ilmi, että erityisesti Suomen romanit kokevat etnistä profilointia liikenteessä paljon. Tätä asiaa ei kuitenkaan olla selvittämässä, Kolehmainen sanoo.

”Tässä asiassa ei olla käynnistämässä sen kummemmin erillistä selvitystä. Käsittääkseni toimintamallit ovat meillä ihan lainmukaisia. Long Playn jutussa aiheesta esitettiin epämääräisiä väitteitä. En väitä, että todellisuudessa mitään ei ole tapahtunut, mutta tapausten selvittämiseksi yksityiskohtia pitäisi olla vähän enemmän, jotta asiassa voisi kuulla myös toista osapuolta.”

Lue ”Satunnaistarkastus”: https://longplay.fi/single/satunnaistarkastus

Lisää kirjoittajalta

Rasismi rehottaa poliisien salaisessa Facebook-ryhmässä

3. kesäkuu 2017, Kati Pietarinen

Long Playlle on toimitettu yli sata kuvakaappausta poliisien salaisesta Facebook-ryhmästä. Keskustelujen perusteella avoimen rasistinen kommentointi on poliisien ryhmässä yleistä. Moderaattorit eivät kovin hanakasti ole keskusteluun puuttuneet.

Ryhmään jaetaan maahanmuuttoa käsitteleviä artikkeleita ja videoita tahoilta, jotka tunnetaan valheellisten juttujen levittämisestä ja propagandasta. Sellaisia ovat brittiläinen äärioikeistopuolue Britain First, Suomen Sisu, MV-lehti, Uutismaailma, sekä nimimerkki Paavo Tajunkankaan blogi.

Ulkomaalaisia ja muslimeita panetellaan useissa keskusteluissa.

Islam on ekspansiivinen uskonto ja Eurooppa on uhri, eräs ylikonstaapeli kirjoittaa.

Toinen keskustelija väittää, että afrikkalaisperäinen väestö ei menesty missään maailmankolkassa: Syyt lienevät sekä kulttuurisia että geneettisiä ja siten osin periytyviä yksilöstä riippumatta.

Afrikkalaisperäinen väestö

Kun Iltalehti 9. maaliskuuta 2017 uutisoi turvapaikanhakijan hirttäytymisyrityksestä Helsingin rautatientorilla, eräs poliisimies kommentoi: Edes tota noi ei osaa.

Tapausta kommentoitiin ivallisesti.

Hirttäytyminen

Vanhempi konstaapeli linkitti keskusteluun Youtube-videon otsikolla ”Muslim migrants in Russia Germany should learn how to make law abiding citizens”. Videolla näkyy venäläisen RT-kanavan logolla varustettua kuvaa, jossa erikoisjoukkojen miehet retuuttavat eri-ikäisiä tummatukkaisia miehiä jonoon, tekevät heille ruumiintarkastuksia ja makuuttavat miehiä maassa kädet selän takana.

Kun Iltalehti viime syyskuussa kertoi, että hätäkeskuksen päivystäjä oli käyttänyt mustaihoisesta ihmisestä sanaa ”neekeri”, lukuisat keskustelijat pitävät sekä uutisointia että hätäkeskuksen pahoittelua aiheesta naurettavana.  

Ei muuta kuin Tikkurilan värikartta koodeineen poliisin nettisivuille. Ilmoittaja voi siitä katsoa oikeat koodit 50 harmaan sävyn joukosta...

Pimeä valkoinen vois olla riittävän neutraali, eräs kommentoi.

Pimeä valkoinen

Heinäkuussa 2016 räppäri James Nikander kirjoitti Facebookissa poliisin pysäyttäneen hänen äitinsä ja siskonsa ulkomaalaisvalvonnassa ja vaati heiltä anteeksipyyntöä. Asiasta syntynyt julkinen keskustelu herätti poliisiryhmässä syvää raivoa.

Barbaarin murot

Poliiseja koskee laissa säädetty käyttäytymisvelvoite. Sen mukaan poliisin on virassa ja yksityiselämässään käyttäydyttävä siten, ettei hänen käyttäytymisensä ”ole omiaan vaarantamaan luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon”.

Poliisijohtaja Seppo Kolehmainen on myös toistanut haastatteluissa, että poliisissa on nollatoleranssi rasismille.

”Olen kuullut huhuja, että tämmöinen ryhmä on, mutta en oikeastaan tiedä siitä”, Kolehmainen sanoo Facebook-ryhmästä Long Playlle. Hän ei halua kommentoida ryhmän keskusteluja, koska se vaatisi hänen mukaansa enemmän selvitystä.

”Poliisilaissa on käyttäytymisvelvoite niin virassa kuin vapaa-ajalla – sen mukaan pitää toimia. Meillä on virallinen nollatoleranssi rasismiin. En hyväksy rasismia missään muodossa enkä ole ainakaan tähän mennessä mistään saanut tietää, että se olisi poliisiorganisaatiossa ongelma.”

Facebook-ryhmän keskustelua moderoi joukko poliiseja eri puolilta maata. Huhtikuun loppuun asti heidän joukossaan oli myös nykyinen rikoskomisario Marko Forss, joka aloitti keväällä tutkinnanjohtajan virassa valtakunnallisessa internetin vihapuhetutkintaryhmässä. 28. huhtikuuta Forss kertoi eroavansa poliisiryhmän moderaattorin pestistä, koska pelkäsi ryhmän vuotavan.

Tälläiset vuodot kuitenkin näyttää helvetin pahalle, jos matsku laitetaan julki. – – Koska työnkuvani on melko arka kaikenlaiselle enemmän ja vähemmän ikävälle julkisuudelle, niin en halua tämän vuodon jälkeen enää profiloitua tämän ryhmän ylläpitäjänä, hän kirjoitti.

Forss vastasi Long Playlle sähköpostilla:

”Olen kuullut, että toiminta ryhmässä on johtanut esimerkiksi puhutteluihin eri poliisilaitoksilla, mutta näistä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Ainakin yksi tapaus on ohjattu syyttäjälle selvittelyyn, koska epäilyt kohdistuvat poliisin toimintaan ryhmässä”, Forss kertoi.

”Poliisin käyttäytymisvelvoitteen osalta voisi todeta, että myös poliisilla on sananvapaus. Erityisesti kun toiminta tuossa ryhmässä tapahtuu kaikkien osalta vapaa-ajalla, eikä viran puolesta.”

Hyvästit

Poliisien Facebook-ryhmästä kerrotaan Kati Pietarisen pitkässä artikkelissa Satunnaistarkastus, joka julkaistaan sunnuntaina 4.6.

Lisää kirjoittajalta

Suomen romaneille etninen profilointi on arkipäivää

1. kesäkuu 2017, Toimitukselta

Sunnuntaina ilmestyvä Long Playn juttu Satunnaistarkastus kertoo poliisin tekemästä etnisestä profiloinnista. Kati Pietarinen osallistui toimittajana Turun yliopiston tutkimushankkeeseen, jossa asiaa selvitetään ensimmäistä kertaa Suomessa. Hän haastatteli kymmeniä ihmisiä, jotka kokivat joutuneensa poliisin pysäyttämäksi etnisyytensä vuoksi.

Kati Pietarinen, yllättikö jokin?

”Yllättävintä oli se, miten tottuneita romanit olivat etniseen profilointiin. Sitä tapahtuu heille erityisen paljon autolla ajaessa, varsinkin kun heillä on perinteiset romaniasut päällä.  Romanien autoista tarkastetaan usein kuljettajan lisäksi muiden autossa olijoiden henkilötodistukset. Niin selvitetään, onko jollakulla ”hakuja” eli onko seurueessa etsintäkuulutettuja. Suomen romanit pitivät profilointia aivan normaalina.”

”Juttua tehdessäni löysin antropologi Martti Grönforsin tutkimuksen, joka käsitteli suomalaista poliisia ja romaneita. Tutkimus on julkaistu vuonna 1979. Silloiset kuvaukset olivat hämmentävän yhteneväisiä haastattelemieni ihmisten kokemusten kanssa. Tilanne ei vaikuta muuttuneen vuosikymmeniin.”

Mikä etnisessä profiloinnissa on suurin ongelma?

”Etninen profilointi on laitonta ja rikkoo ihmisoikeuksia. Vaikka toiset pysäytetyt suhtautuvat siihen neutraalimmin, toisille se voi aiheuttaa suurta ahdistusta, surua ja häpeää. He kokevat, ettei heitä koskaan ajatella Suomen kansalaisina ja pidetä osana yhteiskuntaa. He ovat lähtökohtaisesti syyllisiä.”

”Suomessa luotetaan paljon poliisiin, mutta etninen profilointi vähentää vähemmistöjen luottamusta, mikä taas on suuri riski. Esimerkiksi Ranskassa etnistä profilointia tapahtuu lähiössä asuvien vähemmistön edustajien keskuudessa paljon, ja se on aiheuttanut suuria ongelmia.”

Satunnaistarkastus ilmestyy sunnuntaina 4. kesäkuuta.

 

Väkivallan verkko

11. toukokuu 2017, Toimitukselta

Tänä vuonna Long Play lahjoittaa jokaisesta äitienpäivälahjaksi ostetusta tilauksesta kymmenen euroa Naisten Linjan toimintaan. Järjestö auttaa väkivaltaa kokeneita naisia ja kampanjoi nyt myös nettiväkivaltaa vastaan.

”Nettiväkivalta on oikeastaan samanlaista kuin muut väkivallan muodot: siihen liittyy vahvasti kontrolloiminen”, sanoo Naisten Linjan toiminnanjohtaja Elina Nikulainen. ”Esimerkiksi vaaditaan paljastamaan salasanoja, vahditaan kenen kanssa saa olla tekemisissä, pakotetaan päivittämään Facebookiin tietynlaista kuvaa parisuhteesta.”

Vainon kohteena oleva voi tietysti vaihtaa salasanan, mutta väkivaltaisessa suhteessa se kiristetään helposti uudestaan ja siitä voi myös seurata rangaistus.

”Suurin henkinen paine teknologiaan ja nettiin liittyvässä väkivallassa on sellainen kokonaisvaltainen pelko, että toisesta ei ikinä pääse eroon ja tämä tietää kaiken. Se on todella traumatisoivaa.”

Nikulainen kertoo kerran kysyneensä turvakotiin tulevalta naiselta, onko tätä seurattu. Nainen vastasi, että ei.

”Sitten kysyin, onko hänen puhelimensa turvallinen. Hän sanoi, että on, mutta pyysin vielä saada katsoa puhelinta. Huomasin Iphonen ’Löydä ystäväsi’ -applikaatiosta, että puhelinta seurattiin tuntemattomalla älylaitteella.”

Verkossa on kuitenkin hyvät puolensa: tieto ja vertaistukiryhmät. Naisten Linjan sivuilta löytyy molempia. Sivuilla on myös ohjeet siitä, miten niillä käynnin saa pyyhityksi selaushistoriasta, sekä linkki, jolla pystyy nopeasti siirtymään pois sivustolta.

Yksi käytetyimmistä toiminnoista on suojattu palvelu, jossa voi lähettää turvatulla yhteydellä kysymyksen. Siihen vastaavat Naisten Linjan koulutetut vapaaehtoiset. Vastaus ei tule koskaan sähköpostiin vaan nettisivuille salasanan taakse.

”Kynnys lähteä turvakotiin on erittäin korkea. Mutta jos pystyy kirjoittamaan kysymyksensä tai kokemuksensa ilman, että tarvitsee kohdata ketään muuta ihmistä, se saattaa monelle olla ensimmäinen kerta, jolloin myöntää itselleen, mitä on tapahtunut.”

Tilaa Long Play äidille täältä ja tue samalla Naisten Linjan toimintaa: https://longplay.fi/aitienpaiva

 

Migrin malliasiakirjat ohjanneet kielteisiin päätöksiin

3. toukokuu 2017, Jeanette Björkqvist

Maahanmuuttovirasto käyttää malliasiakirjoja, joissa ohjataan kohta kohdalta, miten turvapaikanhakijoille tehdään kielteisiä päätöksiä.

Long Play on saanut haltuunsa näitä esimerkkipäätöksiä, joita runsaan vuoden ajan on käytetty kielteisten turvapaikkapäätösten pohjana, sekä muita päätöksentekoon liittyviä asiakirjoja. Niiden joukossa on muun muassa Migrin maakohtaiset soveltamisohjeet irakilaisten, afganistanilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemuksiin.

Kuusi viraston työntekijää kertoi päätöksenteosta Long Playlle. Osa heistä on tullut taloon uusina työntekijöinä ison rekrytointivirran mukana 2016, osa on työskennellyt Migrissä eri osastoilla vuosien ajan. Joillakuilla on ollut viime vuoden aikana laaja vastuuasema. Osa haastatelluista on hiljattain lopettanut työsuhteensa.

Heitä haastateltiin erikseen, ja he kertoivat samanlaisia asioita Migrin sisäisestä ohjeistuksesta ja työkäytännöistä vuosina 2015–16.

LONG PLAYN HAASTATTELEMIEN työntekijöiden mukaan Migrissä ei ole tuolloin kyetty tekemään kokonaisvaltaisesti laadukkaita ja yksilöllisiä päätöksiä.

”Viime vuonna palkattujen ylitarkastajien ammattitaito ei ole ymmärrettävistä syistä riittänyt siihen, että he olisivat osanneet soveltaa malleja tapauskohtaisesti. He ovat vain kopioineet malleja. Päätöksenteossa unohtui tapauskohtainen arvio, ja päätöksiä tehtiin liukuhihnalta”, sanoo useita vuosia Migrissä työskennellyt henkilö.

Kaiken kaikkiaan Migriin tuli 2015–16 yli 500 uutta työntekijää. Suurimmalla osalla ei ollut aiempaa kokemusta tämänkaltaisesta työstä, ja esimerkiksi yksi työntekijä sanoo, ettei ollut muodollisesti edes pätevä virkaan. Perehdytys tehtävään oli lyhyt. Sen jälkeen oli ryhdyttävä itse kuulemaan turvapaikanhakijoita ja tekemään päätöksiä.

Viraston sisäisiä ongelmia käsitellään oikeuskanslerin päätöksessä, joka julkaistiin helmikuun alussa. Samassa yhteydessä oikeuskansleri teetti erillisen tarkastusraportin keskusteluistaan Migrin työntekijöiden kanssa. Myös raportissa mainitaan valmiit päätöspohjat: ”Ylitarkastaja Jaakko Reinikainen kertoi, että virastossa on käytössä esimerkkipäätöksiä, joissa on malliperusteluita. Käytännössä on huomattu, että malliperusteluita on voitu myös kopioida päätöksiin.”

ESIMERKKIPÄÄTÖSTEN MÄÄRÄ on vaihdellut. Keskimäärin irakilaisille turvapaikanhakijoille on ollut viime vuoden aikana käytössä kymmenkunta mallia, afganistanilaisille ja somalialaisille noin viisi.

Long Play on saanut näistä malleista haltuunsa viisi ja lukenut kolmea muuta.

Kahden Migrissä työskentelevän henkilön mukaan mallikokonaisuus on ohjannut sisäistä linjaa vahvasti kielteiseen suuntaan. 

VALMIIDEN PÄÄTÖSMALLIEN käyttäminen ei sinänsä ole tavatonta: olisi ajanhukkaa kirjoittaa koko rakenne ja kaikki lakiin viittaavat osat joka kerta uudelleen. Esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kiitti Migriä 2012 siitä, että mallit tekivät viraston päätöksistä aiempaa selvempiä.

Ongelmia syntyy, jos malleja käytetään kiireen, kokemattomuuden tai tiukan ohjeistuksen takia päätöspohjina hakijoille, joiden profiili – kotipaikkakunta, tausta ja esimerkiksi uskonto tai ammatti – oletetaan tietynlaiseksi.

Lain mukaan turvapaikkakriteerien täyttymisestä pitäisi aina tehdä yksilöllinen selvitys ja arviointi. Tämä ei haastateltavien mukaan ole kaikilta osin toteutunut.

”On annettu liikaa valtuuksia ihmisille, joiden ammattitaito ei ole riittänyt”, eräs Migrissä vuosia työskennellyt haastateltava sanoo. ”Esimerkkipäätökset ovat olleet lyhyitä malleja, ja niissä on vedetty mutkat hyvin suoriksi. Päätöksen pitää pohjautua yksilölliseen tutkintaan. Ei ole kyllä viime vuoden aikana pohjautunut.”

KOKENEEMMILLA TYÖNTEKIJÖILLÄ on ollut paremmat valmiudet käyttää malleja työn tukena. He ovat sen sijaan olleet turhautuneita viraston muuttuneeseen ilmapiiriin, jossa ei ole juuri arvostettu kokemuksen tuomaa oikeudellista arviointikykyä.

”Kaiken taustalla on ollut ministeriöltä saatu tulostavoite, joka oli alusta alkaen täysin epärealistinen”, sanoo yksi kokenut työntekijä. ”Valtaa siirrettiin joissakin tapauksissa, esimerkiksi somalialaisia koskevien päätösten tekemisessä, oikeus- ja maatietoyksikköön, jolla ei ole samanlaista tietämystä kuin turvapaikkayksikössä.”

Oikeus- ja maatietoyksikköä johtaa Hanna Helinko. (Yksikkö muun muassa koordinoi viraston sisäistä laillisuusvalvontaa.)

Esimerkkipäätöksiä sisäiseen järjestelmään valikoi turvapaikkayksikön alainen oikeus- ja tukipalveluyksikkö (OT), jota johtaa Tirsa Forssell.

Eräs työntekijä kertoo, että järjestelmässä on kansio nimeltä ”OT Mallipäätökset”.

”Se sisältää maittain erilaisia kielteisiä malleja, joiden nimissä voi olla esimerkiksi sellaisia sanoja kuin ’kielt. irak. alkoholikauppias bagdad’, ’kielt. kristitty ei uskottava’ tai ’perhe kielt. bagdad sis. pako’. Jos työntekijää onnistaa, jokin niistä sopii kokonaan tai melkein kokonaan käsillä olevaan tapaukseen.”

JÄRJESTELMÄÄN VALITUT päätösmallit perustuvat todellisiin ratkaisuihin, joista on poistettu yksityiskohtaiset, henkilöä koskevat kohdat. Sen jälkeen niihin on lisätty tilaa valmiille maatietodokumenteille (”tähän maatietokappale XX”) ja kommenttikenttiä, jotka opastavat osin hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä mihinkin kohtaan tulee lisätä tai mihin ei pidä koskea  (”Elgafaji-päätöksen mukainen sanamuoto; älä muuta tätä, ellet ole varma siitä, mitä olet tekemässä”.)

Yhdessä päätösmallissa esimerkiksi referoidaan aluksi irakilaisen sunnimuslimin kokemaa pakkovärväystä. Sen jälkeen on varattu paikka ”maatietokappale shiiamilitioiden pakkovärväyksestä”-dokumentille. Maatietokappaleen jälkeen päätös jatkuu lyhyellä toteamuksella, että hakijan kertomus on jäänyt ”varsin yleisluonteiseksi ja täsmentymättömäksi” ja ettei ”edellä esitetty maatietous tue” hakijan kertomusta siitä, että ”shiialaiset ryhmät harjoittaisivat pakkovärväystä varsinkaan sunnien keskuudessa”.

Kommentissa myös ohjataan näin: ”Muistettava, että maatiedon ei tarvitse aukottomasti todistaa, että näin ei ole. Se riittää, että maatieto ei tue kertomusta”.

Toinen päätösmalli koskee Bagdadista kotoisin olevaa sunnia, jonka sukunimi hänen kertomansa mukaan altistaa hänet erityiselle vaaralle. Tämänkaltaiselle kertomukselle löytyy oma maakappale nimeltään ”maatietoa Bagdadin sunneista ja sunninimestä”, jolle on päätöksessä varattu oma paikka. Päätösteksti jatkuu toteamuksella: ”Edellä esitetyn maatiedon mukaan sunnimuslimeihin voi Bagdadin tämänhetkisessä tilanteessa kohdistua oikeudenloukkauksia. Maatieto ei kuitenkaan tue sellaista johtopäätöstä, että jokainen Bagdadissa asuva sunnimuslimi olisi vainon vaarassa yksinomaan uskontosuuntauksensa vuoksi”.

Käännyttämisen osalta todetaan: ”Maahanmuuttovirasto on käännyttämisestäsi päättäessään ottanut huomioon päätöksen perusteena olevat seikat sekä asiaan muutoin vaikuttavat seikat ja olot kokonaisuudessaan, kuten oleskelusi pituuden ja tarkoituksen[,] siteesi Suomeen sekä perheeseesi liittyvät, kulttuuriset ja sosiaaliset siteesi kotimaahasi.”

Tällä kappaleella on myös oma kommentti: ”Nämä muistettava aina karsia oikein.”

Eräs Long Playn haastattelema työntekijä piti ammattiin liittyviä ”alkoholikauppiaan” kaltaisia profiileja ongelmallisina. ”Niissä ilmenneitä perusteluita tyyliin ’voit vaihtaa ammattia’ on käytetty mihin tahansa ammattiin, mukaan lukien toimittajat ja taiteilijat. Tämä on ollut myös ainakin joidenkin tulosalueen johtajien tiedossa”, työntekijä sanoo.

Irakilaisen lapsiperheen päätösmallissa viitataan lapsen edun arvioinnin kohdalla ulkomaalaislain kuudenteen pykälään. Sen mukaan päätöksenteossa, joka koskee alle 18-vuotiasta, on kiinnitettävä erityistä huomiota lapsen etuun sekä hänen kehitykseensä ja terveyteensä liittyviin seikkoihin.

Samassa kohdassa on lisäys: ”Lapsen etu tulee arvioida aina, kun päätös koskee lasta/lapsia.”

Sitä, miten lapsen etu arvioidaan, ei kuitenkaan ole täsmennetty.

Niissä useissa turvapaikkapäätöksissä, joihin Long Play perehtyi Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua- ja Varjokansa-juttujen yhteydessä, ei yhdessäkään perhepäätöksessä kuvattu lapsen edun arviointia muulla tavalla kuin toteamalla että ”[l]apsen etu on elää yhdessä huoltajansa kanssa” tai ”[o]losuhteet maassa eivät ole sellaisia, että käännytys sinne olisi lapsen edun vastaista”.

Eräs päätöksiä tehnyt työntekijä kertoo, että on ollut erittäin vaikeaa arvioida lapsen etua tai sitä, onko vaatimus sisäisestä paosta (eli muuttamisesta hakijan kotimaassa toiselle paikkakunnalle) kohtuullinen.

”Juridinen tuki on ollut olematonta. Esimerkiksi sisäisen paon päätöksiä on kuitenkin tehty koko ajan enenevässä määrin, ja siihen ovat myös mallipäätökset ohjanneet. On ollut hyvin rankkojakin mallipäätöksiä, joissa on edellytetty sisäistä pakoa isoilta perheiltä, jotka ovat arvion mukaan jo kokeneet vainoa. Tällaiset mallipäätökset vaikuttavat väkisinkin ohjaavasti. Niitä lukevat ylitarkastajat olettavat, että kyse on yleisemmästä linjasta sen suhteen, kenelle turvapaikan voi myöntää.”

VARSINAISESSA PÄÄTÖKSENTEKOVAIHEESSA mahdollinen esimerkkipäätös kopioidaan uuteen Word-tiedostoon ennen kuin alkaa kirjoitustyö. Alkuun referoidaan yleensä lyhyesti hakijan taustaa ja kokemaa uhkaa tai vainoa. Nämä tiedot otetaan monesti jonkun toisen tekemistä pöytäkirjoista. Long Playn tietojen mukaan pohjamateriaalin laatu on vaihdellut paljon.

Sen jälkeen on pitänyt löytää soveltuvat, olemassa olevat tekstiosiot ja maatiedot, joita leikataan ja liimataan sopivaksi rungoksi.  Lopuksi teksti pitäisi lukea läpi ja muokata päätös sellaiseen muotoon, että se on järkeenkäypä ja sujuva.

”Tämän jälkeen pitäisi oikolukea kokonaisuus, mutta kaikki eivät suinkaan ole tehneet niin. Siitä syystä on esiintynyt päätöksiä joissa esimerkiksi yhdessä kappaleessa puhutaan Fallujasta ja toisessa Ramadista, vaikka hakija olisi Ramadista”, eräs työntekijä kertoo.

HAASTATELTAVIEN MUKAAN päätösprosessit ovat vaihdelleet hieman tiiminvetäjästä ja esimiehestä riippuen. Joissain yksiköissä on vilpittömästi pyritty tekemään laadukkaita päätöksiä. Se on usein tarkoittanut hitaampaa tahtia, mitä ei ole katsottu hyvällä talon sisällä. Toisaalta on ollut yksiköitä, joissa vetäjät ovat selvästi tavoitelleet vain suurta (kielteistä) päätösmäärää.

”Monessa tiimissä on ollut fläppitauluja joihin on vedetty viivoja jokaisesta tehdystä päätöksestä”, sanoo eräs Migrin työntekijä. ”Mitä enemmän viivoja, sen suurempi esimiesten riemu. Kysymyksessä on ollut johdon keksimä kilpailu siitä, kenen tiimi tekee eniten päätöksiä. Lapsiperheet ovat olleet suosiossa, koska niistä on saanut kerralla monta viivaa. On vieraannuttu täysin siitä, että nämä viivat tauluissa ovat ihmisiä.”

SISÄMINISTERIÖN ASETTAMAN tuottavuuspaineen alla ovat kamppailleet niin kokeneet kuin uudetkin työntekijät. Moni kokee jääneensä yksin asiakirjojen ja arvioinnin kanssa.

”Kiire vaikutti ihan kaikkiin. Monet esimiehet kannustivat ensisijaisesti isoihin määriin", eräs työntekijä kertoo. ”Ei siinä ollut aikaa laadulle, eikä laadusta erityisesti palkittu. Päätösklinikoissa, joissa esimiehet vastailivat esittelijöiden vaikeisiin kysymyksiin, annettiin arvioita oikeasta päätöksestä lukematta sen tarkemmin hakijan puhuttelupöytäkirjaa tai muuta aineistoa. Usein esille nousseet asiat tuomittiin klinikassa epäuskottaviksi perehtymättä tarkemmin itse kokonaisuuteen. Neuvoista saattoi siis olla enemmän haittaa kuin hyötyä yksilöllisen kokonaisarvion kannalta.”

KAIKKI HAASTATTELLUT Migrin työntekijät ottivat puheeksi huhtikuussa 2016 pidetyn sisäisen tilaisuuden, jossa puhui muun muassa oikeus- ja maatietoyksikön johtaja Hanna Helinko. Tilaisuudesta äänitetyllä tallenteella Helinko korostaa myönnetyistä oleskeluluvista syntyvää taloudellisia taakkaa.

”Se, että henkilö saa kansainvälisen suojeluun liittyvän oleskeluluvan Suomessa, johtaa pidempiaikaiseen vaikutukseen Suomen kansantaloudenkin kannalta”, hän sanoi.
Helinko muistutti työntekijöitä, että Suomi on velvoitettu antamaan tänne jääville erilaisia palveluita.

”Sillä lailla se ratkaisu, [jonka] te teette ja valmistelette – – on merkityksellinen koko meidän yhteiskunnan kannalta. Tietenkään sillä perusteella ei ratkaista turvapaikkahakemuksia, mutta ottakaa huomioon, että näillä on taloudellisia vaikutuksia  – –. Tämä oli vielä joku aika sitten ihan eri juttu, kun näitä oli muutama tuhat, mutta nyt kun liikutaan kymmenissätuhansissa, vaikutukset ovat moninkertaistuneet.”

Taloudellisten seikkojen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa turvapaikan perusteisiin mitenkään, vaan ratkaisujen on perustuttava lakiin.

Helinko sanoo Long Playlle korostaneensa taloutta, koska kansainvälisen suojelun piirissä olevat ovat oikeutettuja kotouttamispalveluihin.

”He tulevat Suomelle kalliiksi, ja sen takia meidän pitää virkamiehinä selvittää kunnolla, että niillä, joille oleskelulupa myönnetään, oikeasti on perusteita kansainväliseen suojeluun. Olen ymmärtänyt sanomaani tulkitun niin, että olisin tarkoittanut, ettei saa myöntää oleskelulupia. Syy on ehkä se, että jotkut ovat halunneet ymmärtää tätä väärin.”

LONG PLAYN HAASTATTELEMIEN Migrin työntekijöiden mukaan selvin muutos virastossa tapahtui toukokuussa 2016. Silloin ulkomaalaislaista poistettiin humanitaarisin perustein annettava tilapäinen oleskelulupa. Samalla Migri julkaisi uusia maalinjauksia, joissa todettiin etteivät Irak, Afganistan ja Somalia ole lähtökohtaisesti turvattomia maita. Tällä muutoksella oli sellainen suora seuraus, että sisäisen paon mahdollisuutta alettiin tulkita aivan eri tavalla kun ennen.

Kesän jälkeen enää harva turvapaikanhakija sai myönteisen päätöksen.

Vuonna 2016 uutena taloon tullut työntekijä sanoo, että häntä järkyttivät erityisesti Irakin mosulilaisille tehdyt sisäisen paon päätökset, joissa oletettiin heidän siirtyvän Bagdadiin.

”Oli UNHCR:n raportti ja kasoittain muuta maatietoa, joista kävi ilmi, että mosulilaisten tilanne Bagdadissa oli erittäin vaikea ja he joutuivat siellä usein vainon kohteeksi epäiltyjen ISIS-kytkösten vuoksi. Kaikki tiesivät, että päätökset eivät tule pitämään hallinto-oikeudessa, ja tämä myös sanottiin ääneen, mutta siitä huolimatta niitä oli tehtävä. Päätöksiin ei missään nimessä saanut laittaa maatietoa UNHCR:n raportista tai muista lähteistä. Tällä ei ollut ulkomaalaislain oikeaoppisen soveltamisen kanssa mitään tekemistä.”

Mosulilaisia koskevista päätöksistä valitettiin hallinto-oikeuteen, ja oikeudesta tuli marraskuussa ensimmäinen päätös: Mosulista kotoisin olevia sunniarabeja ei voida lähettää Bagdadiin.

MIGRIN YLIJOHTAJA Jaana Vuorio on sanonut aiemmin julkisuudessa, että virheistä ja oikeuskanslerin päätöksestä on otettu opiksi.

Matkoilla oleva Vuorio kertoi Long Playlle sähköpostitse tämän tarkoittavan, että henkilökuntaa koulutetaan säännöllisesti ja että ”päätösten lainmukaisuutta seurataan hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden yksikön päätöksiä koskevien ratkaisujen perusteella”.

Vuorion mukaan muutokset viraston toiminnassa koskevat ennen kaikkea nykyisiä, eivät menneitä päätöksiä.

”Toimenpiteet ovat pääosin proaktiivisia, mutta luonnollisesti kun joitain viime vuonna tehtyjä päätöksiä on kumoutunut menettelyvirheen vuoksi, niin uudessa käsittelyssä toimitaan virheettömästi."

HUHTIKUUN LOPPUPUOLELLA Yle kertoi, että hallinto-oikeus oli alkuvuonna muuttanut tai palauttanut käsiteltäviksi 30 prosenttia turvapaikkapäätöksistä. Koko toissa vuonna luku oli 18 prosenttia, viime vuonna 24 prosenttia.

Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen Helsingin yliopistosta pitää ongelmallisena sitä, että tuomioistuimia pidetään turvapaikanhakijoiden oikeusturvan takeena.

”Siinä ikään kuin siunataan se, että ensi vaiheessa eli Maahanmuuttovirastossa voi tapahtua kämmejä”, Ojanen sanoo.

”Tuomioistuinkontrolli edellyttää aina, että joku jaksaa tai osaa tehdä valituksen sinne. Samalla kaikki oikeusturvaa toteuttavat mekanismit on nyt lähtökohtaisesti vedetty minimitasolle.”

”Lain mukaan näitä päätöksiä pitää tehdä yksilöllisesti. Eri ammattiryhmiä ei voi käsitellä möhkäleinä sen enempää kuin niitäkään, jotka tulevat jostain tietystä kaupungista tai maan osasta.”

Oikaisu. Juttua on muokattu 6.5.2017: Poistettu väite siitä, että myönteisten päätösten esimerkkimalleja ei olisi olemassa.

 

Jeanette Björkqvist on aiemmin tutkinut Migrin toimintaa Long Play -jutuissaan Varjokansa ja Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua. Jutut löytyvät suomeksi ja ruotsiksi täältä: https://longplay.fi/author#jeanette-bjorkqvist

 

Toimeentulotuen uudistuksessa järjestelmän ongelmista tuli yksilön ongelmia

2. toukokuu 2017, Toimitukselta

Sunnuntaina ilmestyvä seuraava Long Playn juttu sijoittuu ruuhkaisiin Kelan konttoreihin. Tämän vuoden alussa toimeentulotuesta päättäminen siirtyi kuntien sosiaalitoimistoista Kelan kontolle. Se oli katastrofi, jonka jälkiä korjaillaan yhä. Ilkka Kariston ja Reetta Nousiaisen jutussa kysytään, mikä meni pieleen ja miksi poliitikot ovat olleet uudistuksesta hiirenhiljaa.

Kelan työntekijät ovat tänä keväänä kohdanneet paljon ahdistusta ja hätää. Millaisia tarinoita kuulit juttua tehdessä, Reetta Nousiainen?

”Yksi Kelan työntekijä kertoi ihmisten olevan niin epätoivoisia, että he ovat uhanneet tappaa itsensä, jos eivät saa tukia ajoissa, tai sanoneet kuolevansa, jos eivät saa lääkkeitä ostettua.”

”Kelan asiakaspalvelijoilla ei ole mahdollisuutta antaa rahaa tiskin takaa. He eivät ole sosiaalityöntekijöitä tai sosionomeja, eikä heitä ole koulutettu kohtaamaan tämänkaltaista ihmisten hätää.”

”Moni toimeentulotuen asiakas ei puolestaan osaa hakea tukea Kelan systeemeissä ja asioida sähköisesti. Ennen he ovat saaneet apua sosiaalitoimistoista, mutta nyt pitäisi pystyä toimimaan yksin. Itse näin Malmin-konttorissa Helsingissä, kuinka yksi maahanmuuttajataustainen mies kirjoitti paperiin tikkukirjaimilla: MINULLA SUURI PERHE.”

Sait jo viime syksynä yhteydenoton eräältä Kelan toimintaa tuntevalta ihmiseltä, joka oli huolissaan uudistuksesta. Mistä hän oli huolestunut?

”Hänellä oli sellainen pelko, ettei uudistus tule onnistumaan. Hän oli huolissaan siitä, miten käy ihmisille, jotka eivät osaa käyttää sähköisiä asiointijärjestelmiä.”

”Uudistuksessa perustoimeentulotuki siirtyi Kelalle ja kuntien vastuulle jäi edelleen ennaltaehkäisevä ja täydentävä toimeentulotuki. Moni toimeentulotukiasiakas ei kuitenkaan ole aiemminkaan tiennyt, että on kolmenlaista toimeentulotukea, vaan yhdellä hakemuksella on haettu kaikkea. Ihminen on mennyt sosiaalitoimistoon, kun hän on tarvinnut rahaa. Nyt hänen pitäisi pystyä päättelemään, mikä kuuluu kunnalle ja mikä kuuluu Kelalle ja mihin kaikkeen tukeen hän on oikeutettu ja millä perusteella.”

”Toimeentulotuki on niin sanottu viimesijainen tuki, joka poikkeaa muista sosiaalituista siinä suhteessa, että se on harkinnanvarainen. Nyt on lähdetty siitä, että harkinnanvaraisuus normitetaan, mikä on tietysti jo käsitteellisesti ristiriitaista.”

Ovatko ongelmat heijastuneet muihin Kelan asiakkaisiin?

”Ainakin niihin, jotka ovat asioineet Kelan toimistossa. Kelan toimipisteissä on järjettömät jonot, eikä toimipisteitä ole tehty tällaisille asiakasmäärille. Konttoreissa on ollut tungosta ja tappeluita. Esimerkiksi Helsingin seudulla kaikissa konttoreissa on tällä hetkellä vartijat. Siellä on viikoittaisia vaaratilanteita, ja välillä työntekijöitä on kielletty menemästä asiakastilaan. Vuoronumeroista tapellaan, kun jonotusajat ovat niin pitkiä.”

Huhtikuussa Kelasta viestittiin, että ruuhkat ovat nyt kurissa. Onko kaikki siis kunnossa?

”Toimistoissa on edelleen ruuhkaa. Ilmeisesti päätökset pystytään nyt antamaan lainmukaisessa ajassa, jos hakemus on täytetty oikein ja täydellisesti. Mutta sitten on iso joukko ihmisiä, jotka eivät osaa täyttää hakemusta. Näistä ongelmista on nyt tehty yksilön ongelmia, ne eivät ole enää järjestelmän ongelmia.”

Elämässä mukana

 

Uskottavuus koetuksella

9. huhtikuu 2017, Meri Valkama

PROFESSORI OLI tuohtunut. Oli lokakuu 2014, ja Suomen Kuvalehti oli juuri julkaissut kirjoittamani artikkelin kahdesta mystisesti sairastuneesta tytöstä, joilla oli vakavia fyysisiä oireita. Useat lääkärit selittivät niiden johtuvan psyykkisistä syistä. Somaattiseen, autoimmuuniperäiseen sairauteen viittasi kuitenkin niin moni asia, etteivät vanhemmat tyytyneet selityksiin. Tytöt tapasivat lukuisia eri lääkäreitä. Eräs neurologi kertoi nähneensä useita vastaavia tapauksia vuoden 2010 jälkeen. Sitä ennen niitä ei ollut tullut vastaan.

Vuodella 2010 neurologi viittasi erityisesti yhteen asiaan: sikainfluenssaa vastaan annettuun Pandemrix-rokotteeseen. Tällä haavaa asiaa pohditaan Ruotsissa – lääkehaittaepäilyjä kaikkialta maailmasta yhteen keräävässä WHO:n yhteistyöjärjestössä Uppsalassa tapauksia seurataan tiiviisti. Muun muassa tästä kertoo Long Playn tuore pitkä juttuni ”Vaarallisia yhteyksiä”.

Lokakuussa 2014 yksi asia kiihdytti professoria aivan erityisesti. Kun tapasin hänet, kävi selväksi, että Pandemrix-rokotteen mainitseminen jutussa ärsytti häntä suuresti. Hänestä rokotehaittaepäilyn nostaminen juttuun oli vastuutonta. Vaikka samainen Pandemrix aiheutti Suomessa lähes 300 lapsen sairastumisen nukahtelutauti narkolepsiaan, mahdollisesta yhteydestä muihin autoimmuunisairauksiin ei olisi saanut hänen mielestään kirjoittaa.

Olen törmännyt vastaaviin vaatimuksiin myöhemminkin. Perustelu on aina sama: Rokotehaittaepäilyistä uutisoiminen saattaa kasvattaa rokotevastaisuutta ja johtaa rokotekattavuuden pienenemiseen, mikä puolestaan voi johtaa jo kertaalleen nujerrettujen, tappavien tautien palaamiseen. Siksi haitoista ja niihin liittyvistä epäilyistä pitäisi vaieta.

Tähän toiveeseen media usein vastaa, vaikka missä tahansa muussa kontekstissa vastaava vaatimus olisi täysin kohtuuton. Vai tuntuisiko mahdolliselta, että lehdet jättäisivät kertomatta poliitikkoihin kohdistuvista rikosepäilyistä siksi, että asian tuominen julki saattaisi vähentää äänestysintoa – siis rapauttaa demokratian pohjaa? Tai että poliisin sisäisiä rikosepäilyjä painettaisiin villaisella, koska niiden uutisoiminen voisi vähentää luottamusta virkavaltaan? Lääketieteilijöiden ja median väliset suhteet ovat ainutlaatuiset, ja siihen on syynsä.

 

KAKSI ÄÄRIPÄÄTÄ: tutkimustietoon nojaavat, faktojen pohjalta argumentoivat lääkärit ja terveysviranomaiset sekä tunnepohjalta rokotteita vastustavat, hopeavedellä terveyttään hoitavat hörhöt. Tällaisina rokotekeskustelun kaksi leiriä tavallisesti esitetään.

On kiistatta olemassa rokotteita vastustava liike, jonka levittämät valheet ovat johtaneet rokotekattavuuden pienenemiseen ympäri maailman. Hyvä esimerkki on 1990-luvun lopulla hirvittävän sotkun aikaan saanut brittilääkäri Andrew Wakefield. Hänen väitteensä MPR-rokotteen ja autismin yhteydestä osoittautui valheeksi ja Wakefield menetti lääkärinoikeutensa, mutta ”tutkimustulos” elää omaa elämäänsä edelleen. Brittiviranomaisten mukaan se on vaikuttanut rokotekattavuuden pienenemiseen ja synnyttänyt ihmisissä rokotteisiin kohdistuvia pelkoja. Vastaavia huhuja ja väitteitä esiintyy aika ajoin, ja joka kerta ne nakertavat luottamusta rokotteisiin. Se pelottaa ja raivostuttaa lääkäreitä, joiden kauhukuva on, että laumaimmuniteetti pienenee ja tappavat taudit palaavat.

Ongelmallista kuitenkin on, kun kaikki rokotteisiin, niiden haittavaikutuksiin tai vaikkapa valmistajien tai terveysviranomaisten toimintatapoihin kohdistettu kritiikki niputetaan samaan kategoriaan. Silloin keskustelua todellisista huolenaiheista ei koskaan käydä. Vuonna 2011 Nature-lehdessä julkaistussa artikkelissa toimittaja Roberta Kwok kirjoitti, kuinka perättömiin rokotepelkoihin keskittyvä julkinen keskustelu peittää alleen todelliset, oikeasti olemassa olevat riskit (joista monet ovat varsin pieniä). Jutun mukaan tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että jotkut ihmiset ovat alttiimpia rokotteiden haittavaikutuksille kuin toiset. Tästä aiheesta ei juttuja juuri näe – sen sijaan Pietarsaaressa esiintyvästä poikkeuksellisen voimakkaasta rokotevastustamisesta kylläkin.

Tätä artikkelia tehdessäni useat narkolepsialasten vanhemmat kertoivat pitävänsä järkyttävänä tapaa, jolla heidät on leimattu osaksi pseudotieteellisin perustein rokotteita vastustavaa joukkoa.

”Emmehän me vastustaneet rokotuksia vaan otimme sellaisen, mistä seurasi haittoja. Niitä ei kiistä kukaan”, yksi vanhemmista sanoi. Hänen mukaansa narkolepsiavanhempien kritiikki on kohdistunut ennen kaikkea kolmeen tahoon: rokotteen valmistaneeseen GlaxoSmithKlineen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen, joka hänen mielestään ei kertonut riskeistä etukäteen, ja valtioon, joka perheiden mielestä jätti heidät yksin ongelmineen.

 

JO SE, että toimittaja kyselee rokotteista, leimaa hänet helposti hörhöpuolen edustajaksi. Tältä luokittelulta ei aina välty, vaikka avaisi omaa positiotaan kuinka selvästi – itse olen ottanut kaikki suositusten mukaiset rokotteet ja liudan ylimääräisiäkin, ja myös lapseni ovat saaneet ne. Vaikka rokotteiden mahdolliset haittavaikutukset huolestuttavat, en silti jättäisi ottamatta rokotuksia vastedeskään. Pidän rokotusten keksimistä yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä saavutuksista. Tämä ei ole estänyt joitain kriittisistä kysymyksistä suivaantuneita terveysviranomaisia työntämästä minua ”ideologisesti rokotteita vastustavien ihmisten joukkoon”.

Maineriskin lisäksi rokotekysymyksissä toimittajille vaikea pala on substanssi. Jos ei itse satu olemaan lääketieteen ammattilainen, sellaista on vaikea haastaa tiedollisesti. Se on mahdollista vain, jos aiheeseen voi perehtyä pitkäaikaisesti. Siihen harvalla toimittajalla on mahdollisuutta. Siksi lääkäreitä ja terveysviranomaisia haastetaan harvoin ja silitellään usein.

Kun mihin tahansa rokotteisiin liittyvään kysymykseen kriittisesti suhtautuvat ihmiset nähdään yhtenä ja samana huuhaajoukkona, on mediankin helppo valita, mihin tahoon suhtautua vakavasti. Samasta syystä television keskusteluohjelmiin kutsutaan rokoteasioissa vastapuoliksi samoja jakolinjoja mahdollisimman selvästi edustavat tahot.

Tämän kaiken keskellä unohtuu, ettei rokotekattavuuteen tai terveysviranomaisten uskottavuuteen itse asiassa vaikuta pelkästään media. Siihen vaikuttaa ennen kaikkea viranomaisten ja rokotevalmistajien oma toiminta. Sen kyseenalaistaminen on kriittisen median velvollisuus.

Vaikeneminen palvelee vain sitä yhtä tahoa, jonka voittaminen ei auta meistä ketään: niitä todellisia rokotevastustajia.

 

Meri Valkaman pitkä artikkeli Vaarallisia yhteyksiä perehtyy Pandemrix-vyyhtiin ja löytyy täältä: https://longplay.fi/single/vaarallisia-yhteyksia

 

Lisää kirjoittajalta

Vaalit koittavat Kittilässäkin

7. huhtikuu 2017, Antti Järvi

KITTILÄLEHTI ALOITTI viime syksynä juttusarjan, johon se oli saanut idean keskustan kunnanvaltuutetun Susanna Kantolan turhautumisesta. Kantola oli kyllästynyt siihen, kuinka Kittilän luottamushenkilöitä kohdellaan viestimissä. Kunnan päätöksenteko oli jo parin vuoden ajan ollut kriisissä sotkuisen jupakan vuoksi, joka alkoi Levin hissihankinnasta ja kunnanjohtaja Anna Mäkelän erottamisesta.

Kittilälehden juttusarjassa kunnanvaltuutetut saivat kertoa, mitä heille kuuluu ja miltä päättäjänä oleminen on kiehunnan aikana tuntunut.

Sarjasta ehti ilmestyä vain viisi osaa. Se lopetettiin, sillä pienellä lehdellä ei ollut resursseja perehtyä valtuutettujen väitteiden oikeellisuuteen ja kyseenalaistaa heidän sanomisiaan.

Sarja ei ollut journalistisesti kestävä, lehden silloinen päätoimittaja Mari Palomaa perusteli lopettamista.

ESIMERKKI KERTOO siitä, miten suuret mittasuhteet ja kierteet syksyllä 2013 alkanut jupakka on saanut. Aiheeseen perehtyminen vie paljon aikaa, mikä lienee yksi syy siihen, että kuntapäättäjien kujanjuoksua seuraa herkeämättä vain Suomen Kuvalehteen kirjoittava freelancer Eeva-Liisa Hynynen.

Kun Kittilän menoa katsoo Helsingistä käsin, se vaikuttaa välillä humoristiselta toilailulta. Helposti unohtuu, että kriisillä on kova henkinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen hinta. Siihen liittyy ihmisten uhkailua ja kiusaamista, asiakirjojen salailua ja kuntademokratian halveksuntaa. Siihen liittyy myös jättimäinen hintalappu. Oikeuslaitos on kerta toisensa jälkeen joutunut puuttumaan Kittilän kunnanvaltuutettujen päätöksiin, ja erilaiset tutkintapyynnöt ja oikeus- ja valitusprosessit tulevat todennäköisesti maksamaan satojatuhansia euroja. Iso osa laskusta lankeaa veronmaksajien käsiin.

Kittilän kuntapäättäjien toilailu jää historiaan myös siksi, että eduskunta muutti sen takia kuntalakia viime joulukuussa. Lex Kittilän nimellä kulkeva muutos antaa valtiolle mahdollisuuden puuttua kuntien lainvastaiseen toimintaan, muun muassa pidättää luottamushenkilö toimestaan. Muutoksen isä on ollut rikos- ja prosessioikeuden emeritusprofessori Pekka Viljanen, ja se astuu voimaan kesäkuussa.

ENSI SUNNUNTAIN kuntavaaleissa Kittilän valtuustoon pyrkii useita ihmisiä, joiden toimia poliisi tutkii. Kiista heijastuu vaaleihin myös niin, että yhdeksän ehdokasta pyrkii valtuustoon uudelta, Oikeudenmukainen Kittilä -nimiseltä listalta. Heidän joukossaan on kunnanvaltuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys, joka on yrittänyt pitää kunnan päättäjiä lainmukaisella polulla.

Sunnuntaina selviää, mikä on Kittilän asukkaiden tahto ja mielipide. Vaalit ovat jännittävät siinäkin mielessä, että keskusrikospoliisin esitutkinta Kittilän tapahtumista alkaa olla valmis ja etenee syyttäjän pöydälle lähiviikkoina. Tutkinta kattaa muun muassa Levin hissiyhtiön hissihankinnan, Anna Mäkelän erottamisen ja kuntapäättäjien toimet.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että valtiovarainministeriö joutuu mahdollisesti jo kesäkuussa miettimään, mitä rikoksista epäillyille Kittilän kunnanvaltuutetuille – jos he valtuustoon päätyvät – pitäisi Lex Kittilän nojalla tehdä.

Kittilässä etsitään parhaillaan myös väliaikaista kunnanjohtajaa. Pestiin on pyrkimässä kunnanhallituksen entinen puheenjohtaja, keskustalainen Timo Kurula, joka hänkin on epäiltynä KRP:n rikostutkinnassa.

Valtakunnan poliitikot ovat olleet Kittilän syöksykierteestä hiljaa. Keskustasta on korostettu, ettei puolue voi olla vastuussa yksittäisten päättäjien toiminnasta. Viime eduskuntavaalien alla pääministeri Juha Sipilä (kesk.) myönsi Suomen Kuvalehdelle ja MTV3:lle, ettei hän ole perehtynyt Kittilän tapahtumiin.

Kun Sipilä helmikuussa vieraili paikkakunnalla, hän Kittilälehden mukaan vitsaili, että täällähän on kunnanjohtajan paikka auki, ja mietti itse hakevansa paikkaa.

Se oli pääministeriltä huono vitsi. Lähes yhtä huono kuin se, kun Sipilä viime viikolla sanoi Kauppalehden haastattelussa, ettei tunnista hyvä veli -verkostojen olemassaoloa kunnissa.

Kauhea tapaus

23. maaliskuuta 2017, Hanna Nikkanen

HELSINGIN SANOMAT kertoi eilen Itä-Uudenmaan poliisin Facebook-tiedotteen perusteella, että vantaalaisen koulun oppilaita ahdistaa Venäjältä peräisin oleva Blue Whale -itsemurhapeli. HS siteerasi tiedotetta: ”Pelaaja suorittaa haasteina erilaisia tehtäviä 50 päivän ajan. Tehtävät saattavat olla viiltelyä, raakojen kauhuelokuvien katselua, autojen edessä makaamista ja niin edelleen.”

Mutta mitä oikeastaan tiedämme Blue Whale -itsemurhapelistä?

  • Siitä leviävät huhut pelottavat lapsia ja nuoria eri puolilla maailmaa.
  • Sen on väitetty vaatineen 130 nuoren hengen entisen Neuvostoliiton alueella, mutta tiedolle ei ole esitetty uskottavaa lähdettä.
  • Itä-Uudenmaan poliisin mukaan nuoret yhdessä vantaalaiskoulussa olivat eilen kuulleet pelistä ja ahdistuneet. Poliisin mukaan peliä ei kuitenkaan tiedetä pelatun Suomessa.

Eli poliisin mukaan havaittu on pelkoa – ei itsemurhapeliä.

Iltalehti

Iltalehden tämänpäiväisen lööpin jälkeen peliä varmasti ainakin pelätään. ”Itsemurhapeli levisi Venältä Suomeen”, lööppi kuuluu. Kenenkään suomalaisen ei kuitenkaan tiedetä peliä nähneen, eikä poliisin mukaan sitä siis ole täällä pelattu.

ILMIÖN MEMEETTINEN leviäminen tarkoittaa sitä, että jokin idea tarttuu henkilöltä toiselle ilman yhtä keskeistä levittäjää. Lasten kauhukertomukset ja ketjukirjeet ovat meemejä, ja koululaisten parissa leviävä tarina itsemurhapelistä on selvä meemi.

Emme tiedä, onko olemassa itsemurhapeliä, joka levittää itseään internetissä. Mutta nuorten itsemurha-aaltoja on tutkittu paljon ja niiden tiedetään leviävän memeettisesti. Tutkituissa tapauksissa leviämisen siemen ei ole ollut VKontakte tai WhatsApp vaan aikuisten maailma: opettajat, vanhemmat, perinteiset tiedotusvälineet.

Uutiset itsemurhista tuottavat lisää itsemurhia. Uutiset itsemurha-aalloista tuottavat vieläpä erityisen paljon lisää itsemurhia. Kun meemi on lähtenyt leviämään, aikuisten kauhistelu ja päivittely pahentaa tilannetta.

Tyypillinen itsemurha-aalto jää paikalliseksi, koska siitä ei kerrota julkisuuteen eikä memeettistä leviämistä tapahdu yhden koulun tai kaveripiirin ulkopuolelle.

Juuri poliisin ja toimittajien varomaton toiminta voi aiheuttaa itsemurha-aaltoja.

(Aihetta käsitellään minun ja Anu Silfverbergin vuonna 2012 kirjoittamassa jutussa Uskomaton murhenäytelmä. Siinä kerrotaan esimerkiksi Walesin Bridgendin itsemurha-aallosta, joka vei 25 nuoren hengen yhdeksän vuotta sitten.)

TAPPAJAKLOVNIPANIIKISTA ON vasta viisi kuukautta. Ensin tuli kauhutarinoita maailmalta. Pellepaniikki levisi koululaisten WhatsApp-ryhmissä ja välituntipuheissa, ja pian viestimet toistelivat pahimpia tarinoita. Seuraavaksi jokunen klovniksi pukeutunut hiipi muutamalla suomalaispaikkakunnalla pelottelemassa ihmisiä. Poliisi varoitteli asiasta, tuli lisää lööppejä ja lisää pelkoa.

Lapset ovat aina nauttineet jaettujen pelkotilojen villitsemisestä (terveisiä vain Merjalle, joka opetti minua pelaamaan spiritismiä itävantaalaisen kerrostalon häkkikellarissa), mutta aikuisten toiminta kaatoi bensaa klovnihysterian kipinään.

Ja ainakin hetkeksi julkisuus teki kauhutarinasta oikeasti vaarallisen. Ei pelotteluilmiötä olisi syntynyt ilman lööppejä.

BLUE WHALE -pelin alku on voinut olla netin meemikauhuun erikoistuneilla creepypasta-palstoilla, joilla parhaiden pelottelujuttujen ympärille syntyy fanikulttuuria, tribuuttivideoita, nettisivuja. Tarinoista tulee tavallaan totta, kun tuhannet käyttäjät uskovat niihin ainakin puolitosissaan ja osallistuvat juttuihin liittyvään leikkiin.

Kauhuviihteen idea on, että omassa pelossa vellominen on sekä nautinnollista että hirveää. Murrosiässä pelon lietsonta tuntuu olevan parhaimmillaan. Perinteisten kauhuelokuvien tilaa on viime vuosina vallannut creepypasta-kulttuuri, mikä ei toki ole ongelmatonta: kauhuelokuvan katsoja tekee itse päätöksen kauhulle altistumisesta, mutta netissä leviävät tarinat tavoittavat myös ihmisiä, jotka eivät pidä kauhusta, eivät ymmärrä jutun juonta tai ovat liian nuoria käsittelemään näkemäänsä.

Tosielämän seuraamuksiakin on ollut. Toukokuussa 2014 kaksi 12-vuotiasta yhdysvaltalaistyttöä yritti puukottaa ystävänsä hengiltä, koska tyttöjen mukaan (joista ainakin toinen kärsi vakavista mielenterveysongelmista) creepypasta-hahmo Slender Man toivoi sitä.

Se oli kauhea tapaus. Mutta aikuisen ei pidä tempautua mukaan pelkäämään Slender Mania, tappajaklovneja tai Blue Whalea.

Mitä marjanpoimijoilta jäi kysymättä?

3. maaliskuuta 2017, Hanna Nikkanen

Kihlakunnansyyttäjä Leena Hakavuori vaatii keskisuomalaiselle marjayrittäjälle kovaa rangaistusta ihmiskaupasta tai vaihtoehtoisesti törkeästä kiskonnasta. Uhreina on 26 thaimaalaista marjanpoimijaa. Yrittäjä kiistää syyllistyneensä rikoksiin.

Tähän asti suomalaiset marjayrittäjät ovat vuodesta toiseen saaneet toistella viestimissä, että yhdenkään poimijan esittämiä syytöksiä ei ole osoitettu todeksi ja siksi kritiikki – saati sanan ihmiskauppa käyttäminen – on epäreilua ja kenties jopa kunnianloukkaus.

Nyt asiaa ratkotaan oikeudessa, mutta toimittajille olisi ollut koko ajan tarjolla hyviä jatkokysymyksiä – kuten se, olisiko syytöksiä ollut mahdollista selvittää edes teoriassa, kun mahdollisen rikoksen uhrit eivät olleet päässeet suomalaisen oikeusjärjestelmän piiriin. Ja miksi he eivät olleet sen piiriin päässeet?

Velkaantuneilla poimijoilla, joiden itse maksamat paluuliput ovat marjayrittäjän hallussa, ei yksinkertaisesti ole ollut voimavaroja vaatia oikeutta kaukana kotimaastaan. Kun ongelmia on ilmennyt, marjayrittäjät ovat voineet lähettää heidät kotiin. Siihen asioiden selvittäminen on käytännössä aina pysähtynyt.

Viime syksynä kaikki muuttui. Yksi ihminen pääsi ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Siitä vyyhti on vihdoin alkanut avautua.

Oikaisu 9.3.2017: Jutussa käytettiin alun perin väärää termiä "ihmiskaupan uhrien suojelujärjestelmä" oikean, ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä, sijasta. Lisäksi jutussa kirjoitettiin virheellisesti, että auttamisjärjestelmä oli sulkenut ovensa poimijoilta "kerta toisensa jälkeen", mikä olisi pysäyttänyt rikostutkinnat. Todellisuudessa auttamisjärjestelmä on hylännyt poimijoiden avunpyynnön vain kerran ennen vuotta 2016. Tuossa, vuoden 2013 syksyllä julkisuuteen nousseen viidenkymmenen poimijan tapauksessa syyttäjä lopetti ihmiskaupparikosepäilyyn liittyvän esitutkinnan samalla, kun poimijat vielä odottivat, pääsisivätkö he ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Poimijat ovat paluunsa jälkeen jatkaneet oikeustaistelua marjayritystä vastaan Thaimaasta käsin.

Lue Long Playn pitkä juttu ”Poimijat”: http://longplay.fi/single/poimijat

 

Jokin muu syy, mikä?

24. helmikuuta 2017, Anu Silfverberg

Helmikuun jutussaan ”Jokin muu, mikä” Long Play kertoi, kuinka lainsäädännöllä ja lääketieteellä on määritelty sukupuolen rajoja. Suomen laki vaatii transsukupuolisilta ihmisiltä psykiatrista diagnoosia ja lisääntymiskyvyttömyyttä. Lääketieteellistä syytä tähän ei ole, sen sijaan muita syitä kyllä esitetään. Nyt Suomessa keskustelu transsukupuolisten asemasta on jäänyt pyörimään sen ympärille, ”voivatko miehet synnyttää”.

Yhdysvalloissa sukupuolivähemmistöt ovat paljon näkyvämpiä kuin Suomessa, mutta silti siellä keskustelu heistä on pyörinyt lähes vuoden vessojen ympärillä. Pohjois-Carolinassa tuli viime huhtikuussa voimaan laki, jonka mukaan transsukupuoliset ihmiset saavat käyttää vain syntymätodistukseensa merkityn sukupuolen mukaisia julkisia vessoja. Tätä on perusteltu naisten suojelemisella.

Yhdysvalloissa julkisia vessoja koskevia lakeja tutkinut oikeustieteilijä Terry Kogan on toistamiseen huomauttanut, että lain puolustajien perusteet ovat virheellisiä. Naisten ahdistelu julkisissa vessoissa ei ole todellinen ongelma, vaan niissä kokevat paljon häirintää – transsukupuoliset. Williams Instituten kyselytutkimukseen vuonna 2013 vastanneista 70 prosenttia kertoi, että heitä oli julkisissa vessoissa häiritty, pilkattu tai estetty tekemästä tarpeitaan. Yli puolet oli kärsinyt jatkuvan pidättämisen takia erilaisista terveysongelmista, kuten virtsatietulehduksista ja munuaisvaivoista. Osa vastaajista kuvasi monimutkaisia reittejä ja aikatauluja, joita he noudattivat päivittäin vain välttyäkseen joutumasta vessaan toisen ihmisen kanssa.

Keskustelussa on kaikuja 1800-luvun lopulta, jolloin naisen paikkaa yhteiskunnassa rajattiin suuresti, Kogan kirjoitti The Guardianissa viime kesänä.

Kun naiset teollisen vallankumouksen alettua tulivat työelämään, luotiin sukupuolierottelua vahvistavia lakeja. Heidän työntekoaan ja ammattivalintojaan rajoitettiin säädöksillä, joita perusteltiin naisten fyysisellä heiveröisyydellä. Lisäksi naisia varten rakennettiin erillisiä tiloja: naisten vaunuja juniin, naisten lukuhuoneita kirjastoihin, naisten osastoja tavarataloihin – sopivalla kodinomaisella sisutuksella varustettuina.

Vessat olivat vain yksi jatke yhteiskuntajärjestykselle, jossa maailman jakautui miesten julkiseen ja naisten yksityiseen piiriin.

Sukupuolivähemmistöjen kautta käsitellään aina myös muita asioita, jotka eivät välttämättä liity heihin itseensä. Kun nykyistä, vuonna 2003 voimaan tullutta translakia käsiteltiin eduskunnassa, sitä vastustettiin muun muassa sillä perusteella, että transsukupuolisten ihmisten vanhemmuus toimisi porttina homojen ja lesbojen vanhemmuudelle. Sukupuolivähemmistöjen oikeudet herättivät pelon seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.

Vuonna 2014 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto antoi ratkaisun tapauksessa Hämäläinen vastaan Suomen valtio. Hämäläinen oli halunnut vahvistaa juridisen sukupuolensa naiseksi, mutta ehtona oli avioliiton purkaminen tai sen muuttaminen rekisteröidyksi parisuhteeksi. Hämäläinen ja hänen vaimonsa uskoivat, että avioliitto oli liittona lopullinen. Lisäksi vaimo ei halunnut rekisteröityyn parisuhteeseen, koska hän ei ollut lesbo.

Hämäläinen vetosi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklaan (oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta), 12. artiklaan (oikeus avioliittoon) ja 14. artiklaan (syrjinnän kielto).

Hämäläinen hävisi: oikeus katsoi, että hänen olisi erottava, jos sukupuoli korjattaisiin väestörekisteriin.

Kolme tuomaria tosin asettui Hämäläisen puolelle. Heidän eriävän mielipiteensä mukaan Hämäläinen oli selvästi asetettu eriarvoiseen asemaan nimenomaan sukupuolensa, ei seksuaalisen suuntautumisensa, vuoksi. He totesivat, että päätöksen ensisijainen tarkoitus oli pitää avioliitto samaa sukupuolta olevien parien ulottumattomissa.

Oikeus-lehden numerossa 1/2016 julkaistiin oikeustieteen tohtorikoulutettavan Marjo Rantalan katsaus sukupuolivähemmistöjen oikeusasemaan Suomessa. Hän toteaa, että vaikka laki ei määrittele sukupuolta, oikeusjärjestelmä kyllä tekee niin monin tavoin. Sitä ohjaa käsitys siitä, mitä sukupuolen pitää olla.

”Transsukupuolisten ja intersukupuolisten henkilöiden oikeusaseman oikeudellinen analyysi paljastaa, miten oikeusjärjestelmä itse osallistuu sukupuolen määrittelyyn ja tunnustaa vain tietynlaisen, sukupuolten vastakkaisuuteen perustuvan miehen ja naisen kategorian.”

Järjestelmä joka lähtee tästä oletuksesta, on heikompi havaitsemaan sukupuoleen perustuvaa syrjintää silloin, kun sukupuoli ei sovi oletettuun muottiin.

Lue "Jokin muu, mikä": https://longplay.fi/single/jokin-muu-mika

 

Suomi vie urkintavälineitä Persianlahden maihin – EU:n vientivalvonta vuotaa

23. helmikuuta 2017, Hanna Nikkanen

Yhteistyössä: Johanna Vehkoo / Long Play, Maaike Goslinga / De Correspondent, Lasse Skou Andersen ja Sebastian Gjerding / Information​

OULULAINEN EXFO Finland valmistaa valetukiasemia, jotka sieppaavat lähistöllä käytävät puhelinkeskustelut, kännyköiden sijaintitiedot ja dataliikenteen. Suomalaisia valetukiasemia myydään esimerkiksi Arabiemiirikuntiin, Omaniin, Kuwaitiin ja Kolumbiaan.

EU:n vientivalvontasääntöjen mukaan valvontateknologiaa ei tulisi myydä maihin, joissa sitä saatetaan käyttää ihmisoikeuksien polkemiseen. Kahden viime vuoden aikana Suomen ulkoministeriö on kuitenkin myöntänyt EXFO Finlandille 68 vientilupaa 22 maahan. Monet näistä rikkovat ihmisoikeuksia.

Long Play on tutkinut tanskalaisen Dagbladet Informationin ja hollantilaisen De Correspondentin kanssa televalvontavälineiden vientiä epädemokraattisiin maihin. Tarkastelujakso alkaa tammikuusta 2015, jolloin EU luokitteli joukon televalvontaan soveltuvia laitteita niin sanotuiksi kaksikäyttötuotteiksi: ne on usein tehty alun perin rauhanomaiseen käyttöön, mutta niitä saatetaan käyttää myös sotilaallisesti. Laitteiden valmistajat joutuvat hakemaan kotimaassaan vientilupaa aina, kun kauppa suuntautuu EU:n ulkopuolelle.

Työryhmä tutki 18 EU-maan vuosina 2015–16 myöntämät valvontateknologian vientiluvat, yhteensä 317 lupaa. Vain 14 lupahakemusta – nelisen prosenttia kaikista hakemuksista – hylättiin.

Suomi on aktiivinen televalvontavälineiden viejä: peräti 21 prosenttia tutkituista eurooppalaisista vientiluvista myönnettiin EXFO Finlandille. Vain yksi EXFO:n hakemus hylättiin. Sillä kertaa ostaja olisi ollut Laos.

Grafiikka: Leon de Korte / De Correspondent

(Suomen todellinen osuus EU:n valvontateknologiaviennistä ei ole näin suuri. Osa EU-maista ei kertonut työryhmälle vientiluvistaan. Lupia ei kirjata yhtenäisesti, ja osa maista voi saada lupamäärän näyttämään todellista pienemmältä sovittamalla useita tuotteita yhden luvan alle.)

SUURIMMASSA OSASSA EXFO Finlandille myönnettyjä vientilupia mainitaan tuote nimeltä NetHawk F10. Yhtiön omien esitteiden mukaan se on IMSI catcher, valetukiasema.

Valetukiasema on usein kannettavan tietokoneen kokoinen laatikko; pienimmät mahtuvat taskuun. Laitteen lähettämä voimakas signaali houkuttelee lähiseudun puhelimet ottamaan yhteyden valetukiasemaan oikean tukiaseman sijaan. Kun liikenne kulkee valetukiaseman kautta, asema voi identifioida SIM-kortteja ja usein myös tallentaa puhelinkeskusteluita, dataa ja sijaintitietoja. Käyttäjä ei yleensä voi mitenkään huomata sieppausta.

Valetukiasemia on käytetty esimerkiksi mielenosoittajien tunnistamiseen, ulkomailla tapahtuvaan vakoiluun ja jopa lennokki-iskun kohteeksi valitun ihmisen paikantamiseen. Poliisi voi käyttää valetukiasemaa välttääkseen kuunteluluvan hankkimisen oikeudelta.

EXFO:lla valetukiasemien myynnistä vastaa Homeland Security -niminen yksikkö. Se lupaa tuotteidensa ostajille muun muassa ”mobiiliviestinnän sieppausta tien päällä” ja kertoo, että F10-laite kykenee datan sieppaamisen lisäksi estämään mobiiliverkon käytön.

”Saatavilla sekä kannettavassa että ajoneuvosta käytettävässä muodossa”, mainostaa esite, jonka alareunassa annetaan Homeland Security -yksikölle kaksi osoitetta: Quebeciin ja Ouluun. (EXFO Finland tunnettiin ennen oululaisena NetHawkina. Kanadalainen EXFO osti sen vuonna 2010.)

Long Play pyysi EXFO Finlandilta lisätietoja tuotteesta. Yrityksen johto ei suostunut niitä antamaan. Sen sijaan EXFO:n Kanadassa sijaitsevasta pääkonttorista otettiin pian yhteyttä.

EXFO:n kanadalainen myyntijohtaja Tim Adams väitti ensin puhelimessa, ettei yhtiö myy lainkaan televalvontavälineitä vaan ainoastaan televerkkojen testauslaitteita. NetHawk F10 on hänen mukaansa harmiton diagnostiikkaohjelmisto.

Seurasi erikoinen keskustelu, jonka aikana Adams toisti useita kertoja, ettei EXFO:lla ole mitään tekemistä valvontateknologian kanssa.

”Se [NetHawk F10] on kaksikäyttölistalla vain siksi, että se käyttää tehokasta salausta”, Adams sanoi.

Sieppaako F10 langatonta puhelinliikennettä kulkemaan epävirallisen tukiaseman kautta?
”Ei, se ei sieppaa mitään.”

Mutta EU:n kaksikäyttöluokituksessa F10:stä käytetään koodia, joka annetaan valvontavälineille.

”Ihanko totta? Mikä koodi se on? Ehkä olemme rekisteröineet sen väärin.”

Kun Adams kuuli Long Playn nähneen EXFO Homeland Securityn omia esitteitä, joissa F10 nimetään mobiililiikennettä sieppaavaksi valetukiasemaksi, hän halusi lopettaa puhelun – ja kielsi käyttämästä nimeään tai kommenttejaan jutussa.

”Jos tämä teknologia joutuisi vääriin käsiin, sillä voitaisiin kuunnella ihmisten keskusteluita”, Adams myönsi puhelun lopuksi.

Jos se joutuisi väärien ihmisten käsiin, hän vielä toisti.

Vastuun ”väärien käsien” määrittelemisestä EXFO siirtää Suomen ulkoministeriölle; sitä varten vientilupajärjestelmä on olemassa.

Mutta lupajärjestelmä ei vaikuta kovin tiukalta.

VUOSIKYMMENEN ALUSSA Euroopassa kiinnitettiin ensi kertaa huomiota valvontalaitteisiin, joita eri maiden armeijat ja poliisit käyttivät kansannousujen tukahduttamiseen. Ne olivat nimittäin usein Euroopassa valmistettuja. Silloin Iranissa ja arabimaissa kuohui ja demokratialiikkeet jäivät jatkuvasti toiseksi valtioiden turvallisuuskoneistoille. Diktatuurit ostivat valvontalaitteistojaan muun muassa italialaiselta Hacking Teamilta, ranskalaiselta Amesysiltä, suomalais-saksalaiselta Nokia Siemens Networksilta ja brittiläiseltä FinFisheriltä.

Eurooppalaisia valvontalaitteita löytyi muun muassa silloin, kun Muammar Gaddafi jätti Tripolin elokuussa 2011 ja Libyan kapinalliset pääsivät tutkimaan hallintopalatsien kellareita.

Kun EU vuoden 2014 lopussa lisäsi joukon digitaaliseen tarkkailuun soveltuvia laitteita vientivalvontalistalleen, toivottiin, etteivät eurooppalaisyritykset vastedes myisi urkintalaitteita Iranin ja Libyan kaltaisiin maihin.

Valvontatuotteiden vienti kuitenkin vetää yhä. Long Playn, Dagbladet Informationin ja De Correspondentin tutkimuksessa selvisi, ettei EU-mailla ole yhteistä käsitystä siitä, mitä vientivalvonta tarkoittaa tai miten sitä tulisi toteuttaa.

Euroopan unionin asetus kaksikäyttötuotteiden viennistä toteaa, että EU-maan tulisi evätä lupahakemus, jos on olemassa selvä riski, että myytävää teknologiaa voitaisiin käyttää sortoon maan sisällä. Asetuksen mukaan vientilupia myöntävien ministeriöiden tulee tutkia erityisen tarkkaan kaikki suunnitellut kaupat sellaisiin maihin, joissa loukataan ihmisoikeuksia, ja mieluiten hylätä sellaiset hakemukset, jotka on jo hylätty toisessa jäsenmaassa.

Osa maista tulkitsee lupasäännöksiä hyvin väljästi. Esimerkiksi Tanska ja Saksa katsovat, että ihmisoikeustilanteen tarkastelu on vain ei-sitova ehdotus, johon on sitä paitsi ryhdyttävä vain, kun ostajana on armeija. Hollanti, Itävalta ja Espanja puolestaan tulkitsevat, että lupahakemus täytyy automaattisesti hylätä, jos on olemassa riski laitteen käytöstä ihmisoikeuksien rikkomiseen.

Suomen ulkoministeriö sanoo noudattavansa jälkimmäistä tulkintaa.

”Jos tuote on ihmisoikeuksien kannalta relevantti, seuraamme Hollannin linjaa”, sanoo ulkoministeriön vientivalvontayksikön kaupallinen neuvos Heikki Yrjölä.

Siitä huolimatta Suomi on hyväksynyt kymmeniä valetukiasemakauppoja maihin, joissa ihmisoikeuksia tiedetään poljettavan.

”Yleiskuva näyttää olevan se, että säännösten takana oli kauniita puheita ja hyvä tarkoitus mutta ne eivät ole näkyneet käytännössä”, sanoo yhdysvaltalainen internet-politiikan tutkija Collin Anderson, joka on tutkinut valvontateknologian vientiä ja sen käyttöä muun muassa Iranissa.

Millaisiin maihin valvontavälineitä sitten vietiin? Tutkimusjärjestö Freedom House julkaisee vuosittain Freedom in the World -raportin, jossa maailman maat jaetaan kansalaisten poliittisten oikeuksien mukaan kolmeen kategoriaan: ”vapaa, ”osittain vapaa” ja ”ei vapaa”. Tarkastelluista eurooppalaisista vientiluvista vain 17 prosenttia liittyi Freedom Housen listaamiin ”vapaisiin” maihin. 52,5 prosenttia liittyi ”osittain vapaisiin”, esimerkiksi Turkkiin. Noin 30 prosentissa tapauksista kohdemaa luokitellaan ”ei vapaaksi”.

”On kuvaavaa, että enemmistö välineiden ostajista on joitain muita kuin liberaaleja demokratioita”, Anderson sanoo.

”Juuri siksi on tärkeää, että valvontatuotteiden vientiä säännellään tehokkaasti. On olemassa merkittävä mahdollisuus, että niitä käytetään väärin."

EXFO FINLAND vie F10-valetukiasemia muun muassa Arabiemiirikuntiin ja Omaniin. Molemmat maat ovat Freedom Housen listalla ei-vapaita.

Arabiemiirikunnat on perustuslaillinen monarkia, jonka muodostavat seitsemän autonomista emiraattia. Öljyllä vaurastunut maa on viime vuosina houkutellut paljon turisteja Dubain ja Abu Dhabin kaupunkeihin.

Oppositiopuolueet on kielletty, ja maan hallitus on viime vuosina säätänyt uusia lakeja helpottamaan toisinajattelijoiden vangitsemista. Vuoden 2012 kyberturvallisuuslakia ja vuoden 2014 terrorismin vastaista lakia on käytetty kymmenien ihmisten syyttämiseen ja tuomitsemiseen. Rikokseksi on riittänyt maan johdon kritisointi Twitterissä, eikä tuomioista voi valittaa.

Tavallista on myös kansalaisten sieppaaminen ilman syytteitä tai oikeudenkäyntiä. Monet ”kadonneet” ovat vapauduttuaan syyttäneet vangitsijoitaan kidutuksesta.

Arabiemiraatit panostaa erityisesti kansalaistensa digitaaliseen valvontaan. Maa on käyttänyt muun muassa Hacking Teamin ja FinFisherin valvontaohjelmistoja vuosien ajan. Ohjelmistojen avulla valtio on voinut seurata toisinajattelijoiden matkapuhelimien ja tietokoneiden viestiliikennettä.

Viime vuoden aikana Arabiemiraatit vaikuttaa investoineen kansalaistensa viestiliikenteen seuraamiseen entistä enemmän. The Intercept -verkkolehti kirjoitti lokakuussa 2016, että tietoturvayhtiö Dark Matter olisi ottamassa eräänlaisen yksityisen verkkopoliisin roolin Arabiemiraateissa. Lehden lähteiden mukaan Dark Matter oli rekrytoinut vuoden aikana lukuisia erityisen taitavina pidettyjä hakkereita sekä Pentagonin ja NSA:n työntekijöitä Arabiemiraatteihin. Heidän tehtävänään olisi muun muassa etsiä haavoittuvuuksia ohjelmistoista ja rakentaa haittaohjelmia, jotka voisivat ”seurata, paikallistaa ja hakkeroida kenet tahansa koska tahansa”.

EXFO FINLAND sai vuosina 2010–15 yhteensä 6 936 157 euroa Tekesin myöntäminä tutkimus- ja kehitystukina sekä työ- ja elinkeinoministeriön kansainvälistymisavustuksena.

Kun EXFO Finlandin edeltäjä NetHawk perustettiin, se ei heti tehnyt valvontavälineitä. 1990-luvun Suomessa oli kysyntää laitteille, joita puhelinten ja mobiiliverkkojen valmistajat tarvitsivat. NetHawk teki pitkään testaustyökaluja ennen kuin ryhtyi laajentamaan toimintaansa urkintalaitteiden suuntaan.

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professorin Valtteri Niemen mukaan siirtymä testilaitteistojen myynnistä valvontateknologiaan voi olla luonteva. Tuotteissa on vain pieniä eroja.

”Alun perin on ollut testitukiasema, jonka tehtävä on jäljitellä tavallista mobiiliverkkoa. Sen avulla voidaan testata kehittelyssä olevaa puhelinta. Sitten on huomattu, että valetukiasema on lähes sama tuote ja sille on olemassa tällainen markkina.”

Voisivatko EXFO Finlandin viemät laitteet siis sittenkin olla harmittomia testilaitteita, kuten yritys väittää?

”Eivät ne kyllä voi. He käyttävät itse termiä IMSI catcher. Ei sille ole mitään muuta selitystä”, Niemi sanoo.


Lue lisää aiheesta englanniksi De Correspondentin sivuilta: www.securityforsale.eu

 

Mikä tutkimus?

  • Long Play on osallistunut yhteistyöprojektiin, jossa useat eurooppalaiset julkaisut ovat keränneet tietoa valvontateknologian viennistä. Yhteistyössä ovat olleet mukana De Correspondent, Dagbladet Information, Svenska Dagbladet, Knack, Zeit Online, Die Zeit ja L’Espresso.  
  • Vientilupadataa vuosilta 2015–16 on pyydetty kaikista EU-maista ja Norjasta. Data saatiin 18 maasta. Seitsemän maata kieltäytyi antamasta vientitietoja. Nämä olivat Kypros, Tšekki, Ranska, Kreikka, Unkari, Italia ja Slovenia. Lisäksi Ruotsista vastattiin, ettei tietoja voida antaa, koska niistä ei ole olemassa tarpeeksi tarkkaa tilastointia.
  • Puola, Portugali ja Luxemburg eivät vastanneet tietopyyntöihin.
  • Vientidata ei paljasta, kuka on varsinainen asiakas vastaanottajamaassa, eikä sitä, mihin tuotetta käytetään. Valvontateknologiaa voidaan käyttää myös puolustustarkoituksiin, kuten kyberhyökkäyksiltä suojautumiseen.

     

Kuka puhuu valaiden äänellä?

27. tammikuuta 2017, Ari Lahdenmäki

Verkostoitumispalvelu LinkedInin kuvassa hymyilee viehättävästi tummatukkainen, keski-ikäinen mies. Hänen nimensä on Rudy Rallis, ja koulutukseksi ilmoitetaan Columbia Business School.

Aiemmin Rallis on LinkedInin mukaan työskennellyt viestinnän ja mainonnan alalla, mutta jo kahdeksan vuotta on ehtinyt kulua ympäristönsuojelun parissa: environmental services. Rallis on kreikkalaisen Attica-eläintarhan osaomistaja.

Suomalaisessa mediassa hän puhuu usein valaiden, tarkemmin sanottuna pullokuonodelfiinien, äänellä. Atticaan päätyivät tamperelaishuvipuisto Särkänniemen neljä delfiiniä viime syksynä.

Särkänniemi sulki kävijäkadosta kärsineen delfinaarionsa syksyllä 2015. Sitä ennen Long Play oli jutussaan ”Veden vangit” kertonut, että delfinaarion historia oli täynnä valheita ja poikaskuolemia.

ELÄINOIKEUSJÄRJESTÖT OLIVAT moittineet Attican oloja ja syyttäneet sitä säännösten rikkomisesta. Särkänniemi siirsi silti delfiinit sinne suomalaisviranomaisen luvalla ja yritti tehdä operaation salaa.

Kirjoitin aiemmin, kuinka suomalaisen median oli mahdotonta löytää riippumattomia asiantuntijoita kommentoimaan siirtoa ja eläinten oloja Atticassa. Lähteeksi kelpasivat kyllä toimittajien omat havainnot, Särkänniemen palkkaama eläinlääkäri – ja tietenkin Rudy Rallis.

Heti kun delfiinit oli tuotu Atticaan, Rallis arvioi, että ne tulevat nauttimaan olostaan.

Torstaina Attica tiedotti suru-uutisesta: yksi Särkänniemestä tuoduista delfiineistä oli kuollut, tiedotteen mukaan sydänpysähdykseen. Aamulehti julkaisi samana päivänä uutisen, jossa äänessä oli jälleen Rallis.

Rallisin mukaan eläintarhan henkilökunta oli surun murtama. Mutta hän osasi arvioida myös pienentyneen delfiinilauman mielenmaisemaa.

Delfiineissä ei Rallisin mukaan havaittu ”kerta kaikkiaan mitään merkkejä” stressistä.

”On kamala sanoa, mutta ne vaikuttivat iloisilta”, Rallis sanoo lehdessä. Muita haastateltuja jutussa ei ole.

Aiemmin eläinten oloja kehunut Rallis sanoo Aamulehdessä yllättäen, että kylmä sää on saattanut myötävaikuttaa delfiinin kuolemaan.

ELÄINSUOJELUJÄRJESTÖ ANIMALIA vaati perjantaina julkaisemassaan tiedotteessa, että Attican loput delfiinit on siirrettävä turvakotiin. Sellaista Animalia oli yrittänyt esittää Särkänniemelle eläinten ollessa vielä siellä.

”Delfiinien siirto paikkaan, jossa eläinten hyvinvoinnista vastaavat viranomaiset eivät pysty valvomaan lakien toteutumista, oli vastuutonta sekä Särkänniemeltä että Suomen lupaviranomaisilta”, Niina Lätti Animalian valasryhmästä sanoo tiedotteessa.

Hän sanoo Long Playlle, etteivät Attican eläintenhoitotaidot vaikuta kovinkaan vakuuttavilta.

”Aluksi Rallis vakuutteli, että hyvin menee ja eläimet pärjäävät. Sitten hän sanookin, että kylmyys saattoi vaikuttaa eläimen kuolemaan. Pahaltahan se kuulostaa.”

Lataa toimittaja Ann-Mari Huhtasen artikkeli ”Veden vangit” ilmaiseksi:
PDF
EPUB

 

Mitä yhteistä on mammabloggareilla ja uusnatseilla?

23. tammikuuta 2017, Hanna Nikkanen

Kaksi viikkoa sitten Helsingin Sanomat huomasi, että Google-haku ”mitä on kansallissosialismi” tarjosi toiseksi tulokseksi Suomen vastarintaliikkeen sivuja. Se on uusnatsijärjestö, jonka Poliisihallitus haluaa lakkauttaa. (Ykkösenä oli Wikipedia.)

Helsingin Sanomat pyysi kommenttia Googlen maajohtajalta Antti Järviseltä. 

”Jos siellä tulee Wikipedia ensimmäisenä ja vastarintaliike toisena, niin varmaan se on ihan relevanttia, eikö niin?” Järvinen sanoi Helsingin Sanomissa.

Hän totesi myös, että ”kansalaisilla pitää olla oikeus ilmaista itseään, vaikka se sivistyneistön mielestä olisi vastenmielistä.”

”Näinhän sen pitääkin mennä”, Järvinen sanoi lehdessä.

MAAJOHTAJA JÄRVISEN kommenteista voi saada sen kuvan, että hakutulokset määrittävä algoritmi on neutraali laskutoimitus, jolla on vain yksi mahdollinen, oikea lopputulos. Se ei ole totta.

Tätä voi testata vaikka tekemällä saman haun osoitteessa Ixquick.eu. Ixquick on niin sanottu metahakukone, joka käyttää tiedonhakuun kymmenkuntaa eri hakukonetta. Tulos on ikään kuin keskiarvo niiden antamista vastauksista.

Ixquick vastaa kysymykseen ”mitä on kansallissosialismi” tarjoilemalla kärkipaikoillaan muun muassa Yleisradion juttua SVL:n perustaneesta ja sittemmin natsiaatteesta luopuneesta Esa Henrik Holapasta sekä edellä mainittua HS:n juttua Googlen hakualgoritmista.

SVL:n sivu on tuloksissa vasta seitsemäntenä, vaikka Googlen algoritmi on yksi Ixquickin lähteistä. Toinen metahakukone, Info.com, ei nosta SVL:n sivua edes kymmenen parhaan joukkoon.

Se kertoo siitä, että Googlen hakualgoritmi painottaa SVL:n sivua erittäin voimakkaasti verrattuna muihin hakualgoritmeihin.

Kaikki ideologiat eivät menesty pelissä yhtä hyvin. Haku ”mitä on sosialismi” antaa Googlen kärkituloksiksi niukan Wikipedia-sivun sekä liberalismi.netin ja vauva.fi:n määritelmät, joita ei ole kirjoittanut ainakaan kukaan sosialisti.

ALGORITMI ON IHMISTEN laatima koodi, joka sisältää miljoonia ihmisen laatimia ohjeita siitä, millainen sisältö on hyvää. Sitä muokataan jatkuvasti, jotta saavutettaisiin toivottuja tuloksia.

Googlen liiketoiminta perustuu mainostilan myynnille internetissä. Siksi sen algoritmi pyrkii palkitsemaan näkyvyydellä sellaista internetsisältöä, joka parantaa mainonnan tehoa. Algoritmi pitää suhteettoman paljon esimerkiksi aktiivisesti päivittyvistä sisustus- ja perheblogeista – niiden käyttäjät kun muodostavat herkästi innostuvan, yhteen aiheeseen keskittyvän ja netissä paljon viihtyvän porukan.

Ketkä muut osuvat samaan profiiliin? Uusnatsit.

SVL-linkin sijoittuminen ykköseksi Googlen hakutuloksissa ei kerro liikkeen suosiosta tai siitä, että hakualgoritmi tahallaan suosisi uusnatseja. Algoritmi vain sattuu suosimaan tietynlaisia reaktioita tuottavia sisältöjä. Sokean koodin silmiin muukalaisviha näyttää samalla tavalla yhteisölliseltä ja innostavalta sisällöltä kuin mammablogit.

JOULUKUUSSA BRITTILEHTI The Observer huomautti, että Googlen hakukenttään kirjoitettu kysymyslauseen alku ”are Jews” (ovatko juutalaiset) tuotti automaattisesti ehdotuksen ”are Jews evil?” (ovatko juutalaiset pahoja?). Kun ehdotetun haun teki, yhdeksän kymmenestä ensimmäisestä tuloksesta kertoi, että juutalaiset todellakin ovat pahoja. 

Tuolloin Google reagoi nopeasti. Automaattinen ehdotus poistettiin. Pian myös ”are Jews evil” -haun tulokset vaihtuivat, luultavasti ilman Googlen puuttumista. Kärkitulokset käsittelevät nyt The Observerin jutun aiheuttamaa kuohuntaa.

Tuon keskustelun jälkimainingeissa Helsingin Sanomat teki juttunsa. Lopputulos oli päinvastainen. Helsingin Sanomien jutun julkaisemisen jälkeen SVL-linkki paransi paikkaansa Google-haussa, ja nyt se on useimmilla hakijoilla ykköstulos. Osalla käyttäjistä myös hakutulossivun ylälaidan erityispaikalle nostettu määritelmä tulee nyt SVL:ltä.

Hakukone muokkaa maailmaa, The Observer kirjoitti joulukuussa: kun ihmiset ovat lähes tauotta yhteydessä Googleen täyttääkseen tietämyksensä aukkoja, hakutuloksilla on tutkitusti vaikutuksia käyttäjien maailmankuvaan.

KYSYIN GOOGLELTA ”mitä on kansallissosialismi” -tuloksesta ja Järvisen kommenteista. Sain vastauksen hakujätin viestintäosastosta Tukholmasta.

”Parhaiden hakutulosten määrittäminen on haastava tehtävä, emmekä aina onnistu siinä”, kirjoittaa PR-päällikkö Farshad Shadloo. Shadloon mukaan Google ei mielellään puutu ongelmallisiin hakutuloksiin yksi kerrallaan vaan yrittää etsiä niiden syyt algoritmista ja parantaa sitä.

Se on tehtävä, joka ei koskaan lopu. Algoritmin parantaminen on kissa ja hiiri -leikkiä, jossa lukemattomat markkinoijat ja propagandistit yrittävät päihittää Googlen nokkeluudellaan ja nostaa omat sivustonsa hakutulosten kärkeen vaikka väkisin – kunnes Google taas muuttaa algoritmiaan.

Viestitellessäni Shadloon kanssa sain ystävältä kehotuksen: googlaa (koska se tosiaan on jo yleiskielen verbi) sana ”kuntavaaliehdokas” ja katso kuvatulokset.

Haku tuotti kuvia tamperelaisesta Seppo Lehdosta: kymmeniä Seppo Lehdon kuvia, ennen kuin yksikään muu ehdokas mahtui mukaan. Lehdon käsi nousi kuvissa uudestaan ja uudestaan natsitervehdykseen. Se ei tietenkään ole Antti Järvisen mainitsemaa relevanssia – Seppo Lehto ei ole merkittävin suomalainen kuntavaaliehdokas kenenkään paitsi itsensä ja noin sadan äänestäjän kannalta – vaan todennäköisesti Lehdon harrastaman yksinkertaisen, tehokkaan hakukoneoptimoinnin tulos. (Shadloo ei halunnut kommentoida yksittäistapauksia.)

Google käyttää valtavasti voimavaroja torjuakseen hakutulosten manipulointiyrityksiä – englanniksi. Tällä haavaa näyttää siltä, että suomen kaltaisen pienen kielen vuoksi ei nähdä vastaavaa vaivaa. Englanninkielisessä maassa Seppo Lehto tuskin olisi ainoa Google-kuvahaun tuntema kuntavaaliehdokas eikä SVL määrittelisi kansallissosialismia.

Dominoiva klitoriskeskeisyys ja normaali seksi

23. marraskuu 2016, Hanna Nikkanen, Anu Silfverberg

Miten ihmiset harrastavat seksiä? Miten muut sen tekevät?

Muutaman vuoden välein Suomessa julkaistaan tutkimus, joka pyrkii vastaamaan tuohon kaikkia kiinnostavaan kysymykseen. Viimeisimmän Finsex-tutkimuksen tuloksista kerrottiin taas marraskuun alussa, kun Väestöliitto julkaisi Perhebarometrinsa. Tutkija Osmo Kontula kertoi Helsingin Sanomissa, että ihmiset ovat suhteissaan onnettomampia ja ”yhdyntämäärät” ovat vähentyneet. Jo alkuvuodesta Finsex-tutkimus sai paljon näkyvyyttä. Muun muassa MTV:n uutiset kirjoitti aiheesta otsikolla ”Näin monta yhdyntää suomalaiset todella haluaisivat viikoittain – toiveet eivät vastaa todellisuutta”.

Väestöliiton sivuilla julkaistusta tutkimusraportista käy ilmi muutakin huolestuttavaa etenkin naisista. Alle 40-vuotiaat naiset saavat yhä vähemmän orgasmeja. Itsetyydytys on lisääntynyt mutta se ei ole lisännyt orgasmien määrää – tutkimuksen mukaan tämä kumoaa oletuksen, että seksuaalineuvonta ja omaan kehoon tutustuminen auttaisivat naisia kokemaan orgasmeja.

Lisäksi: ”Pelkästään emätintä kiihottamalla on tavallisesti saanut orgasmeja kuusi prosenttia naisista. He ovat kokeneet orgasmeja hieman muita naisia useammin. Näiden tietojen perusteella klitoris ei ole naisten orgasmeissa niin hallitseva asia kuin aihepiirin keskusteluissa on esitetty.”

Hetkinen, mitä?

Jos 94 prosenttia naisista ei ilmoita saavansa pelkästä penetraatiosta, miten se kertoo, että klitoris ei ole hallitseva? Ja mihin perustuu tieto, että nuo naiset saavat vähemmän orgasmeja?

Tutustumme tutkimuksen kyselylomakkeeseen.

Siitä jää kummallinen olo – ikään kuin olisimme joutuneet aikamatkalle 1950-luvulle. Tuntuu, että tuntemamme seksi on jotain muuta kuin se, mistä tässä kysytään. Siinä esimerkiksi on muutakin kuin yhdyntää, ja sitä harrastavat muutkin kuin heterot. Välillä lomakkeessa toki kysytään myös sukupuoliyhteydestä, joka tarkoittaa seksiä yleisemmin, siis ”sukupuolista vuorovaikutusta joko yhdynnässä, suuseksissä tai käsin toista kiihottamalla”. Seksikertojen ja orgasmien määrää koskevien kysymyksissä kuitenkin kysytään yksinomaan yhdyntäkerroista ja yhdyntäorgasmeista.

Kun luemme tutkimusraporttia Väestöliiton sivuilta, huomaamme myös että siinä seksiä koskevat vastaukset ovat muuttuneet yhdyntää koskeviksi väitteiksi. Jos suomalainen on vastannut, että haluaa seksiä kaksi kertaa viikossa, raportoidaan, että hän haluaa kaksi kertaa viikossa yhdyntää. Perhebarometrissa taas puhutaan sekaisin ”rakastelun” kestosta ja yhdynnän kestosta, vaikka kenelle tahansa seksiä joskus harrastaneelle lienee selvää, että nämä eivät ole sama asia.

Finsex-tutkimus on aikansa tuote. Se tehtiin ensimmäistä kertaa vuonna 1971. Onko järkevää tutkia nykyseksiä näin vanhalla sapluunalla?

Soitamme tutkija Osmo Kontulalle. Hän sanoo, että vuosien varrella osa kysymyksistä on pudonnut pois ja joitain uusia asioita on tullut mukaan: hiv 1990-luvulla, nettiporno 2000-luvulla. Homoseksuaalisuutta kysely ei juuri tunne, mutta Kontulan mukaan olennaista on, että kyselyssä ei ole väliä sillä, mikä kumppanin sukupuoli on. ”Jos katsotaan, kysytäänkö siinä kumppaneista ja mitä heidän kanssaan on tehty, niin siinähän ei sukupuolella ole väliä.”

On kyllä vaikea kuvitella, miten lesbo vastaa kysymykseen, onko hänen viime yhdynnässään mies ollut alla, päällä vai kyljessä.

Kontula sanoo, että ”tutkimusteknisessä mielessä” on vaikea ottaa huomioon kovin pieniä vähemmistöjä. ”Sisällön suhteen käyttäisin kyllä mielelläni käsitteitä ja muotoiluja, jotka paremmin sopisivat tähän nykypäivään. Siellä puhutaan esimerkiksi syrjähypyistä, mikä tuntuu nykyään vähän hassulta.”

Ei se itse asiassa ole niin hassua, mutta seksin määrittely heteroyhdynnäksi tuntuu kyllä vanhanaikaiselta.

”Se yhdyntä tulee vuodesta 1971, eikä sitä ole voinut muuttaa. Silloin vertailukelpoisuus ei toimisi”, Kontula vastaa. Hän sanoo, että vuonna 1992 kyselyyn lisättiin tuo joissain kysymyksissä esiintyvä ”sukupuoliyhteys”.

Seksikertojen ja orgasmien määrää koskevat kysymykset on kuitenkin rajattu yhdyntään. Ja miten voidaan sanoa, että klitoriksen merkitys on luultua vähäisempi, jos kuusi prosenttia naisista saa orgasmin helpoimmin emätinpenetraatiosta?

”Se varmaan liittyy siihen että pelkästään klitoriksella saadut orgasmit olivat vähemmistössä.”

Niin, suurin osa naisista sanoi saavansa orgasmin tavallisesti penetraation ja klitoriksen kiihottamisen yhdistelmällä.

”Se keskustelu, jota tästä aiheesta aina välillä näkee, lähtee hyvin dominoivasta klitoriskeskeisyydestä”, Kontula sanoo. ”Halusin tuoda esiin, että seksi on monille naisille kokonaisvaltainen asia eikä keskity vain klitorikseen.”

Missä tämä dominoiva klitoriskeskeisyys näkyy?

”Viittaan asiantuntijakeskusteluun siitä, millä tavalla nainen voi kiihottua rakastelun yhteydessä. Välillä tulee tämmöisiä puheenvuoroja sekä Suomessa että maailmalla. Kansainvälisestikin on hahmoja jotka sanovat, että klitoris on ainoa tapa kiihottua.”

Dominoiva klitoriskeskeisyys tuntuu kyllä aika kaukaiselta maailmassa, jossa elokuvien seksi on lähinnä panemista ja suuri suomalainen seksitutkimus laskee yhdyntöjä. Lisäksi sen on oltava aika uusi ilmiö. Tietämystä klitoriksen merkityksestä seksissä ohjasi alkuun Sigmund Freudin vuonna 1905 määrittelemä vagina- ja klitorisorgasmin ero. Lyhyesti: vaginaorgasmi on hyvä, klitorisorgasmi huono. Freudin mukaan klitoriksen kiihotuksesta laukeavat vain lapselliset, sukupuolisesti kylmät naiset.

Australialainen urologi Helen O’Connell julkisti ensimmäiset magneettikuvat klitoriksen rakenteesta vasta vuonna 1998. Ne yllättivät tiedeyhteisön: pieneksi luultu klitoris jatkuikin kummallisen muotoisena, munakoison kokoisena elimenä naisen alavatsaan. Vuonna 2009 ranskalaislääkärit Odile Buisson ja Pierre Foldès kuvasivat elimen ultraäänellä. Heidän tärkein löydöksensä oli, että kahden eri orgasmin eroa tuskin on olemassa ainakaan sellaisena kuin ennen luultiin. Klitoris on vain niin suuri, että sitä voi kiihottaa myös emättimen kautta. Nykytietämyksen valossa naisten välisissä eroissa orgasmin kokemisessa on kyse yhtäältä yksilön anatomiasta ja geeneistä, toisaalta tottumuksesta, fantasioista ja kumppanista.

Suomalainen seksitutkimus kuitenkin mittaa – vuosikymmenestä toiseen – yhdyntöjen määrää ja yhdynnän aikana saatujen orgasmien määrää. Sen perusteella ei voida sanoa, kuinka usein tai pitkään suomalaiset harrastavat seksiä tai saavat orgasmeja.

Kun tutkimuksessa sitten jaotellaan naiset sen mukaan, laukeavatko he helpoimmin vaginan (6 %) vai klitoriksen (34 %) vai molempien (54 %) kiihotuksesta ja vertaillaan heidän orgasmifrekvenssiään viimeisimmässä yhdynnässä, todistetuksi tulee yksi paradoksi ja yksi tautologia.

Tuloksena on taulukko otsikolla ”orgasmien kokeminen sen mukaan saako tavallisesti orgasmin yhdynnässä stimuloimalla klitorista vai emätintä”. (On epäselvää, miten ollaan yhdynnässä ilman, että emätintä kiihotetaan, ja miksi tässä puhutaan yhdynnästä, kun lomakkeessa kysyttiin siitä sukupuoliyhteydestä.) 

Ja ne kuusi prosenttia naisista, jotka ovat kertoneet laukeavansa ensisijaisesti emättimen penetraatiossa, ovat tosiaan raportoineet enemmän yhdyntäorgasmeja. Se ei yllätä, mutta ei siitä voi päätellä, että he saisivat orgasmeja muita useammin, kun sellaisesta ei ole kysytty.

Tämän perusteella tuntuu hiukan kaukaa haetulta väittää, että naisten yhdyntäorgasmien määrä kertoisi siitä, että itsetyydytys ja seksivalistus eivät johda parempaan seksiin. Sehän voisi viestiä myös siitä, että ihmiset tuntevat kehonsa paremmin ja tietävät, miten tarkalleen ottaen tulevat. Tai sitten suomalaiset harrastavat nykyään enemmän muunlaista seksiä. Ehkä. Sitä ei tiedetä, koska kysymykset jäävät kysymättä.

Vuonna 2014 toimittaja Maria Pettersson kysyi seksikysymyksiä Long Playn juttuun ”Vika kerta”. Hän haastatteli yli 20:tä suomalaista, jotka kertoivat viimeisimmästä seksikerrastaan. Mitä niissä tapahtui? Yhdyntää, kyllä, ja kaikenlaista muuta. Yksi haastateltavista teki sen ensimmäistä kertaa, toinen tiesi, että kokemus jäisi elämän viimeiseksi. Ja siinä missä eläkeläinen muisteli elämänsä ainutta, ihanaa kumppania, eräs sata miestä kellistänyt nuorukainen mietti vieraassa sängyssä: Onko tämä sittenkään Janne?

Petterssonin mukaan haastatteluissa oli yksi yhdistävä piirre: oletus, että on jokin asia nimeltä normaali, ja itse ei sitä tavoita. ”Surullista oli se, että ihmisillä on kaikenlaisia ongelmia ja kaikki ajattelevat, että ne ovat ainutlaatuisia. Haastateltavat saattoivat aloittaa sanomalla että ’mulla on tällainen tosi outo juttu’, ja siihen mennessä olin kuullut sen saman jutun monta kertaa.”

Jos oma kokemus seksistä ei vastaa elokuvien tai vuonna 1971 laaditun tutkimuksen todellisuutta, voi varsinkin nuoren ihmisen mieleen hiipiä epäilys siitä, että omat kuviot ovat pielessä. Idea seksistä heteroyhdyntänä, jonka päätteeksi mies ja nainen laukeavat, jättää ulkopuolelle – no, melkein kaiken.

Long Play tarjoaa Vika kerta -jutun ilmaiseksi. Lataa se täältä pdf-tiedostona ja täältä sähkökirjana.

Yhä harvempi voisi harkita äänestävänsä perussuomalaisia

18. marraskuu 2016, Juha Kauppinen

Kun kirjoitin perussuomalaisten tulevaisuutta käsittelevää juttuani Iivisniemen pesänjakajat, olisin halunnut tietää, mikä on perussuomalaisten potentiaalinen kannatus. Se tarkoittaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka edes voisivat harkita äänestävänsä puoluetta.

Tavallisessa kyselyssä vastaaja valitsee yhden puolueen, jota äänestäisi, jos vaalit olisivat nyt. Potentiaalista kannatusta selvitettäessä vastaaja sen sijaan luettelee kaikki ne puolueet, joita voisi kuvitella äänestävänsä. Potentiaalinen kannatus siis kertoo, kuinka myönteisesti puolueeseen suhtaudutaan. Varsinkin populistiselle puolueelle voisi ajatella olevan tärkeää näkyä tuollaisella laajalla listalla.

Jututin artikkeliani varten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikköä Juho Rahkosta, joka on kansan pulssilla: Taloustutkimus selvittää jatkuvasti, mitä suomalaiset ajattelevat esimerkiksi puolueista. Rahkonen huomasi, että puolueiden potentiaalisia kannatuslukuja ei itse asiassa ollut mitattu sitten tammikuun 2012.

Kuinka ollakaan Iltalehti julkaisi perjantaina uutisen, jossa juuri potentiaalista kannatusta on mitattu Taloustutkimuksen kyselyssä. Sen mukaan vihreät on rymistelemässä kuntavaalivoittoon. Vihreiden potentiaalinen kannatus on hirmuinen, peräti 38 prosenttia. Yli kolmannes kaikista äänestäjistä siis nimeää vihreät puolueeksi, jota voisi joissain oloissa äänestää.

Iltalehden jutussa ei mainittu aiempien tutkimusten lukemia. Soitin uudestaan Rahkoselle: miltä edellisen vastaavan kyselyn tulokset näyttivätkään?

Rahkonen kertoi, että perussuomalaisten potentiaalisesta kannatuksesta on kadonnut peräti kolmannes. Vuonna 2012 vastaajista 27 prosenttia mainitsi perussuomalaiset puolueeksi, jota voisi kuvitella äänestävänsä. Nyt puolueen nimen mainitsi enää 18 prosenttia vastaajista.

Samassa ajassa perussuomalaisten arkkivihollisen, vihreiden, kannatus on noussut. Vuonna 2012 vihreiden potentiaalinen kannatus oli vain 23 prosenttia, nyt siis 38 prosenttia.

Kyselyt eivät ole verrattavissa aivan yksi yhteen toisiinsa: vuonna 2012 tulos saatiin kirjekyselyssä, tuorein kysely tehtiin internetpaneelissa. Se voi suosia vihreitä. ”Mutta ero on niin selvä, että se on menetelmän erilaisuudesta huolimatta kiistaton”, Rahkonen sanoo. ”Suurin syy tuolle muutokselle on varmasti perussuomalaisten kantama hallitusvastuu ja toisaalta vihreiden ottama vahva asema oppositiossa.”

Perussuomalaisten hallitustaival on ollut vaikea. Kokoomus ja keskusta ovat vetäneet isot linjat. Tämä näkyy vaikkapa sote-uudistuksessa: perussuomalainen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila myönsi taannoin neljän maakuntalehden Sunnuntaisuomalainen-sivustolle, että puolueella ei ole näkyvää linjaa asiassa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini itse arvioi elokuisessa linjapuheessaan kaikkein fataaleimmaksi seikkailuksi hallituksen uhkailut pakkolaeilla. Työläiset lähtivät kaduille oikeuksiaan puolustamaan, ja perussuomalaisten maine työväenpuolueena oli kokenut kovan kolauksen. Kannattajat ovat paenneet erityisesti SDP:hen, kertoi minulle esimerkiksi Markku Jokisipilä, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja. Perussuomalaiset ei liioin ole onnistunut puolustamaan eläkeläisiä tai muita vähäosaisia ainakaan niin, että nämä olisivat vakuuttuneet.

”Uskaltaisin sanoa, että kovin populismin aalto näyttäisi tällä erää menneen ohi. Populistinen liike tarvitsee hurmoksen menestyäkseen. Nyt sitä ei ole”, Rahkonen sanoo.

Perussuomalaisilla on ollut monissa kaupungeissa vaikeuksia löytää ehdokkaita kuntavaalien listoille. Ongelma ei ole uusi. ”Edellisissä kuntavaaleissa, syksyllä 2012, perussuomalaisten oli vaikea löytää ehdokkaita, ja puolueen kannatus jäikin vain 12 prosenttiin, kun se vuotta aiemmin eduskuntavaaleissa oli ollut lähellä 20:tä prosenttia”, kertoo Rahkonen.

Soinin asema puolueen sisällä on edelleen vahva, mutta on helppo povata, että sitä horjuttavat kannatuksen romahdus ja myös nyt paljastunut potentiaalisten äänestäjien kaikkoaminen. Eräät perussuomalaiset, joita haastattelin Iivisniemen pesänjakajiin, vaativat puolueelta entistä jyrkempää linjaa maahanmuuttoon. Toiset taas haluavat Soinin seuraajaksi hänen kaltaisensa, maltillisen ja puoluetta kokoavan puheenjohtajan.

Toistaiseksi lienee edelleen todennäköisintä, että Soinin vallan perii rauhanomaisesti eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho, sitten kun Soini niin haluaa. Mutta mitä kovemmaksi kritiikki puolueen sisällä yltyy, sitä suuremmaksi kasvaa mahdollisuus, että valta vaihtuu puolueessa jollain muulla tavalla.

Lue Iivisniemen pesänjakajat täältä.

Trump, Clinton ja vangin dilemma

18. marraskuu 2016, Ilkka Karisto

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos on avannut loputtomat mahdollisuudet jossitteluun. Mitä jos vihreiden Jill Steinia tai libertaarien Gary Johnsonia äänestäneet 5,6 miljoonaa ihmistä olisivat valinneet vain Hillary Clintonin ja Donald Trumpin väliltä? Entä jos demokraattien ehdokas olisikin ollut Bernie Sanders? Mikä vaikutus vaalipäivän säällä oli äänestystulokseen?

Mutta yksi jossittelun mahdollisuus on jäänyt käyttämättä: kuinka vaaleissa olisi käynyt, jos vankilaan tuomitut ihmisetkin olisivat saaneet äänestää?

Yhdysvallat on yksi harvoista demokraattisista valtioista, joissa vankeustuomio vie äänioikeuden. (Vain väkiluvultaan pienissä Mainen ja Vermontin osavaltiossa vangeilla on oikeus äänestää.) Lainsäädäntö vaihtelee osavaltioittain, ja suurimmassa osassa osavaltioista äänioikeuden menetys ei koske pelkästään vankilassa istuvia vaan myös ehdonalaiseen vapauteen päässeitä.

6,1 miljoonaa Yhdysvaltain kansalaista ei saanut marraskuussa äänestää presidentistä rikostuomionsa vuoksi. Heistä puolet ei tosin ollut enää vaalien aikaan minkäänlaisen rikosoikeudellisen menettelyn kohteena, sillä 12 osavaltiossa on voimassa laki, joka kieltää entisiltä vangeilta äänestämisen myös ehdonalaisen päättymisen jälkeen.

Yksi näistä osavaltiosta on Florida. Siellä äänioikeutensa menettäneitä on enemmän kuin missään muualla: noin 1,6 miljoonaa. Florida sattui olemaan myös yksi niin kutsutuista vaa’ankieliosavaltioista, joiden äänestystulos ratkaisi vaalit Trumpin eduksi. Voittaakseen Floridassa Clinton olisi tarvinnut noin 120 000 ääntä enemmän kuin hän sai. Olisiko Floridan vaalitulos ollut erilainen, jos entisillä ja nykyisillä vangeilla olisi ollut äänioikeus?

Laskutoimitus ei ole ihan yksinkertainen. Ensinnäkin kaikki tuomitut eivät säntäisi äänestyskoppiin, vaikka saisivat, sillä heikko-osaiset äänestävät muutenkin muita vähemmän. Aiheeseen perehtyneet sosiologian professorit Cristopher Uggen Minnesotan yliopistosta ja Jeff Manza New Yorkin yliopistosta ovat arvioineet, että vankien ja entisten vankien äänestysaktiviisuus voisi Yhdysvalloissa olla 35 prosentin luokkaa.

Floridassa tämä olisi merkinnyt siis yli puolta miljoonaa uutta äänestäjää. Heidän äänestyskäyttäytymistään voi yrittää arvella erilaisten taustamuuttujien avulla.

Yhdysvalloissa selvimpiä jakolinjoja äänestyskäyttäytymisessä ovat etninen tausta ja tulot. Amerikanafrikkalaisista Clintonia äänesti 88 prosenttia ja myös tuloluokittain tarkasteltuna ero oli selvä: köyhät äänestivät Clintonia, rikkaat Trumpia. Yhdysvalloissa – kuten  kaikkialla muuallakin maailmassa – vankilaan joutuvat useammin köyhät kuin rikkaat, mutta aivan erityisen usein sinne joutuvat köyhät mustat. 

Floridassa entisistä ja nykyisistä vangeista noin joka kolmas on amerikanafrikkalainen. Jos heistä joka kolmas olisi äänestänyt (ja he olisivat äänestäneet muiden amerikanafrikkalaisten lailla), olisi pelkästään siitä joukosta ropissut Clintonille yli 150 000 ääntä lisää ja Trumpille vain hitusen yli 20 000. Vähintäänkin tiukaksi olisi kisa mennyt.

On oikeastaan ihme, että vankien ja entisten vankien äänioikeuden riistäminen ei ole noussut kummoiseksi puheenaiheeksi Yhdysvaltojen politiikassa. Kyse ei ole pelkästään vankien ihmisoikeuksista – äänestyskielto voi vaikuttaa myös vaalien tuloksiin, sillä Yhdysvalloissa vankiloissa istuu enemmän ihmisiä kuin missään muussa maassa. (Yhdysvaltain vankimäärä on maailman suurin sekä väkilukuun suhteutettuna että absoluuttisesti.)

Vankilaan päätyy selvästi enemmän demokraattien kuin republikaanien potentiaalisia äänestäjiä. Mustista äänestysikäisistä amerikkalaisista peräti 7,4 prosenttia ei saanut äänestää presidentinvaaleissa rikostaustansa vuoksi.  
Vuonna 2005 demokraattinen puolue ajoi kongressissa liittovaltion lakiin muutosta, joka olisi palauttanut äänioikeuden vankilatuomion saaneille kaikkialla Yhdysvalloissa.

Erityisen voimakkaasti lain muuttamisen puolesta puhui 58-vuotias ensimmäisen kauden senaattori, joka oli valittu kongressiin New Yorkin osavaltiosta. Hänen nimensä oli Hillary Clinton.

Lapsen etu ja muita vetovoimatekijöitä

17. marraskuu 2016, Anu Silfverberg

Juha Kauppisen jutussa Iivisniemen pesänjakajat kerrotaan, millaisia kamppailuja hallituksen kulisseissa käytiin kun turvapaikkapolitiikkaa viime vuoden lopulla kiristettiin. Etenkin perheenyhdistämisen tulorajat olivat vaikea pala monille poliitikoille. Lain muutoksen myötä turvapaikan saanut perheenyhdistäjä voi olla velvoitettu ansaitsemaan 2 600 euroa nettona. 

Kauppisen jutun alussa sanottaan, että ”[perheenyhdistämisen] tulorajat koskevat myös alaikäisinä maahan saapuneita turvapaikanhakijoita”. Väite osoittautui yllätävän vaikeaksi vahvistaa. Virallista ohjeistusta ei tahtonut löytyä ja julkisuudessa esitetyt tiedot olivat ristiriitaisia. Esimerkiksi Nasima Razmyar (sd.) oli aiemmin sanonut eduskunnassa, että alaikäisen pitäisi ansaita 2 600 euroa saadakseen vanhemmat ja sisaren Suomeen. Tuo luku perustui kuitenkin laskelmalle, jossa perheenyhdistämistä haki aikuinen. Siitä, mitä alaikäisen tulisi tienata ei löytynyt laskelmaa. Laki ei sano turvapaikan saaneen lapsen tulorajoista mitään.

Tavasimme lakia ja Migrin sivuja myöhään illalla ennen jutun julkaisua. Lopulta Kauppinen otti yhteyttä lakimuutosta läheltä seuranneeseen lähteeseen, joka selitti: ”Siitä ei tavallaan ole mustaa valkoisella, koska kyse on nimenomaan kaikkea koskevasta säännöstä. Poikkeusta ei ole tehty.” Lapsia ei siis laissa mainita, koska heidät on päätetty jättää mainitsematta.

Se miten tähän päädyttiin, käy ilmi hallituksen esityksestä. Siinä lukee: ”Esityksen valmistelussa on arvioitu mahdollisuutta säätää poikkeus turvattua toimeentuloa koskevasta vaatimuksesta tilanteissa, joissa perheenkokoaja on yksin maahan saapunut alaikäinen. Taustalla on lähtökohta, jonka mukaan alaikäisen lapsen ei yleensä ole mahdollista huolehtia vanhempiensa toimeentulosta.”

Tuon lähtökohdan mukaan ei kuitenkaan päädytty toimimaan. Hallitus katsoo, että lasten vapauttaminen perheenyhdistämisen tulorajoista voisi ”näyttäytyä maahanmuuttohalukkuutta lisäävänä vetotekijänä”. Sen sijaan tilanteet arvioidaan ”lapsen edun tai poikkeuksellisen painavan syyn nojalla yksittäistapauksessa”.

Toisin sanoen vastuu siirtyy yksittäiselle virkailijalle.

Se on huono uutinen turvapaikan saaneille lapsille, jotka ovat erossa perheestään. Maahanmuuttoviraston kielteisistä päätöksistä tehtyjä valituksia läpikäyneet tutkijat ovat havainneet, että lapsen edun merkitys on viraston päätöksissä kautta linjan hyvin vähäinen.

Asiaa on selvittänyt myös Pakolaisneuvonta, joka kävi keväällä 2015 vuoden ajalta läpi asiakkaittensa turvapaikka- ja perheenyhdistämispäätökset, joihin liittyi lapsia. Selvityksessä sanottiin: ”Lapsen etu on jäänyt kokonaan arvioimatta reilusti yli puolessa päätöksistä, vaikka sekä kansalliset lait että kansainväliset sopimukset velvoittavat siihen kaikissa lapsia koskevissa päätöksissä.”

Elokuussa Jeanette Björkqvist kertoi Long Playn jutussaan, että Suomi käännyttää ihmiskaupan uhreja, joilla on pieniä lapsia. Päätöksiin perehtynyt tutkija Venla Roth piti viraston tapaa käsitellä lapsen etua hyvin ongelmallisena. Moniin Long Playn haltuunsa saamiin turvapaikkapäätöksiin oli liitetty lääkärinlausuntoja, joissa lääkäri puolsi äidin ja lapsen jäämistä Suomeen. Jotkut äidit olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he lääkäri mukaan pystyneet huolehtimaan lapsistaan tavalla, joka tukee näiden kehitystä. Heidänkin kohdallaan lapsen etu on yksittäistapauksena punnittu.

 

 

Kansalaisaloite eutanasiasta voi tällä kertaa onnistua

8. marraskuu 2016, Antti Järvi

Kun SDP:n kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta oli kahdeksanvuotias, hänen perheensä muutti Karjaan ainoaan hissilliseen kerrostaloon. Tytöstä oli mahtavaa ajella hissillä ylimpään kerrokseen ja takaisin. Kerran hissi kuitenkin pysähtyi. Talon lapset olivat painelleet hälytysnappia niin usein, että kukaan ei ottanut hälytystä tosissaan: tyttö sai odottaa apua pitkään.

Kokemuksen jälkeen Feldt-Ranta ei uskaltanut laittaa oman huoneen tai vessan ovea kiinni. Aikuisena pelko ei enää ole niin vakava, mutta hän välttelee yhä ahtaita ja suljettuja paikkoja. Feldt-Ranta on sairastanut mahasyövän kaksi kertaa, joten hänellä on kokemusta siitä, millaista on maata paikoillaan kykenemättä liikkumaan. Siihen ahtaan paikan kammo hänen omassa mielessään rinnastuu.

Long Playn jutussa Lähtö kansanedustaja kertoi kokemuksistaan näin: ”Olen miettinyt, mikä on sellainen kunto, milloin en enää itse haluaisi elää tai kokisin elämän kärsimykseksi. Olen ollutkin sellaisessa kunnossa hetkellisesti. Jos se olisi jäänyt pysyväksi olotilaksi, olisin pyrkinyt pitämään olotilan mahdollisimman lyhyenä.”

Samaan tapaan puhui viime viikonloppuna entinen kokoomuksen kansanedustaja Iiro Viinanen, joka sairastaa Parkinsonin tautia. Viinanen kertoi STT:n haastattelussa nähneensä sairaaloissa lukuisia ihmisiä, jotka ovat maanneet vuosia ymmärtämättä, missä ovat.

”Olen ajatellut myös omia leikkauksen jälkeisiä kiputilojani. Jos ei toivoa hengissä pysymisestä olisi, olisin valmis miellyttävään ruiskeeseen ja päättämään kulkuni maan päällä”, hän sanoi.

Iiro Viinanen on yksi viidestä entisestä kansanedustajasta, jotka tällä viikolla alkoivat kerätä nimiä eutanasian sallimiseen tähtäävään kansalaisaloitteeseen.

Asiaa on yritetty aiemminkin tuoda kansalaisaloitteilla eduskuntaan. Kolme vuotta sitten eutanasia-aloite keräsi yhteensä 10 016 kannatusilmoitusta, viime keväänä saldoksi jäi 7 747 ilmoitusta.

Tällä kertaa tilanne on kuitenkin hyvin erilainen. Kansalaisaloitteen taustajoukot ovat nimekkäitä, ja lisäksi enemmän tai vähemmän kärttyisiä vanhoja herroja. Aloitteen panivat vireille armokuolemaa aiemminkin puolustaneet Iiro Viinanen ja Esko Seppänen. Lisäksi vastuuhenkilöiksi liittyivät Ilkka Taipale, Osmo Soininvaara ja Henrik Lax.

He ovat keränneet aloitteensa taakse 81 kannattajaa tieteen, kulttuurin ja talouselämän maailmasta. Joukossa ovat muiden muassa Kone Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin, kirjailija Jörn Donner, Suomen Pankin ex-pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, elokuvaohjaaja Antti Jokinen, juontaja Vappu Pimiä, näyttelijä Jasper Pääkkönen ja Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen.

Kaikesta näkee, että tällä kertaa ollaan liikkeellä tosissaan. Taustajoukot ovat myös tarvittaessa valmiita mobilisoimaan allekirjoituksen kerääjät sinne, missä ihmiset liikkuvat, Esko Seppänen kertoo.

Kansalaisaloitteeseen vaaditaan 50 000 allekirjoitusta, ja aikaa niiden keräämiseen on kevään loppuun asti. Tiistaiaamuna 8. marraskuuta aloitteella oli yli 4 550 allekirjoittajaa.

Kuolinavusta on puhuttu Suomessa 1960-luvulta asti, mutta yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ollut kovin laaja-alaista. Sitä ovat pitäneet yllä kourallinen eutanasian puolustajia ja vastustajia. Puolueet ovat olleet asiassa vaitonaisia, eutanasiaa kannattavia vihreitä ja sitä vastustavia kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta.

Nyt vaikuttaa siltä, että keskustelu on monipuolistumassa ja samalla asenneilmasto on muuttumassa kuolinavulle myönteisemmäksi. Entistä suurempi joukko sekä lääkäreitä ja lainsäätäjiä suhtautuu myötämielisesti eutanasian sallimiseen. Yksi kantaansa muuttaneista on Long Playn haastattelema Maarit Feldt-Ranta. Ennen kuin hän sairastui itse, hänen kantansa eutanasiaan oli kielteinen. Nykyään hän suhtautuu siihen varovaisen myönteisesti.

”Toki lainsäätäjänä ymmärrän, että on helppo laittaa rasti johonkin ruutuun, mutta sen jälkeen kun siitä aletaan tehdä lainsäädäntöä, on monia näkökulmia, jotka pitää käydä läpi”,  hän sanoi Long Playlle lokakuussa.

”Maailma on kuitenkin täynnä kompleksisia asioita, joten se ei voi olla perusteena mahdollisen eutanasialain tyrmäämiselle tai keskustelun välttämiselle.”

 

Long Play tarjoaa "Yövieraat" ilmaiseksi asunnottomien yönä

17. lokakuu 2016, Anu Silfverberg

Vuosi sitten Helsingin Sanomat julkaisi kirjeen yhteiskunnan pohjalta: asunnottomaksi ajautunut 61-vuotias mies kuvaili yleisönosastolla Hietaniemenkadun yömajan karuja oloja. Hän kutsui yleisönosastokirjoituksessaan päättäjiä yöpymään kanssaan Hietaniemenkadulle. Kukaan ei vastannut, mutta Long Play toisti kutsun ja sai vastauksen.

Suomessa eli viime vuoden lopussa 7 898 asunnotonta. Heistä puolet on helsinkiläisiä. 

Huono-osaisimmat yöpyvät ilman peittoa Hietaniemenkadun asuntolan pohjakerroksessa. Huoneet pestään painepesurilla päivittäin. Melkein kaikilla yöpyjillä on päihdeongelma, ja joukossa on myös maahanmuuttajia sekä mielenterveysongelmista kärsiviä.  

Tänään 17. lokakuuta vietetään asunnottomien yötä. Tarjoamme siksi Ari Lahdenmäen ”Yövieraat” ilmaiseksi.

Lataa juttu e-kirjana täältä tai pdf-muodossa täältä

Keskustelu kuolinavusta ei voi alkaa ennen kuin tiedetään, mitä sana tarkoittaa

7. lokakuu 2016, Antti Järvi

Monet suomalaiset mediat uutisoivat kuun alussa Lääkäriliiton, lääkäriseura Duodecimin ja Hyvä kuolema -hankkeen kyselystä, joka koski kuolinapua.

”Kolmasosa lääkäreistä suostuisi kuolinapuun”, otsikoi esimerkiksi MTV.fi.

”Armokuolema jakaa rajusti lääkäreitä – 31 prosenttia haluaisi rangaista kuolinavun tarjoajia”, kertoi puolestaan Helsingin Uutiset.

Kyselystä julkaistut uutiset ovat hyvin ristiriitaisia. Esimerkiksi MTV.fi:n jutussa kuolinavulla tarkoitetaan sekä lääkäriavusteista itsemurhaa että turhista hoidoista luopumista. Jutun otsikko sen sijaan viittaa vain lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Helsingin Uutiset taas rinnastaa otsikossaan kuolinavun eutanasiaan, vaikka se oli oikeastaan rajattu koko kyselyn ulkopuolelle.

Syitä hämmennykseen voi olla kaksi. Ensinnäkin aihe on oikeasti niin monimutkainen, että se taipuu huonosti otsikoihin. Toinen syy on, että kysely oli sekava ja epätarkka, minkä vuoksi myös sen tulokset olivat sitä.

Samaan aikaan kun Lääkäriliiton tiedote levisi maailmalle, Helsingin Säätytalolla järjestettiin aiheeseen liittyvä Hyvä kuolema -seminaari. Siellä liiton edustajat myönsivät, että kyselystä oli tullut paljon negatiivista palautetta lääkäreiltä. Osan mielestä vastaaminen oli mahdotonta, koska kyselyssä kuolinapu-termi tarkoittaa milloin mitäkin, mutta ei kuitenkaan eutanasiaa, johon sillä vakiintuneessa kielenkäytössä viitataan.

Kuolinapu onkin epämääräinen käsite, joka sanakirjasta ja tulkitsijasta riippuen sisältää laajan kirjon erilaista kuoleman jouduttamista. Se voi tarkoittaa aktiivista eutanasiaa, lääkäriavusteista itsemurhaa tai hoidoista luopumista tilanteessa, jossa toivoa paranemisesta ei enää ole. Ilmeisesti siksi sen käyttämistä vältellään myös Lääkäriliiton eettisen neuvottelukunnan toimittamassa Lääkärin etiikka -kirjassa.

Osa lääkäreistä on sitä mieltä, että termi viittaa vain eutanasiaan ja lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Tämän näkökannan edustajien mielestä tarpeettoman hoidon lopettaminen tai siitä pidättäytyminen ei siis ole kuolinapua. Heitä Lääkäriliiton kyselyssä vaivasi erityisesti se, että siinä lääkäriavusteinen itsemurha asetettiin samalle viivalle hoidoista luopumisen kanssa.

Suomen Kristillinen Lääkäriseura lyttää koko kyselyn kolmesivuisessa kannanotossaan. Sen mielestä jo kyselyn ensimmäinen virke on ongelmallinen: Tässä kyselyssä kuolinavulla viitataan tilanteisiin, joissa lääkäri lievittää potilaan kärsimystä tietoisena siitä, että se lyhentää potilaan elämää. Seuran mukaan tämä määrittely vastaa eutanasian määrittelyä, vaikka kyselyssä todetaan, ettei siinä kuolinavulla tarkoiteta aktiivista eutanasiaa. Seuran mukaan kyselyssä on sisällöllinen ristiriita, joka heijastuu kaikkiin kysymyksiin, ja tuloksia ”ei tulisi esittää lääkärikunnan mielipiteitä kuvaavana”.

Haastattelin Long Play -juttuani varten mahasyövän sairastanutta naista, joka valmistautui kuolemaan Dignitas-järjestön tiloissa Sveitsissä. Hän koki, että Suomessa lääkärikunta estää avoimen ja ennakkoluulottoman kuolinapukeskustelun, koska se ei halua lisää ammatillisia vastuita.

Torstain seminaarissa lääkärit puolestaan toivoivat keskustelua kuolinapuun liittyvästä lainsäädännöstä. Mutta on vaikea aloittaa keskustelua, jos edes sanojen merkityksestä ei olla yksimielisiä.

Lue "Lähtö" täältä

Suomi ei ole cleantechin huippumaa, jos me kaikki kuolemme

4. lokakuu 2016, Hanna Nikkanen

Ilmaston lämpeneminen voi merkitä Suomelle taloudellisia voittoja, sanoi liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner Ylen Spotlight-ohjelman sunnuntaisessa verkkouutisessa. (Sittemmin Berner on ehtinyt ensin kiistää ja sitten myöntää olleensa Spotlightin haastateltavana.)

Ministeri täsmensi logiikkaansa jälkikäteen: jäiden sulaessa koillisväylä avautuu ja lyhentää merimatkaa Aasiasta Eurooppaan. Bernerin mukaan se vähentää tavaran merenkulun päästöjä ja tahkoaa Suomelle pätäkkää, kunhan vain pääsemme mukaan oikeisiin hankkeisiin – jos siis lähdemme rakentamaan infrastruktuuria Jäämerelle, kun Arktis alkaa täyttyä ruoppaajista, rahtilaivoista ja öljytankkereista.

Toimittajilla ja poliitikoilla on ollut tapana etsiä kultareunuksia, kun he puhuvat ilmastonmuutoksesta. Niin tehdään siksi, että aihe on masentava. Pelätään, että suora puhe tulevaisuusskenaarioista lamauttaisi kuulijan tai ainakin rahoittajat. Siksi pahan mielen uutisten päälle on otettu tavaksi liimata pientä toivoa. "Jäätiköt sulavat, mutta Suomi sentään on cleantechin huippumaa."

Kun tätä on vuosia toistettu, se on alkanut vaikuttaa normaalilta. Niinpä Berner puhuu kevytilmastonmuutoksesta kenties täysin vilpittömästi. Kevytilmastonmuutos muuttaa maailmankauppaa ja vaikuttaa vesireitteihin, mutta vain vähän. Sen käänteet voi ennakoida tavalla, joka kutsuu suomalaista insinööriä yhteistyöhön. Sen voi kesyttää, ja Suomi voi selviytyä sen nettovoittajaksi.

Emme tiedä varmuudella mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kaikissa skenaarioissa edessä on niin suuria ja nopeita muutoksia, ettei Bernerin visio voi toteutua. Sen tiedämme melko varmasti. Siitä kertovat tutkimustulokset, ja se on Pariisin ilmastosopimuksen premissi, jonka Bernerin edustama hallitus ainakin teoriassa allekirjoittaa.

Jos yritämme pysäyttää lämpötilan nousemisen, hiilidioksidipäästöjä on leikattava heti ja paljon. Silloin Suomi ei todellakaan tee rahaa rakentamalla kaupankäynnin ja öljynporauksen infrastruktuuria sulavalle Arktikselle.

Jos taas annamme lämpötilan nousta, ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmakierteiden hallinta vaikeutuu nopeasti. Kun yhteiskuntia ylläpitävät luonnonjärjestelmät alkavat kaatua, kyse ei enää ole kesytettävästä muutoksesta – eikä Suomi silloinkaan tee rahaa Arktiksella, ei ainakaan kovin pitkään. Nykyarvioiden mukaan romahdukset eivät tässä skenaariossa koske tulevia sukupolvia, vaan tulevia vuosikymmeniä.

Rahan tekeminen Arktiksella ei siis ole vain huono idea. Se ei tule olemaan mahdollista.

Toiveikkuus ei sinänsä ole väärin. On ihan hyvä ajatella, että ihmiskunta voi vielä pelata korttinsa oikein ja että tulevassa niukempien resurssien maailmassa voi elää hyvää elämää. Se on jopa melko realistinen kultareunus: sellainen, jota osaa arvostaa, jos ajattelee että sen vaihtoehto on esimerkiksi väkivaltainen kuolema.

Mutta Bernerin haave maailmasta, jossa ilmastonmuutos on oiva renki alati vaurastuvalle Suomelle – se kuulostaa harhaiselta.

"Lyö ensin ja täydellä voimalla"

19. syyskuu 2016, Hanna Nikkanen

Ruotsalainen natsijärjestö Svenska motståndsrörelsen on Suomen vastarintaliikkeen yhteistyökumppani ja esikuva. Sen jäsenlehdessä Budkavlenissa kerrottiin jo viime vuosikymmenellä, miten toimia, kun ohikulkijat soittavat suuta julkisella paikalla.
Ensin, Budkavlen opasti, lyödään täysillä. (Budkavlenin ohjeet julkisti ruotsalainen Expo-lehti, jota dekkarikirjailija Stieg Larsson päätoimitti kuolemaansa asti.)
"Hyökkäystä ei pidä lopettaa ennen kuin vastustajat hajaantuvat ja pakenevat. Sitten voimme palata jatkamaan maahin lyötyjen vastustajien satuttamista."

Pienestä provokaatiosta esiin leimahtava äärimmäinen väkivalta herättää tietenkin pelkoa. Ohikulkijat oppivat, että tietyn lipun alla marssijoille ei kannata sanoa mitään. Pian marssitaankin kaupungin kaduilla hyytävän hiljaisuuden vallitessa, ja mikäs on natsista mukavampaa. Epädemokraattista valtaannousua tavoittelevan järjestön ei tarvitse voittaa enemmistön sympatioita puolelleen.
Perjantaina kuolleen Jimi Karttusen pahoinpitely Helsingin Elielinaukiolla näyttää noudattaneen Budkavlenissa linjattua toimintatapaa. Natsi löi ensin, ja kovaa. Niin kertoi myös SVL itse.

Järjestö kutsui tekoa "kurinpalautukseksi", mutta yhtä hyvin pahoinpitelyn voi tulkita julkiseksi performanssiksi, jossa uhrin toiminta ja henkilöys olivat yhdentekeviä. Performanssin ytimessä oli Helsingin keskeisimmällä paikalla tapahtunut raju ja julkinen väkivallanteko. Kurinpalautuksen kohde oli suomalaisten enemmistö – kaikki ne ihmiset, jotka voisivat uskaltaa sanoa natsille vastaan, mutta ehkä kohta eivät uskalla.
Jos äärimmäisen raju ja yllättävä väkivalta on liikkeen laskelmoitu strategia, silloin tätä tekoa ei tule käsitellä oikeudessa tai julkisuudessa yksittäisen ihmisen kuohahduksena, "surullisena tapauksena".

Sosiaaliapua liikesalaisuutena

Työtoiminta on virallisesti sosiaaliapua. Siksi siitä ei makseta palkkaa, vaikka se olisi työtä. Osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.

Vantaalaisen teollisuusrakennuksen toisen kerroksen isossa salissa istuu parikymmentä hiljaista ihmistä. Kello on yhdeksän aamulla. Täällä Viertolan työkeskuksessa noin 50 ihmistä tekee päivittäin erilaisia alihankintatöitä yrityksille. He kokoavat neppisautoja, pussittavat Alias-lautapelin nappuloita ja pakkaavat teepusseja.
Pitkän pöydän ääressä mies pakkaa lahjapakkauksiin pieniä pulloja, jotka sisältävät Emendon eteerisiä tuoksuja. Viereisessä huoneessa kaksi miestä pussittaa teetä telineeseen, jossa lukee ”Teetaivas”. Yksi nainen taittelee pahvista kansioita. Hän on tullut tänne arkiaamuisin kuuden vuoden ajan.
Nainen sanoo pitävänsä kansioiden taittelusta. ”Tässä ei tartte rampata ylös alas.”
Kaikki salin työntekijät ovat mielenterveyskuntoutujia. He eivät ole työsuhteessa Viertolan työkeskusta pyörittävään Mehiläiseen eivätkä myöskään niihin firmoihin, jotka heidän valmistamiaan tuotteita tilaavat. He saavat työpäivästä kahdeksan euron “kannusterahan”. Kaikkien päätoimeentulo on eläke.
Osa ihmisistä on käynyt työkeskuksessa pitkään, useita vuosia. Noin puolet heistä asuu Mehiläisen omistamassa asumispalveluyksikössä parin kilometrin päässä.
Vantaan kaupunki maksaa Mehiläiselle siitä, että kuntoutujat asuvat asumisyksikössä ja osallistuvat ”työtoimintaan”. Mehiläinen maksaa palkkaa työsalin ohjaajille, jotka johtavat kuntoutujien työskentelyä ja järjestävät muuta toimintaa. Teepusseja ja kansioita alihankintana teettävät yritykset puolestaan maksavat Mehiläiselle mielenterveyskuntoutujien työstä.
Mehiläinen ei kerro, mitä yritykset työstä maksavat ja millaiset rahasummat tuotannossa liikkuvat; se vetoaa liikesalaisuuteen.
Virallisesti kyse on kuitenkin sosiaalipalvelusta. Vantaan kaupungin palvelujohtajan Virve Flinkkilän mukaan salilla työskentelevien toimintakyky on niin huono, ettei heitä olla kuntouttamassa työelämään. Hän luonnehtii työsalin olevan "vanhan kaavan mukaista toimintaa", jolle etsitään nykyisin uusia vaihtoehtoja.
"Olisi kyllä hyvä, että kuntoutus integroisi mielenterveyskuntoutujan Vantaan muihin palveluihin ja kuntoutuja pystyisi olemaan muidenkin kuin mielenterveyskuntoutujien kanssa."

Syyskuun alussa ilmestyneessä Long Playn jutussa Ilmaista työtä tarjolla kerrottiin, että kymmenettuhannet suomalaiset pitkäaikaistyöttömät tekevät ilmaista työtä niin sanotussa kuntouttavassa työtoiminnassa sekä työkokeilussa. Jos he kieltäytyvät, heidän työttömyystukensa leikataan.
Työttömät eivät kuitenkaan ole ainoita ilmaisen työn tekijöitä.
Heidän lisäkseen tuhannet mielenterveyskuntoutujat ja kehitysvammaiset osallistuvat niin kutsuttuun työtoimintaan. He tekevät työtä joko varta vasten rakennetuissa työkeskuksissa tai avotyötoimintana tavallisilla työpaikoilla.
Heille se ei ole pakollista sanktioiden uhalla – päinvastoin moni toivoo pääsevänsä työtoimintaan. Heillä ei kuitenkaan ole työsopimuksia eikä heille makseta palkkaa. Työstä voi saada pienen korvauksen, joka on enintään 12 euroa mutta yleensä muutamia euroja päivältä. Osa ei saa mitään.
Nyt on käynnissä uudistus, jonka myötä kaikki sosiaalihuollon “työtoiminnat” on tarkoitus uudistaa ja samalla luopua erillisistä työtoiminnoista vammaisille ja vammattomille. Sen sijaan niin sanottuun “osallisuutta lisäävään sosiaaliseen kuntoutukseen” ohjattaisiin kuntoutujia, joita yhdistää se, ettei heidän enää edes oletettaisi työllistyvän. (Tähän ryhmään esimerkiksi Viertolan työkeskuksen kuntoutujat todennäköisesti kuuluisivat.) He eivät enää jatkossa saisi mitään korvausta työstä.
Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori Tuija Kotiranta on huolissaan kaavaillusta laista. Hän oli vuosituhannen vaihteessa valmistelemassa nykyistä lakia kuntouttavasta työtoiminnasta ja on nyt seurannut myös uuden lain valmistelua. Hänen mukaansa osa ihmisistä ollaan lopullisesti sysäämässä työmarkkinoiden ulkopuolelle, ja tuosta ryhmästä olisi käytännössä miltei mahdotonta nousta takaisin työelämään.
Kesäkuussa 2015 Kotiranta kirjoitti sosiaali- ja terveysministeriöön yhdessä kahden sosiaalialan kollegansa kanssa.
Kirjeessä luki: “Jää nähtäväksi, tuleeko työelämään tähtäävä kuntoutus käytännössä juurikaan eroamaan nykymuotoisesta työtoiminnasta. Osallisuutta lisäävän kuntoutuksen toteuttamismuodot jäävät avoimiksi. Miksi uusi lainsäädäntö ei ohjeista sosiaalitoimistoissa ja TE-hallinnossa työskenteleviä ohjaamaan työkyvyttömiä ennemmin sairauslomalle tai eläkkeelle? Miksi epäoikeudenmukaista linjaa on jopa tarkoitus lisätä?”

Long Playn toimittajat osallistuivat vuonna 2015 Asumispalvelujen musta laatikko -tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tilaa. Sekä henkilökunnan että asukkaiden haastatteluissa nousi esiin kuntoutujien taloudellinen asema, joka oli hyvin tukala. Työtoiminta ei yleensä auttanut asiaa. Se loi kyllä päivärytmin, mutta päivittäinen korvaus ei usein kattanut edes matkoja ja ruokailua työpaikalla.
Käytännössä siis osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.
Haastatteluissa korostui myös “ghettoutuminen”: kun kuntoutujat asuvat asumispalveluyksikössä ja tekevät päivisin töitä työsaleilla, moni ei näe koskaan muita ihmisiä kuin toisia kuntoutujia ja henkilökuntaa. Eräs tutkimukseen osallistunut nainen ilmaisi suurimpana haaveenaan, että joskus järjestettäisiin tilaisuuksia, joissa ”sairaat ja terveet” voisivat tavata toisiaan.
Haastatteluissa kuntoutujien toiveet olivat tavattoman pieniä: että työstä maksettaisiin esimerkiksi euron verran päivältä.
Eräs asumisyksikössä työskentelevä esimies kertoi järkyttyneensä vierailustaan paikkakuntansa työsalilla. ”Se oli karmaisevaa. Kuinka me voimme arvostella Kiinan hikipajoja kun meillä on omat hikipajat täällä?”
Kaksi naisen omaa kuntoutettavaa asiakasta oli aiemmin työskennellyt vastaavalla työsalilla. Hän katsoi, että näiden mahdollisuudet kieltäytyä työstä olivat vähäiset.
”He olivat siellä aamusta iltapäivään kasaamassa tuotteita, joita myydään ihan normaalisti kuluttajille. Päiväkorvaus meni kokonaisuudessaan lounaan hintaan. He kokivat, että koska he asuivat saman yrityksen asumisyksikössä, heidän oli pakko mennä työsalille.”

Vuonna 2010 Kehitysvammaliitto ja Mielenterveyden keskusliitto selvittivät työtoiminnan ongelmia tutkimuksella. Raportin mukaan työtoimintaan niistä olennaisimmat ovat, että työ ei juurikaan työllistä, siitä ei makseta, ja monet tekevät sitä liian pitkään etenemättä minnekään. Erityisesti kehitysvammaisten osalta työkeskukset ovat lähinnä säilytyspaikkoja, joissa tehdään töitä palkatta vuosia jopa vuosikymmeniä.
”Palkaton työ, josta koituu työnantajalle kuitenkin hyötyä, on eettisesti arveluttavaa ja ihmisoikeuksien toteutumisen vastaista”, Kehitysvammaliitto totesi kannanotossaan.
Kirjoittajien mukaan on ongelmallista, että mielenterveyskuntoutujien ja vammaisten tekemää työtä pidetään sosiaaliapuna heille itselleen: tämä jopa estää heidän työllistymistään. Näiden ihmisten ei odoteta koskaan päätyvän oikeille työmarkkinoille, vaikka se olisi monen kohdalla mahdollista. He jäävät jumiin toimintaan, joka on usein yksinkertaista, mekaanista työtä, joka toistuu samana päivästä toiseen.

33-vuotias Jani on mielenterveyskuntoutuja. Hän kirjoitti Long Playlle kun etsimme kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta. Jani oli kuusi vuotta erään suuren asumispalvelufirman asiakkaana. Hän sanoo, että tuona aikana palkatonta työtä saman firman pyörittämällä työsalilla tarjottiin jatkuvasti.
”Minusta se oli painostamista. Jokaisessa tapaamisessa tuotiin esiin, että tämä olisi sinulle hieno juttu. Ja että joku toinenkin oli ollut atk-taidoiltaan tosi hyvä, mutta sitten hän meni kasaamaan pahvilaatikoita ja on nyt iloisena varastomiehenä.”
Janista tuntui, että hänet oli mielenterveysongelmaisena lokeroitu kykeneväksi vain mekaaniseen fyysiseen työhön, siihenkin ilman palkkaa.
Samaa koki Long Playn haastattelema nelikymppinen Kari. (Kari ja Jani eivät esiinny oikeilla nimillään haitallisten seuraamusten pelossa.) Karilla puolestaan on takana yliopisto-opintoja ja liki kymmenen vuotta työkokemusta. Työt ja opinnot kuitenkin katkesivat sairastumiseen. Pitkän sairaalajakson jälkeen Kari ohjattiin työvalmennukseen.
”Kun näin valmennuspaikan työsalin, olin kauhuissani; pelkäsin että jos joudun sinne, se taannuttaa minut täysin. Tuntui, että minut oli heitetty entisen itseni kaltaisten joukkoon.”
Työsali satuttiin kuitenkin juuri silloin lakkauttamaan ja Kari sai etsiä työharjoittelupaikan itse. Lopulta löytyi työharjoittelupaikka aatteellisesta järjestöstä. Sopimuksen mukaan hänen piti olla siellä koulutustaan vastaavassa toimistotyössä, mutta todellisuus oli toinen: hänet pistettiin harjan varteen ja raivaamaan kellaria. Se oli valtava pettymys, mutta hän ei rohjennut valittaa.
Kari haaveilee yhä töistä, mutta yrittää olla toivomatta liikoja. Hänellä on selkeä näkemys siitä, mitä työllistyminen edellyttäisi. Sen pitäisi tapahtua portaittain ja vähitellen, kunnon parantuessa. ”Voisi olla hyvä, että työnantajat tietäisivät miten paljon mielenterveyskuntoutujia on. Ja että joukossa on paljon ihmisiä, jotka kyllä pystyvät tekemään töitä kun joustetaan oikeassa asioissa. Nyt kuntoutumisen ja työelämän välillä on valtava kuilu.”

Suomessa harva on kuullut Woodfox Oy:sta, mutta kansainvälisissä mielenterveyskonferensseissa sitä esitellään menestystarinana.
Seinäjoella toimiva Woodfox on onnistunut työllistämään satoja mielenterveyskuntoutujia – juuri niitä ihmisiä, joiden työllistymisen pitäisi olla liki mahdotonta. Yrityksen toiminnan lähtökohta on juuri sellainen kuin Karin haavekuvassa.
Yrityksen omistaa Etelä-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrinen yhdistys ja sen malli on seuraavanlainen: Ensin kuntoutuja tulee yhdistyksen työvalmennukseen. Sitten Woodfox palkkaa hänet määräaikaiseen työsuhteeseen ja jos sopivaa työtä ei löydy Woodfoxista, yritys vuokraa työntekijän johonkin 200 yhteistyöyrityksestään. Näin yhteistyöyritys ei ota riskiä, koska työntekijällä on sopimus Woodfoxin kanssa.
Koska yrityksiä on niin monta, töitä löytyy eri aloilta. Mielenterveyskuntoutuja ei päädy puutöihin vain siksi, että on mielenterveyskuntoutuja. Puutöihin pääsee, jos puutyöt kiinnostavat. Toimitusjohtaja Timo Haapoja muistelee puhelimessa erästä diplomi-insinööriä, joka tuli Woodfoxille tiputtuaan pitkän masennuksen vuoksi pitkäksi aikaa työelämästä.
”Hän pääsi meiltä vuokrauksen kautta töihin yritykseen ja sai työpaikan. Nykyisin hän vastaa koko yrityksen tuotesuunnittelusta.”
Woodfoxin malli toimii palkkatuen varassa: se tarkoittaa, että kuntoutuja saa täyttä palkkaa, mutta työ- ja elinkeinotoimisto korvaa työnantajalle osan palkasta työjakson ajalta. Tämä mahdollistaa osatyökykyisen työllistämisen, kunnes tämä jaksaa tehdä täyden työpanoksen.
”Me emme välitä ilmaista työvoimaa”, Haapoja sanoo. ”Teemme sen aina heti alussa selväksi: meidän ideologiaan kuuluu, että ihmisen pitää saada työstä palkkaa.”
Haapojan mukaan lähes kaikki Woodfoxilla palkkatuella työskennelleet ovat saaneet oikeita työtä, parhaina vuosina 50 ihmistä. ”Paria viime vuotta lukuun ottamatta se on toiminut tosi hyvin.”
Viime aikoina palkkatukirahoja on leikattu. Useissa suomalaisissa työ- ja elinkeinotoimistoissa ne loppuvat jo puolivälissä vuotta. Sitten palkkatuettuja työpaikkoja korvataan kuntouttavalla työtoiminnalla ja työkokeilulla, joista ei makseta palkkaa ja jotka tutkimusten mukaan eivät työllistä juuri ketään. Haapoja sanoo, että siinä hukataan vain enemmän rahaa.
”Palkkatuki tulee kuitenkin paljon halvemmaksi kuin se, että ihminen on työtön ja saa kaikenlaista kallista tukea kotiin.”

Päiväkeskushumppa soi

12. syyskuu 2016, Anu Silfverberg

“Voit rakentaa polkua kohti avoimia työmarkkinoita, kun osallistut kuntouttavaan työtoimintaan”, sanotaan TE-palveluiden verkkosivuilla. Se ei aivan pidä paikkaansa. Kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvista muutama prosentti työllistyy oikeisiin töihin. Palkattomaan työhön kuntoutuksena tai ”työkokeiluna” osallistuville kuitenkin luvataan, että ilmainen työ tukien menettämisen uhalla olisi keino saada töitä.

Kuten sunnuntaina ilmestyneestä jutustamme käy ilmi, kuntouttava työtoiminta voi tarkoittaa käytännössä mitä tahansa: siivousta, muuttohommia, puutöitä, kirjastotöitä, pesulatöitä, kuljetustöitä… ja niin edelleen. Jotkut kuntoutettavat tekevät vastuullisia töitä asiantuntijatehtävissä, toiset puurtavat raskaissa fyysisissä töissä.
Toiset taas tappavat aikaansa. Se ei välttämättä ole ihmiselle itselleen sen helpompaa, koska hyödytön puuhastelu syö itsetuntoa.
Huittisista kotoisin oleva Teppo Palmroos on ollut kuntouttavassa työtoiminnassa yhdeksän vuotta. Tai työtoiminnan sijaan sitä olisi ehkä syytä kutsua yksinomaan toiminnaksi – jos toiminnaksi voidaan kutsua ristisanatehtävien täyttämistä päiväkeskuksessa. Palmroosia ja muita kuntouttavaan työhön osoitettuja yhdistää lähinnä läsnäolopakko ja se, ettei heidän työnsä kerrytä palkkaa, lomia tai eläkettä.
Palmroos arvioi, että koko hänen kuntoutusajastaan yhteensä noin vuosi on ollut jotain, mikä muistuttaa oikeaa työtä. Suurin osa on ollut pelkkää olemista.
Kerran päiväkeskuksessa esimerkiksi järjestettiin levyraati pistelappuineen kaikkineen. Se oli Palmroosista niin raivostuttavaa, että hän kieltäytyi osallistumasta asiaan millään lailla.
"Aikuisia ihmisiä leikitetään niin kuin lapsia.”

Juuri nyt Palmroos ei ole päiväkeskuksessa, koska edellinen sopimus päättyi hiljattain. Palmroos on siis taas mukana työttömyystilastoissa. Tosin hän pelkää, että kirje kolahtaa postiluukusta ja päiväkeskus kutsuu. Kunnan ei kannata pitää häntä työttömänä, koska silloin kunta maksaa osuutensa Palmroosin työmarkkinatuesta. Lisäksi kunta saa kymmenen euroa päivältä jos Palmroos täyttää sanaristikoita päiväkeskuksessa.
”Nyt sinne on vielä palkattu yksi ihminen ohjaajaksi sillä yhdeksän euron päiväpalkalla”, Palmroos sanoo. ”Hän on pomona. Mutta olihan keskitysleirilläkin kapot.”

Palmroosin työt loppuivat taannoin 1990-luvun lamaan. Hän oli tehnyt kymmenen vuoden uran kirjapainossa latomon puolella. Kuntouttaminen alkoi vuonna 2006. ”Sossussa sanottiin, että suuret ikäluokat menevät kohta eläkkeelle ja sitten tulee Suomeen työvoimapula.”
Se ei valitettavasti tullut koskemaan Teppo Palmroosia. Työvoimatoimistossa hänelle sanottiin, että kuntouttava kuitenkin poikisi palkkatöitä.
”Valehdeltiin.”
Ensimmäinen kuntouttava pesti oli vesilaitoksella. Siellä kukaan ei tullut kertomaan, mitä voisi tehdä. Viikon päästä Teppo Palmroos sai ”siirrellä jotain putkia”. Se tuntui typerältä ja nöyryyttävältä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vesilaitoksella mitään tekoa.
Kaupungin työt jatkuivat: risusavotta ja aidan maalaaminen tuntuivat ihan mielekkäältä puuhalta sinänsä, vaikkei siitä palkkaa saanutkaan.
Sittemmin jalkavamma on estänyt fyysiset työt.
Palmroos on saanut neljä kertaa karenssin eli menettänyt työmarkkinatukensa, koska on ollut poissa työtoiminnasta. Tulot laskivat, mutta karenssissa oli kuitenkin hänen mukaansa se puoli, ettei tarvinnut mennä päiväkeskukseen ja oli vapaa tekemään mitä halusi.
”En koskaan ole ollut toimeton.”
Vapaa-ajallaan Palmroos tekee musiikkia ja julkaisee itse tekemiään lauluja Youtubessa tekemiään lauluja. Ne ovat piikikkäitä poliittisia ralleja, joihin lukeutuvat muun muassa Leevi and the Leavings -henkinen ”Työvoimapoliittinen lausunto” sekä Sielun veljille velkaa oleva Karenssiin.
Päiväkeskushumpassa hän laulelee:

"Päiväkeskus Kipinä,
sinne enää ikinä
uudelleen mä tahdo mennä milloinkaan.
Päiväkeskus Kipinä,
siellä sielu pipinä
miettii miten tänne joutui alkuunkaan."

Työn orjat

9. syyskuu 2016, Anu Silfverberg

Kesän alussa puhuin useita kertoja puhelimessa eri puolilla Suomea asuvien pitkäaikaistyöttömien kanssa. Keskustelut tuntuivat portilta kafkamaiseen todellisuuteen. Ihmiset, jotka kertoivat tarinoitaan olivat niin sanotussa kuntouttavassa työtoiminnassa. Heidän on käytävä palkatta töissä tai heidän työttömyystukensa katkaistaan. Heillä ei ole lomaa eikä työterveyshuoltoa, eikä heidän eläkkeensä kerry. He saavat työpäivältä yhdeksän euron kulukorvauksen, jonka pitäisi riittää ruokailuun ja matkoihin, mutta usein ei riitä. Osa työskentelee rinta rinnan työsuhteisten kollegojen kanssa.
”Olen vain työtön, joka tekee töitä”, sanoi kolmikymppinen Päivi, joka työskentelee palkatta kirjastossa. (Päivi ei esiinny oikealla nimellään, jottei hänen asemansa vaikeutuisi.)

Periaatteessa kuntouttava työtoiminta on tarkoitettu ihmisille, joiden työkyky on heikentynyt – käytännössä siihen voi joutua kuka tahansa 300 päivää työttömänä ollut. Kuntouttavaa työtä ei myöskään saisi teettää yrityksissä, mutta sääntöä kierretään siten, että yritysten tilaamia töitä tuotetaan järjestöissä ja säätiöissä alihankintana. Kuntouttava työllä ei saisi korvata työsuhteita – mutta jotta kymmenientuhansien pitkäaikaistyöttömien ilmainen työpanos ei veisi oikeita työpaikkoja, ei heillä pitäisi teettää juuri mitään oikeaa työtä. Silloin taas herää kysymys, mitä hyötyä työttömälle itselleen lopulta olisi siitä, että hän "kuntoutuu työmarkkinoille” tekemällä jotain, mikä ei liity työelämään millään tavoin.

Työttömien puheissa toistuivat sellaiset sanat kuin nöyryytys, huijaus, hyväksikäyttö. He halusivat kertoa tarinoitaan, mutta useimmat eivät uskaltaneet puhua nimellään, koska pelkäsivät menettävänsä viimeisenkin mahdollisuuden saada joskus töitä.
”Kuntouttava työtoiminta on sellainen mätäpaise, että se olisi saatava puhkaistuksi, mutta liian monella osapuolella on tässä oma lehmä ojassa ja meillä siihen osallistuvilla, painostetuilla tai pakotetuilla on liikaa menetettävää”, eräs nainen kuvaili viestissään.

Haastattelujen aikana yksi kysymys nousi yhä uudestaan mieleen: voiko tämä olla laillista? Se kerrotaan Reetta Nousiaisen kanssa kirjoittamassamme jutussa ”Ilmaista työtä tarjolla”, joka julkaistaan sunnuntaina 11. syyskuuta.

Epäsosiaalista sosiaalikieltä

5. syyskuu 2016, Ari Lahdenmäki

Köyhä ystäväni K. kertoi taas yhdestä takaiskusta: hänen lapsensa oli menettänyt iltapäiväkerhopaikan, jonka oli kertaalleen valitettuaan luullut lapsensa jo varmistaneen.
K:lla sattui olemaan opetuslautakunnan kolmisivuinen päätös mukanaan. Sen luettuani saatoin kertoa hänelle hyviä uutisia.
Alun perin Helsingin kaupungin opetusviraston perusopetuslinjan erityissuunnittelija oli 25. toukokuuta antamallaan päätöksellä ilmoittanut, ettei K:n lapsi ”valitettavasti saanut” iltapäiväkerhopaikkaa aloittaessaan tänä syksynä toisen luokan.
Päätöstä perusteltiin sillä, että kerhoon otetaan ensisijaisesti ensimmäisen luokan oppilaat sekä erityistä tukea saavat oppilaat. Muiden toisluokkalaisten kesken paikat ”jaettiin arvonnalla”, jossa K:n lasta ei ollut onnistanut.
Helsingin Sanomat kertoi arvonnoista kesäkuussa. Syy paikkojen vähentämiseen olivat opetusviraston säästöt. Uutisen mukaan esimerkiksi valtuutetut Yrjö Hakanen (komm.) ja Veronika Honkasalo (vas.) vaativat lisää kerhopaikkoja.

K. ei alistunut kohtaloonsa. Päätöksessä oli valitusosoitus, ja sen ohjeiden mukaisesti hän teki oikaisuvaatimuksen Helsingin opetuslautakunnalle.
Jo 29. kesäkuuta K. sai uuden päätöksen: hänen lapsensa pääsisikin kerhoon. Päätöksen oli tehnyt sama erityissuunnittelija, joka oli alun perin evännyt iltapäiväkerhopaikan.
Uuden päätöksen perustelut olivat seuraavat:
Opetuslautakunnan suomenkielinen jaosto on 8.10.2013 (§70) päättänyt perusopetuslain mukaiseen iltapäivätoimintaan ottamisen perusteista. Toimintaan otetaan ensisijaisesti 1. vuosiluokan ja erityistä tukea saavat oppilaat. Lapsi valitaan toimintaan huoltajan yhteen toimintapaikkaan tekemän hakemuksen perusteella. Toimintaan pääsy ei ole lapselle subjektiivinen oikeus. Toimitilat, henkilöstömäärät sekä ryhmäkoot ovat asettaneet reunaehdot valittavalle lapsimäärälle.
Vaikkei K. ymmärtänytkään perustelujen ydintä, lopputulos ilahdutti häntä. Päätöksen liitteenä oli myös erikoissuunnittelijan huoltajille osoittama kirje, jossa kerrottiin, että Helsingin kaupunginhallituksessa käydyn keskustelun ”tuloksena noin 300 kielteisen päätöksen saanutta toisluokkalaista tulee sittenkin saamaan myönteisen päätöksen”. K:n lapsi oli ”yksi näistä oppilaista, joille myöntämisen paikan perusteluina oli terveydellisiä erityisperusteita”, kuten kirjeessä hieman epäselvästi luki.
Kirjeessä mainittiin myös, että K. voisi halutessaan peruuttaa opetuslautakunnalle tekemänsä oikaisuvaatimuksen. Hän ei ymmärtänyt, miksi vaivautua tekemään moista, olletikin kun hän luuli, että uusi päätös oli nimenomaan seurausta hänen oikaisuvaatimuksestaan.

Oikeasti Helsingin opetuslautakunta teki päätöksen K:n oikaisuvaatimuksen johdosta vasta 23. elokuuta. Siihen K. viittasi kertoessaan minulle, että iltapäiväkerhopaikka olisi sittenkin mennyttä.
Päätös alkaa aseistariisuvan vaikeaselkoisesti:
Opetuslautakunta päätti kuntalain 89 § nojalla hylätä [K:n] perusopetuslinjan aamu- ja iltapäivätoiminnasta vastaavan erityissuunnittelijan 25.5.2016 (§ 1026) tekemää päätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen, koska oikaisuvaatimuksessa esitetyt perusteet eivät anna aihetta päätöksen muuttamiseen. Opetuslautakunta viittaa perustelunaan esittelijän esittämiin seikkoihin.
Mitä seikkoja esittelijä sitten esitti päätöksen perusteeksi? Muun muassa tämän:
Opetustoimen johtosäännön 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan jaostojen tehtävänä on oman kieliryhmänsä osalta, ellei toisin ole määrätty, päättää aamu- ja iltapäivätoimintaan ottamisen ja sijoittamisen perusteista. Opetustoimen johtosäännön 17 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan osaston päällikön tehtävänä on oman osastonsa osalta, ellei hän ole määrännyt tehtävää muulle viranhaltijalle, ottaa oppilaat kaupungin järjestämään ja hankkimaan aamu- ja iltapäivätoimintaan.
Teksti jatkuu samantyyppisenä seuraavalle sivulle, ja K. tunnusti, ettei ollut jaksanut lukea sitä kokonaan. Viimeisen kappaleen hän oli kyllä lukenut, ja siinä esittelijä esitti, että oikaisuvaatimus hylättäisiin. Sen jälkeen sanottiin enää, että päätökseen voi hakea muutosta kunnallisvalituksella.
Jos hän olisi lukenut edellisen, yhdeksänrivisen kappaleen, hän olisi tiennyt sen päättyvän näin:
Oikaisuvaatimuksen tekijän lapsi on saanut myöhemmin lisäpaikan ko. ryhmästä.
En ole varma, olisiko hän siitä ymmärtänyt, että tuo lisäpaikka on ja pysyy.

Kela on jo useiden vuosien ajan panostanut merkittävästi kielenhuoltoon palkkaamalla kielenhuoltajia. Sen päätökset ja kirjeet ovat nykyään helppolukuisia.
Kuntien ja etenkin niiden sosiaalitoimien kannattaisi harkita samaa. Nyt Helsingin kirjelmöinnistä tulee mieleen 1970-luvun lakimiesvitsi, jonka mukaan oikeus oli rakennuslupaa hakeneelle talolliselle vastannut, että hakemus hylätään, koska hakija ei ollut hakemansa luvan tarpeessa.
Vasta vuosia myöhemmin miehelle oli muka selvinnyt, että hän olisi saanut rakentaa pihalleen mökin: semmoisen rakentaminen ei ollut luvanvaraista.

Päivitys juttuun klo 12.30: Pian jutun ilmestyttyä opetusvirasto tviittasi, että siellä alkaa tänä syksynä selkeän virkakielen koulutus kaikille päätöstekstien valmistelijoille.

"Tamperelaisdelfiinit" ja kreikkalainen taivas

31. elokuu 2016, Ari Lahdenmäki

Eläinsuojeluasioissa toimittajat ovat pitkälti ulkoistaneet työnsä eläinoikeusaktivisteille. Nämä dokumentoivat sikatilojen ja turkistarhojen laiminlyöntejä, ja median yksinkertaiseksi tehtäväksi jää kuvien julkaiseminen.
Juuri aktivistit paljastivat, kuinka Särkänniemen delfiinien onneton tarina Tampereella päättyi viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Silloin merinisäkkäät lennätettiin ateenalaiseen eläintarhaan.
Vastoin Särkänniemen toimitusjohtajan Miikka Seppälän aiempia vakuutteluja huvipuisto yritti viedä eläimet Kreikkaan salaa. Tämä johtunee siitä, että kreikkalaisen Attican eläintarhan oloja ovat arvostelleet sekä paikalliset eläinoikeusaktivistit että vihreät poliitikot.

Vuosikymmenten mittaan merinisäkkäiden älykkyydestä ja hyvän elämän edellytyksistä on saatu yhä enemmän tietoa. Suhtautuminen eläinten vangitsemiseen ihmisten viihdyttämistä varten on samalla pensistynyt. Särkänniemen delfinaariotakin oli kohdannut kävijäkato.
Long Play kertoi kesäkuussa 2015 ilmestyneessä jutussaan Veden vangit, kuinka delfinaarion historia on täynnä valheita, vehkeilyä ja epämääräisiä poikaskuolemia. Syksyllä Särkänniemi ilmoitti sulkevansa delfinaarion.
Merinisäkkäidensä tulevaisuudesta huvipuisto ei sen sijaan heti tehnyt päätöstä. Toimittajat unohtivat delfiinit pikkuhiljaa.
Oikeutta eläimille -järjestö sekä eläinsuojelujärjestö Animalia jatkoivat kuitenkin työtään. Viime viikonloppuna ne saivat vihiä siitä, että Särkänniemessä tapahtuu jotain.
Järjestöt tekivät jälleen toimittajien työn. Ne raportoivat, että Tampere-Pirkkalan lentokentälle oli saapunut rahtikone, jonka miehistön jäsen kävi Särkänniemessä. Koneen oli määrä lähteä Pirkkalasta sunnuntain vastaisena yönä päämääränään Ateena.
Oli ilmeistä, että delfiinien siirto oli käynnissä. Useat mediat välittivät eläinoikeusjärjestöjen keräämät tiedot uutisissaan ja lähettivät toimittajat Särkänniemeen.
Aluksi uutisten näkökulma oli eläinten kohtalossa, vaikka painopiste siirtyi pian Särkänniemen salailuun. Olikin erikoista, etteivät tamperelaiset kunnallispoliitikotkaan onnistuneet kaivamaan kaupungin omistaman huvipuiston toimitusjohtajaa kolostaan kertomaan, mitä oli tekeillä.
Jo seuraavana päivänä eläinten hyvinvointiin liittyvä huoli oli muuttunut viestintäongelmaksi. Helsingin Sanomat haastatteli ”maineasiantuntijoita” eikä vaikkapa eläintieteilijöitä.
Taka-alalle oli jäänyt, että Tampere oli pitkään jatkanut delfiinien epäeettistä kohtelua ja yritti nyt siirtää ongelman kyseenalaiseen kreikkalaiseen eläintarhaan.

Eläimiin liittyvät eettiset kysymykset ovat toimittajille vieraita, eikä niihin paneuduta päinvastoin kuin vaikkapa talous- tai politiikan journalismiin. Asiantuntemattomuus on sallittua verhota irtonaurujen keräämiseen. Useat tunnetut toimittajat alkoivatkin jo lauantaina lähetellä halveksuvia tviittejä siitä, että media seuraa delfiinien ahdinkoa, vaikka Suomen talous on ahtaalla ja monessa maassa soditaan.
Ehkä heitä lohduttaa, että media palasi nopeasti normaalitilaan. Älykkäiden eläinten vangitsemiseen liittyvät kysymykset ovat jälleen aihe, joita käsitellään harvakseen ja lähinnä tiedeuutisissa. Keskivertotoimittajalle asia on niin kiusallinen, ettei toimittajan perustyökalu eli lähdekritiikki ole enää käytössä. Jo siirtoa seuranneena sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi Helsingin-toimituksesta tehdyn jutun, jossa oli haastateltu kreikkalaispuiston osaomistajaa Rudy Rallisia puhelimitse. Hänen mukaansa väitteet eläintarhan väärinkäytöksistä eivät pidä paikkaansa. Rallisin mukaan on luonnollista, että tarhassa on kuollut delfiinejä.
Varmemmaksi vakuudeksi Helsingin Sanomat lähetti vielä Tampereen-aluetoimittajansa Ateenaan. Hän saattoi videon ja valokuvien avulla kertoa lukijoille, kuinka ”tamperelaisdelfiinien” yllä kaareutuu ”kreikkalainen taivas” ja ne käyvät ”vuorollaan naksumassa verkkoaidalla”.
Ja jos jotakuta vielä epäilytti, niin eläinlääkäri Sanna Sainmaa kertoi siirron sujuneen ”yli odotusten” ja delfiinien toipuneen nopeasti. Tieto varmasti ilahdutti myös Särkänniemeä, joka maksaa eläinlääkärin palkan.
Samantapaisia raportteja välittivät pari muutakin Suomesta Ateenaan lähetettyä toimittajaa. Ateenan helteessä se oli varmasti miellyttävä ratkaisu sen sijaan, että he olisivat ryhtyneet tutkimaan kreikkalaispoliitikkojen kantoja, paikallisten tuomioistuinten päätöksistä puhumattakaan.

Lue Veden vangit: http://longplay.fi/vedenvangit

Ihmiskauppaa Suomeen paenneita nigerialaisäitejä joutuu takaisin seksityöhön Italiaan

10. elokuu 2016, Jeanette Björkqvist

Joka vuosi kymmenet nigerialaiset ihmiskaupan uhrit hakevat oikeutta jäädä Suomeen. He ovat joutuneet raiskauksien ja raa’an väkivallan uhreiksi kotimaassaan sekä Euroopassa.
Enemmistön Suomi käännyttää joko takaisin Nigeriaan tai toiseen EU-maahan, yleensä Italiaan. Long Playn Italiassa tapaamat naiset kertoivat, etteivät saa siellä suojelua eivätkä apua.

Viime vuonna Suomesta haki turvapaikkaa ainakin 30 nigerialaisnaista, jotka saattoivat olla ihmiskaupan uhreja. Miltei jokaisella oli vähintään yksi alaikäinen lapsi. Vain kahdeksalle naiselle myönnettiin jonkinlainen lupa jäädä Suomeen.
Long Play sai haltuunsa yli 20 nigerialaisia naisia koskevaa salaista turvapaikkapäätöstä, jotka on tehty vuosina 2014–16. Niistä valtaosa on kielteisiä, vaikka päätöksistä käy ilmi, että Maahanmuuttovirasto katsoo useimpien naisten olevan ihmiskaupan uhreja. Kaikilla käännytetyillä naisilla on vähintään yksi alaikäinen lapsi, ja heidät on käännytetty Italiaan tai Nigeriaan. Nigerialaisille on annettu myös myönteisiä päätöksiä, yleensä silloin kun nainen on ollut niin heikossa kunnossa, ettei hän ole kyennyt huolehtimaan lapsestaan.
Tarkkoja lukuja ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden nigerialaisten naisten saamista oleskeluluvista Maahanmuuttovirastolla ei ole.
Long Play haastatteli useita nigerialaisia naisia, jotka on viety nuorena kotimaastaan, pakotettu myymään Italiassa seksiä ja jotka ovat yhä velkaa ihmiskauppiaalleen. Suomi ei katso heidän olevan erityisen haavoittuvassa asemassa ja palauttaa heidät usein Dublin-sopimuksen perusteella Italiaan.
”Onhan Suomella mahdollisuus ottaa nämä käsittelyyn, mutta käytännössä rima on aika korkealla. Pitää olla painavia humanitaarisia syitä: terveyteen liittyviä tai henkilöllä on pieniä lapsia tai hän on traumatisoitunut. Ihmiskauppa itsessään ei ole riittävä peruste”, sanoo johtaja Kukka Krüger Maahanmuuttovirastosta.

Kansallisen ihmiskaupparaportoijan toimistossa työskentelevä ylitarkastaja Venla Roth tekee parhaillaan selvitystä viime vuoden oleskelulupapäätöksistä, jotka koskevat näitä naisia. Hän pyrkii analysoimaan, miten niissä täyttyvät Suomea sitovat kansainväliset sopimukset ja EU-oikeuden määräykset ihmiskaupan uhrien auttamisesta ja suojelemisesta. Analyysi valmistunee syksyllä, mutta alustavia johtopäätöksiä voidaan tehdä jo nyt.
Rothin mielestä on syytä pohtia, rikkooko Suomi sitä sitovia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.
”Merkittävässä osassa kielteisistä ratkaisuista Maahanmuuttovirasto myöntää, että nainen on ihmiskaupan uhri. Mutta oikeudellisessa arviossa sillä ei ole mitään merkitystä. Euroopan neuvoston yleissopimus ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta ja EU:n ihmiskauppadirektiivi velvoittavat jäsenvaltiot tunnistamaan uhrit eikä tunnistamisprosessin aikana ihmiskaupan uhriksi uskottua henkilöä ei saa poistaa maasta.”
Yleissopimus velvoittaa myös maata, jossa uhri on tunnistettu. Jos Suomi käännyttää ihmiskaupan uhrin, sen pitäisi kaikin keinoin huolehtia siitä, ettei hän joudu uhriksi uudelleen, sekä siitä, että hänet ohjataan asiantuntevan tuen piiriin.
Maahanmuuttovirastossa ei tiedetä, mitä Suomesta käännytetyille naisille tapahtuu Italiassa tai Nigeriassa. Kukka Krügerin mukaan Italiassa on kattava tukijärjestelmä jonne uhri voi hakeutua. Miten se konkreettisesti tapahtuu sen jälkeen, kun nainen lapsineen on viety Italiaan, ei ole hänen mukaansa oikeastaan enää viraston asia.

Päätin selvittää, mitä Suomesta käännytetyille ihmiskaupan uhreille tapahtuu.
Matkustin Italiaan ja löysin sieltä kolme Suomesta käännytettyä äitiä pienine lapsineen. He olivat päätyneet takaisin tienvarteen ja prostituutioon, koska toimivaa tukijärjestelmää ei Italiasta ole löytynyt.
33-vuotias Joy nukuttaa pienet lapsensa, ennen kuin lähtee junalla yön selkään. Joskus hänen on lähdettävä, ennen kuin kolmivuotias on nukahtanut.
”Hän kysyy: ’Äiti, minne menet?’ Vastaan: ’Älä ole huolissasi, äiti tulee pian takaisin’”, Joy kertoi. ”Aiemmin yritin vältellä vaarallisia asiakkaita, sellaisia jotka lyövät ja voivat tappaa, mutta Suomen jälkeen ajat ovat olleet niin huonot, että olen ottanut sellaisiakin. Eniten pelkään sitä, että jonain aamuna palaan kotiin siniseksi hakattuna tai en palaa lainkaan. Mitä lapsille tapahtuu, jos minä kuolen?”

Lue juttu suomeksi: "Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua". Lue juttu ruotsiksi: "Din rädsla är objektivt sett inte befogad"

Hyväksymme kidutuksen mutta emme hakemusta

27. heinäkuu 2016, Ari Lahdenmäki

Espoon kirjastotoimen aluejohtaja ja pitkän linjan aktivisti Sunniva Drake julkaisi tänään netissä päätöksen, jolla Maahanmuuttovirasto epää turvapaikan Irakin Mosulista kotoisin olevalta arkkitehti-insinööriltä. (Turvapaikkapäätökset ovat salassa pidettäviä hakijan suojelemiseksi.)
Päätöksen perustelut ja johtopäätökset ovat paikoin skitsofreenista luettavaa. Turvapaikanhakija, joka on sunnimuslimi, on kertonut turvapaikkakuulustelussa, että Mosulia hallitseva terroristijärjestö IS​ vainosi häntä. Hänet oli myös mielivaltaisesti pidätetty Irakin armeijan tarkastuspisteellä, ja häntä oli kidutettu vankeudessa. Suomen viranomainen uskoo miestä.
”Maahanmuuttovirasto hyväksyy johdonmukaisen kertomuksesi pidätyksestäsi, vangitsemisestasi ja siitä, että sinua on kidutettu vangitsemisen aikana”, päätöksessä todetaan. Uskottavana virasto pitää myös sitä, että IS räjäytti miehen kotitalon Mosulissa. Vainoa se ei kuitenkaan ollut.
”Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko[,] eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona.”

Tästä hieman yllättävästä tulkinnasta huolimatta asiat näyttävät vielä olevan turvapaikanhakijamme kannalta hyvin siinä kohtaa päätöstä, jossa lukee, että ”kaikki laissa säädetyt edellytykset turvapaikan myöntämiselle täyttyvät” hänen kohdallaan.
Mutta koska ulkomaalaislain mukaan turvapaikka tai toissijainen suojelu ”voidaan jättää myöntämättä” ulkomaalaiselle, joka voi jossain kotimaansa osassa saada suojelua ja kohtuullisesti oleskella siellä, virasto turvautuu tähän mahdollisuuteen: turvapaikkaa ei myönnetä vaan miehen on muutettava Bagdadiin.
Bagdadissa kyllä tapahtuu Maahanmuuttovirastonkin mukaan terrori-iskuja ja siellä vainotaan sunnalaisia, mutta viraston tieto Irakista ”ei kuitenkaan tue sellaista johtopäätöstä, että jokainen Bagdadissa asuva sunnimuslimi olisi vainon vaarassa yksinomaan uskonsuuntauksensa vuoksi”.
Eli ei muuta kuin uusi elämä pääkaupungissa… Tietääkö virasto, minkälainen asunto- ja työtilanne kaupungissa on? Millaiset mahdollisuudet arkkitehdillämme on työllistyä ja ansaita elanto uudessa kotikaupungissaan?

Maahanmuuttoviraston ylijohtajan Jaana Vuorion sijaisena toimiva apulaispäällikkö Raimo Pyysalo ei tiedä. Hänen ei tarvitse.
”Katsomme asiaa turvallisuuden lähtökohdasta”, Pyysalo sanoo Long Playlle. ”Työllisyys- ja asuntotilanteen arvioiminen ei kuulu siihen harkintaan.”
Virasto sen sijaan selvittää, onko turvapaikanhakijalla mahdollisuus niin sanottuun sisäiseen pakoon eli muuttamiseen jonnekin kotimaansa tai pysyvän asuinmaansa turvalliselle alueelle. Jos mahdollisuus on, virasto edellyttää lähtökohtaisesti, että sitä käytetään.
”En nyt sanoisi, että se on automaattista. Maahanmuuttovirasto käyttää kokonaisharkintaa.”
Entä miksi virasto katsoo, että kotitalon räjäyttäminen ei ollut vainoa vaan ”omaisuuteen kohdistuva teko”?
”Se on toimintakysymys. En ota siihen kantaa”, Pyysalo sanoo.

Viraston salaisia päätöksiä käsitellään Long Playn elokuussa ilmestyvässä pitkässä jutussa ”Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltu”. Palkittu toimittaja Jeanette Björkqvist on tutustunut yli 20 turvapaikkapäätökseen.
Maahanmuuttovirasto ei tiedä, mitä käännytetyille kuuluu, koska se ei sille kuulu. Björkqvist matkusti Italiaan ja löysi kolme Suomessa ihmiskaupan uhriksi joutunutta ja täältä käännytettyä nigerialaista äitiä lapsineen. Äidit olivat päätyneet kadunvarteen seksityöhön, koska toimivaa tukijärjestelmää ei Italiasta sittenkään löytynyt.

JUTTUA ON KORJATTU 28.7. klo 20:20: Jutussa sanottiin aiemmin virheellisesti, että miehen mielivaltainen vangitsija ja kiduttaja oli terroristijärjestö IS. Mies otettiin kuitenkin kiinni Irakin armeijan tarkastuspisteellä, josta hän päätyi vankeuteen ja kidutetuksi.

Särkänniemen delfiineille kaavaillulla eläinpuistolla vakavia ongelmia

22. heinäkuu 2016, Ari Lahdenmäki

Kuten Helsingin Sanomat kertoi kesäkuun lopulla, Särkänniemi on saanut Suomen ympäristökeskukselta luvan siirtää delfiininsä kreikkalaiseen eläintarhaan. Tarha on kreikkalaisten eläinsuojelijoiden hampaissa monista syistä.
Kreikan lainsäädäntö kieltää villieläinten käytön viihde-esityksissä. Attica Park Zoo kutsuu delfiininäytöksiään opetuksellisiksi ja kiertää eläinsuojelujärjestöjen mukaan lainsäädäntöä sekä ateenalaisen tuomioistuimen sille huhtikuussa antamaa kieltoa järjestää show’ta.
Kreikkalainen vihreä kansanedustaja Giorgos Dimaras esitti viime kuunvaihteessa ympäristöministerille kirjallisen kysymyksen siitä, miten delfiinien tuominen maahan ja käyttö viihde-esityksissä estetään.
Attica on Ateenan ainoa eläintarha. Se päätyi ostikoihin muun muassa vuosi sitten, kun eläimet olivat nälkään nääntymisen partaalla Kreikan talouskriisin vuoksi.
Attican delfiinit ovat peräisin Liettuasta. Niitä tuotiin sinne 11. Kreikkalaisen kansalaisjärjestön Intiative against Cetacean Captivityn mukaan delfinaariossa on tapahtunut viisi delfiinikuolemaa, jotka eläintarha yritti salata. Siellä syntyneistä kuudesta delfiininpoikasesta neljä kuoli järjestön mukaan hyvin nuorina. Samoin kuoli kahden poikasen emo 11 vuoden ikäisenä.

Suomalaista Valaiden puolesta -eläinsuojelujärjestöä johtava Viivi Senghore toivoo, että Särkänniemi pitäisi delfiinit niin pitkään, että niille saataisiin valmisteuksi yksilöllinen siirto-ohjelma. Sellainen tulee kalliiksi ja vaatii asiantuntijoiden suunnittelua.
”Särkänniemi on sen delfiineille ja Tampereen kaupungille velkaa. Delfiineillä on tienattu rahaa 30 vuoden ajan”, Senghore sanoo.
Hänen mukaansa Italiassa on käynnistymässä aikaisintaan vuonna 2019 suojeluhanke, johon Särkänniemen delfiinit voisivat sopia. Kyseessä on meriturva-alue, sillä Välimereen ei voi vapauttaa delfiinejä, jotka eivät ole sieltä peräisin.
”Siellä Särkänniemen delfiinit eläisivät paljon suuremmissa, luonnonmukaisissa tiloissa meriympäristössä ja söisivät elävää kalaa. Ei olisi sirkustemppuja eikä lipunmyyntiä yleisölle.”

Särkänniemi pohtii delfiinien kohtaloa yleisön silmiltä piilossa. Toimitusjohtaja Miikka Seppälä kertoo vain, että selvitystyö eläinten kohtalosta on kesken ja hän pyrkii saamaan sen valmiiksi elokuun aikana.
”Meillä on viranomaisten lupa siirtää eläimet Attica Parkiin, jos siihen päädymme”, Seppälä sanoo Long Playlle sähköpostitse. Hän ei kommentoi eläinsuojelujärjestöjen Attica Park Zoota kohtaan osoittamaa kritiikkiä.
”Eri vaihtoehtoja en voi lähteä avaamaan asian ollessa kesken”, Seppälä sanoo ja kertoo Särkänniemen tiedottavan asiasta, ”kun on uutta tiedotettavaa”.
Toimittaja Ann-Mari Huhtanen selvitti Long Playn pitkässä jutussa ”Veden vangit”, kuinka Särkänniemen delfinaarion historia on täynnä valheita ja vehkeilyä. Muutama kuukausi jutun ilmestymisen jälkeen Särkänniemi sulki delfinaarionsa.

Osta juttu: http://longplay.fi/single/vedenvangit
Tilaa LP: longplay.fi/tilaa – vuositilaus heinäkuun ajan 59 euroa ja kaupan päälle paketti Lappeenrannassa paahdettua LP-kahvia!

Oikeutta poimijoille

5. heinäkuu 2016, Ari Lahdenmäki

Oikeuden rattaat pyörähtivät kaksi viikkoa sitten muutaman pykälän eteenpäin, kun Kainuun käräjäoikeus katsoi, että thaimaalaiset marjanpoimijat voivat vaatia saataviaan sekä sopimussuhteen kohtuullistamista Ber-Ex-nimiseltä suomalaisyritykseltä.
Osa poimijoista väittää, ettei ole saanut sovittua korvausta marjoista. Lisäksi poimijat vaativat sopimusehtojen kohtuullistamista: he eivät ole tyytyväisiä osapuolten väliseen riskinjakoon. Ber-Ex pitää marjanpoimijoiden kaikkia vaatimuksia perusteettomina.
Thaimaalaisten poimijoiden asiamies oikeustieteen maisteri Ville Hoikkala nosti viime kesän lopulla thaimaalaisten saatavia koskevan kanteen Kainuun käräjäoikeudessa. Ber-Ex yritti prosessiväitteellä estää asian käsittelyn: sen mielestä thaimaalaisten poimijoiden Hoikkalalle antamat valtakirjat eivät olleet oikeanlaisia.
Nyt käräjäoikeus kuitenkin katsoi, ettei jutun käsittelemiselle ole laillista estettä. Asiassa järjestettäneen valmisteluistunto syksyllä, ja saatavia koskevan riidan käsittelyaikataulu selviää lähitulevaisuudessa.

Long Playn toimittaja Hanna Nikkanen kuvaa pitkässä jutussaan Poimijat thaimaalaisten marjanpoimijoiden Suomen-odysseiaa. Se ei sujunut kuin marjoja poimisi.
Li Andersson, nykyinen vasemmistoliiton kansanedustaja, oli vuonna 2013 pitkiä aikoja seuraamassa poimijoiden oloja Keski-Suomessa. Hän oli tuolloin vasemmistonuorten puheenjohtaja.
Andersson sanoo nyt Long Playlle puhelimitse, ettei marjanpoimijoiden asema ole juuri parantunut, vaikka vuoden 2013 kohun jälkeen työ- ja elinkeinoministeriö asetti työryhmän poimijoiden aseman parantamiseksi.
”Työryhmä kyllä toi esille poliittisesti tärkeitä pointteja, kuten että poimijoiden Suomeen tuloon voi liittyä ihmiskaupan piirteitä”, Andersson sanoo.
Poimijoita tulee Thaimaasta Suomeen taas syksyksi. Tänäkin kesänä kiintiöitä myönnetään.
Hanna Nikkanen tapasi Poimijat-juttuaan varten Thaimaan takamailla ihmisiä, jotka maksavat yhä velkoja Suomen-matkastaan. He olivat pulittaneet välikäsille tuhansia euroja päästäkseen Kainuun metsiin. Suomessa marjat ostanut yritys maksoi niistä vähemmän kuin oli luvannut ja veloitti poimijoilta ylihintaa majoituksesta ja automatkoista. Kun marjat eivät käyneet kaupaksi poikkeuksellisen hyvän sadon vuoksi, thaimaalaiset siirrettiin tyhjäksi putsattuihin metsiin. Poimijat luulivat olevansa työsuhteessa. Todellisuudessa heidän asemansa muistuttaa velkaorjuutta.

Lue Hanna Nikkasen Poimijat: http://longplay.fi/poimijat

Turvapaikanhakijoiden pidätykseen johti polveileva huhuketju

22. kesäkuu 2016, Ari Lahdenmäki

Keskusrikospoliisi kertoi tänään lopettaneensa lähes puoli vuotta kestäneen esitutkinnan, jossa kuutta turvapaikanhakijaa epäiltiin julkisesta kehottamisesta rikokseen. KRP oli saanut paikallispoliisilta vihjeen, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisivat suunnitelleet rikoksiin ryhtymistä. Epäilyt ovat nyt osoittautuneet perusteettomiksi.
Länsi-Uudenmaan poliisin lupapalveluissa työskentelevä konstaapeli sai 29. joulukuuta esimieheltään tehtäväksi selvittää, ”muodostavatko Aavarannan vastaanottokeskuksessa olevat turvapaikanhakijat erityisen uhan uuttavuotta silmällä pitäen”. Keskus sijaitsee Kirkkonummella.
Konstaapeli keskusteli vastaanottokeskuksen vartijoiden kanssa, jotka kertoivat löytäneensä maastosta Jägermeister-viinakätkön. ”Muista uhista he eivät kertoneet”, KRP:n päätösasiakirjassa todetaan. Sitten konstaapeli puhutti erästä keskuksen asukasta, joka kertoi sääntöjä noudattamattomista turvapaikanhakijoista: nämä juopottelivat ja jättivät ruoka-astiansa muiden vietäviksi.

Turvapaikanhakija neuvoi konstaapelia puhumaan vielä kahden muun asukkaan kanssa. Näistä toisella olikin poliisia kiinnostava tarina kerrottavanaan.
Hänen mukaansa eräs asukas oli organisoinut noin 50 hengen joukon, joka pyrkisi aiheuttamaan epäjärjestystä yleisillä paikoilla sekä tekemään ”hirveitä asioita”. Hän puhui naisista, viinasta ja raiskauksista. Se, keneltä hän oli asiasta kuullut, ei konstaapelille selvinnyt.
Uuudenvuodenaattona KRP pidätti kuusi irakilaismiestä Aavarannassa. Epäillyt kiistivät suunnitelleensa mitään rikoksia. Poliisi kuuli heidän lisäkseen 14:ää todistajaa.
Kuulustelukertomuksista ilmenee, että vastaanottokeskuksessa olevien turvapaikanhakijoiden välillä on epäluuloja, jotka juontavat šiialaisten ja sunnalaisten muslimien välisistä jännitteistä.
”Ei ole poissuljettavissa, että nämä jännitteet vaikuttavat myös eräiden todistajien kuu1ustelukertomusten luotettavuuteen”, tutkinnanjohtaja rikosylikomisario Thomas Elfgrenin allekirjoittamassa päätöksessä sanotaan.

KRP vapautti epäillyt 2. tammikuuta, mutta Elfgren sanoi vielä tuolloin Helsingin Sanomille, että heitä epäiltiin yhä julkisesta kehottamisesta rikokseen. Nyt rikosepäilyt ovat siis lopullisesti rauenneet. Kirkkonummella tehdyt pidätykset yhdistettiin julkisuudessa Saksan Kölnin kaoottiseen uudenvuodenjuhlaan ja Helsingin poliisin ristiriitaiseen tiedotukseen, jonka mukaan Helsingin Senaatintorilla ulkomaiset miehet olisivat ahdistelleet naisia joukolla.
Long Playn pitkä juttu ”Vuoden 2015 tapahtumat” kertoo pakolaisiin liittyvistä huhuista ja uutisista. Se ilmestyy 29. kesäkuuta.

Oikaisu 22.6. klo 16.45. Jutussa sanottiin aiemmin virheellisesti, että esitutkinta oli kestänyt yli puoli vuotta. Esitutkinta kesti kuitenkin lähes puoli vuotta.

Maailma kylässä

20. kesäkuu 2016, Anu Silfverberg

Kesällä 2015 Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde kehitti itselleen erikoisen harrastuksen: hän alkoi vierailla vastaanottokeskusten avaamiseen liittyvissä yleisötilaisuuksissa ympäri maata.
Muun muassa Martti Ahtisaaren ja Sauli Niinistön kampanjoissa toiminutta Lähdettä kiinnosti julkisten tilaisuuksien järjestäminen. ”Mietin, miten tämmöisiä hallitaan”, hän perustelee ajanvietettään.
Ei niitä hallittu.
Tilaisuuksissa oli monesti useampi järjestäjä (Punainen Risti ja kunta, usein myös kutsuttuna poliisin edustus) ja niitä polkaistiin pystyyn nopealla aikataululla. Yleisöä tuli paikalle verrattomasti enemmän kuin oli odotettu, ja vaikutti siltä, että kukaan ei ollut päävastuussa.
”Usein se oli semmoinen suomalaisille tyypillinen tilanne, että odotetaan että arvovaltaiset tahot ovat saaneet sanottua sanottavansa ja sitten puretaan oma kiukku, ahdistus tai pelko. Jos puolitoista tuntia yrität hallita kalvosulkeisilla, tulee tahattomia painekattiloita.”
Kun paikalliset ihmiset sitten pääsivät ääneen, kysymykset olivat aina samoja: Mitä tapahtuu koulujen lähellä? Ovatko naiset turvassa? Laskeeko asuntojen arvo? Kuka on vastuussa ja vastaa kysymyksiin? Miksi tulijoita kuljetetaan yöaikaan?
”Suomessahan ei tapahdu ikinä mitään suunnittelematonta”, Lähde sanoo. ”Ei suomalainen elämässään törmää sellaiseen, että yhtäkkiä ihmisiä tulee niin, etteivät maassa linja-autot riitä.”
Paikallispoliitikot taas olivat selkeästi hankalassa välikädessä, kun eivät tienneet, mitä sanoa.
Viranomaisten vastaamattomuus antoi salamyhkäisen vaikutelman.

Long Play seurasi keväällä 2016 Vihdin Hopeaniemen vastaanottokeskuksen ympärillä vellonutta keskustelua ja kävi tapaamassa keskuksen asukkaita sekä vihtiläisiä.
Vihdissä kunnanhallitus oli edellisenä syksynä äänestänyt vastaanottokeskuksen avaamista vastaan, mutta se avattiin silti. Käytännössä päätös ei ollut kunnan vaan sisäministeriön, mutta paikallisille vastustajille jäi vaikutelma, että heitä huijattiin.
Lisäksi syyskuussa paikkakuntaa järkytti uutinen kahden suomalaistytön ahdistelusta kirkonkylällä. Kolme turvapaikanhakijamiestä nimettiin syyllisiksi jo ennen kuin juttu oli mennyt edes syyteharkintaan. Myöhemmin poliisin virheellinen viestintä käänsi tilanteen päälaelleen, kun tytöt puolestaan leimaantuivat julkisuudessa valehtelijoiksi.
Vihti jakautui kahtia, ja sosiaalisessa mediassa perustettiin lukuisia eri ryhmiä, joissa syrjäisen vastaanottokeskuksen asukkaiden synnyttämää vaaraa ruodittiin. Osin niissä levitettiin täysin perättömiä huhuja: ahdistelu muuttui nopeasti raiskauksen yritykseksi. Vihtiin perustettiin katupartio, ja vastaanottokeskukselle marssittiin kylttien ja koirien kera.
Oikeutus toiminnalle saatiin valtakunnan julkisuudessa esiin nousseista ”Helsingin uudenvuoden yön tapahtumista”, poliisin katupartiomyönteisistä lausunnoista ja presidentin puheesta.

Jussi Lähde kiinnitti reissuillaan huomiota yhteen yllättävään seikkaan: eri puolilla maata tilaisuuksissa näkyi samoja kasvoja.
”Siellä tapahtui tämmöistä, että yksi porukka sijoittuu eri puolille salia ja vie läpi näytelmän, jossa he alkavat kinastella myös keskenään. Keskustelua seuraamaan tullut paikallisväki syttyi tällaiseen helposti. ”
Toisaalta hän arvelee, että tilaisuuksien lopputulos olisi ollut sama ilman vieraitakin.
Long Playn Vihdissä tapaama paikallinen katupartioaktiivi vaikutti ensin pienen paikkakunnan toimijalta. Vähitellen selvisi, että hän toimi useissa kansallismielisissä liikkeissä ja vastusti turvapaikanhakijoita myös muilla paikkakunnilla. Kun Tapanilan erän edustalla osoitettiin mieltä turvapaikanhakijoiden urheilumahdollisuuksia vastaan, hän oli paikalla. Hän kertoi Long Playlle, että aktiivisia on melko vähän ja he kiertävät tapahtumissa useilla paikkakunnilla.

Vuoden 2015 Vihti oli kuin Suomi pienoiskoossa; sieltä löytyivät katupartioijien lisäksi myös intomieliset tulijoiden auttajat ja vapaaehtoiset. Kaikkien ajatusten keskiössä olivat turvapaikanhakijat, jotka elivät erillään kaikesta, kilometrien päässä asutuskeskuksista.

Ari Lahdenmäen ja Anu Silfverbergin pitkä juttu ”Vuoden 2015 tapahtumat” ilmestyy juhannuksen jälkeen.

KKO:n salaamassa Auerin hakemuksessa epäillään valemuistoja ja gynekologin motiiveja

2. kesäkuu 2016, Ari Lahdenmäki

Korkein oikeus päätti keskiviikkona salata lähes kokonaan hakemuksen, jolla Anneli Auer on vaatinut seksuaalirikostuomionsa purkamista. KKO ei aikanaan antanut Auerille valituslupaa Turun hovioikeuden tuomioon, joten se on lainvoimainen.
Tuomionpurkuhakemuksen keskeisin perustelu ovat Long Playn tietojen mukaan asiantuntijalausunnot, jotka Auerin puolustus on hankkinut ruotsalaiselta ja hollantilaiselta professorilta.
Hovioikeus tuomitsi Auerin 27. kesäkuuta 2013 seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksista, joiden uhreina olivat hänen neljä lastaan. Hovioikeuden tuomio ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat pääosin salaisia.
Kolme Auerin nuorinta lasta on kertonut äitinsä sekä tämän silloisen miesystävän käyttäneen heitä seksuaalisesti hyväksi ja pahoinpidelleen heitä vuosina 2007–2009. Auerin vanhin, nyt jo täysi-ikäinen lapsi sen sijaan on aina kiistänyt joutuneensa rikosten uhriksi, mutta oikeus ei uskonut häntä.
(Long Play ei tavallisesti kerro rikosten uhrien henkilöyttä, mutta tässä tapauksessa julkisuuteen tuli hyvin pian tieto siitä, keitä he ovat.)
Myös miesystävä tuomittiin enimmäkseen samoista rikoksista vankilaan. Auerin tavoin miesystäväkin kiistää syyllistyneensä niihin rikoksiin, joista hänet tuomittiin. (Long Playn pitkä artikkeli tapauksesta on luettavissa nyt ilmaiseksi.)

Long Playn tietojen mukaan amsterdamilaisen Vrije Universiteit -yliopiston professori P. J. van Koppen katsoo tuoreessa asiantuntijalausunnossaan, että kolmen lapsen kertomukset hyväksikäytöstä ovat hyvin todennäköisesti valemuistoja. Oikeuspsykologi van Koppenin mukaan on paljon todennäköisempää, että lasten kuvaamia asioita ei ole tapahtunut kuin että ne olisivat tapahtuneet.
Lasten todisteluun oikeudessa erikoistunut Göteborgin yliopiston psykologian professori Pär-Anders Granhag puolestaan pitää ”lähinnä olemattomana” mahdollisuutta, että lasten kertomaa seksuaalista hyväksikäyttöä olisi tapahtunut.
Jos lausunnot olisivat olleet käytettävissä Turun hovioikeudessa, Auer olisi puolustuksen mukaan todennäköisesti vapautettu syytteistä. Tällaisiin ratkaiseviin uusiin todisteisiin vetoaminen on yksi harvoista perusteista, joiden nojalla korkeinta oikeutta voi vaatia purkamaan lainvoimaiseen rikostuomioon. (Tuomiota puretaan ani harvoin.)
Auerin asianajajan Juha Mannerin laatimassa purkuhakemuksessa vedotaan myös siihen, että Turun hovioikeus arvioi lasten kertomusten luotettavuutta vastoin vallitsevaa oikeuspsykologista käsitystä.
Tätä mieltä olivat Long Playn tietojen mukaan myös oikeudenkäynnissä todistaneet Pekka Santtila ja Julia Korkman. Santtila on Åbo Akademin psykologian professori ja oikeuspsykologian dosentti, Korkman puolestaan psykologian tohtori, joka työskentelee psykologina Husin lasten ja nuorten oikeuspsykologisessa yksikössä.

Hovioikeus mainitsee tuomiossaan arvet, jotka poliisin pyynnöstä lapset tutkinut gynekologi Minna Joki-Erkkilä löysi vanhimmasta lapsesta ultraviolettivalolla. Joki-Erkkilän mukaan lapsen olkapäissä oli rastin muotoiset arvet. (Nuoremmat lapset kertoivat, että Auer oli viillellyt heitä saatananpalvontamenoissa.)
Oikeus katsoi, etteivät arvet olisi voineet syntyä itsestään. Sen, ettei lapsi itse osannut kertoa, miten arvet olivat syntyneet, tuomarit päättelivät merkiksi hänen kertomuksensa epäluotettavuudesta.
Täysi-ikäiseksi tultuaan Auerin vanhin lapsi kävi yksityisellä ihotautilääkärillä, joka ei dermoskoopilla tekemällään tutkimuksella löytänyt rastin muotoisia arpia. Ihotautilääkärin lausunnon mukaan arvet eivät ajan mittaan katoa. (Dermoskooppi on ihomuutosten tutkimiseen ja diagnosointiin tarkoitettu työkalu.)
Gynekologi Joki-Erkkilän käyttämä ultraviolettivalolaite on valmistajan mukaan tarkoitettu rikospaikkatutkimukseen sekä patologien apuvälineeksi eritteiden löytämistä varten. Sen käytöstä ihomuutosten toteamiseen ei ole minkäänlaista tutkimusnäyttöä.
Myös eräitä muita Joki-Erkkilän havaintoja ja käsityksiä arvostellaan purkuhakemukseen liitetyissä lausunnoissa.
(Long Play ei tavoittanut Tampereen yliopistollisessa sairaalassa työskentelevää Joki-Erkkilää torstaina aamupäivällä.)
Puolustus kyseenalaistaa Long Playn tietojen mukaan hakemuksessaan Joki-Erkkilän puolueettomuuden hyväksikäyttöepäilyjen tutkinnassa. Sen mielestä Joki-Erkkilä on tutkimukset tehdessään ollut henkisessä kriisissä, koska hänen oma lapsensa oli surmattu tammikuussa 2011.
Joki-Erkkilä on julkisesti kertonut tapahtuneesta ja sitä seuranneesta uskoontulostaan. Hän on esiintynyt äärikristittyjen tilaisuuksissa sekä radiokanavalla. Radio Deissä hän kertoi tuntevansa valtavaa vihaa tappajia ja murhaajia kohtaan.
Puolustuksen mielestä tämä tekee Joki-Erkkilästä puolueellisen, koska Aueria vastaan oli samaan aikaan vireillä oikeusjuttu, jossa häntä syytettiin miehensä murhasta. Vaasan hovioikeus totesi Auerin syyttömäksi 19. helmikuuta 2015. Murhasyyte pohjautui paljolti samoihin nuorimpien lasten kertomuksiin, joiden perusteella Auer tuomittiin Turun hovioikeudessa seksuaalirikoksista. Vaasan hovioikeus piti niitä kuitenkin epäluotettavina. Tämä ristiriita on yksi purkuhakemuksen perusteluista.

Rikosoikeuden asiantuntija ja infektiolääkärit: Korkeimman oikeuden tuore hiv-tuomio on virheellinen

21. toukokuu 2016, Ari Lahdenmäki

Korkein oikeus tuomitsi viime marraskuussa 36-vuotiaan, hiv-positiivisen miehen ehdolliseen vankeuteen vaaran aiheuttamisesta. Hän oli ollut suojaamattomassa anaaliyhdynnässä toisen miehen kanssa. Koska tuomittu käytti antiretroviraalista lääkitystä eikä virusta näkynyt hänen veressään, tartunnan riski oli todellisuudessa olematon. Toimivan lääkityksen teho hiv:n ehkäisemisessä on suurempi kuin kondomin.

Laajasta asiantuntijatodistelusta huolimatta oikeus kuitenkin tuomitsi miehen ehdolliseen vankeusrangaistukseen äänin 3–2. Vähemmistöön jääneet tuomarit olisivat hylänneet syytteen.
Long Playn haastattelema Helsingin yliopiston rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander pitää tuomiota virheellisenä. Hänestä enemmistön näkemys perustuu moraaliseen eikä juridiseen arviointiin.
Enemmistö perusteli ratkaisua myös sillä, että hiv-positiivisia hoitava helsinkiläinen Auroran sairaala neuvoo potilaitaan kertomaan hiv-tartunnasta kumppaneilleen ja käyttämään yhdynnässä kondomia. Sairaalan osastonylilääkäri Matti Ristola kertoo kuitenkin Long Playlle, ettei ohje perustu lääketieteelliseen tietoon. Sen tarkoitus on suojella potilaita oikeusistuimilta – ne kun ovat tuominneet hiv-positiivisia suojaamattomasta seksistä, vaikkei tartunnan vaaraa oikeasti ole ollut.
Auroran sairaalan lääkärin Ville Holmbergin mukaan oikeudessa pitäisi ymmärtää, että hiv:n välttämiseksi on turvallisempaa olla suojaamattomassa yhdynnässä hiv-positiivisen, lääkityksellä olevan seksin myyjän kanssa kuin sellaisen henkilön kanssa, joka luulee olevansa negatiivinen.
”Nykyinen oikeuskäytäntö on täysin absurdi”, hän sanoo.

Long Playn oikeustoimittajan Ari Lahdenmäen jutussa ”Vaarattomia rikollisia” käsitellään myös alempien oikeuksien hiv-positiivisille suojaamattomasta seksistä antamia tuomioita. Usein suomalainen mies on ollut ilman kondomia sukupuoliyhteydessä heikossa asemassa olevan, joskus seksityötä tekevän ulkomaisen naisen kanssa. Vaikka hiv-tartuntaa ei olisi tapahtunut, poliisi ja oikeuslaitos ovat käsitelleet tällaisia tapauksia pahoinpitelyn yrityksinä tai vaaran aiheuttamisina.
Oikeudessa miehistä tulee naisen rikoksen uhreja, joille nainen tuomitaan maksamaan vahingonkorvauksia henkisestä kärsimyksestä. Lehdistö julkaisee miehiä varoittaakseen naisten kuvat ja nimet ja alkaa käyttää heistä leimaavia kutsumanimiä, kuten ”HIV-Rachel”.
Joulukuussa 2015 hovioikeus tuomitsi Länsi-Afrikasta kotoisin olevan naisen pahoinpitelyn yrityksestä vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon. Helsingin Sanomat ja Iltalehti olivat julkaisseet naisen kuvan ja etunimen; jälkimmäinen nimitti häntä myös ”HIV-naiseksi”. Kenenkään ei tiedetä saaneen häneltä hiv-tartuntaa.
Iltalehden mukaan nainen määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia kahdelle asiakkaalleen. Long Playn tietojen mukaan kumpikaan korvauksen saajista ei kuitenkaan ole hänen asiakkaansa.

Toimittaja – poliisin pikku apulainen

20. toukokuu 2016, Ari Lahdenmäki

Kun toimitukseen saapuu tiedote, suurin osa toimittajista ymmärtää, ettei heidän työnsä ole vain julkaista tiedotteen sisältöä sellaisenaan. Sen sijaan toimittajan tulee arvioida tiedon merkittävyyttä, luotettavuutta ja lähettäjän motiivejakin.
Yksi poikkeus kuitenkin on: toimittajien enemmistö jakanee suomalaisten horjumattoman ja urhoollisen uskon poliisin arvostelukykyyn. Kun poliisi jotakin lausahtaa, se toistetaan kummempia miettimättä.
Hyvä toimittaja sen sijaan ei tee niin. Hän päättää itse, mitä julkaisee, eikä ulkoista tehtävää viranomaisille.

Iltalehti ja verkkosivullaan Helsingin Sanomat julkaisivat viime vuoden elokuun lopulla kuvan ja etunimen naisesta, jonka kanssa tekemisissä olleita miehiä poliisi kehotti ottamaan heti yhteyttä poliisiin. Iltalehden mukaan naisella oli hiv-tartunta.
Poliisi sanoi liittäneensä seksityötä tehneen naisen kuvan tiedotteeseen, jotta hänen kanssaan suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä olleet miehet ymmärtäisivät mennä hiv-testiin.

Sunnuntaina ilmestyvään Long Playn juttuun ”Vaarattomia rikollisia” olen haastatellut helsinkiläisiä infektiolääkäreitä, jotka pitävät kuvan julkaisua hyvän lehtimiestavan vastaisena. Poliisin tiedottaminenkin oli heistä järjetöntä.
Jos poliisi oli oikeasti huolissaan miesten terveydestä, sen olisi lääkärien mielestä pitänyt tiedottaa näin: jos sinulla on ollut suojaamatonta seksiä prostituoidun kanssa, kannattaa mennä hiv-testiin.
Kyseinen nainen tuomittiin viime vuoden lopussa kahdesta törkeän pahoinpitelyn yrityksestä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Kumpikaan rikoksen uhreista ei ollut hänen asiakkaansa, joten kuvan julkaisemisella ei ainakaan tavoitettu vaarassa olleita seksinostajia oikeuksiaan penäämään.
Naisen tuomio oli myös niin pieni, ettei sellaisen saaneiden nimiä ole yleensä tapana julkaista lehdissä, kuvasta ja terveydentilasta puhumattakaan. Kenenkään ei tiedetä saaneen häneltä tartuntaa.

Hieman samankaltaisessa tapauksessa vuosikymmenen alussa lehdistö julkaisi afrikkalaistaustaisen tamperelaisnaisen kuvan esitutkinnan aikana niin ikään miesten tavoittamiseksi. Iltapäivälehdet käyttivät hänestä halventavaa HIV-Rachel-nimitystä.
Naista ei ole tuomittu kenenkään tartuttamisesta.
Auroran sairaalan lääkäri Ville Holmberg pitää tapausten uutisointia rasistisena ja seksitisenä.
”Uhrina esitetään valkoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole muistanut käyttää kondomia afrikkalaisen prostituoidun kanssa”, Holmberg sanoo.

Sunnuntaina ilmestyvässä jutussani kerrotaan, ettei Suomen oikeuslaitos ole pysynyt lääketieteen kehityksen rinnalla. Viime vuoden marraskuussa korkein oikeus tuomitsi äänestyspäätöksellä vaaran aiheuttamisesta miehen, joka ei lääkityksensä ansiosta olisi voinut hiv:tä tartuttaa.
Oikeudessa kuullut asiantuntijalääkärit selittivät kansainvälisiin tutkimuksiin vedoten, että riski saada tartunta toimivalla lääkityksellä olevalta hiv-positiiviselta on olematon. Itse asiassa kondomin suojatehokin on heikompi kuin lääkityksen. Haastattelemani rikosoikeuden apulaisprofessori pitääkin tuomiota virheellisenä. Mutta tuomittua se tuskin lohduttaa.
”Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”, kuten korkeimman oikeusasteen tuomioiden lopussa juhlallisesti sanotaan.

Toisen Julius Kivimäen piina

16. toukokuu 2016, Johanna Vehkoo

Julius Kivimäki otti yhteyttä toimitukseen.
Ei kuitenkaan se hakkeri Julius Kivimäki, jota toimittaja Olli Sulopuisto haastatteli juttuunsa Hakkerin etiikka, vaan aivan toinen Julius Kivimäki.
Tämä Julius Kivimäki asuu Seinäjoella ja pelaa salibandya. Hän ei murtaudu kansainvälisten suuryritysten tietoverkkoihin. Seinäjoen Kivimäki kuitenkin sekoitetaan toistuvasti hakkeri-Kivimäkeen. Hän on saanut vuosien aikana lukuisia viestejä ihmisiltä, jotka joko uhkailevat häntä tai pyytävät hakkerointiapua. Vuonna 2012 hänen sähköpostiinsa murtauduttiin.

”Outoja kaveripyyntöjä on tullut Facebookissa satakunta ja mitä ilmeisimmin hänelle tarkoitettuja viestejä kolmisenkymmentä", Seinäjoen Kivimäki sanoo.
Meksikolaisnainen esimerkiksi pyysi Kivimäkeä palauttamaan suljetun Facebook-tilinsä. ”Voin maksaa rahaa”, nainen aneli. Toinen nainen puolestaan pyysi Kivimäkeä lainaamaan rahaa romanialaishakkerille, joka oli pidätetty. Kryptisessä viestissä luki: "Varmistukseksi: Me joimme neljä pulloa Dom Perignonia ja sitten automme hajosi."
Seinäjoen Kivimäki löysi myös nimeään kantavan Twitter-tilin, jossa oli hänen kuvansa. Tili on selvästikin perustettu hakkeri-Kivimäen kiusaksi, mutta kuvassa on Seinäjoen Kivimäki.
Tästä syystä Seinäjoen Julius Kivimäki uskoi pitkään, että hakkeri-Kivimäki oli varastanut hänen identiteettinsä. Hän järkeili, ettei kukaan rikoksiin syyllistynyt hakkeri esiintyisi verkossa omalla nimellään. Miksi ihmeessä kukaan toimisi niin?

Se onkin ihan looginen kysymys.

Hakkeri Julius Kivimäki kuitenkin toimii juuri niin. Hänen nimensä on ihan oikeasti Julius Kivimäki, eikä hän juurikaan pyri peittelemään todellista identiteettiään.
"Tuntuu niin ihmeelliseltä, että kukaan esiintyisi noissa piireissä oikealla nimellään", Seinäjoen Julius Kivimäki ihmettelee.
Hänelle on kuitenkin helpotus kuulla, että hakkeri-Kivimäki on sittenkin ihan oikeasti hänen kaimansa.
”Se oli ihan huojentava tieto, kun tähän asti on tuntunut, että hän on esiintynyt minuna ja ollut jotenkin kimpussani."

Lue Hakkerin etiikka täällä.

Kaja Kunnas voitti Pienen journalistipalkinnon

12. toukokuu 2016, Anu Silfverberg

Vuoden 2016 Pieni journalistipalkinto on jaettu. Palkinnon voitti toimittaja Kaja Kunnaksen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 1998 julkaistu henkilöjuttu ”Juhan af Grann tässä hei!” Voittaja sai perinteisesti palkinnoksi oman juttunsa lp-levyllä, näyttelijä Ville Tiihosen lausumana.

Pieni journalistipalkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Raadin tarkoitus on nostaa esiin hyvää journalismia, joka ei katoa.

Kunnaksen palkittu juttu on paitsi ajaton, myös sellaista journalismia, jota harmillisen harvoin nykyisin saa lukea.

Raadin perustelut: ”Kunnas pyrkii jutussaan selvittämään, mistä rajatiedon kruunaamattoman kuninkaan ajattelu kumpuaa. Selvitys muuttuu katkokävelyksi, kun toimituksessa soi jatkuvasti puhelin: Grann haluaa kertoa itsestään aina hieman lisää. Kunnaksen kerronnan rytmi on salsaa ja sävy jautaa. Jutun ilmestymisen aikoihin ufot puhuttivat suomalaisia. Vaikka lentävät lautaset ovatkin taivaalta jo kadonneet, niin julkisuuden henkilöt, joilla on huomautettavaa itseään koskevien juttujen sisällöstä, ovat lisääntyneet entisestään. Nykyisin toimittajaan kohdistuvia vaikutusyrityksiä kuitenkin kirjoitetaan harvoin juttuun näin läpinäkyvästi; asianajotoimiston faksiin suhtauduttaisiin tuskin vastaavalla viileydellä.”

Lue juttu tästä: https://interactive.sanoma.fi/arkku/files/24342205afgrann.pdf
Kuuntele juttu tästä: https://soundcloud.com/long_play/pjp2016

Tänä vuonna ehdolla olivat myös toimittajat Joanna Palmén Imagessa vuonna 2010 julkaistussa jutustaan “Kaukainen ystävä” ja Sonja Saarikoski Yksi-lehdessä vuonna 2015 julkaistusta jutustaan “Peto on irti”.

Raati kehottaa lukemaan kaikki ehdolla olleet jutut. Ne kestävät aikaa. Ne ovat ohessa.

JOANNA PALMÉN: Kaukainen ystävä
Image 28.1. 2011
Kuvat Ville Palonen
Lue juttu täältä: http://www.image.fi/image-lehti/kaukainen-ystava

Hän osti kadulta valmiiksi täytetyn hakemuksen ja sanoi ulkomaalaisvirastossa haluavansa ”taloudellisen turvapaikan”. Hän ei tiennyt, ettei sellaista ole olemassa.

RAADIN PERUSTELUT: “Toimittaja Joanna Palmén kertoo olevansa etuoikeutettu, keskiluokkainen nuori nainen. Hän tekee vapaaehtoistyötä toisenlaisessa todellisuudessa: vankilamaisessa Metsälän säilössä Helsingissä. Vastoin kaikkia sääntöjä Palmén ystävystyy senegalilaisen turvapaikanhakijan Diopin kanssa. Palmén ei peittele sitä, että hänen ystävänsä on ”turvapaikkashoppailija” par excellence. Diopilla on kuitenkin vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: lojuminen Metsälän säilössä tai Ateenan katujen helvetti. Diop karkotetaan Kreikkaan, ja Palmén jatkaa elämäänsä. Toverukset kohtaavat, kun Palmén matkustaa Ateenaan kuvaamaan pakolaisten hugomaista kurjuutta valokuvaaja Ville Palosen kanssa. Kreikkalaiset toistavat yhtä ja samaa lausetta: ”Tämä ei ole Kreikan ongelma, tämä on EU:n ongelma.” Silloin heitä ei kuunneltu. Palmén yhdistää taitavasti rytmittäen yleisen, henkilökohtaisen ja poliittisen, juuri sopivassa suhteessa.”

SONJA SAARIKOSKI: Peto on irti
Pääkaupunkiseudun ylioppilaslehti Yksi, 6.11. 2015
Kuvat Miikka Pirinen
Lue juttu täältä: http://yksilehti.fi/peto-on-irti/

”Mä kävelen koiran kanssa hieman erillään. Elikkä vähän taka-alalla. Jos joudun sillä voimankäytöllä uhkaamaan, niin sitten mä ilmoitan myöskin englanniksi, että koulutettu suojelukoira paikalla”, kouluttaja sanoo.

RAADIN PERUSTELUT: ”Reportaasissaan Sonja Saarikoski on päässyt seuraamaan, kuinka Suomen Sisun jäsenet äkseeraavat koiriaan sitä hetkeä varten, jolloin isänmaallisten miesten on otettava naistemme suojelu omiin käsiinsä. Saarikoski tapaa Sisun vasta perustettujen piirijärjestöjen edustajia ympäri Suomea ja kuuntelee heidän yhteiskunnallisia näkemyksiään. Tapaamisten lomassa lukijalle selviää Suomen Sisun syntyhistoria Isolla Roobertinkadulla sijainneessa kirjakaupassa. Kansallissosialistimme saavat Saarikosken jutussa puhua itse. Tulkinta on lukijan.”

Aiemmin Pienen journalistipalkinnon ovat voittaneet toimittajat Teppo Sillantaus & Jouni Kemppainen, Veikko Ennala ja Timo Harakka.

www.longplay.fi
www.hidasjournalismi.fi

Kun journalistin ohjeetkaan eivät riitä

9. toukokuu 2016, Ari Lahdenmäki

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoittaa kolumnissaan, että säveltäjä Kalevi Aho haastattelussaan ”tuntuu pitävän oikeutettuna, jopa luonnollisena kehityskulkuna” yhteiskunnallisten kysymysten ratkomista väkivalloin.
Sen, että poliitikkoihin turhautuneet ihmiset saattavat ennen pitkää alkaa heitellä päättäjiä polttopulloilla, Aho Appelsinin mukaan ”totesi toiverikkaan [sic] kuuloisena”. Kuten kuka tahansa Ahon kommentit lukeva käsittää, Appelsinin väitteet eivät ole totta.
Mielenkiintoisen Appelsinin kirjoituksesta tekee se, että siihen on vaikea puuttua journalistin eettisten ohjeiden pohjalta, jotka kehottavat korjaamaan virheelliset väitteet.
Seuraavanlainen oikaisu vaikuttaisi kieltämättä oudolta:
”Päinvastoin kuin Ilta-Sanomien päätoimittaja kolumnissaan kirjoittaa Aho ei tunnu pitävän kehityskulkua oikeutettuna, jopa luonnollisena. Hän ei myöskään esitä toteamustaan toiverikkaan [sic] kuuloisena.”
Aholle syntyi Appelsinin kolumnin johdosta tietenkin oikeus kannanottoon Ilta-Sanomien sivuilla, ja sitä lehti tuskin häneltä kieltäisi. Mutta on kestämätöntä, että Ahon olisi kirjoitettava vastine saadakseen korjatuksi lehdessä esitettyjä ilmeisen vääriä väitteitä, jotka Appelsin on pukenut vaikutelmikseen.
Asiaa voi tietysti pohtia paitsi journalistin ohjeiden kannalta myös siitä lähtökohdasta, mitä virkaa on sellaisella päätoimittajalla, joka tieten tahtoen kirjoittaa lehteensä virheellisiä väitteitä.

Uutinen: Suomi on höpöindeksin ykkönen!

28. huhtikuu 2016, Anu Silfverberg

Keskiviikkona 27.4. media uutisoi innokkaasti uudesta indeksistä. Sen nimi on ”holhousvaltioindeksi” ja sen on laatinut Institute of Economic Affairs (IEA). Oli pakko googlata, mikä sellainen indeksi on nimeltään alkukielellä.
Holhousvaltio kun on kaikkea muuta kuin neutraali sana. Englanniksi se oli Nanny State Index, joka on tietysti aivan yhtä arvolatautunut ilmaus. Holhous onkin indeksin mukaan yhtä kuin verotus ja sääntely. Indeksi listaa EU:n ”huonoimmat maat syödä, juoda ja tupakoida”.
Suomi ainakin on hyvin huono maa syödä ja juoda, tarkalleen ottaen kaikkein huonoin maa.

Lobbareiden tiedote meni suomalaismediassa sukkana läpi. Helsingin Sanomien jutussa haastateltiin Evan Matti Apusta, jonka mukaan alkoholijuomien ”veronkorotus näkyy nopeasti kasvavana ulkomaanmatkailuna”. Samalla sivulla tosin on toinen juttu, jonka otsikko kuuluu ”Viinaralli ulkomailta väheni selvästi”.
HS kertoi myös, että indeksin mukaan sääntelyllä ei vaikuteta alkoholin kulutukseen.
Myös saman päivän Iltalehti uutisoi, että ”säätelyllä ei ole mitään vaikutusta”. Lehti puhuu ”vertailututkimuksesta”.

THL:n tutkijoiden tilastot sanovat sääntelystä ja verotuksesta ihan muuta. Karkeasti ottaen verotuksen alennus lisää alkoholin kulutusta ja korotus vähentää sitä. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin monimutkainen. Jo muutamia tutkimusjulkaisuja lukemalla selviää, että mikään asia yksinään suoraan määritä sitä, miksi ja missä vaikkapa tupakkaa ja alkoholia käytetään, kuinka paljon niitä käytetään kuka niitä käyttää.
Ylipäänsä koko EU-maiden ”holhousvertailu” on tutkijoiden näkökulmasta järjetön.
”Maavertailussa ei saada luotettavaa tietoa sääntelyn tai yksittäisen toimenpiteen vaikutuksista, koska muut asiat voivat olla niin paljon painavampia”, sanoo tutkija Pia Mäkelä THL:ltä. Hän on tutkinut alkoholipolitiikan ja verotuksen vaikutusta kulutukseen ja kansanterveyteen.
”Vertailua sekoittavat esimerkiksi seikat, joiden vuoksi lakeja ja sääntelyä on alun perin otettu käyttöön. Esimerkiksi: maissa joissa humala on ollut ongelma, alkoholia on säännelty, kun taas niissä maissa joissa alkoholi on ensisijaisesti ravintoaine, tähän ei ole ollut tarvetta. Lait heijastelevat ongelmaa, joka oli alun perin olemassa.”
Silloin sääntelytoimien tehokkuutta ei voida arvioida sillä, onko vahvan sääntelyn maassa vähemmän haittoja kuin toisessa maassa, jossa sääntelyä on vähemmän.
”Lain vaikutusta voidaan sen sijaan testata niin, että laki otetaan käyttöön tai pois käytöstä ja katsotaan, mitä ajallisia muutoksia tästä seuraa. Kun tämä on tehty monessa maassa, nähdään mitä tästä yleisesti seuraa.”
Holhousindeksin laatijat ovat valinneet argumenttiensa todisteeksi elinajanodotteen. Sen avulla he pyrkivät osoittamaan, että sääntely ei vaikuta kansanterveyteen. Todellisuudessa elinajanodotteeseen vaikuttavat niin monet asiat, ettei sekavien graafien palluroista voi tieteen nimissä päätellä yhtään mitään päihdepolitiikan vaikutuksista.

Huhtikuussa Pia Mäkelä kirjoitti THL:n sivuille hiukan tuskastuneen blogikirjoituksen otsikolla ”Alkoholipolitiikkaa ei voi perustaa pinnallisiin maavertailuihin”. Se liittyi Panimoliiton vaatimukseen, että Suomessa pitäisi seurata ”Tanskan mallia”, joka toimii Tanskassa.
”Meillä on kaikilla oikeus mielipiteisiimme, muttei omiin faktoihimme”, Mäkelä kirjoittaa blogissa. ”Arviot, miten jokin toimenpide vaikuttaisi suomalaisten alkoholinkäyttöön tai haittoihin eivät voi perustua intressiryhmien retoriikkaan tai sosiaalisessa mediassa leviäviin käsityksiin. Arvioiden pitää perustua parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon toimenpiteiden todennäköisistä vaikutuksista.”
Paras saatavilla oleva tieteellinen tieto on kuitenkin monimutkaista, eikä se taivu uutisotsikoksi yhtä helposti kuin lobbareiden hauskasti nimetty indeksi. Jos mediat uutisoivat höpöindekstit tieteenä, se on kisa, jota oikeat tutkijat eivät voi voittaa. Heidän työnsä kun on aina täynnä harmaan sävyjä ja tylsiä ehtolauseita. Mäkelä sanoo, että tutkijana on vaikea ”piipittää päälle” kun lobbauskoneistot syöttävät maailmalle holhousindeksin kaltaisia paketteja.

THL:n tutkijoiden laatiman vuoden 2004 alkoholiveron uudistuksen seurauksia käsittelevän tieteellisen artikkelin lopussa on kohta, johon kuuluu merkitä, jos tekijöillä on tutkimuksen tietojen kannalta merkittäviä sidonnaisuuksia. Niitä ei ilmoituksen mukaan ole.
Samaa ei voi sanoa holhousindeksin laatijoista. Institute of Economic Affairs nauttii tupakkateollisuuden rahoitusta.
Raportin laatijoiden arvolatautuneet kielivalinnat viihdyttäisivät diskurssianalyytikoita pitkään. Tiedotteessa kerrotaan, miten Britannia esimerkiksi ”mestaroi” tai ”sekaantuu” kansalaistensa asioihin. Sääntely koskee ”yksityisiä elämäntapavalintoja” ja se on jo lähtökohtaisesti ”liiallista”. Indeksi on IEA:n edustajan Christopher Snowdonin mukaan ikävää luettavaa ”meille kaikille, jotka haluamme pitää valtion erossa yksityiselämästämme”.
Tiedotteessa Snowdon kommentoi: ”Ellet ole raivoraitis savuton kasvissyöjä, kehotan matkustamaan kesällä Saksaan tai Tšekkiin”.

"Tutkimuksen" tuloksista voidaan ilmeisesti päätellä, että Suomi on todella hyvä paikka kasvissyöjille ja absolutisteille. Uutinen sekin!

Norja on hieno maa

22. huhtikuu 2016, Ari Lahdenmäki

Kun oslolainen tuomioistuin 20. huhtikuuta katsoi, että Norja loukkaa maan vihatuimman miehen, terroristi Anders Behring Breivikin, ihmisoikeuksia, kenellä tahansa oikeusvaltion puolustajalla oli aihetta juhlaan. Maan oikeuslaitos osoitti, että se on täysin riippumaton poliittisista paineista ja yleisestä mielipiteestä, kuten demokratiassa kuuluukin.
Oslolaisoikeuden mukaan Behring Breivikin kohtelu on Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista muun muassa siksi, että häntä on pidetty pitkiä aikoja eristettynä, eristyksen hänen psyykeensä aiheuttamaan vahinkoon ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota, häntä on riisutettu nöyryyttävästi alasti ja vartijatkin kommunikoivat hänen kanssaan lasin takaa.
Jos tuomio saa lainvoiman, Behring Breivikiä säilyttävän vankilan on lievennettävä eristystä. Se voi edellyttää muun muassa hänen kanssaan työskentelevän henkilökunnan lisäämistä, mikä maksaa.

Suomessa vangin valitusvirsi olisi tuskin saanut kuulijoita. Vankien oloistaan tekemät valitukset saavat täällä ani harvoin ymmärtäjiä ja esimerkiksi tutkintavankeja eristetään pitkiksi ajoiksi.
Siinä missä Keski-Euroopassa tuomioistuimet mieltävät tehtäväkseen kansalaisten suojelemisen valtion mielivallalta, Suomessa oikeudet (etenkin hallinto-oikeudet) toimivat liian usein viranomaistoiminnan jatkeena: ne korjailevat viranomaisten työn puutteita viranomaisen eduksi.
Suomessa korkein hallinto-oikeus yritti viimeiseen asti ja vastoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua välttää kohentamasta pakkohoitoon joutuneiden mielenterveyspotilaiden oikeusturvaa.
Ajatus siitä, että viranomaiset joutuisivat jonkin vangin tai mielisairaan takia näkemään vaivaa käytäntöjään muuttaakseen, on Suomessa vastenmielinen. Norjan oikeuslaitos sitä vastoin ymmärtää, että ihmisoikeudet ovat luovuttamattomat.

Kirjoittaja on Long Playn toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti oikeuslaitoksen toimintaan ja huono-osaisuuteen liittyviin kysymyksiin.

Pieni journalistipalkinto -ehdokkaat ovat Kunnas, Palmén ja Saarikoski

15. huhtikuu 2016, Anu Silfverberg

Vuoden 2016 Pieni journalistipalkinto -ehdokkaat on valittu. Ehdolla ovat toimittajat Kaja Kunnas, Joanna Palmén ja Sonja Saarikoski. Jutut ovat vuosilta 1998, 2011 ja 2015.
Pieni journalistipalkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Raadin tarkoitus on nostaa esiin hyvää journalismia, joka ei vanhene. Aiemmin palkinnon ovat voittaneet toimittajat Teppo Sillantaus, Jouni Kemppainen, Veikko Ennala ja Timo Harakka.
Vuoden 2016 voittaja julkistetaan Long Playn ohjelmallisessa iltamassa Dubrovnik-ravintolassa 12.5. Perinteen mukaisesti voittaja saa oman juttunsa näyttelijä Ville Tiihosen lausumana lp-levyllä. Tilaisuudessa jaetaan myös pieni kunniamaininta.

Vuoden 2016 ehdokkaat:

KAJA GRÜNTHAL (nyk. Kunnas): Juhan af Grann tässä hei!
HS Kuukausiliite syyskuu 1998
Kuvat Jaanis Kerkis

Puhelin soi. “Anteeksi vielä. Sä voisit myös soittaa tällaiselle ihmiselle ja kysyä, minkälainen Grann on nuoren naisen silmin.”

RAADIN PERUSTELUT: Juhan af Grann on suomalaisen ufologian luoja ja grand old man, joka on tehnyt useita, kansainvälisestikin palkittuja tv-ohjelmia avaruuden väestä. Kaja Kunnas pyrkii jutussaan selvittämään, mistä rajatiedon kruunaamattoman kuninkaan ajattelu kumpuaa. Selvitys muuttuu katkokävelyksi, kun toimituksessa soi jatkuvasti puhelin: Grann haluaa kertoa itsestään aina vain hieman lisää. Kunnaksen kerronnan rytmi on salsaa ja sävy jautaa. Jutun ilmestymisen aikoihin ufot puhuttivat suomalaisia. Vaikka lentävät lautaset ovatkin taivaalta jo kadonneet, niin julkisuuden henkilöt, joilla on huomautettavaa itseään koskevien juttujen sisällöstä, ovat lisääntyneet entisestään. Nykyisin toimittajaan kohdistuvia vaikutusyrityksiä kuitenkin kirjoitetaan harvoin juttuun näin läpinäkyvästi; asianajotoimiston faksiin suhtauduttaisiin tuskin vastaavalla viileydellä.
Lue juttu täätä: https://interactive.sanoma.fi/arkku/files/24342205afgrann.pdf

JOANNA PALMÉN: Kaukainen ystävä
Image 28.1. 2011
Kuvat Ville Palonen

Hän osti kadulta valmiiksi täytetyn hakemuksen ja sanoi ulkomaalaisvirastossa haluavansa ”taloudellisen turvapaikan”. Hän ei tiennyt, ettei sellaista ole olemassa.

RAADIN PERUSTELUT: Toimittaja Joanna Palmén kertoo olevansa etuoikeutettu, keskiluokkainen nuori nainen. Hän tekee vapaaehtoistyötä toisenlaisessa todellisuudessa: vankilamaisessa Metsälän säilössä Helsingissä. Vastoin kaikkia sääntöjä Palmén ystävystyy senegalilaisen turvapaikanhakijan Diopin kanssa. Palmén ei peittele sitä, että hänen ystävänsä on ”turvapaikkashoppailija” par excellence. Diopilla on kuitenkin vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: lojuminen Metsälän säilössä tai Ateenan katujen pakolaishelvetti. Diop karkotetaan Kreikkaan, ja Palmén jatkaa elämäänsä. Toverukset kohtaavat, kun Palmén matkustaa Ateenaan kuvaamaan pakolaisten hugomaista kurjuutta kuvaaja Ville Palosen kanssa. Kreikkalaiset toistavat yhtä ja samaa lausetta: ”Tämä ei ole Kreikan ongelma, tämä on EU:n ongelma.” Silloin heitä ei kuunneltu. Palmén yhdistää taitavasti rytmittäen henkilökohtaisen, yleisen ja poliittisen, juuri sopivassa mittasuhteessa.
Lue juttu täältä: http://www.image.fi/image-lehti/kaukainen-ystava

SONJA SAARIKOSKI: Peto on irti
Pääkaupunkiseudun ylioppilaslehti Yksi, 6.11. 2015
Kuvat Miikka Pirinen

”Mä kävelen koiran kanssa hieman erillään. Elikkä vähän taka-alalla. Jos joudun sillä voimankäytöllä uhkaamaan, niin sitten mä ilmoitan myöskin englanniksi, että koulutettu suojelukoira paikalla”, kouluttaja sanoo.

RAADIN PERUSTELUT: Reportaasissaan Sonja Saarikoski on päässyt seuraamaan, kuinka Suomen Sisun jäsenet äkseeraavat koiriaan sitä hetkeä varten, jolloin isänmaallisten miesten on otettava naistemme suojelu käsiinsä. Saarikoski tapaa Sisun vasta perustettujen piirijärjestöjen edustajia ympäri Suomea ja kuuntelee heidän yhteiskunnallisia näkemyksiään. Tapaamisten lomassa lukijalle selviää Suomen Sisun syntyhistoria, joka näki päivänvalon Isolla Roobertinkadulla sijainneessa kirjakaupassa. Kansallissosialistimme saavat Saarikosken jutussa puhua itse. Tulkinta on lukijan.
Lue juttu täältä: http://yksilehti.fi/peto-on-irti/

www.longplay.fi
www.hidasjournalismi.fi

Neljän seinän sisällä

8. huhtikuu 2016, Ilkka Pernu

Muhoksella perhekoti Metsolan seinällä roikkuu arvokkuutta huokuva muotokuva, joka sopisi paremmin virastotalon aulaan kuin perhekotiin, jossa asuu moniongelmaisia teinipoikia. Kuvassa on Seppo Saloranta, koulukoti Pohjolakodin entinen johtaja, joka perusti vuonna 1978 Metsolan – perhekodin, jossa viime heinäkuussa surmattiin yövalvoja. Kaksi viikkoa sitten ilmestynyt Long Playn juttu Kaikki paha tapahtuu öisin kertoo tuosta tapauksesta.
Saloranta halusi uudistaa Pohjolakodin ja koko suomalaisen lastensuojelun. Hän halusi siirtää lapset laitosmaisista koulukodeista pienempiin yksiköihin, joissa lapsia hoidettaisiin perheenomaisissa olosuhteissa. Vuonna 1974 Pohjolakodin yhteyteen Muhokselle perustettiin Suomen ensimmäinen perhekoti nimeltä Sommelo. Pohjolakodissa ollaan ylpeitä tästä historiallisesta juonteesta: sijaisperhe- ja perhekotimalli, johon nykyinen sijaishuolto vahvasti nojaa, keksittiin juuri Muhoksella.
Sittemmin perhekoteja on perustettu satoja eri puolille Suomea ja niissä asuu nykyisin vajaa 14 000 nuorta – eli valtaosa kaikista sijoitetuista. Perhekodeissa lapset asuvat samassa rakennuksessa kuin perhekotivanhemmat, ja perhekotivanhemmilla on valta puuttua moniin lasten asioihin.
Perhekodeista ei tullut niin auvoisia paikkoja kuin Seppo Saloranta uskoi.

Tällä viikolla julkistetusta koulukotien ja sijaishuollon menneisyyttä ruotivasta suurtutkimuksesta käy ilmi, että koulukotien lisäksi myös perhesijoituksissa on tapahtunut vakavaa kaltoinkohtelua. Jyväskylän yliopiston tutkijat haastattelivat lähes 300 entistä sijaishuollossa vuosina 1937–83 ollutta. Tutkimuksen johtajan Pirjo Markkolan mukaan lähes jokainen haastateltu puhui väkivallasta – joko fyysisestä, henkisestä tai seksuaalisesta. Perhekodeissa tapahtuneesta väkivallasta ei ole julkisuudessa aiemmin puhuttu, toisin kuin koulukotien julmista käytännöistä.
Laitosmaisissa koulukodeissakin on ollut väkivaltaa, mutta toisaalta ne ovat voineet olleet lapselle myös turvapaikka. Koulukodeissa lapsi on kohdannut useita erilaisia aikuisia, ja joiltakin on voinut hakea turvaa. Esimerkiksi keittäjä on saattanut antaa ylimääräisen voileivän ja sanoa jotain kannustavaa. Perhekodeissa tällaista ylellisyyttä ei välttämättä ollut. Lapsi oli niiden armoilla, joiden hoiviin oli sattunut päätymään. Väkivalta ja muu kaltoinkohtelu jäi perhekotien seinien sisäpuolelle. Niiden valvonta oli höllempää kuin koulukotien.
Sijaishuollon historiaa tutkineet Jyväskylän yliopiston tutkijat antoivat suosituksia, jotta vanhoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Tutkijoiden mielestä lastensuojelussa pitäisi lisätä ulkopuolista valvontaa. Tutkimus herättää myös kysymyksen, jota varmasti pohditaan tutkimuksen tilanneessa sosiaali- ja terveysministeriössä: ovatko sijaisperheet oikeita paikkoja sellaisille moniongelmaisille nuorille, joita on siirretty laitoksesta toiseen ja jotka eivät ole sopeutuneet niistä yhteenkään. Juuri sellainen tausta oli myös niillä kahdella 17-vuotiaalla pojalla, jotka viime kesänä surmasivat perhekoti Metsolan yövahdin.

Kiva kovaa vastaan

4. huhtikuu 2016, Ilkka Pernu

Vierailin helmikuussa Muhoksella sijaitsevassa koulukoti Pohjolakodissa, jossa puoli vuotta aiemmin oli surmattu työntekijä. Viime heinäkuussa kaksi karkuteille halunnutta 17-vuotiasta poikaa tappoi koulukoti Pohjolakodin yövahdin, ja Long Playn uusin juttu Kaikki paha tapahtuu öisin kertoo surman taustoista.
Surman syitä on haettu monesta suunnasta, muun muassa työntekijöistä. Nettikeskusteluissa epäiltiin jo seuraavana päivänä, että työntekijät olisivat ajaneet pojat niin ahtaalle, että nämä eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin tappaa. Väite on tietysti kohtuuton. Vai onko sittenkään? Aiemmin väkivalta on ollut suomalaisissa koulukodeissa – Muhoksellakin – arkipäivää.
Vuoteen 1965 asti lapsia sai piiskata luvan kanssa, ja entiset koulukotinuoret ovat kertoneet, ettei hakkaaminen suinkaan loppunut lakimuutokseen. Koulukotien työntekijät tunnettiin ankarina miehinä, joiden yksioikoiset kasvatusmenetelmät perustuivat fyysiseen uhkaan ja simputukseen.
Ajat ovat muuttuneet. Vuonna 2008 voimaan tullut tiukka lastensuojelulaki kieltää työntekijöiltä monia aiemmin sallittuja rajoitustoimia. Lasta saa pitää kiinni vain harvoissa tilanteissa. Lastensuojelun käsikirjan mukaan se on ”viimesijainen keino, johon saa ryhtyä vain, jos se on välttämätöntä”.
Alalla on yhä vanhan koulukotimaailman kasvatteja, jotka haikailevat menneeseen. He uskovat, että nykymeno, jossa raivoavaa lasta ei saa ottaa kiinni, on kestämätön: nuoret eivät enää kunnioita aikuisia, ja työntekijöiden kaikki aika menee paperien pyörittelyyn.
Väkivallan käyttö koulukodeissa on kielletty, mutta Long Playn juttuun haastattelemani ihmiset kertoivat väkivallalla uhkailusta ja sanallisesta alistamisesta.

Pohjolakoti ja muut sijaishuollon paikat ovat kyllä yrittäneet pyristellä eroon vanhoista asenteista ja päivittää työmetodit vastaamaan nykyaikaa.
”Autoritäärinen johtaminen ei ole vuotta 2016. Lapseen pitää uskoa, vaikka kyseessä olisi kymmenes sijoitus”, sanoi ohjaaja Heikki Vieresjoki helmikuussa Muhoksella. Hän vastaa Pohjolakodin sijaishuoltoyksiköstä Kuuselasta. Vieresjoki vaikutti joviaalilta tyypiltä, jota ei kuitenkaan tee mieli suututtaa. Jykevästä miehestä huokui varmuus ja ammattitaito. ”On menty jo aiemmin vikaan, jos pitää ottaa kiinni”, hän sanoi.
Vieresjoki ei usko uhkailuun ja uhkaan. Hän kertoi perehtyneensä dialogiseen ohjaukseen. Menetelmässä lastensuojelun työntekijä ei laita kovaa kovaa vastaan, vaan yrittää kuunnella raivoavaa nuorta. Ohjaajan täytyy reagoida tilanteeseen ja muuttaa omaa toimintaansa tarpeen vaatiessa. Se vaatii tilanteenlukutaitoa ja improvisointia.
Kuitenkin koulukodissa tulee usein tilanteita, joissa pelkkä puhe ei auta. Silloin on pakko ottaa kovat keinot käyttöön. Sellainen tilanne oli Vieresjoellekin tullut vain pari päivää aiemmin. Ohjaajat eivät voi olla aina kivoja kavereita.
Lastensuojelussa työskentelevät ovat pelänneet, että Muhoksen kaltaisia väkivallantekoja tulee lisää. Viime viikolla Lounais-Suomen poliisi tiedotti, että ulvilalaisessa lastensuojelulaitoksessa alle 15-vuotias poika oli myöhään torstai-iltana pahoinpidellyt ohjaajan sairaalakuntoon. Poika poistui paikalta työntekijöiltä anastamallaan autolla.

Talvivaaran vangit, luku 7: Sankari

13. maaliskuuta 2016, Juha Kauppinen

"Viimeisin kesällä 2015 Pekka Perältä saamani viesti oli ehta teekkarijäynä", kirjoittaa Juha Kauppinen.

Long Play julkaisee Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan Talvivaaran vangit -kirjasta seitsemännen luvun. Se kertoo Pekka Perästä.

Sankari

LENTOKOENTTÄBUSSIIN ASTUI tuttu hahmo. Tunnistin Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perän tietysti lukemattomien lehtikuvien perusteella, vaikken ollut aiemmin tavannut häntä. Oli syksy 2010. Vankkarakenteisella miehellä oli yllään rennot, vaaleanruskeat housut ja vaaleansininen kauluspaita. Rennon olemuksen kruunasi mustakarvainen anorakki, jossa oli paksu musta vetoketju. Anorakin rintamuksessa luki Norilsk Nickel (venäläinen nikkelifirma, Talvivaaran suurimpia omistajia).
Kauluspaidan pari ylintä nappia oli auki ja alta näkyi valkoinen T-paita. No-nonsense, ajattelin Perästä. Konstailematon, teeskentelemätön. Mies, jonka voisi luottaa hoitavan asiat, vaikka matkalle osuisi mutkia.
Ja myös mies, joka ei halunnut satojen miljoonien pörssiomaisuutensa näkyvän mitenkään. (Perä omisti tuolloin 65 miljoonaa kappaletta Talvivaaran osakkeita, joista jokainen oli muutaman euron arvoinen. Seitsemän vuotta aiemmin hän oli ostanut Talvivaaran kaivosoikeudet Outokummulta eurolla.)
Olin jo astumassa Perän luokse esittäytyäkseni, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Päätin tarkkailla häntä sivusta.

Oli lokakuun toinen viikko vuonna 2010, ja olin matkalla Kajaaniin ja edelleen Talvivaaraan Avun toimittajana. Paria viikkoa aiemmin Avussa oli julkaistu juttuni Poliittinen kuoppa, joka oli saanut Perän repimään pelihousunsa. Hän oli soittanut päätoimittajallemme ilmoittaen, että juttuni on täynnä virheitä. Samalla asialla päätoimittajalle oli soittanut myös Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) pääjohtaja Elias Ekdahl. Ekdahlilta tuli sähköpostitse myös oikaisuvaatimus. Siinä lueteltiin kohdat, joissa olin tehnyt virheitä. Vaatimus luetettiin lakiasiantuntijoilla, joiden mukaan jutussa ei kuitenkaan ollut oikaistavaa. Paljon siinä toki oli sellaista, mistä Ekdahl ja Perä saattoivat pahastua. Ekdahlille tarjottiin mahdollisuutta yleisönosastokirjoitukseen, mihin hän ei tarttunut.

Pekka Perä sen sijaan kutsui minut vierailulle Talvivaaraan. Olisi koko päivä aikaa. Minua kierrätettäisiin kaivoksella ja saisin haastatella Perää. Suostuimme Avussa tietysti tarjoukseen. ”Aika moni varmaan haluaisi semmoisen jutun lukea”, sanoi päätoimittaja Matti Saari nauraen. Poliittinen kuoppa -juttuani oli siteerattu melko paljon. Yle oli käsitellyt sitä tv:ssä parissakin eri ajankohtaisohjelmassa. Jutusta oli tullut myös huomattavan paljon myönteistä palautetta suoraan toimitukseen.
”Tuot Talvivaaran näkökulman esille, muttet suostu kirjoittamaan mitä tahansa”, evästi Saari, kokenut ja sittemmin eläkkeelle jäänyt päätoimittaja ennen kuin lähdin Talvivaaraan. Buukkasin lennot ja nyt olin valmis nousemaan Kajaanin-koneeseen.

Lentokenttäbussissa Perän seurassa pyöri kolme–neljä englantia puhuvaa bisnesmiestä. He olivat pukeutuneet paljon Perää paremmin, etikettien mukaan, kuten miljoonat samanlaiset miehet ympäri maailmaa. Perä erottui porukasta. Hän oli keskushahmo, mutta ei maailmoja syleilevällä tai omahyväisellä tyylillä. Hän oli välillä pitkäänkin hiljaa ja katseli ulos ikkunasta. Tai oli ­ainakin katsovinaan. Kentällä oli vielä sysipimeätä, oli varhainen aamu.
Pukumiehet juttelivat hiljaa keskenään, kunnes Perä keksi taas jonkin pienen kaskun, jonka hän kertoi sujuvalla, konstailemattomalla englannilla toisten kuunnellessa tarkkaan. Miehet naurahtelivat. Perällä oli tilanne hallussaan.

KONEEN MATKUSTAMOSSA oli hämärää ja tunnelmallista. Lentoemännät toivottivat tervetulleeksi virheettömästi hymyillen.
Katsoin lippuani ja istuin riville 15, paikalle A. Perä tuli perässä käytävää pitkin ja pysähtyi samoille paikkeille oikeata penkkiä etsien. Sitten hän otti pari askelta takaisin koneen kokkaa päin ja alkoi asetella laukkuaan ylhäälle tavaratilaan.

Päätin esittäytyä. Astuin Perän luokse ja ojensin kättäni. Perä tarttui siihen hölmistyneen näköisenä ja tervehti nimeään sanomatta.
Hän näytti yllättävän nuorelta. Ja nuori hän olikin, vasta 46-vuotias. Talvivaaraa sittemmin kohdanneet vaikeudet eivät olleet vielä riuduttaneet häntä. (Myöhemmin Perä kertoi itse asiassa pudottaneensa painoaan tuntuvasti.) Hän oli hyvävoimaisen, eteenpäin suuntautuneen ja päämäärätietoisen oloinen. Hän uhkui itsevarmuutta.
Minä olin paikalla siksi, että hän oli niin päättänyt. Se oli hänen kutsunsa, hänen päätöksensä. Hänen armopalansa. Olin pieni merkintä kalenterissa, jos sitäkään. Ehkä Perä ei edes muistanut, että olin tulossa kylään.
”Voitte kirjoittaa mitä huvittaa, mutta osakekurssiamme se vaan nostaa”, hän sanoi melko pian. Tämä oli myös totta: Talvivaaran osakkeen hinta oli noussut syksyn mittaan ja oli lokakuun toisella viikolla korkeimmillaan.

Perä katseli pienestä pyöreästä ikkunasta pimeää lentokenttää, jolla muutamat valot vilkkuivat, ja sanoi: ”Päätimme pyytää sinut käymään, koska olet tajunnut kaiken ihan väärin.” Tämän sanottuaan hän kääntyi katsomaan suoraan silmiin. Häkellyin vähän, mutta sain vastattua: ”Omasta mielestäni olen tajunnut kaiken ihan oikein.”
Sitten tuli hiljaista.

Pian jää kuitenkin murtui. En enää muista miten, mutta keskustelun sävy vaihtui kokonaan toiseksi. Vaikeat asiat saivat hetkeksi jäädä, kaksi äijää, saman ihmislajin edustajaa, jutteli keskenään. Matkasta sukeutui leppoisa. Perä kaivoi esille iPadin, jollaista en ennen ollut pitänyt käsissäni. Totesin vimpaimen vaikuttavaksi. Kaivosmies kertoi käyttävänsä sitä lähinnä kirjojen lukemiseen. Hän skrollaili sivuja etusormellaan ja muisti yhtäkkiä, että olemme oikeastaan kollegoita. Ihmettelin hetken aikaa. Perä tarkensi olleensa aikoinaan harjoittelijana tai kesätyöntekijänä pohjalaisessa sanomalehti Ilkassa (Perä on syntynyt Seinäjoella). Sarkastiseen sävyyn hän kertoi maineteoistaan toimittajana. Hän oli muun muassa kirjoittanut jutun palolaitoksesta, joka oli täyttänyt 20 vuotta. Mutta aina kun keskustelu kääntyi juttuihini tai Talvivaaraan, Perä oli ehdoton. Kirjoituksissani ei ollut hänen mielestään päätä eikä häntää.

Olin kirjoittanut Poliittinen kuoppa -jutussani siitä, kuinka Talvivaaran uraanivarannosta ei ollut kerrottu kaivosta perustettaessa. (Uraanista tarkemmin luvussa Pimitys.) Lehden kanteen oli painettu kysymys: ”Pimitettiinkö Talvivaaran uraani?”
Sanoin Perälle, että eihän se ole oikein ettei uraanista puhuta mitään ja sitten sitä yhtäkkiä varastoidaan kipsisakka-altaaseen, josta se vuotaa ulos (kipsisakka-allas oli vuotanut tuolloin jo kaksi kertaa, 2008 ja 2010).

Perä piti pimityspuheitani tuulesta temmattuina. Hän muistutti, että yleisötilaisuuksissa uraanista oli puhuttu.
Mutta se ei riitä, sanoin. Eivät kaikki ehdi eivätkä tule yleisötilaisuuksiin. Lain mukaan ihmisillä pitää olla oikeus saada vaikuttaa omaan ympäristöönsä, ja siihen pitää antaa mahdollisuus etukäteen. Onhan se nyt aikamoista, että koko sanaa ”uraani” ei löydy ympäristölupapapereista eikä ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA) – ja sitten sen tuottamisesta sivutuotteena aletaan puhua yhtäkkiä, heti kaivoksen ensimmäisen toimintavuoden jälkeen.
Me emme tienneet ryhtyvämme hyödyntämään uraania, kun kaivosta perustettiin, Perä vastasi. Siinä ensimmäisen toimintavuoden aikana paljastui, että bioliuotuksella pystyttäisiinkin erottamaan uraania niin, että se olisi kaupallisesti kannattavaa.
Tämä ei riitä selitykseksi, vastasin. Jos ympäristöprosessissa otettaisiin huomioon vain aineet, joita aiotte hyödyntää kaupallisesti, eihän siellä olisi mainittu monia muitakaan haitta-aineita, kuten kadmiumia, erityisen myrkyllistä raskasmetallia, jota Talvivaara ei hyödynnä kaupallisesti, mutta jota nousee maasta yhtä kaikki, muun tavaran mukana. Kadmium on mainittu papereissa, uraania ei. Uraani on myrkyllinen, vesiliukoinen metalli. Ja kyllä, sillä on säteilyvaikutuksia, mutta erityisesti se on saastetta muiden joukossa. Saastetta, jota on sittemmin varastoitu kipsisakka-altaaseen Säteilyturvakeskuksen arvion mukaan 300 tonnia. Ja sieltä se on valunut ympäristöön...
Perä piti minua salaliittoteoreetikkona.

Näin jänkkäsimme, mutta tunnelma ei kuitenkaan mennyt huonon puolelle. (Varsinainen kärhämä syntyi vasta perillä Talvivaarassa, siitä on kerrottu luvussa Pois Neuvostoliitosta.)
Kuten sanottua, muustakin puhuimme. Perä kertoi fantasioivansa ajoittain ajatuksella siitä, että kaikki Talvivaaraa koskeva ympäristövalvontatieto laitettaisiin nettiin. Numerot olisivat siellä, ihmiset saisivat itse tutkia niitä ja nähdä, että kaikki on hyvin. Tämä idea oli kuitenkin hänen mielestään kuolleena syntynyt.

”Pelkkä numerotieto on vaarallista”, hän sanoi. ”Se avaa mahdollisuuden väärille tulkinnoille.” Jos tiedot pantaisiin nettiin, silloin pitäisi palkata monta ihmistä päätoimisesti vastailemaan puhelimeen ja selittämään ihmisille mitä kaikki tarkoittaa, Perä arveli.

Jälkikäteen katsoen tuo keskustelu symboloi monia eri asioita ja muutosta, joka sittemmin tapahtui verrattain nopeasti. Talvivaarassa ei ollut tuolloin vielä edes viestintäpäällikköä. Perä hoiteli suhteita mediaan. Olli-Pekka Nissinen, Aamulehden entinen toimittaja, aloitti yhtiön viestintäpäällikkönä vasta puolitoista vuotta myöhemmin, keväällä 2012. Ja kesällä 2012 Talvivaaran kaikki mitattu ympäristödata todellakin ilmaantui yhtäkkiä Talvivaaran nettisivuille. Siis kaikki ympäristöraportit vuodesta 2008 asti. Niissä on joka ikinen mittaus, joka Talvivaaran ympäristön vesistä on tehty velvoitetarkkailuissa (viranomaisen hyväksymän ohjelman mukaisissa säännöllisissä vesistömittauksissa, joita tekee Talvivaaran toimeksiannosta konsulttiyhtiö).

Olin kritisoinut Suomen Luonnon blogissa alkukesästä 2012 Talvivaaraa ja Kainuun ELY-keskusta (Talvivaaran valvova viranomainen) siitä, että ympäristöraportteja oli niin vaikea löytää. Jos ne olisivat olleet netissä saatavilla, medialla olisi ollut aivan eri valmiudet kirjoittaa esimerkiksi Talvivaaran vesistöpäästöongelmista edellisenä vuonna 2011. On vaikea sanoa, vaikuttiko kirjoitteluni siihen, että tiedot ilmaantuivat yhtäkkiä nettiin, mutta sinne ne kuitenkin tulivat.

Kiinnostavaa ja mainitsemisen arvoista on sekin, että juuri tätä kirjoittaessani, marraskuussa 2015, nuo raportit ja mittaustiedot näyttävät taas kadonneen Talvivaaran nettisivuilta – tai ovat ne siellä, jos niitä osaa hakea oikeilla hakusanoilla, mutta niihin ei johda mikään linkki nettisivujen etusivulta. Kävijä ei voi niitä otsikoita klikkailemalla löytää.
Itse asiassa koko ”kestävä kehitys” alaotsikko on hävinnyt etusivulta marraskuun 2015 aikana.
Ympyrä on siis tehnyt pitkän kierroksen ja sulkeutunut viiden vuoden aikana tuon lentomatkamme jälkeen: tiedosta tuli julkista – sitten se taas hävisi.

Saavuttuamme Kajaaniin tiemme erkanivat Perän kanssa hetkeksi. Minä hyppäsin kentällä odottavan valokuvaaja Vesa Rannan auton kyytiin. Perä istui tilataksiin mukanaan tuo liikemiesryhmä, joiden Perä oli kertonut olevan kanadalaisia Talvivaarasta kiinnostuneita sijoittajia.
Valokuvaaja Rannan kanssa ajelimme Talvivaaraan, missä meitä tervehti portilla tymäkkä rikkivedyn haju ja kiivaat keskustelut yhtiön ympäristöpäällikön kanssa. (Tästä on kerrottu enemmän tämän kirjan luvussa Pois Neuvostoliitosta.)

TALVIVAARA-VIERAILUN päättyessä iltapäivällä otettiin vielä joitain kuvia kaivoksen päärakennuksen pihassa. Pekka Perä piteli Talvivaaran mainoslippalakkia, Ranta otti kuvia. Hetken mielijohteesta pyysin, voisimmeko ottaa myös yhteiskuvan. Sellainen otettiin. Sen näette seuraavalla aukeamalla. Tunnelma oli varsin leppoisa.
Kaiken tämän säätämisen keskellä huomasimme, että meillä oli jo kiire Kajaanin kentälle. Tai oikeastaan huomasimme, että me emme enää ehtisi koneeseen. Perä oli kaiken lisäksi hävinnyt ylös toimistoonsa päärakennuksen yläkertaan.
Autot hyrisivät odottavasti.

Lopulta Perä tuli alas ja harppoi pihan poikki kiirehtimättä. Huikkasin hänelle ikkunasta, että taidamme myöhästyä. ”Mitä jos soitat Kajaaniin ja pyydät konetta odottamaan meitä”, vitsailin. Arvelin olevani sukkelakin. ”Soitin jo”, Perä vastasi ja sujahti sisälle tilataksin sivuovesta. Ovi rämpsähti kiinni ja automme lähtivät kohti Kajaania. Katsoin Vesa Rantaa epäuskoisena. Nauroimme ja kaarroimme taksin kintereille kohti Kainuuta.

Kentälle saapuessamme totesimme, että kone toden totta oli juuri sopivasti myöhässä ja ehtisimme kyytiin. Jonottaessamme lentokentän metallinpaljastimelle Perä tuumaili, että noinkohan virkailijat päästävät hänet kyytiin, hänellä kun on kyynärvarressaan viisitoista senttiä metallia Australiassa sattuneen vakavan kaivosonnettomuuden jäljiltä. Paljastin alkaisi varmasti piipata.
Mutta ei se alkanut.
Kohta istuimme jälleen vierekkäin Finnairin koneessa, tällä kertaa matkustamon etummaisilla penkeillä, Perä käytävän puolella, minä ikkunapaikalla. Oli iltapäivä, minua alkoi nukuttaa.

OLIKO KONE ETELÄÄN sattumalta myöhässä vai saiko Perä sen todella odottamaan itseään yhdellä puhelinsoitolla, mene ja tiedä. Ainakaan tapaus ei haalistanut mielikuvaa Perän vaikutusvallasta ja arvostuksesta Kainuussa tuolloin.

Perä oli kuin taivaan lahja putkahtaessaan Kainuuseen 2003. Hän toisi mukanaan Euroopan suurimman nikkelikaivoksen, hyvinvointia ja työpaikkoja: kaivos työllistäisi suoraan ja välillisesti vähintään satoja ihmisiä, ellei jopa kolmetuhatta (näin Talvivaaran vaikutuksista puhuttiin eduskunnassa asti).
Perän messiaanisuus ohjasi Talvivaaran julkisuutta myös valtakunnan tasolla, missä ikinä vain seurattiin kaivosteollisuutta ja elinkeinoelämää.
”Kaivosmiljonääri työllistää korpimaan”, riemuitsi Talouselämä 24. elokuuta 2007. Juttu kiteyttää oivallisesti tuon ajan Pekka Perän: ”Raha motivoi, mutta tärkeämpää on, että yritys pärjää. Tämä on vähän tällainen näyttöasia. Me näytetään muille, että me osataan tehdä tämä”, Perä sanoo jutun viimeisessä kappaleessa.

Juuri tämän itsevarmuuden ja rentouden vuoksi Perä sai maineensa ja voitti kaikki puolelleen, kaikki ihailivat häntä. Lukuun ottamatta muutamia luonto- ja ympäristövaikutuksista huolestuneita ihmisiä kaikki halusivat, että Perä ja Talvivaara onnistuvat – miksi eivät olisi halunneet?
Koko Perän tarina Kainuussa alkoi sekin yhdellä legendaarisella sutkauksella, joka kerrottiin Suomen Kuvalehden henkilökuvajutussa loppuvuodesta 2007. ”Päivää, olen Pekka Perä ja aion rakentaa Talvivaaraan Euroopan suurimman nikkelitehtaan.” Näin Perä oli esitellyt asiansa Sotkamon kunnanjohtajalle puhelimessa talvella 2003.
Hurmos nousi, ja vuonna 2008 Perä jo miltei palkittiin Vuoden kainuulaisen tittelillä. Hän jäi äänestyksessä toiseksi. Voiton vei Juulia Valtanen -niminen muotibloggaaja, joka on sittemmin jäänyt huomattavasti Perää tuntemattomammaksi mediahahmoksi.

Kainuun Sanomat on seurannut Talvivaaran tarinaa erityisen tarkasti – ja se myös oli eturintamassa nostamassa esille kriittisiä ääniä kaivokseen liittyen jo vuonna 2009, kaivoksen ensimmäisenä täytenä toimintavuotena, kun paikallisille asukkaille alkoi paljastua, että kaivos haisee, pölyää ja sotkee vesiä paljon enemmän kuin oli tarkoitus.
Mutta 2005 ilmassa oli uudisraivaamisen ja loisteliaan tulevaisuuden henki: ”Sen verran voin nyt sanoa, että kaivoksen ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat hallittavissa.” Tämän ilosanoman julisti Kainuun Sanomien kannessa maakunnan asukkaille Talvivaara projekti -nimisen yhtiön toimitusjohtaja Pekka Perä elokuun 19. päivänä vuonna 2005.
Sisäsivulla on kuva Perästä, jolla on yllään sininen pusakka ja päässään keltainen kypärä. Suu on kevyessä virneessä, katse on päättäväinen, mutta rento ja hyväntuulinen. Se on suunnattu johonkin kaukaisuuteen. Kaivos tulee varmasti. ”Sitä vartenhan me olemme nyt täällä. Emme me muuten olisi”, Perä sanoo lehdessä.

Tuona kesänä oli juuri käynnistetty Talvivaaran koelouhinta. Kainuun syrjäkulmalle oli syntynyt uusia polkuja ja teitä, kun Kuusilammen malmiota louhittiin esille 30 tonnia murskaamista varten.
(Sivumennen voi mainita, että tuo koelouhinta ja mustaliuskemalmin esille kaivaminen sai nikkelipitoisuudet räjähtämään huimiin lukemiin malmion viereisessä Heittimenpurossa, mutta tästä ei kirjoitettu. Olisiko asiaa mainittu vielä missään tätä ennen? Tämä sinänsä pieni, mutta enteellinen tieto näkyy koetoiminnan päästötarkkailuraportissa, jota ei ole koskaan ollut sähköisenä saatavissa, mutta joka pyydettiin tätä kirjaa varten nähtäväksi Kainuun ELY-keskuksesta. Asiasta lisää luvussa Suojelijat.)

Mutta yhtä kaikki, kun katsoo tuota vuoden 2005 kuvaa Perästä ja lukee samana vuonna tehtyjä haastatteluja, on helppo ymmärtää, miksi hän sai kaikki puolelleen. Perä on yksinkertaisesti niin hyvä puhumaan. Hän valitsee argumenttinsa vastaanpanemattomasti. Kun kaivosteollisuus on tunnettu pitkäkestoisista ja suureksi kasvavista ympäristöhaitoista, Perän puheissa Talvivaara tulisi olemaan tämän kaiken vastakohta.

”Talvivaara – ympäristöä säästävä megahanke”, kertoi kannessaan Geologian tutkimuskeskuksen GeoFoorumi-lehti vuonna 2007. ”Bioprosessi on paitsi 30 prosenttia huokeampi, myös paljon ympäristöystävällisempi kuin muut jalostustavat”, kerrottiin Ilkka-lehdessä syksyllä 2008, noin kuukausi ennen kaivoksen metallien talteenoton käynnistymistä.
Talvivaaran bioliuotusprosessin, jota ei ole ennen Talvivaaraa koskaan käytetty nikkelin liuotukseen pohjoisissa oloissa, Perä sai näyttämään viisasten kiveltä, mystiseltä metodilta, joka on tehokas, edullinen ja ympäristöystävällinen.

Olisi helppo olla jälkiviisas ja sanoa, että kyllä valtamedian, tai edes jonkun median, olisi pitänyt herätä etukäteen ja kyseenalaistaa Perän puheita enemmän. Mutta kun katsoo tarkemmin, kyllä Talvivaaraa kyseenalaistettiinkin.
Esimerkiksi Ylen A-zoomin puolituntinen tv-ohjelma "Kainuun pelastaja vai erämaan tuho?" nosti esille myös kriittisiä ääniä jo 2007, ennen kuin kaivoksen varsinainen toiminta oli edes alkanut.
Ohjelmassa Sotkamon seurakunnan kappalainen, ”luontopappi” Antti Lankinen, ja näyttelijä, vasemmistoliiton poliitikko Vesa Kaikkonen kritisoivat Talvivaaraa sanankääntein, jotka kenties tekivät heistä tuolloin kylähulluja, mutta saavat nyt heidät näyttämään jopa jonkin sortin oraakkeleilta. (Lankinen sanoo ohjelmassa, että hän ei kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että tuon kokoluokan hanke noilla kemikaalikulutuksilla ei muka saastuttaisi ympäristöä.)

Miksi nämä varoitukset eivät saaneet tuulta siipiensä alle? Vastaus on, että Pekka Perä oli sittenkin näistä kaikista uskottavin.
Kun Perä astuu yllätysvieraana baariparlamentin keskelle puhumaan ja sanoo vakiorepliikkinsä ”Tää meidän prosessi, se muuttaa ympäristöä väistämättä, se ei pilaa sitä”, katsoja on epäuskoinen, mutta ajattelee: ei kai kukaan kehtaisi noin sanoa tv-kameroiden edessä, jos ei oikeasti tarkoittaisi sitä?
Perällä siis oli uskomaton pokka ja hän sanoi uskomattomia asioita – jotka uskottiin.

Se on lahja. Joku osaa laskea, toinen laulaa. Jollain on vakuuttavuuden lahja, kyky saada ihmiset puolelleen, kyky puhua asioista niin, että kuulijalla ei jää muuta mahdollisuutta kuin uskoa.
Jos Talvivaaran hankkeella olisi ollut varovaisempi, vähemmän vakuuttava keulakuva, se ei suuruudenhulluudessaan olisi koskaan voinut edes toteutua puhumattakaan siitä, että se olisi toteutunut niin täysin vailla kriittisiä ääniä kuin se nyt toteutui.

MONET IHMISET sanovat, että Suomessa pitäisi olla enemmän Pekka Perän tapaisia ihmisiä: innovatiivisia, rohkeita, jopa suuruudenhulluja. Että ilman tällaisia ihmisiä ei koskaan ylitetä arjen ja byrokratian kynnyksiä ja saavuteta jotain suurta.
Olen samaa mieltä. Perässä on paljon sellaista, mitä on helppo ihailla, ja Talvivaara on saavutuksena jotain, mitä on helppo arvostaa. Siis se, että saa puhuttua hankkeelleen satoja miljoonia euroja ja perustettua 60 neliökilometrin kaivosalueen keskelle Kainuun metsiä ja soita. Kova saavutus.

Ja tietysti on rahallinen puoli: Perä on rikastunut Talvivaaralla. Vaikka hän on vähättelevästi nimittänyt omistamiaan Talvivaaran osakkeita ”excel-rahaksi” (tuota nimitystä hän käytti minullekin puhuessaan tavatessamme lentokoneessa 2010) tarkoittaen sitä, että raha näkyy vain taulukoissa eikä realisoidu, todellisuudessa hän on rikastunut Talvivaaralla. Tuhdin kuukausipalkan lisäksi hän on myynyt Talvivaaran osakkeita ja netonnut niillä mukavia summia rahaa.

2014 Perän ansio- ja pääomatulot olivat 380 000 euroa, 2013 yli viisi miljoonaa euroa, sitä ennen 330 000 euroa, 490 000 euroa, kolme miljoonaa euroa, 280 000 euroa, kahdeksan miljoonaa euroa...
Vuodesta 2005 alkaen Perän tulot ovat virallisten tilastojen mukaan karkeasti laskien ainakin yli 15 miljoonaa euroa, ja näistä ylivoimainen valtaosa on Talvivaaralla ansaittua rahaa. Tulot kertyvät kuukausipalkasta sekä myydyistä osakkeista (suurimmat tulot Perä on tehnyt myymällä osakkeita vuosina 2008, 2010 ja 2013). Perä on myös sijoittanut ansaitsemiaan rahoja takaisin Talvivaaraan esimerkiksi osakeannissa keväällä 2013.

Jos Perän tulojen luonteesta kysyy talousasiantuntijalta, tämä saattaa kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan: tulot eivät ole tulleet Talvivaaran taloudellisen menestyksen ansiosta, vaan osakkeiden arvo on noussut, koska ihmisten usko Talvivaaraan on kasvanut.
Talvivaara ei ole koskaan olemassaolonsa aikana päässyt lähellekään metallien tuotantoennusteita, jotka se on itse laatinut. Vuoden 2009 tuotantotavoite oli 15000–18 000 tonnia, mutta nikkeliä tuotettiin vain 735 tonnia. Vuoden 2012 nikkelin tuotantotavoitteeksi on mainittu 50 000 tonnia (vuoden 2009 vuosikertomuksessa) ja 25 000–30 000 tonnia (vuoden 2011 vuosikertomuksessa). Todellisuudessa vuonna 2012 tuotettiin 12 641 tonnia nikkeliä. Vuonna 2011 vuosikertomuksessa visioitiin 50 000 tonnin tuotantoa täydessä vauhdissa – ja itse asias­sa peräti 100 000 tonnin tuotantoa, kunhan luvat saataisiin kuntoon. Näille maalailuille ei ole tullut katetta. Talvivaaran ennätystuotanto on 16 000 tonnia nikkeliä (vuonna 2011). Koko olemassaolonsa aikana yhtiö on tuottanut nikkeliä 60 000 tonnia. Siis seitsemän toimintavuoden aikana (2009–2015).

Perän vaurastuminen ei siis ole seurausta hyvästä liiketoiminnasta, liikevoitosta ja esimerkiksi osingoista (Talvivaara ei ole jakanut omistajilleen osinkoa). Rikastuminen on seurausta tarinasta, jonka Perä on onnistuneesti myynyt sijoittajille ja jonka avulla hän on nostattanut Talvivaaraan kohdistuvia toiveita ja odotuksia. Tämä puolestaan on näkynyt yhtiön osakkeen hinnan nousuna, ja kun yhtiön johto on myynyt osakkeita, johdon jäsenistä on tullut miljonäärejä (näin ovat rikastuneet esimerkiksi Talvivaarassa alusta asti mukana olleet Olli Salo ja Marja Riekkola-Vanhanen).

Hyvä tarina myy. Tämä tiedetään mediataloissa. Sen tietävät myös liike-elämän velhot. Yhtiöllä pitää olla tarina.
Bioliuotusmenetelmän tehokkuus, edullisuus, ympäristöystävällisyys, nämä kaikki ovat osa Talvivaaran tarinaa, sen faktapohjaksi ajateltu kivijalka, jolle ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt faktoja tueksi.

Talvivaaran kohdalla voi hyvin päätyä ajattelemaan niinkin, että tarinan tärkein palanen on Pekka Perä itse. Vähän omintakeinen, itsevarma, äärimmäisen vakuuttava hahmo, joka tulee viemään hankkeensa maaliin.

PEKKA PERÄ OJENSI suolapähkinäpussia. Otin siitä reilun annoksen. Säilöin pähkinät käteeni heitellen niitä suuhuni aina pari kerrallaan. Aurinko paistoi pilvien yläpuolella, ja mieleen oli hetkeksi tullut käymään tuo sama valoisa ja kepeä tunnelma, jonka korkealla lentävässä lentokoneessa usein kokee. Istuimme matkustamon etummaisessa penkkirivissä matkalla Kajaanista Helsinkiin.

”Oli oikeasti tosi kiva tutustua sinuun”, Perä sanoi vilkaisten minua. Hänen katseessaan ei ollut ironiaa, eikä juuri muutakaan sävyä, jota olisin osannut tulkita. Korkeintaan pieni kulmakarvojen kohoaminen viesti vilpittömyyttä ja ehkä yllättyneisyyttä.
Olen tottunut tuollaiseen sanattomaan myötämielisyyteen: luulin, että olet ituhippi, luulin, että olet kettinkienkalistelija ja puunhalaaja. Ja kun en ole, vaan olen mitä tavallisin äijä, ihmiset yllättyvät myönteisesti. Perä oli odottanut luontohörhöä ja yllättyi iloisesti, kun en ollutkaan sellainen. Tai sitten hän oli vain ovela ja käsitti, että parasta olisi, jos hän saisi minut samalle puolelle itsensä kanssa.
Sanoin, että tunne on molemminpuolinen, enkä siinä valehdellut. Perä oli osoittautunut leppoisaksi mieheksi, jonka kanssa oli mukava jutella monista eri asioista.

Koneen laskeuduttua kättelimme ja toistimme ajatukset siitä, kuinka mukava päivä oli ollut. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, mutta päivä oli ollut nimenomaan yllättävän mukava. Minä olin kuvitellut Talvivaarassa käymisen vittumaiseksi keikaksi, koska minuthan oli kutsuttu ripitettäväksi, kuulemaan ”kuinka asiat oikeasti ovat”.
Vittumainen reissu ei lainkaan ollut.

Itse asiassa minulla oli ollut niin mukavaa, että aloin epäillä itseäni. Niin käy joskus – mutta tuona iltapäivänä olen kokenut ehkä suurimmat epävarmuuden tunteet toimittajan urallani. Enkä tarkoita nyt jonkin faktan epäilemistä tai virheen pelkäämistä vaan fundamentaalista itsensä, koko maailmankatsomuksensa, kyseenalaistamista.
Istuin auton ratissa ja tuijotin lentokentän parkkitalon seinää väsyneenä ja mieli raukeana. Silloin tunne tuli: Miksi en voi olla niin kuin muut? Miksi minun pitää olla hankala?

Ajatus oli iskenyt ensimmäisen kerran jo Talvivaaran kipsisakka-altaalla samana päivänä. Maastoautomme oli keinahdellut altaalle (tilanteesta kerrotaan luvussa Pois Neuvostoliitosta) ja olin nukahtanut. Auton pysähdyttyä säpsähdin hereille. Ympäristöpäällikkö Kovalainen katsoi takapenkille ja kysyi nukuttaako minua. Hän ja tuotantokoordinaattori Vihanto astuivat ulos autosta. Katselin heitä siinä altaan reunalla ennen kuin astuin heidän seuraansa. Ajattelin sitä valtavaa työmäärää, joka kaivoksen aikaansaamiseksi oli tehty ja ajattelin: Mikä helvetti minä olen tätä kritisoimaan? Kuka minä kuvittelen olevani? Miksen voi olla mukava, ystävällinen ihminen, joka elää mukana tässä mahtavassa menestystarinassa? Miksen voi olla heidän puolellaan? Nauttia elämästäni, kestityksestä, lentomatkoista, pestistäni lehdessä?
Samat ajatukset tulivat mieleeni vielä isompana hyökynä istuessani parkkihallissa.

Toimittajana oleminen on minulle ennen kaikkea yksinäisyyttä. Mihinkään kuulumattomuutta. En ole valinnut tätä tunnetta, se on vain tuntunut aina vaistomaisesti omalta.
Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.
Mutta joskus mihinkään kuulumattomuus ja yksinäisyys menevät yli äyräiden ja ihminen alkaa kaivata tunnetta siitä, että kuuluisi johonkin. Vaikka niihin ihmisiin, jotka kannattavat kaikkea elinkeinotoimintaa reunaehdoista piittaamatta. Heihin olisi hauskakin kuulua. Heillä on leppoisaa ja mukavaa. He ovat hyviä ihmisiä. Heidän ei tarvitse olla kriittisiä, soittaa vaikeita puheluita. Heidän ei tarvitse vihata ketään.
Miksi en voi kuulua heihin? Miksi minun pitää olla tällainen hankala vastarannankiiski?

Mutta myöhemmin ajellessani kotiin, miettiessäni asioita illalla poissaolevana, yötä myöten unettomana, olin pian taas entisillä raiteillani.
En kuulu mihinkään. Näin on hyvä. En ole vallan puolella. En ole sitä vastaankaan, mutta en istu sen sylissä. Valtaa pitäviä pitää kritisoida, jos aihetta ilmenee.
Valtaa pitävät korkeat poliitikot, korkeat virkamiehet, erilaiset johtajat, isot omistajat. Heidän tulee kestää kritiikkiä. Jos he kestävät sen, he osoittautuvat valtansa arvoiseksi.
Myös omistajuus on valtaa. Rikkaus ja raha ovat valtaa. Valtaa ei kuulu vihata, enkä luonnollisesti vihaakaan. Mutta sitä mieltä olen, että rikas, vallakas, vaikutusvaltainen henkilö ei tarvitse minua tai mediaa asemaansa pönkittämään. Pekka Perä ei tarvitse minua. Hän pärjää ilman minua.

Aamulla kaataessani kahvia mukiin ajattelin: Ne melkein saivat minut. Melkein. Mutta eivät kuitenkaan.

JOIDENKIN MIELESTÄ Pekka Perä on pyramidihuijari. Joidenkin mielestä hän keksi Talvivaaran lypsääkseen rahaa tyhmiltä. Ymmärrän, mistä tämä ajatus kumpuaa – mutta en usko siihen.
Avain Perän persoonaan on mielestäni tämän luvun otsikko: hän halusi olla sankari. En pidä Pekka Perää hahmona, joka olisi halunnut ottaa rahat ja juosta. Ei, jos jotain, pikemmin hän on kenties yön hiljaisina tunteina ajatellut, että olisi kiva saada itselleen patsas tai katu tai edes pieni aukio.
Pekka Perä halusi olla sankari, joka työllistää korpimaan, puhuu rahaa kivestä, menestyy, vetää menestyksellään mukanaan tuhansia muita rikkauksiin. Enkä tästä näkökulmastani luovu, jollei paljastu jotain aivan mullistavaa, joka muuttaa kokonaan sen, miten Talvivaara on nähty.

Mutta on myös myönnettävä, että Pekka Perä munasi. Hän mokasi täydellisesti. Hän kuvitteli liikaa asioita. Hän toivoi liikaa. Eräs Perän pitkäaikainen, läheinen työtoveri kuvaili hänen luonnettaan: Pekalla oli kyky ignoroida täydellisesti negatiiviset asiat.
Uskon on oltava kova. Uskottava on vielä silloinkin, kun ei ole enää tiiltä toisen päällä. Muuten ei voi koskaan saavuttaa mitään isoa. Näin se ehkä on.
Isot riskit, isot panokset, mahdollisesti iso, ei vaan suunnaton voitto.

Mutta nyt riskit ovat toteutuneet. Talvivaara on vedenpaisumuksen tilassa. Kaivosalueella on eriasteisesti saastuneita vesiä yli 10 miljoonaa kuutioita. Kaivos ei ole koskaan tuottanut sitä, mitä sen piti. Ympäristön sotkeminen jatkuu. (Kuten aiemmin mainitsin, Talvivaaralle ympäristöluvassa asetettu sulfaatin vuosikiintiöraja täyttyi esimerkiksi vuonna 2015 jo maaliskuussa. Sen jälkeen saastuneita vesiä on jouduttu päästämään luontoon poikkeusluvalla.)
Pekka Perä ehkä halusi olla niin kuin Nokian Jorma Ollila tai Koneen Pekka Herlin tai Applen Steve Jobs. Suuri, historiallinen yrityspomo. Mutta se ei ole vielä toteutunut. Se ei luultavasti tule toteutumaan Talvivaaran kanssa: emoyhtiö huojuu pystyssä miten kuten, ja operatiivinen yhtiö Talvivaara Sotkamo meni konkurssiin vuosi sitten. Toimintaa jatkaa nyt valtion kokonaan omistama Terrafame. Se on tehnyt pesäeroa Pekka Perään.

Terrafamen hallituksen puheenjohtaja Lauri Ratia sanoi marraskuussa 2015 Helsingin Sanomissa, että Talvivaaran kaivos oli ”voimakkaan yrittäjän vetämä hanke, mikä oli leimaa-antavaa koko organisaatiolle”, (22.11.2015 Helsingin Sanomat). Nyt tästä leimasta halutaan eroon.
Mutta ei Perää olla kölin alta vetämässä. Näin Ratia ylisti Helsingin Sanomissa Perän suoritusta: ”Talvivaara ja koko kaivos on ollut startup-yritys, joka harjoitteli bioliuotusta ja koko tätä hyvin monimutkaista prosessia. Kaiken kaikkiaan Talvivaara on hoitanut kaivoksen aloitusvaiheen hyvin, ja tämä on hieno tarina yrittäjyydestä.”

Perän hieno tarina yrittäjyydestä tuli tähänastiseen aallonpohjaansa syksyllä 2015, kun hänelle luettiin syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syytteiden mukaan Perä on ”ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa harjoittaessaan laiminlyönyt noudattaa ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaatetta, varovaisuus- ja huolellisuusperiaatetta, parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaatetta, ympäristön kannalta parhaan käytännön periaatetta ja aiheuttamisperiaatetta. Lisäksi Perä on laiminlyönyt toimintaa harjoittaessaan olla riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista sekä laiminlyönyt noudattaa pilaantumisen torjuntavelvoitteita.”
Näihin syytteisiin odotetaan ratkaisua tämän kirjan ilmestymisen aikoihin, maaliskuussa 2016.

KIRJOITIN PERÄLLE kesäkuussa 2015 sähköpostia.
Minua oli vaivannut pitkään, millaiset Talvivaaran malmikasojen liukenemisnopeudet olivat olleet alkuvuodesta 2014. Olin kiinnostunut, koska tietyt tahot olivat kovasti hypettäneet julkisuudessa, kuinka Talvivaaran prosessi toimii ja nyt se vasta toimiikin ja kaikki on hyvin ja nyt valtion kannattaa pitää kiinni kaivostoiminnasta.
Minua tämä ihmetytti. Aloin siksi kesällä 2015 metsästää tiettyjä tunnuslukuja, joilla Talvivaaran prosessin toimivuutta voisi arvioida. En saanut niitä työ- ja elinkeinoministeriöstä, Talvivaaran viestinnästä enkä konkurssiasiamieheltä. (En sittemmin saanut niitä myöskään Terrafamesta. Terrafamen tultua kuvioihin nuo numerot kiinnostavat varmasti monia veronmaksajiakin, koska niiden perusteella voi arvioida, sijoitetaanko valtiomme rahaa viisaasti. Vuonna 2015 Terrafamelle luvattiin valtion kassasta 209 miljoonaa euroa. Tunnuslukujen metsästyksestä ja kuinka siinä lopulta kävi, kerrotaan lisää tämän kirjan päätösluvussa Kärkihanke.)

Tuolloin kesällä 2015 konkurssiasiamies Pekka Jaatinen kiitti minua lyhyesti kiinnostuksesta ja kertoi, että ”operatiivisiin asioihin vastaa toimitusjohtaja Pekka Perä”.
Tätä vaihtoehtoa en ollut tullut edes ajatelleeksi. Kirjoitin siis Perälle sähköpostia 18. kesäkuuta 2015.

Terve
Suunnittelen juttua Talvivaarasta. En vielä tiedä mihin juttua tarjoan (mikäli sen teen). Olisin kiinnostunut tietämään, millaiset Talvivaaran kasojen liukenemisnopeudet olivat viime vuonna [2014] eri vaiheissa eri kasoilla ja miten prosessiliuoksen nikkelipitoisuus kehittyi [esim kuukausittain]? Pekka Jaatinen sanoi, että sinä kerrot tämäntapaiset asiat.

Perä vastasi nopeasti.

Tervehdys Juha,
Onnea suunnitteluun. Julkista materiaalia on esimerkiksi yhtiön kotisivuilla. Muuta tietoa emme pörssiyhtiönä voi valitettavasti antaa.
Sinuna minä piirtäisin ja tulkitsisin liuotuskäyrät itse. Olisi varmasti nopeinta ja helpointa siten.
Laita x-akselille saanti% ja y-akselille aika. Laita lyijykynä origoon, sulje silmät ja liikuta kynää johonkin suuntaan. Jos aika menee negatiiviseksi pyyhi viiva pois ja aloita alusta.
Tee tämä muutaman kerran niin saat vertailuaineistoa, mikä lisää luotettavuutta.
Tulkinnasta sen verran, että mitä jyrkempi käyrä ylöspäin, sen paremmin liukeaa. Menetelmässä voit päättää liukenemisprosentit itse. Yli 100% liukeneminen ei ole mahdollista, mutta joissakin olosuhteissa kasat saostavat eli ”negatiivinen” liukeneminen on.
Hyvää Juhannusta!
PP

Hetken päästä häneltä tuli vielä korjausviesti pahoitteluineen: X- ja y-akseli olivat menneet väärin päin edellisessä viestissä.
Lueskelin viestejä hetken. Naiiviuttani kuvittelin, että niissä olisi jotain oikeaa asiaa – kun kerran Jaatinen oli käskenyt Perältä kysymään.
Kesti hyvän tovin, ennen kuin käsitin, että edessäni oleva viesti oli ehta teekkarijäynä. Juuri sellainen, joista Pekka Perän sanotaan tykkäävän.

Juha Kauppisen Talvivaaraa käsittelevä juttu Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin löytyy täältä. Talvivaaran vangit -kirja tulee myyntiin Long Playn kauppaan tällä viikolla.

Vainoojaksi syytetty nainen kiistää Domino-huijarin väitteet

9. maaliskuuta 2016, Ari Lahdenmäki

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen kertoi helmikuun artikkelissamme Tämä mies on vaarallinen, kuinka turkulaisen elokuvateatteri Dominon pelastusoperaationa markkinoitu tapahtuma saattaakin olla pyrkimys vapauttaa teatterikiinteistön omistaja kaikesta varallisuudestaan.
Julkisuudessa elokuvateatterin pelastajana esiintynyt Tom Appelqvist, 60, on mennyt naimisiin teatterin omistajan Monica Shidelerin, 81, kanssa, joskaan dementoitunut Shideler ei sitä tiedä.
Ahvenanmaalainen päivälehti Nya Åland on kertonut rikosepäilyistä 14. syyskuuta, 2. lokakuuta ja 14. tammikuuta sekä Long Playn artikkelista 1. maaliskuuta. (Se ei ole julkaissut Appelqvistin eikä Shidelerin nimeä.)

Tom Appelqvist sekä tämän tapaukseen sotkeutunut lääkäriveli Henrik Appelqvist vaikuttivat Kinnusen haastattelussa hyvin huolettomilta, vaikka Tom Appelqvistia epäillään petoksesta, joka liittyy Shidelerin Turun-asunnon myyntiin.
Tom Appelqvist väitti Kinnuselle, että kaksi ahvenanmaalaista naista vainoaa Shideleriä ja haluaa vahingoittaa tätä päästäkseen käsiksi tämän omaisuuteen.
”On kaksi naista, jotka jahtaavat Monicaa ja yrittävät saada häneltä kiinteistöjä. Siitä tulee maininkeja ylitse mullekin”, Appelqvist sanoi.
Hänen veljensä mukaan naiset himoitsevat Shidelerin kotia. Long Playn tietojen mukaan Shidelerin Ahvenanmaan-talossa asuu kuitenkin Tom Appelqvist.

Long Play on ollut yhteydessä kumpaakin naiseen. Nämä kiistävät Appelqvistin väitteet. Toinen kertoo olevansa Shidelerin toveri nuoruudesta asti ja pitäneensä tälle viime vuosina seuraa sekä auttaneensa ja hoitaneensa tätä.
Naisen mukaan hänelle on kerrottu Appelqvistin varoittaneen häntä puuttumasta Shidelerin asioihin, jottei hänen ”kävisi huonosti”. Nainen mainitsi asiasta poliisikuulustelussa, jossa häntä kuultiin todistajana Appelqvistin rikosepäilyn vuoksi. Nainen kokee epämiellyttäväksi, että Appelqvist on väittänyt hänen tavoittelevan tovereineen Shidelerin rahoja.
”Täällä sanotaan, että Henrik on aivot ja Tom suorittaa”, hän kuvaa käsitystään veljesten rooleissa.
Tom Appelqvistia koskeva esitutkinta valmistunee keväällä.

Juttua korjattu klo 19.50: lisätty Henrik Appelqvistin etunimi.

Raportti: Nokian verkkoyhtiö myi Egyptin tiedustelupalvelulle välineet kansalaisten vakoiluun

23. helmikuuta 2016, Hanna Nikkanen

Brittijärjestö Privacy Internationalin tuoreen raportin mukaan suomalais-saksalainen Nokia Siemens Networks (NSN) myi Egyptin siviilitiedustelupalvelulle vakoiluvälineistöä kevään 2011 vallankumouksen alla.
Raportin mukaan Nokian verkkoyhtiön myymät vakoilutuotteet ovat mahdollistaneet käytännössä kaiken Nokian Egyptiin rakentamissa televerkoissa liikkuneen viestinnän tallentamisen.
Egyptin taajaan vaihtuvat hallitukset ovat viime vuosina tukahduttaneet protestiliikkeitä verisesti. Toimittajia, kirjailijoita ja kansalaisaktivisteja on vangittu tuhatmäärin. Moni heistä on kertonut poliisin esitelleen kuulusteluissa epäiltyjen käymien puhelin- ja chat-keskusteluiden sisältöjä.

Privacy Internationalin mukaan Nokian ja Siemensin yhteinen verkkoyhtiö myi Egyptiin kolme tuotetta. Kauppaan kuului teleliikenteen viranomaisvalvonnan hallintajärjestelmä, siepattua dataa analysoiva "valvontakeskus" sekä vanhanaikainen puhelinverkon kautta toimiva internetyhteys, joka toimisi silloinkin, kun hallitus sulkee maasta muut verkkoyhteydet – kuten keväällä 2011 tehtiin.
Tuotteista etenkin valvontakeskus on vaarallinen väärissä käsissä. Se ei kuulu verkkoyhtiön normaaliin tuotevalikoimaan, vaan kyse on oman maan kansalaisten vakoiluun tarkoitetusta erikoistuotteesta.
Valvontakeskuksen osti Egyptin salamyhkäinen teknisen tiedustelun keskus TRD, jonka olemassaoloa Egyptin hallitus ei ole koskaan virallisesti myöntänyt. TRD:tä pidetään eräänlaisena valtiona valtion sisällä, ja se on säilyttänyt asemansa maassa myllertävien valtataistelujen aikana. Syrjäytetyn presidentti Hosni Mubarakin uskotaan luoneen TRD:n voidakseen valvoa poliittisia vihollisiaan.

Nokia Siemens Networks ilmoitti vuonna 2009 luopuvansa valvontakeskusbisneksestä ihmisoikeushuolien vuoksi. Yhtiön Iranin-kaupat olivat tuolloin juuri kiinnittäneet median huomion. Seurasin aihetta tiiviisti ja päädyin kirjoittamaan siitä seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassani Viaton imperiumi. Kuten moni muukin, epäilin että tavoitteena oli vain vaihtaa brändiä tahranneen yksikön nimi. NSN myi Intelligence Solutions -yksikkönsä saksalaiselle Perusa-holdingyhtiölle. Uusi yhtiö sai nimekseen Trovicor ja sen omistusketju piiloutui luxemburgilaisen yrityssalaisuuskäytännön taakse. Trovicor asettui taloksi Nokia Siemens Networksin konttorin naapuriin Münchenin Machtlfingerstrasselle ja jatkoi yritykseltä perittyjen tuotteiden kehittämistä sen entisistä työntekijöistä koostuneen henkilökunnan voimin. Nokia Siemens Networks kuitenkin vakuutti kerran toisensa jälkeen, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä valvontakeskusten tai Trovicorin kanssa.
Silmänkääntötemppu se silti taisi olla. Privacy International julkisti viime vuonna Nokia Siemens Networksin omia asiakirjoja, joissa käsitellään valvontakeskuksen myyntiä Pakistaniin vuosina 2010–2011. Niissä firma kutsuu Trovicoria ”NSN:n tavarantoimittajaksi" sekä kolmanneksi osapuoleksi, "joka toimittaa paikalliset palvelut NSN:n puolesta". Egyptin kanssa tehdyn kaupan tarkkaa ajankohtaa järjestö ei tiedä, mutta siihen viitataan vuodelle 2011 päivätyissä asiakirjoissa.

Nokia Siemens Networks on nykyään nimeltään Nokia Networks. Nokia osti Siemensin ulos toiminnasta vuonna 2013. Yhtiön mukaan Privacy Internationalin raportissa mainitut Egyptin-sopimukset on peritty Siemensiltä, ajalta ennen NSN:n perustamista vuonna 2007.
"Nokia luopui valvontakeskusliiketoiminnasta vuonna 2009, emmekä usko, että meillä on ollut niihin liittyviä kauppoja sen jälkeen", Nokia toteaa vastauksessaan Privacy Internationalille.
Long Play kysyi Nokialta Privacy Internationalin julkistamista asiakirjoista, joiden mukaan yhtiö olisi kuitenkin myynyt valvontakeskuksen Pakistaniin vuosina 2010-2011. Yhtiö ei halunnut kommentoida.

Hanna Nikkanen on kirjoittanut Nokia Siemens Networkista ja kansainvälisestä valvontavälinebisneksestä kirjoissaan Viaton imperiumi (2010) ja Verkko ja vapaus (2012). Molemmat ovat myynnissä e-kirjoina Long Playn kaupassa.

Karanteeni, Äitikortti ja Uschanovin kokoelmat Long Playn kaupassa!

22. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

Long Playn sivuilla on myynnissä myös tekijöiden muita teoksia sähkökirjoina, sopuhintaan. Kirjat saavat keväällä oman etusivunsa, mutta siihen asti niitä pääsee tutustumaan vaikkapa oheisten linkkien kautta. (Kirjat ovat ilmestymisjärjestyksessä.)

Antti Järvi ja Hanna Nikkanen: Karanteeni
Karanteeni kertoo Suomen ensimmäisistä aids-potilaista ja siitä, miten tauti ja sitä koskeva uutisointi vaikuttivat Suomen homoyhteisöön, joka oli vasta saavuttanut ensimmäiset voitot seksuaalisen tasavertaisuuden tiellä. Kirja kertoo myös syrjinnästä, jonka kohteiksi sekä seksuaalivähemmistö että heteroseksuaaliset hiv-positiiviset joutuivat.

Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä
Äitikortti on utelias, ihmettelevä, ärtyisä ja vähän absurdikin kirja vanhemmuudesta. Sen teemoja ovat sukupuoli, seksuaalisuus, eläimen ja ihmisen suhde, aikuisuuden ja lapsuuden ero.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi
Miksi suomalaiset, jotka ovat rikkaampia kuin juuri mikään muu kansa koko ihmiskunnan historiassa, esiintyvät jatkuvasti köyhinä ja kipeinä? Entä miksi he valittavat ehtimiseen poliitikoistaan, mutta arvostavat silti omaa poliittista järjestelmäänsä enemmän kuin juuri ketkään muut? Kolmannessa teoksessaan Tommi Uschanov ajattelee Suomea ja suomalaista kulttuuria, sen suunnatonta erikoisuutta ja yhtä valtavaa tavallisuutta.

Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus
"Verkko ja vapaus" tutkii verkon pimeää ja valoisaa puolta. Kirjassa käydään muun muassa Kuubassa, Egyptissä ja Islannissa selvittämässä, millaista on hyvä digitaalinen elämä, ketkä sitä uhkaavat ja mistä löytyvät verkon riemastuttavimmat uudet mahdollisuudet. Internetissä pesivät sekä vapausunelmat että ihmiselämän rujoimmat puolet. Kiinan ja Saudi-Arabian viranomaisille digitaalinen viestintäteknologia on ollut onnenpotku, ja eurooppalaisille yrityksille urkintavälineiden kauppa on hurjaa vauhtia kasvava bisnes.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Anu Silfverbergin esseekokoelma käsittelee mielipiteitä ja tunteita. Tunteet ovat sotkuisia ja usein piinaavia, ja siksi kai toiveikkaasti teeskennellään, että ne kuuluvat yksityisen piiriin, kun taas järki kuuluu yhteiskuntaan. Kokoelman esseet etsivät ihmisen paikkaa. Ne ovat liikettä kohti toisia eläimiä, sukupuolta, kansallisuutta tai toisten ihmisten jumalia.

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis!
Onko journalismi kriisissä? Millainen on uuden median suhde demokratiaan? Entä laatujournalismi vielä pelastaa? Toimittaja ja Long Playn perustajajäsen Johanna Vehkoo kertoo, mistä journalismin ja tiedonvälityksen muutoksessa on kyse.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus
Vuoden 2008 Suomessa vain 17 prosenttia kansalaisista tiesi kotikuntansa veroäyrin. Huikeat 38 prosenttia osasi nimetä hallituspuolueet oikein. Silti hallitusta haukutaan ja veroista maristaan – mutta millä lihaksilla? Suuri kaalihuijaus on kirja yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä ja sen kauaskantoisista seurauksista niin Suomessa kuin maailmallakin.

Hanna Nikkanen: Viaton imperiumi
Suomi on yksi maailman vauraimmista maista, ja meidän nokiamme, botniamme ja outokumpumme toimivat kaikkialla maailmassa. Vaurautemme nojaa Etelän raaka-aineisiin ja kasvaviin markkinoihin. Kun suomalaistaustaiset jättiyritykset perustavat plantaaseja Kiinaan, rakentavat televerkkoja Lähi-itään tai kaivavat kobolttia Kongon tantereesta, ne vaikuttavat lukemattomien paikallisten ihmisten kohtaloihin. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu kirja purkaa yritysvastuun käsitettä konkreettisesti, esimerkkien avulla.

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Sukupolvi sitten Suomen eduskunnasta oli vasemmistoa jopa yli puolet, 2000-luvun alkuvuosina vajaa kolmannes. Jos ihmisiltä kysytään, mitä he haluavat, vastaukseksi saadaan enimmäkseen vasemmiston kannattamia asioita. Mutta miksei se näy enää politiikassa?

"Bowien epäonnistumisetkin ovat erikoislaatuisia", sanoo Antti Nylén.

16. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

David Bowie kuoli. Kun esseisti Antti Nylén kuuli siitä, hän ajatteli: "Varmaan itsemurha. Mitään luonnollista selitystä tällaiselle ei voisi olla."

Nylén kirjoitti Bowiesta esseen ja askarteli siitä 120 pientä kirjasta. Ne ostettiin kaikki, ja nyt niitä ei ole lisää, kuten ei ole David Bowietakaan. Essee löytyy kuitenkin sähköisenä täältä.

Antti Nylén, miksi kirjoitit tämän tekstin?

”Bowie-kirjoituksen epämääräinen hahmo syntyi vuosia sitten. Suru-uutinen oli vain yllyke, että sain sen tehtyä. Mutta kuolema antoi sille sävyn. Olin hämmentynyt kaikista niistä tunteista, joita viikon aikana sai kokea. Mähän ylipäänsä kirjoitan tehdäkseni selkoa tunteista.”
”Bowien taide on kiinnostanut, koska olen aina ollut hämmästynyt siitä, miten sama ihminen voi tehdä aivan hirveitä ja aivan täydellisiä levyjä. Bowien hienoimmissa levyissä on jotain täydellistä hyvin erikoisella, koskettavalla tavalla. Mutta Bowien epäonnistumisetkin ovat erikoislaatuisia, oikein erityisen häpeällisiä suhteutettuna onnistumisiin.”

Se onkin totta vie hämmästyttävää. Miksi se on niin?

”Ajattelen että Bowiella on ollut tähtäimessä jotain, johon hän on osunut vaihtelevin tarkkuuksin. Niin kuin tikkatauluun. Ne 80-luvun kammottavat materiaalit antavat sellaisen vaikutelman kuin Bowie olisi ollut unessa.”

Olisikohan Bowie tuosta samaa mieltä?

”Joo, luulen että hän olisi tivattaessa yhtynyt näihin mielipiteisiin.”

Miksi näistä asioista pitää puhua?

”Vaikka vain sen takia, että se on niin hankalaa ja vaikeaa.”

Onko popmusiikista jotenkin vaikeampi kirjoittaa kuin niin sanotusta korkeakulttuurista?

”On! Mulle ainakin on. Pystyn koska vain kirjoittamaan esseen jostakin kirjasta, eikä siinä kestä edes kauan. Mutta popmusiikin tapauksessa tarvitaan toisentyyppistä perehtyneisyyttä. Itse teoksen hahmo on niin epämääräinen ja koostuu niin paljon enemmän kontekstista. Kaikki liittyy tilanteisiin ja ilmestymisajankohtiin – pitäisi ymmärtää historiallisia ja muita yhteyksiä, tietää asioita. Ja samalla taas koettuna ja ‘harrastettuna’ teokset ovat täysin selviä. Niiden nauttimiseen pystyy kuka tahansa.”

Julkaisit Bowie-esseen alun perin pieninä origami-kirjoina, jotka askartelit itse. Miksi teet tämmöistä?

”Mua kiinnostavat omakustanteen, pienpainatteen ja askartelun välimuodot. Siinä on jotain hyvin tyydyttävää, että ottaa prosessit omiin käsiin. Se liittyy tietysti digitaaliseen maailmaan, jossa asiat on aineettomia ja kaukaisia.”

Vähän niin kuin tämä meidän sähköinen esseemme tässä nyt. Syksyllä ilmestyy seuraava kirjasi. Mikä sen nimi on?”

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Se on vähän kuin trilogian viimeinen osa. Sitten esseekokoelman muoto on nähty.”

Mitä sinä sitten teet?

”Sitten teen pieniä obskyyrejä kirjoja, joita on vaikea saada mistään.”

Mukavaa, kiitos.

Ehdota Pieni journalistipalkinto -voittajaa!

2. helmikuuta 2016, Anu Silfverberg

Pieni journalistipalkinto -voittajaa etsitään jälleen! Palkinto on Long Playn ja Hitaan journalismin yhdistyksen jakama tunnustus milloin tahansa julkaistusta hyvästä kotimaisesta jutusta. Siis milloin tahansa, esimerkiksi tänä vuonna tai viime vuosisadalla tai sitä edellisellä vuosisadalla.

Aiemmin ehdolla ovat olleet esimerkiksi ansiokkaat toimittajat Tuija Pallaste, Oskari Onninen, Vappu Orlov, Jari Järvelä, Juhani Aho, Anu Partanen ja Juha Kauppinen.

Kolmen ensimmäisen Pieni journalistipalkinto -vuosien voittajat olivat Teppo Sillantaus ja Jouni Kemppainen (Poikamiesilta Sir Vilin seurassa, Nyt 1996) ja Veikko Ennala (Jeesus tulee pian, Hymy 1966). Viime vuonna voiton vei Timo Harakka Eu-reportaasillaan Spagettivatikaani (Image 1994).
Raati etsii taas voittajaa. Sitä voit ehdottaa lähettämällä sähköpostia 15.2. 2016 mennessä osoitteeseen [email protected]
Palkintojenjakotilaisuudesta tiedotetaan myöhemmin.

Pieni journalistipalkinto -voittaja saa perinteisesti palkinnoksi oman juttunsa äänikirjana, lp-levyllä.

Ministeriö: marjaviisumeiden määrä liikesalaisuus

26. tammikuuta 2016, Anu Silfverberg

Tutkiessaan Fennovoiman ydinvoimalahanketta toimittaja Hanna Nikkanen törmäsi jatkuvasti tilanteisiin, joissa viranomaiset eivät antaneet tietoja, jotka niiden olisi lain mukaan olisi pitänyt luovuttaa. Nikkasen mukaan toimittaja törmää ongelmaan Suomessa ”käytännössä koko ajan”.
”Juuri nyt odotan Suomen Bangkokin-suurlähetystön vastausta tietopyyntöön, jonka tein ensimmäistä kertaa elokuussa”, hän kertoi Sivuäänissä joulukuussa.
”Asian hoitaminen veisi heiltä korkeintaan kymmenen minuuttia ja lain mukaan se olisi kuulunut hoitaa kahdessa viikossa.”

Tuo tietopyyntö liittyi marjanpoimijoista kertovaan juttuun. Se on ehditty jo julkaista, mutta tietoja ei kuulu edelleenkään.
”Bangkokin suurlähetystö ei vastaa mihinkään tietopyyntöihin, vaan korkeintaan monen valituksen jälkeen tulee vastaus UM:n viisumiosastolta Helsingistä – vaikka tiedon luovuttaminen olisi lähetystön heiniä.”
Nikkanen on yrittänyt pitkään selvittää poimijoille vuodelle 2015 myönnettyjen viisumien määrää.
”Keväällä yritin saada tietoa viisumikiintiöistä ja jouduin kirjelmöimään siitä lähetystön viisumitiimin kanssa pitkään. Lopulta he laittoivat kiintiöt nettiin yleiseen jakoon, kun vetosin julkisuuslakiin. Kesällä aloin kysellä myönnettyjen viisumien määrää. Lähetystö ei vastannut, ministeriöissä ei ilmeisesti aidosti tiedetty mutta pahoiteltiin, että on ollut vaikea saada ministeriöiden ja lähetystön yhteistyötä toimimaan.”
Lopulta ministeriöistä kehotettiin kysymään asiasta marjayrittäjiltä. Ongelmiin joutuneet yrittäjät taas kieltäytyvät tyystin puhumasta toimittajille – eikä heillä toki olekaan siihen velvollisuutta, toisin kuin julkista valtaa käyttävillä ministeriöillä.
”Viimeisin vastaus viime viikolta on, että he tulkitsevat poimijoiden todellisen määrän olevan liikesalaisuus, ja odottavat firmojen vastausta siitä, saako sen kertoa.”

Viranomaisilla olisi keinot puuttua marjanpoimijoiden ahdinkoon

26. tammikuuta 2016, Hanna Nikkanen

Toissakesänä ahkera saarijärveläinen "Mustikka-Oscar" keräsi 245 kiloa marjoja neljän viikon aikana. Hän sai työstään kiitosta presidentti Sauli Niinistöltä toistuvasti, viimeksi uudenvuoden puheessa: ”Siitä tulee semmoinen mielensähyvittäjän olo, että kyllä minua sitten niin ilahduttaa tällainen juttu, että poika kerää marjat maasta ja panee kaverinsa ja monet muutkin innostumaan samaan.”

Suomalaisen marjabisneksen iso kuva on hyvin erilainen. Suurimman osan kaupaksi menevistä metsämarjoista poimivat thaimaalaiset marjanpoimijat. Kun poimija saapuu heinä-elokuun vaihteessa Suomeen, hän on jo maksanut työkeikastaan lähes 2000 euroa erilaisille Thaimaassa toimiville välikäsille. Sen lisäksi kukin heistä maksaa hieman yli kaksi kuukautta kestävän poimintakauden aikana päivittäisinä ylläpitomaksuina noin tuhat euroa suomalaiselle marjayritykselle. Näiden pakollisten kulujen peittämiseksi yksittäisen poimijan on poimittava noin kaksi tonnia mustikkaa tai kolme tonnia puolukkaa. Vasta sen jälkeen hänellä on toivoa päästä voitolle.

Marjayritykset kutsuvat etumaksuja ja vähennyksiä kulukorvauksiksi, joilla katetaan poimijoiden lento-, viisumi-, majoitus- ja autokulut. Summissa on kuitenkin paljon ilmaa. Räikeimmin rahastavissa yrityksissä kukin poimija maksaa aitojen kulujen päälle selvästi yli tuhat euroa ilman minkäänlaista vastiketta. Vyyhtiä pyörittävälle suomalais-thaimaalaiselle yritysverkostolle se on tuloa, joka ei liity metsämarjojen kauppaan, vaan siirtotyöläisten kauppaan, jossa maksajina ovat rutiköyhät siirtotyöläiset itse.

Juttuni Poimijat palaa syksyn 2013 marjajupakkaan, jonka aikana suomalaisviranomaiset myönsivät, että metsämarjanpoimijoiden oikeusturvassa on suuria ongelmia. Asian pohtimiseen on sittemmin käytetty lukemattomia työtunteja kolmessa ministeriössä, valtioneuvoston työneuvostossa, poliisilaitoksilla sekä Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksessa, joka vastaa nykyään alan valvonnasta. Työ- ja elinkeinoministeriön ylijohtaja Markku Wallin kirjoitti keväällä 2014 aiheesta huolellisen raportin. Sen tärkeimmät suositukset jätettiin toteuttamatta.
Viranomaisten tekemä johtopäätös – oli sitten kyse ihmiskauppaepäilystä tai työsuhteen laadusta – on kerta toisensa jälkeen ollut se, että tilanne vaikuttaa hankalalta, mutta todisteita väärinkäytöksistä ei löydy.

Eipä löydy, jos niitä etsitään väärästä paikasta.

Marjanpoimintabisneksen ongelmat eivät sijaitse Suomessa tai Thaimaassa. Ne ovat jossain kahden maan välissä: monimutkaisessa rekrytointi- ja rahoitusverkostossa, joka on kuin luotu suojaamaan toimintaan osallistuvia firmoja taloudellisilta riskeiltä. Suomen viranomaiset ovat kerta toisensa jälkeen rajanneet tarkastelunsa Suomen rajojen sisään. Siksi poimijoille muodostuneet velat ja heille annetut harhaanjohtavat tiedot ovat jääneet tutkinnan ulkopuolelle.

Ratkaisuksi poimijoiden oikeusturvattomuuteen on tarjottu yritysten itsesääntelyä. Se tarkoittaa käytännössä firmojen omia vastuullisuusraportteja, joiden pohjalta Bangkokin-suurlähetystö tekee päätökset seuraavan kauden poimijakiintiöistä. Tämä ei valitettavasti näytä toimivan. Valvovalla viranomaisella ei ole valtuuksia tehdä tarkastuksia poimijaleireihin, ja yritysten loppuraportointi kesän 2015 osalta on tätä kirjoittaessani yhä kesken, vaikka seuraavan kauden poimijarekrytointi on jo vauhdissa. Ulkoministeriö taas ei uskalla edes paljastaa Suomeen tulleiden poimijoiden määrää ilman marjafirmojen lupaa.

Näin ei pitäisi olla. Kansainväliset tutkinnat ovat hankalampia kuin kotimaiset – mutta niitä tehdään koko ajan. Valtioiden rajoja ylittävien hankintaketjujen tutkiminen on peruskauraa niin ihmiskaupan ehkäisyssä kuin kulutustuotteiden reiluuden valvonnassakin. Siihen on suomalaisillakin viranomaisilla valmiudet.

Marjanpoimijoiden asema muistuttaa velkaorjuutta

23. tammikuuta 2016, Johanna Vehkoo, Anu Silfverberg

Suomalaisen marjayrityksen kanssa riitautuneet thaimaalaiset marjanpoimijat valmistautuvat palaamaan Suomeen vaatimaan rahojaan oikeudessa. Poimijoiden riita sotkamolaisen Ber-Exin kanssa nousi Suomessa julkisuuteen syksyllä 2013.
Toimittaja Hanna Nikkanen tapasi Thaimaan Isanissa poimijat, jotka maksavat yhä velkoja Suomen-matkastaan. He olivat pulittaneet välikäsille tuhansia euroja päästäkseen Kainuun metsiin. Kausi päättyi laajaa julkisuutta saaneeseen palkkakiistaan poimijoiden ja Ber-Exin välillä. Poimijoiden mukaan yhtiö jätti palkkioita maksamatta ja antoi huonosti suunnitellun kauden tappioiden kaatua poimijoiden niskaan.
Poimijat eivät ole Suomen lain mukaan työsuhteessa, mutta he eivät tienneet sitä. Suomeen saapuu joka kesä noin 4000 ulkomaista metsämarjanpoimijaa, heistä lähes 90 prosenttia thaimaalaisia. Heidän työnsä ei vastaa mitään muuta Suomessa tunnettua työnteon mallia. He ovat nimellisesti yrittäjiä, mutta käytännössä sidottuja yhteen työnantajaan. Heidän tulonsa järjestää laaja ja ammattimainen rekrytointiverkosto, jonka kautta suomalaiset yritykset veloittavat poimijoilta tuloon liittyvät kulut ja järjestelevät heille lainoja thaimaalaisesta pankista.
Kansainvälinen työjärjestö ILO varoittaa juuri tällaisista verkostoista, joihin liittyy kohtuuttomia velkasuhteita ja tahallista väärän tiedon jakelua.
Nykytilanne ulkoistaa marjabisneksen riskit poimijoille. Heidän asemansa muistuttaa velkaorjuutta.
"Kun 50 poimijan tapausta on tutkittu Suomessa, thaimaalaisten rekrytoijien rooli rahastajina on käytännössä ohitettu”, toimittaja Hanna Nikkanen sanoo.
”Työsuhteettomuuteen ei siihenkään ole puututtu. Poimijoiden oikeuksia yritetään turvata yritysten vapaaehtoisella itsesääntelyllä, mutta se ei näytä toimivan."

Hanna Nikkasen Poimijat avaa rekrytointiketjun vaiheet Thaimaan takamailta Kainuun metsiin. Lue juttu täällä

Thaimaalaisten oikeudenkäynnissä mitataan suomalaisen yksinyrittäjän oikeusturva

23. tammikuuta 2016, Hanna Nikkanen

Kun syksyllä 2013 viisikymmentä thaimaalaista marjanpoimijaa keskeytti työnsä kainuulaisen marjayrittäjän kanssa syntyneen riidan vuoksi, yllätyin siitä, miten paljon kiukkua se herätti suomalaisissa.
Moni tuntui pitävän loukkaavana sitä, että jokamiehenoikeuden turvin suomalaisia marjoja poimineiden thaimaalaisten tapaukselle ylipäänsä uhrattiin aikaa ja palstatilaa. Onhan Suomessa isompiakin ongelmia, onhan Suomessakin köyhiä duunareita. (Toki poimijat saivat suomalaisilta myös paljon tukea.)
Juttu on tulossa Kainuun käräjäoikeuden käsiteltäväksi tämän vuoden aikana. Kesän 2013 marjanpoimijat vaativat nyt marjayrittäjältä maksamattomia palkkioita sekä sopimuksen kohtuullistamista. Kohtuullistaminen tarkoittaisi käytännössä korvauksia siitä, että poimijoiden mukaan yritys pimitti heiltä tietoa marjatilanteesta ja esti heitä siirtymästä paremmille marja-apajille. Huonosti suunnitellun kauden tappiot koituivat velkaantuneiden poimijoiden itsensä maksettaviksi.
Poimijoiden paluu tulee varmasti kuumentamaan tunteita. Ymmärrän, että se voi vaikuttaa myrskyltä vesilasissa. Joistakin kymppitonneista taistellaan jo kolmatta vuotta, ja juristien palkkiot juoksevat.
Tapaus voi kuitenkin olla yllättävän tärkeä suomalaisen työelämän kannalta. Suomen-matkansa vuoksi velkaantuneet marjanpoimijat tekevät työtään itsenäisinä yrittäjinä, vailla työsuhteen tuomaa turvaa. Samalla he ovat kuitenkin alttiita työn tilanneen yrityksen oikuille. Tällainen näennäisyrittäjyys on tulevaisuudessa yhä useamman pienipalkkaisen suomalaisen osa: fillarilähetin, siivoojan, valokuvaajan ja rakennusmiehen.
Marjaoikeudenkäynnissä mitataan siis yksinyrittäjän oikeusturvan rajoja. Miten suuria riskejä työn tilaaja saa ulkoistaa heikommassa neuvotteluasemassa olevalle alihankkijalle? Kuka suojelee yksittäistä alihankkijaa, jos palkkiot jäävät maksamatta?
Sitä ratkaisua odotetaan kymmenissä vaatimattomissa kodeissa ympäri Koillis-Thaimaata. Syytä jännitykseen olisi aika monella suomalaisellakin.

Suomalaiset viranomaiset pimittävät julkisia asiakirjoja

17. joulukuu 2015, Ilkka Pernu

Aamulehden toimittaja Taneli Koponen kertoi tällä viikolla, että Puolustusvoimat ei ole päästänyt häntä pääesikuntaan katsomaan pyytämiään kuitteja ja muita asiakirjoja. Julkisuuslain mukaan kuka tahansa voi käydä katsomassa julkisia asiakirjoja.

Myös Long Playn Fennomania-artikkelin teossa törmättiin toistuvasti tilanteisiin, joissa pyydettyjä tietoja ei annettu, vaikka lain mukaan olisi pitänyt.

Hanna Nikkanen, millaisista tiedoista oli kyse?

”Ryhdyin loppukeväästä 2015 tekemään kunnille tietopyyntöjä niiden Fennovoima-osakkuuden valmistelun tausta-aineistoista. Minua kiinnosti nähdä, millaisin kannattavuuslaskelmin ja riskianalyysein kunnanhallituksissa oli päätetty puoltaa ydinvoimalaosuuden ostamista tai luopua suunnitelmasta. Näitä laskelmia valtuutetutkaan eivät olleet saaneet nähdä, vaan he nojasivat äänestyspäätöksessään yleensä puolueidensa ’sisäpiiriläisten’ suosituksiin. Otin lopulta työn alle kolme pohjoispohjanmaalaista kuntaa: Pyhäjoen, Kalajoen ja Haapaveden. Yksikään kunnanjohtajista ei välittänyt pyytämiäni asiakirjoja. Vastaukset viipyivät, ja kun lopulta sain ne, niissä käsiteltiin ihan muita asioita. Muutaman viestin tai puhelun jälkeen vastaukset yleensä tyrehtyivät kokonaan.”

Mistä kunnanjohtajien haluttomuus noudattaa julkisuuslakia johtuu?

”He joko eivät tunne julkisuuslakia tai teeskentelevät ymmärtämätöntä. Puhtaaseen tietämättömyyteen en usko, sillä vaikutelmaksi jäi, että kunnanhallitukset olivat tarkoituksella tehneet päätöksiä tavoilla, joista ei jäisi kirjallisia todisteita. Esimerkiksi Fennomania-jutussa mainittu keskeinen konsulttiselvitys oli tilattu Ernst&Youngilta vain suullisena esityksenä, josta ei tehty tallenteita, ja myös päätös sen tilaamisesta on salaperäisesti kadonnut. Kulutin tähän vääntöön useita kuukausia. Viivytystaktiikka toimi, ja lopulta jätin kyselyt sikseen.”

Vaihtoehtona olisi kai ollut uhkailla kunnanjohtajia oikeudella.

”Se olisi ollut periaatteen tasolla oikea ratkaisu, mutta hidasta ja – jo asiaan kuluvan oman työaikani vuoksi – kallista. Päädyin priorisoimaan sitä, että juttu saadaan tehtyä. Se onnistui myös ilman kunnanjohtajien yhteistyötä, vaikka toki julkisuuslain polkeminen kunnissa jäi kismittämään.”
”Hatunnostoni muun muassa Hufvudstadsbladetin Tommy Pohjolalle, joka on vastaavassa tilanteessa jaksanut viedä asiakirjajulkisuusasian hallinto-oikeuteen – ja voittanut siellä. Jutussa oli vastapuolena Helsingin kaupunki; asia käsitteli metron automatisointia, ja aikaa alkuperäisestä tietopyynnöstä oikeuden päätökseen kului 2,5 vuotta.”

Kuinka usein olet urallasi törmännyt julkisuuslakiin liittyviin ongelmiin?

”Käytännössä koko ajan. Olen tänä vuonna tehnyt tietopyyntöjä niin ministeriöihin kuin kuntiinkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Vastaukset saapuvat lähes aina myöhässä – silloinkin, kun kyse olisi helposti selvitettävästä asiasta. Juuri nyt odotan Suomen Bangkokin-suurlähetystön vastausta tietopyyntöön, jonka tein ensimmäistä kertaa elokuussa. Asian hoitaminen veisi heiltä korkeintaan kymmenen minuuttia ja lain mukaan se olisi kuulunut hoitaa kahdessa viikossa.”

Millaisena ongelmana näet tietojen pimittämisen toimittajilta?

”Aika mielettömän suurena. Suomi markkinoi itseään läpinäkyvyyden ja demokratian edelläkävijämaana – ja monessa asiassa sitä olemmekin – mutta viranomaisten ymmärrys julkisuuslaista tai kunnioitus sitä kohtaan on onnettoman huonoa.”
”Viivyttely, pompottelu ja tahallinen väärinymmärtäminen onnistuvat valitettavan hyvin karkottamaan toimittajat arkojen aiheiden parista, koska useimmiten uutistoimituksella ei vain ole aikaa odotella tietoja kuukausikaupalla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tietopyynnöistä puhutaan paljon enemmän, ja ymmärtääkseni niiden noudattamatta jättämisestä koituu viranomaiselle helpommin seuraamuksia.”
”Julkisuuslaki ei koske vain mediaa, vaan kaikkia suomalaisia, joille lain pitäisi taata läpinäkyvä hallinto. Fennovoiman tapauksessa kuntalaisten olisi mitä olennaisinta saada tietää, ovatko Fennovoiman, paikallisten energiayhtiöiden tai konsulttien poliitikoille antamat tiedot olleet todenmukaisia, kun kuntalaisten rahoilla otettiin mahdollisesti hyvinkin suuria ja pitkäkestoisia riskejä.”

Hanna Nikkanen tutki Fennovoimaa keväällä ja kesällä 2015. Lue ”Fennomania” täältä.

Toistuvia yksittäistapauksia

4. joulukuu 2015, Kukka Ranta

Suomessa on tilastoitu viharikoksiin lukeutuvia rasistisista rikoksia vuodesta 2008 lähtien, ja niiden määrä on pysynyt suurin piirtein samalla tasolla, seitsemänsadan rikoksen hujakoilla vuodessa. Poliisiammattikorkeakoulun syksyn 2015 selvityksen selvityksen mukaan viime vuonna viharikosten määrä hieman laski edellisvuodesta.
On kiinnostava nähdä tämän vuoden luvut, kun tietää mitä kaikkea vastaanottokeskusten ympärillä on viime aikoina tapahtunut. Tilastoluvut eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä kaikkia maahanmuuttajiin kohdistuvia rikoksia ei luokitella rasistisiksi rikoksiksi, vaikka rasistinen motiivi olisi ilmeinen.
Periaatteessa rasistisen motiivin pitäisi automaattisesti koventaa rangaistusta. Rangaistuksen koventamisperusteita täsmennettiin viharikosten osalta vuonna 2011, Tuija Braxin (vihr) toimiessa oikeusministerinä. Tavoitteena oli, että rangaistuksia koventamalla viharikokset vähenisivät. Tämä syksy on kuitenkin herättänyt miettimään, eikö rasistisia rikoksia tunnisteta.

Syyskuussa Kiteellä alaikäisten ulkomaalaisten opiskelijoiden majoituskeskuksen ikkuna rikottiin heittämällä sisään metalliesine. Talon seinään maalattiin rasistisia merkkejä. Poliisi tutkii tapausta kotirauhan rikkomisena ja vahingontekona. Rikoskomisarion mukaan ”töhrityt symbolit eivät olleet varsinaisen uhkaavia”. Kansanopistossa turvapaikanhakijoita kouluttava opettaja kuvaili tekoa ”humalaisten nuorten hölmöilyksi”.
Syyskuussa 50-vuotias mies ajoi päihtyneenä taksilla Kouvolan hätämajoituskeskuksen pihaan ja heitti polttopullon ovelle. Kaakkois-Suomen poliisi luonnehti iskua ”yksittäiseksi tapaukseksi”. Syyttäjä vaati kolmen vuoden tuomiota törkeän tuhotyön yrityksestä, mutta oikeus katsoi ettei rikos ollut törkeä. Se kuitenkin kovensi tuomiota koska teolla oli rasistinen motiivi.
Myös lokakuussa Hämeenlinnassa Lammin vastaanottokeskuksen asuntoon tehty polttopulloisku oli Hämeenlinnan kaupungin johdon mielestä ”yksittäinen tapaus”. Vastaanottokeskuksessa asuu noin 70 turvapaikanhakijaa ja heidän joukossaan on monia lapsiperheitä. Tekijöitä epäillään törkeän tuhotyön yrityksestä.
Lokakuussa SPR:n Hennalan vastaanottokeskuksen ulkomaalaistaustaisia vapaaehtoistyöntekijöitä heitettiin ohiajavasta autosta olutpulloilla, aivan vastaanottokeskuksen lähellä. Yksikön johtaja piti tekoa ”yksittäisenä typeränä temppuna”, eikä poliisi ole tavoittanut tekijöitä.
Marraskuussa heti Pariisin iskujen jälkeen Hennalassa kolme ikkunaa rikottiin heittämällä tiiliä sisään keskellä yötä, jolloin sisällä oli turvapaikanhakijoita. Tätä tapausta poliisi tutkii törkeänä kotirauhan rikkomisena.
Marraskuussa Kangasalla Kaivannon vastaanottokeskuksen pihalla kolme suomalaista miestä pahoinpiteli keskellä yötä yhden turvapaikanhakijan puukolla ja nyrkein sairaalakuntoon. Poliisi tutkii tapausta törkeänä pahoinpitelynä.
Marraskuussa Imatralla pilottitakkeihin ja barettipäähineisiin pukeutuneet ihmiset heittivät keskiyön jälkeen vastaanottokeskuksen sisään savupommin, minkä jälkeen koko keskus evakuoitiin välittömästi. Poliisi tutkii tekoa tuhotyön yrityksenä.
Ylivieskassa turvapaikanhakijoiden majoitustilan seinään heitettiin loka-marraskuun vaihteessa kolme polttopulloa. Sisällä oli sata yöpyjää, heidän joukossaan 14 alaikäistä turvapaikanhakijaa. Tässä tapauksessa poliisi sentään epäili, että iskun motiivina oli maahanmuuttovastaisuus. Tapauksen tutkinta on yhä kesken.
Marraskuussa viisi miestä yritti polttopulloiskua Oulun Heikinharjussa sijaitsevaan vastaanottokeskukseen. Tekijöitä epäillään törkeän tuhotyön yrityksestä. Virkavalta kuvaili Kaleva-lehdelle viittä 20-24-vuotiasta tekijää ”nuorehkoiksi”, jotka saivat ”päähänsä kokeilla kotikutoista pulloa”. Heitto oli vajaa, pullo ei osunut seinään, se sammui itsestään eikä palava neste ehtinyt edes syttyä. ”Tekijät eivät osanneet kertoa järkevää selitystä teolleen. Erityistä maahanmuuttovastaisuutta ei heidän kertomanaan ole ilmennyt. Osa tekijöistä on ollut varsin vahvassa humalassa”, Kaleva kirjoitti.

Turvapaikanhakijoihin tänä syksynä kohdistuneita iskuja yhdistää se, että niitä pidetään yksittäistapauksina, vaikka poliisilla on selkeä ohjeistus viharikoskoodin käyttämiseen rikosilmoitusta kirjatessa. Poliisin lisäksi syyttäjät ja tuomarit saattavat sivuuttaa vihamotiivin rikoksen taustalla. Rasistisen motiivin tulisi koventaa tuomittavaa rangaistusta, mutta näyttää siltä, että se jätetään kerta toisensa jälkeen huomioimatta.
Niin kauan kuin yhteiskunta ummistaa silmänsä rasistisin motiivein tehdyiltä rikoksilta, kytevät ongelmat saattavat vain pahentua. Jotain pitäisi siis tehdä. Mallia voisi ottaa länsinaapurista.
Ruotsissa on tapahtunut samanlaisia hyökkäyksiä turvapaikanhakijoita kohtaan kuin tänä syksynä Suomessa, tai itse asiassa rajumpiakin. Pelkästään lokakuun aikana Ruotsissa paloi kymmenen pakolaisten majapaikkaa, ja paloja tutkitaan tuhopolttoina.
Lokakuussa netin äärioikeistolaisia rasistisia vihapuheita ja natsismia sympannut mies teki raa’an koulusurman Tukholman Kronogårdenin lähiössä. Kyseessä oli rasistinen viharikos, koska tekijä valitsi kohteekseen maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Ruotsin ja Suomen suurin ero on viranomaisten suhtautumisessa viharikoksiin. Ruotsissa rasistisia viharikoksia selvittää erillinen poliisiyksikkö. Sitä johtava Daniel Goldman esitti hiljattain, että viharikosyksikkö pitäisi perustaa jokaiseen poliisipiiriin. Osa ruotsalaiskunnista on päättänyt salata vastaanottokeskusten sijainnin turvatakseen ihmishenkiä.
Suomessa työskentelee yhteensä kolme nettipoliisia, joiden työkenttänä on koko maa. Poliisin määrärahoja on viime vuosina leikattu rajusti, ja resurssit ovat täysin riittämättömät rasistisen vihapuheen valvontaan.
Vikaa on varmasti myös asenteessa. Suomessa rasistisiin vihapuheisiin ei juuri reagoida, rasistisia rikoksia ei riittävästi ehkäistä, ja kun rasistinen rikos sitten jossain tapahtuu, sitä pidetään humalaisten nuorten miesten hölmöilynä tai ikävänä yksittäistapauksena.

JUTTUA ON KORJATTU 8.12. Jutussa luki virheellisesti, että Kymenlaakson käräjäoikeus ei ottanut huomioon Kouvolan polttopulloiskun rasistista motiivia. Syyttäjä vaati kolmen vuoden tuomiota törkeän tuhotyön yrityksestä, mutta oikeus katsoi ettei rikos ollut törkeä. Se kuitenkin kovensi tuomiota koska teolla oli rasistinen motiivi.

Teksti perustuu yhdessä Mikael Brunilan ja Pontus Purokurun kanssa tehtyyn taustatutkimukseen. Juttuun on haastateltu asiantuntijana Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Päivi Mattilaa.

Lisää kirjoittajalta

Maahanmuuttokriitikon pahin vihollinen: SPR

26. marraskuu 2015, Johanna Vehkoo

Lastenvaatefirma Reima kertoi torstaina Facebookissa lahjoittaneensa 5 000 euron edestä vaatteita Suomen Punaiselle Ristille. Päivityksestä tykkäsi alle tunnissa liki 700 ihmistä, mutta kommenteissa jyräsivät kovaääniset kriitikot, jotka ilmoittivat ryhtyvänsä välittömästi boikotoimaan yritystä. Heitä häiritsi, että vaatteet saattaisivat mennä turvapaikanhakijoille tai muille ulkomaalaisille. Suomen Punainen Risti on heistä paha ja vahingollinen järjestö, joka hyysää pakolaisia ja heittää suomalaisten antamia lahjoitusvaatteita kaatopaikoille.

Punaisen Ristin toiminnasta kertovien uutisten alle on alkanut ilmaantua saman sävyistä kommentointia. Mistäköhän tämä johtuu?
Laajempi kuva alkaa paljastua, kun etsii Googlella Hommaforumilta mainintoja SPR:stä. Vuodelta 2013 osumia löytyy alle 20 kappaletta ja vuodelta 2014 vain hiukan enemmän. Mutta kun haku rajataan vuoteen 2015, tuloksia tulee tuhansia.
Punaisen Ristin parjaaminen Hommalla on totisesti ottanut tuulta alleen kuluvana vuonna, kun SPR on perustanut Suomeen kymmeniä uusia vastaanottokeskuksia. Aina kun uudesta keskuksesta uutisoidaan, joku avaa Hommalla keskusteluketjun aiheesta. Hommalaisille SPR on "vastenmielinen järjestö", joka saa aikaan "oksennusrefleksin".
Kun Hommalla keskustellaan SPR:n saamasta vihaisesta palautteesta liittyen vastaanottokeskuksiin, nimimerkki Unelma sirpaleina kehottaa lähettämään lisää ja liittää avuliaasti mukaan palautelomakkeen verkko-osoitteen.
Nimimerkki Assyrialainen ehdottaa, että hommalaiset liittyvät porukalla SPR:n paikallisjärjestöihin ja valtaavat järjestön. Hän ehdottaa, että jatkokeskustelut aiheesta käydään Homman suljetuissa ketjuissa.

Vihan kohde voi tuntua hämmentävältä: miksi juuri SPR, joka tekee hyväntekeväisyyttä niin Suomessa kuin pakolaisten lähtömaissa?
Syyskuussa uutisoitiin, miten yhtä SPR:n työntekijää heiteltiin kivillä Lahdessa. Helsingissä lipaskerääjä kertoi joutuneensa uhkailujen kohteeksi. Hän osallistui vapaaehtoisena Nälkäpäivä-keräykseen, jonka tarkoituksena on auttaa pakolaisia eri puolilla maailmaa. Rahastosta autetaan myös suomalaisia, jotka ovat esimerkiksi menettäneet kotinsa tulipalossa.
Eikös maahanmuuttokriitikoiden argumentti ollut, että ihmisiä pitää auttaa lähtömaissa, jotta heidän ei tarvitsisi tulla tänne suomalaisten idylliä sotkemaan? Vai olisiko sittenkin niin, että todellisuudessa maahanmuuttokriitikoiden mielestä ketään ei-suomalaista ei pidä auttaa yhtään missään.

Tärkeintä on pöhinä

13. marraskuu 2015, Johanna Vehkoo

Helsingissä järjestettiin taas Slush, ja se tarkoittaa sitä, että on "pöhinää ilmassa". “Ja sehän on tärkeintä”, sanoi entinen pääministeri, nykyinen Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen Slushissa torstaina.
Slushista on tullut valtava mediatapahtuma. Jo viime vuonna tapahtuman järjestäjien omien laskelmien mukaan viime vuonna paikalla oli 700 toimittajaa, jotka saivat aikaan yli 2500 juttua. Omiin silmiini ei osunut montakaan kriittistä artikkelia.
Nyt olen lukenut myös ihan pätevää kritiikkiä, mutta hype ei näytä laantuneen. Slushista tehdään joka vuosi enemmän juttuja, ja niistä aivan liian monessa mainitaan toiveikas sanapari “Uusi Nokia”.
Slushin lavoilla hihkutaan ja läpsitään ylävitosia, toistellaan awesomea ja amazingia. Siellä pyörii tyyppejä, joiden titteli on chief evangelist.
Monia koko Slush tuntuu ärsyttävän. Onhan tuollainen niin perin epäsuomalaista, ettei se ole ihmekään.

Startupit ovat niin muodikkaita, että perinteiset suuryrityksetkin haluavat nyt larpata startupia. Slushissa pyöriessä voi jo törmätä helpommin Finnairiin, Elisaan ja Koneeseen kuin sellaiseen pikkufirmaan, joka luo jotakin oikeasti uutta.
Oikeastaan Slush onkin yritys- ja rekrytointimessut taitavasti brändättynä. Jos tapahtuman nimi olisi vaikka "Helsingin yritys- ja rekrytointimessut 2015", tuhannet ihmiset tuskin matkustaisivat sen takia Helsinkiin marraskuussa.
Viime vuoden Slushissa koin samoja epäuskon ja turhautuneisuuden tunteita kuin käydessäni Piilaaksossa, joka tietenkin on Slushin ideologinen isänmaa.
Molemmat pursuavat yrityksiä, jotka hankkivat miljoonia ratkoakseen ensimmäisen maailman ongelmia, jotka eivät ole ongelmia ensinkään. Tänä vuonna Slushissa oli paljon puhutun Woltin lisäksi useita muitakin firmoja, joiden liikeidean ydin on ratkaista helsinkiläisten ahdistus tilanteessa, jossa pitäisi saada ravintolaruokaa kotiin kuljetettuna.
Oma mutu-tuntumani oli kuitenkin, että tänä vuonna täysin mitättömiä asioita tekeviä startupeja oli entistä vähemmän, kun taas yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia ratkovien määrä oli kasvanut. Tämä ilmiö, jota voisi kutsua vaikka Slushin aikuistumiseksi, on enimmäkseen jäänyt huomaamatta sekä tapahtuman hypettäjiltä että kriitikoilta.
Slushissa nimittäin puhuttiin esimerkiksi siitä, millä tavoin teknologialla voidaan auttaa pakolaisia. Kansalaisjärjestöt esittelivät ongelmia, joihin ne pyysivät koodareilta ratkaisuja. Esimerkiksi Kenian World Vision toivoisi teknologiasta apua puhtaan veden jakelun ongelmiin.
Rahoitusta oli hakemassa startupeja, jotka pyrkivät ratkaisemaan ihan todellisia ongelmia: WeFarm välittää tekstiviestitse neuvoja ja tietoa maanviljelijöille kehitysmaissa. Maailmassa on 2,5 miljardia pienviljelijää, joista valtaosalla ei ole pääsyä internettiin. Ubongo Kids tekee oppimisesta hauskaa Tansaniassa. Suomalaisten, kiinalaisten ja vietnamilaisten perustajien Entocube on pohtinut, mistä maailman keskiluokkaistuvalle väestölle saadaan proteiinia, kun se alkaa sitä vaatia. Vastaus: hyönteisistä. Maapallo ei kestä enää suurta määrää uusia pihvinsyöjiä.
Slushilla on potentiaalia myös muuhun kuin pelifirmojen mainostamiseen, mutta tämä ei näy julkisuudessa. On kai selvää, että jos yhteiskunnallinen ja sosiaalinen merkitys olisi Slushissa se pääjuttu, Slushia ei pian olisi. Afrikan vesiongelmat eivät houkuta sijoittajia samaan tapaan kuin pelit ja vehkeet.

Tänä vuonna myös yliopistotutkijat pääsivät Slushissa pitchaamaan. He esittivät ideansa muutamassa minuutissa yleisölle ja tuomaristolle, jonka tehtävä oli pohtia, voisivatko hankkeet saada rahoitusta.
Aika outo klangihan siitä kieltämättä syntyy, kun selvästi asiansa osaava aivotutkija etsii Slushin lavalta rahoitusta tutkimukselleen samana päivänä kun yliopistolaiset esittivät poliittista lakkoa vastalauseena koulutusleikkauksille. Niiden seurauksena Helsingin yliopisto joutuu kenties irtisanomaan peräti 1200 ihmistä.
Helsingin yliopiston messuosastolla sain kuulla, että yliopisto on vasta alkutekijöissään tutkijoiden innovaatioiden kaupallistamisessa, mutta että tänä vuonna on syntynyt jo kaksi uutta firmaa ja muutama lisää on kehitteillä. Yliopiston on kuulemma pakko löytää uusia rahoituksen lähteitä.
Science Pitching -kilpailun tuomaristo moitti tutkijoita siitä, että liian moni heistä haki rahoitusta perustutkimukselle eikä valmiille liikeidealle. On käymässä niin, että perustutkimusta ei halua rahoittaa kukaan, eivät enkelisijoittajat eikä valtiovalta, vaikka ilman perustutkimusta ei synny innovaatioita.
Mutta onneksi pöhinä on tärkeintä.

Syyttäjän Ulvila-avaintodistaja on amatöörisalapoliisi

11. marraskuu 2015, Ari Lahdenmäki

Syyttäjien uusi Ulvilan surman avaintodistaja kapellimestari Raine Ampuja näyttää Long Playn tietojen mukaan olevan myös amatöörisalapoliisi. Hän on kommentoinut murhatutkintaa rikosharrastajien Murha.info-keskustelufoorumissa nimimerkillä Alpo Holisti.
Raine Ampuja on kertonut käyttäneensä nimimerkkiä Jalmari Pipo lentosimulaattoriharrastuksessaan. Elokuussa 2013 on Twitteriin liittynyt nimimerkki Alpo Holisti, jonka käyttäjätunnus on @jalmaripipo.
”Alpo Holisti” kirjoitti rikosharrastajien Murha.info-keskustelufoorumiin jo 2012 teorioita siitä, että hätäpuhelu olisi osin ennalta nauhoitettu. Kun syyttäjä alkoi kesäkuussa tutkia Ampujan väitteitä, Alpo Holisti vaikeni Murha.infossa.
Syyttäjät hakivat keväällä korkeimmalta oikeudelta valituslupaa Vaasan hovioikeuden tuomioon, joka totesi Anneli Auerin syyttömäksi miehensä murhaan. Valituslupahakemuksen mukaan Auer on nauhoittanut surmayönä soittamansa hätäpuhelun osin etukäteen. Väitettään syyttäjä tukee muun muassa Ampujan todistelulla.
Kihlakunnansyyttäjä Kalle Kulmala sanoo Long Playlle, ettei ole tietoinen Ampujan salapoliisiharrastuksesta mutta ettei sillä ole asiassa merkitystä.
”En osaa sanoa. Minulla ei ole varmaa tietoa. Ampuja esitti havaintojaan syyttäjälle, ja niiden perusteella päätettiin koota tukijaryhmä. Yhden henkilön varaan ei tässä vaiheessa asiaa voitu jättää”, Kulmala sanoo.

Poliisi kuulusteli Raine Ampujaa lisätutkintaa varten todistajana sähköpostitse. Ampuja kertoo kokemuksestaan äänten analysoinnin parissa kuulustelupöytäkirjassa.
”Kapellimestarin työ perustuu nimenomaan äänten erotteluun. Lisäksi olen toiminut säveltapailun ja sovituksen opettajana mm. Sibelius-Akatemissa”, Ampuja sanoo.
Hän viittaa myös Voice FM:n nettisivujen uutiseen, jossa aivotutkija, dosentti Minna Huotilainen sanoo, että kapellimestarit voivat keskittyä oikeanpuoleisiin soittajiin ”vaimentamalla” vasemmanpuoleiset soittajat ja ”vahvistamalla” oikeanpuoleiset.
Ampujan lisäksi tutkijaryhmään kuuluivat keskusrikospoliisin (KRP) äänitutkija Tuija Niemi, Tampereen teknillisen yliopiston signaalikäsittelyn apulaisprofessori Tuomas Virtanen, säveltäjä Otto Romanowski, Aalto-yliopiston mediatekniikan laitoksen professori Tapio Lokki, Studio Kekkonen -musiikkistudion omistaja ja pääkäyttäjä Mikko Raita sekä musiikin maisteri, tuottaja Markku Veijonsuo.
Kulmalan mukaan syyttäjä ei valinnut lähinnä muusikoista koostuneen tutkimusryhmän muita jäseniä. Tekikö sen Ampuja itse? Kulmala sanoo, ettei tiedä. Long Play yritti kysyä asiaa Ampujalta tiistaina mutta hän ei vastannut soittopyyntöön, puheluihin eikä tekstivistikysymkseen.
KRP:n äänitutkija Tuija Niemi puolestaan kertoo, ettei hänellä ole lupa kommentoida tutkintaa medialle vaan että tehtävä kuuluu syyttäjälle.
Syyttäjien valituslupahakemukseensa liittämän kirjelmän mukaan Niemi tuli Ampujan yhteydenoton jälkeen samaan tulokseen kuin Ampuja. Myöhemmin Ampuja, Lokki, Romanowski ja Raita laativat lausunnon, jonka mukaan hätäpuhelu on osin ennalta nauhoitettu.
Tuija Niemi on kuunnellut hätäpuhelua runsaasti. Vuonna 2006 kun poliisi epäili, että Ulvilan murhan teki taloon tunkeutunut hyökkääjä, Niemi ilmoitti kuulevansa nauhalta ulkopuolisen hyökkääjän sekä kamppailun ääniä.
Vuonna 2009 poliisi alkoi epäillä, että Anneli Auer onkin miehensä murhaaja. Niemi laati hätäkeskusnauhasta uuden arvion, jonka perusteella hän ei kuullutkaan siltä ulkopuolisten ääniä. Vuonna 2011 syyttäjä esitti ensi kertaa, että Auer olisi nauhoittanut surman etukäteen. Väite oli peräisin Auerin pojan kertomuksesta; lapsi oli tekoaikaan seitsenvuotias. Tuija Niemi kuunteli taltion jälleen ja löysi siitä tällä kertaa merkkejä etukäteen nauhoitetuista osuuksista.
(Niemi on koulutukseltaan foneetikko, eikä hänellä ole ääniteknistä koulutusta.)
Oikeus ei uskonut, että hätäkeskuspuhelu olisi sisältänyt ennalta äänitettyjä osioita. Siitä ei ole antanut viitteitä myöskään FBI:n laboratoriossa tehty tallenteen tutkimus.
Long Playn pitkä artikkeli Taksikuski kertoo Auerin pojan kertomuksesta niin ikään kummunneesta, erikoisesta seksuaalirikostutkinnasta.

Auerin puolustus hankki syksyllä asiantuntijalausunnon äänisuunnittelija Micke Nystörmiltä. Lausunto on osa Auerin asianajajan Juha Mannerin korkeimpaan oikeuteen perjantaina 6. marraskuuta jättämää vastausta.
Nyströmin mielestä taltiosta ei ole kuultavissa viitteitä siitä, että se sisältäisi ennalta äänitettyjä osia. Korkein oikeus päättää aikanaan, antaako se syyttäjille valitusluvan.

Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski täältä.

Bulgaria hautasi umpikorruptoituneen voimalahankkeen – Fennovoima palkkasi skandaalissa ryvettyneen konsultin hallitukseensa

22. lokakuu 2015, Hanna Nikkanen

Moni ajattelee, ettei Suomi voi enää irtautua Rosatomin ydinvoimalahankkeesta. Mutta on niin tehty muuallakin. Bulgarian parlamentti hautasi Rosatomin kalliin voimalahankkeen, joka oli lopulta umpikorruptoitunut. Yksi skandaalin päähenkilöistä istuu nyt Fennovoiman hallituksessa.

Belenestä piti tulla aikansa turvallisin ydinvoimala. Bulgarian pohjoisrajalle rakennettavaa voimalaa suunniteltiin jo 1970-luvun alussa, mutta verkkaisesti edennyt hanke ei ehtinyt valmiiksi ennen Neuvostoliiton romahtamista. Kymmenisen vuotta sitten venäläinen Rosatom ja Bulgarian valtion energiayhtiö NEK sopivat kesken jääneen hankkeen jatkamisesta. Mukana oli myös suomalainen Fortum: se allekirjoitti vuonna 2010 Rosatomin ja NEK:n kanssa sopimuksen yhteistyöstä. Fortum oli määrä toimia Belenen teknologia- ja turvallisuuskonsulttina, ja se varaisi mahdollisuuden prosentin omistusosuuteen.

Belenestä kasvoi yksi Bulgarian lähihistorian suurimmista korruptioskandaaleista. Tarinan päähenkilöitä olivat yhdysvaltalais-australialaisen konsulttiyhtiö WorleyParsonsin ydinvoimajohtaja Djurica Tankosic sekä hänen entinen liikekumppaninsa Bogomil Manchev. Tarina on pitkä ja monipolvinen, mutta sen pihvi on tässä:
NEK tilasi vuonna 2005 laajan ja jatkuvan konsulttipalvelun yhtiöltä, jota Manchev ja Tankosic tuolloin yhdessä pyörittivät. Sopimuksen mukaan firma hoitaisi käytännössä kaikki NEK:lle kuuluvat tehtävät: lakipalvelut, viranomaiskontaktit, ympäristöselvitykset ja venäläisten teknisten asiakirjojen arvioinnin. Se tekisi jopa PR-työtä voimalan puolesta.
Konsulttisopimus siirtyi myöhemmin WorleyParsonsille, Djurica Tankosicin mukana. Yhtiö teetti suuren osan tilatuista selvityksistä Manchevin firmalla. NEK:n kirjanpidon mukaan WorleyParsons laskutti palveluksistaan Bulgarialta runsaan kuuden vuoden aikana yli 200 miljoonaa euroa.
Sitten vuonna 2010 WorleyParsons perusti yhteisyrityksen Rosatomin tytäryhtiön kanssa. Firmaa oli enää vaikea uskoa puolueettomaksi arvioijaksi, mutta konsulttisopimusta kuitenkin jatkettiin. Bulgarian median mukaan maksut juoksivat WorleyParsonsille senkin jälkeen, kun maan hallitus oli jo käynnistänyt prosessin Belene-hankkeen jäädyttämiseksi. Myöhemmin, kun hankkeen budjetti oli paisunut huomattavasti, oppositio kiinnitti huomiota yksittäisten selvitysten hintalappuihin: miten esimerkiksi yhteen ympäristöselvitykseen oli saatu uppoamaan yli miljoona euroa, kun toisessa voimalassa vastaavan selvityksen hinta oli ollut yli 20 kertaa pienempi? Lisäksi ympäristöjärjestöjen mukaan Beleneä koskevat selvitykset olivat hyvin pinnallisia eikä niiden perusteella olisi pitänyt näyttää voimalalle vihreää valoa.

Haastattelemani bulgarialaislähteet korostavat, että ongelma on Bulgariassa yleinen, ja Belenen erottaa tässä suhteessa muista voimalahankkeista vain poikkeuksellisen suuri mittakaava.
Bogomil Manchev tunnetaan yhtenä Bulgarian energiamafian kolmesta kärkimiehestä. Niin häntä luonnehti muun muassa Yhdysvaltain Sofian-lähetystön vuonna 2006 laatima salainen korruptioraportti, jonka Wikileaks myöhemmin julkisti. Raportin mukaan Bulgariassa "...kourallinen toimijoita pitää julkisia hankintasopimuksia kuristusotteessaan ja käyttää kohtuuttoman suurta vaikutusvaltaa hallinnon päätöksentekijoihin ja maan energiapolitiikkaan".
Saman sähkeen mukaan Tankosic puolestaan oli WorleyParsonsin Bulgarian-toimiston linkki energiamafiaan. WorleyParsonsin edeltäjä Parsons E&C, jota Tankosic johti, jakoikin Bulgarian puolustusministeriön korttelissa sijaitsevan toimiston Manchevin yhtiön kanssa. Myöhemmin WorleyParsons on pitänyt toimistoaan suoraan Belenen rakentajan, Rosatomin tytäryhtiö Atomstrojeksportin toimiston alapuolella.
"Mistään Beleneen liittyvistä julkisista asiakirjoista ei löydy Tankosicin nimeä”, hanketta seurannut asiantuntija sanoo. ”Niissä esiintyy aina alihankkijoita, yksittäisiä asiantuntijoita, auditoijia. Mutta hän oli aina paikalla kaikissa Beleneen liittyvissä tapahtumissa."
Vyyhdin käsittely on Bulgariassa kesken, mutta tämä on maan median ja Long Playn haastattelemien paikallisten asiantuntijoiden mukaan kiistatonta: vanhat liikekumppanukset Manchev ja Tankosic onnistuivat kanavoimaan umpikorruptoituneesta NEK:sta satoja miljoonia euroja omille yrityksilleen. He olivat pukkeja kaalimaan vartijoina: kun Bulgarian valtion piti hyväksyä Rosatomin suunnitelmia, Manchev ja Tankosic edustivat sekä Rosatomia että Bulgariaa.
Belene kuopattiin maan parlamentin päätöksellä helmikuussa 2013.
Kesällä 2013 Bogomil Manchev sai syytteen kavallukseen yllytyksestä ja ympäristöraporttien väärentämisestä Belenessä. Myös WorleyParsonsin maajohtaja sekä kaksi NEK:n johtajaa pidätettiin tutkinnan aikana. Manchevin oikeudenkäynti on kesken.

Fennovoiman Pyhäjoelle suunnittelema ydinvoimala oli hilkulla kaatua kahdesti viime kesän aikana: asian sinetöivä päätös kirjoitettiin jo valmiiksi työ- ja elinkeinoministeriössä. Kahdesti hanke myös pelastui, aina aivan viime hetkellä.
Moni mukanaolija arvelee, että nyt katuminen olisi jo myöhäistä. Naimakauppa voimalaa rakentavan ja rahoittavan, Putinin alaisuudessa toimivan energiajätti Rosatomin kanssa vaikuttaa pysyvältä. Mutta Belenen tarina todistaa, että Rosatomista voi erotakin. Kalliiksi se toki on Bulgariassa tullut.
Fennovoiman Hanhikivi 1 -hankkeella ja Belenellä on muuten yllättävän paljon yhteistä. Fortum on häärännyt molemmissa hankkeissa. Ainakin Turussa konsulttiyhtiö Pöyryllä on ollut samantyyppinen rooli kahden osapuolen konsulttina, joka WorleyParsonsilla oli Bulgariassa. Tärkein yhteys on kuitenkin itse Djurica Tankosic. Hänet valittiin Fennovoiman hallituksen jäseneksi huhtikuussa 2014, kun WorleyParsons oli tullut Rosatomin kautta hankkeeseen mukaan neuvonantajaksi. Myöhemmin Tankosicin rooli Fennovoiman hallituksessa vaihtui varajäseneksi.
Heinäkuun 2015 alussa Fennovoima joutui selittämään, ettei se ollut tiennyt kroatialaisen yllätysosakkaansa Migritin venäläistaustasta – asia olisi selvinnyt parilla nopealla Google-haulla. Kolme viikkoa myöhemmin Österbottens Tidning nosti esiin Tankosicin roolin Beleneä ympäröivässä korruptiovyyhdessä, ja jälleen Fennovoima vakuutti, ettei ollut tiennyt. Yhtiö antoi ymmärtää, että molemmat yhteistyötahot olivat löytyneet Rosatomin kautta. Belenen farssi ei ole ollut ydinvoima-alalla mikään salaisuus, ja Tankosicin nimi on monille suomalaisille ydinvoima-alan asiantuntijoille ja virkamiehille tuttu. Jos asia on todella jäänyt Fennovoiman johdolta huomaamatta kun hallitukseen haalittiin uusia jäseniä, on rekrytointiprosessin täytynyt vuotaa kuin seula.

Hanna Nikkanen tutki Fennovoimaa keväällä ja kesällä 2015. Lue “Fennomania” täältä.


Kuka Fennovoima-farssissa voi voittaa, Hanna Nikkanen?

14. lokakuu 2015, Ilkka Pernu

Kun Fennovoima perustettiin vuonna 2007, se oli avoin pieni yritys, jonka jalona tehtävänä oli tuoda vaihtoehto kahdelle isolle suomalaiselle energiayhtiölle ja vähentää riippuvuutta venäläisestä energiasta. Nyt se on riskialtis ja mammuttimainen suomalais-venäläinen energiahanke. Hanna Nikkasen Fennomania valottaa ydinvoimafarssin taustoja.

Hanna Nikkanen, Fennovoima on menettänyt rahoittajiaan moneen otteeseen, mutta se on aina pelastettu. Miksi sen ei ole annettu kaatua?

”Uskon, että hankkeen pelastajat suomalaisissa kunnissa, kuntien energiayhtiöissä ja ehkä maan hallituksessakin ovat uskoneet toimivansa oikein. He ovat nähneet markkinoiden myllerryksen ja omistajien lähtemiset tilapäisenä harmina: firma pääsee kyllä omilleen, kun sitä vähän tuupitaan.”
”Täytyy muistaa, että alla olivat Olkiluoto 3:n dramaattiset ongelmat ja Olkiluoto 4:n peruuntuminen: Fennovoiman kaatuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, ettei Suomeen rakenneta enää yhtäkään ydinvoimalaa. Sitä suuret puolueet tai elinkeinoelämän eliitti eivät halunneet, ja he olivat selvästi valmiit uhraamaan paljon varmistaakseen tämän hankkeen onnistumisen.”

Alussa Fennovoima oli hyvin erilainen yhtiö kuin nyt. Mikä muuttui?

”Tavallaan koko maailma hankkeen ympäriltä muuttui. Tuli globaali taantuma, joka karkotti sijoittajia. Tuli Fukushiman turma ja sen myötä Saksan energiakäännös, joka vei Fennovoimalta suuren kumppanin ja ajoi sen Rosatomin syliin. Uusiutuvat energianlähteet kehittyivät, valtioiden tuella, paljon odotettua nopeammin, mikä taas laski sähkön hintoja ja saattaa tehdä ydinvoimalan kaltaisista kalliista, hitaista, keskitetyistä energiaprojekteista pysyvästi kannattamattomia.”
”Fennovoima perustettiin sellaisessa maailmassa, jota ei yksinkertaisesti enää ole – ja Suomessa ollaan tajuamassa tätä muutosta varsin myöhään. Voimalahanke haluttiin kuitenkin pelastaa, vaikka markkinoilta ei enää löytynyt siihen tahtoa. Pelastajaksi löytyi venäläinen Rosatom. Samalla Fennovoima joutui luopumaan alkuvaiheen arvoistaan: avoimuudesta, länsimaisuudesta ja markkinalähtöisyydestä.”

Suuri osa Fennovoiman omistajia on kunnallisia energiayhtiöitä, eli investoinnista ovat päättäneet tavalliset valtuutetut. Jutussa he valittavat, että eivät tienneet, miten isoja riskejä kuntalaisten rahoilla ollaan ottamassa. Millaisia ne riskit ovat ja miten niitä ei huomattu?

”Fennovoima on mankalayhtiö, jossa osakkaat jakavat keskenään sekä tuotetun sähkön että kaikki riskit. Se eroaa tavallisesta osakeyhtiöstä erityisesti siinä, että omistajan taloudellisella vastuulla ei ole mitään ylärajaa. Yllätyskulut tai vaikkapa jonkin suuren rahoittajan konkurssi kaatuisivat muun muassa kuntien niskaan.”
”Valtuutetut ovat joutuneet päättämään investoinneista ilman riittävää tietoa, koska hankkeeseen liittyviä keskeisiä sopimuksia on käsitelty liikesalaisuuksina. Valtuutetut eivät ole esimerkiksi saaneet nähdä riskianalyyseja. Se on ristiriitaista, sillä uusi kuntalaki vaatii kuntapäättäjiä nimenomaan valvomaan kunnan sijoituksiin liittyviä riskejä, ja kieltää kunnilta ulkopuolisten lainojen takaamisen. Tänä vuonna kasvava joukko valtuutettuja on havahtunut siihen, että riskit ovat suurempia kuin heille annettiin ymmärtää. Moni teki päätöksensä puhtaasti oman puolueen suosituksen pohjalta.”

Venäläiselle rahalle olisi varmasti ollut muitakin ottajia. Miten Venäjällä suhtauduttiin Rosatomin ja Fennovoiman sopimukseen?

”Taloudellisesti vaikeat ajat ovat aiheuttaneet skismaa Venäjän energiaklaanien välillä ja muutenkin Putinin lähipiirissä. Öljy-yhtiö Rosneft kärkkyi Venäjän hyvinvointirahaston miljardilainaa, joka annettiinkin sitten Hanhikiven venäläisosakkaalle, Rosatomin tytäryhtiö RAOS Voimalle. Myöhemmin Gazprom suuttui Fortumin yrityksistä koplata havittelemansa vesivoimalat Hanhikiven hankkeeseen, mikä kertoo Rosatomin ja Gazpromin välien viileydestä. Myös Rosatomin sisällä on vaikutusvaltaisia toimijoita, joiden mielestä Suomi sai voimalansa liian halvalla.”

Vihreät lähtivät hallituksesta Fennovoiman vuoksi syksyllä 2014. Juttusi mukaan hanke oli itse asiassa ollut vähällä kaataa Suomen hallituksen jo kesällä 2013. Mitä tapahtui?

”Jan Vapaavuori olisi halunnut antaa Rosatomin ja Fennovoiman liitolle hallituksen siunauksen jo ennen kuin se solmittiin – siis täydentää Fennovoiman vuonna 2010 saamaa periaatepäätöstä, jossa yhtiö oli vielä rakentamassa aivan toisentyyppistä reaktoria E.Onin kanssa, ilman uuden reaktorin hyväksyttämistä lain vaatimien prosessien kautta.”
”Juhannuksen 2013 tienoilla hallituspuolueiden puheenjohtajat ja Vapaavuori kävivät puhelinneuvottelun, jossa vihreät ja vasemmistoliitto ilmoittivat kaatavansa hallituksen, jos Vapaavuori saisi tahtonsa läpi. Maltillisempi pääministeri Jyrki Katainen neuvotteli sovun, ja lopulta periaatepäätöksen täydentäminen eteni hallitukseen ja eduskuntaan vasta kun Katainen oli lähtenyt Euroopan komissioon ja Alexander Stubb oli tullut tilalle. Se johti vihreiden lähtöön ja Stubbin hallituksen lamautumiseen – moni muistaa varmaan vielä viime talven perhepaketti- ja sote-sekoilut.”

Kuka Fennovoima-farssissa voi voittaa?

”Rosatom voi varmasti voittaa, sillä Suomessa toteutettava hanke on sille loistavaa PR:ää. Korttinsa pelasi hyvin myös rakennusyhtiö SRV:n Ilpo Kokkila, joka piti Fennovoima-kiinnostuksensa salassa vuosikaudet ja tuli osakkaaksi vasta, kun Rosatom todella tarvitsi apua – ja oli valmis palkitsemaan pelastajan avokätisesti.”

Lue Hanna Nikkasen Fennomania täältä.


”Viiden vuoden päästä tietää, onko onnistunut.”

13. lokakuu 2015, Anu Silfverberg

Miten tutkiva lehtijuttu syntyy? Se selviää toimittaja Olli Sulopuiston Lähdesuoja-podcastissa jossa hän haastattelee Juha Kauppista.
Juha Sipilän taustajoukkoja avaavan Mullan linnakkeen ja Talvivaaran kaivoksesta kertovan Nopeasti, syvemmälle, tuhoisammin -jutun kirjoittanut Kauppinen kertoo Sulopuistolle, että tutkiva juttu lähtee usein eri raiteille kuin mitä aluksi on suunniteltu.
Mullan linnake esimerkiksi syntyi ideasta perata hallitusohjelmaa ja selvittää melkein lause lauseelta, mistä eri ajatukset ovat sinne tulleet ja kenen suulla hallitus puhuu.
”Kun juttu lähti purkautumaan, se tarkentui sellaiseksi, mitä se nyt on: tarinallinen juttu, jossa käydään läpi enemmän keskustan asioita ja Juha Sipilän henkilökohtaista lähipiiriä.”
Kauppisen mukaan on tavallista, että jutun aihe ja näkökulma tarkentuvat vasta pitkänkin selvittelyn jälkeen. Kun lähtee vinkin perusteella liikkeelle, voi melkein nähdä otsikon mielessään, mutta ”sitten kun alkaa soitella ihmisille, päätyykin johonkin ihan muuhun”.
Kauppisen mukaan tutkivan jutun ensimmäinen asia on selvittää, ”miten asiat oikeasti ovat”. Se tarkoittaa, että haastateltavan herkullisista sitaateista ei välttämättä ole jutussa hyötyä, jos ne kertovat enemmän haastateltavasta kuin maailmasta.
Henkilöjutussa herkulliset sitaatit ovat usein sellaisenaan käyttökelpoisia, mutta ”tutkivassa jutussa sitaatti pitää alistaa sille, että kerronko mä tällä oikeasti jotain todellisuudesta vai en.”
”Jos vaikka haastattelen kymmenen ihmistä ja luen asiaan liittyviä papereita, vasta pikku hiljaa valaistuu, miten asiat ovat. Sen jälkeen alkaa nousta mieleen sitaatteja ja anekdootteja, jotka kuvastavat ilmiötä, jonka olen havaitsemassa juttua tehdessäni.”
Mutta jos kaikki muuttuu matkalla, mistä sitten voi tietää, onko onnistunut, Sulopuisto kysyy. ”Ei mitenkään. Lukemalla uudestaan viiden vuoden päästä.”

Lähdesuoja-podcastia tekevä Olli Sulopuisto on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka viettää aivan liian paljon aikaa internetissä. Juha Kauppisen haastattelu löytyy täältä.

Juha Kauppinen kertoo lisää tutkivasta journalismista Long Playn live-illassa Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11) ke 14.10. klo 19, vapaa pääsy.

Juha Kauppisen kaikki kolme Long Play -juttua löytyvät täältä.


Miksi Esko Ahoa pidetään kaapissa, Juha Kauppinen?

7. lokakuu 2015, Anu Silfverberg

Mullan linnake -jutussa toimittaja Juha Kauppinen kertoo, että Juha Sipilän keskustassa todellista valtaa käyttää pääministerin johtoryhmä, pieni uskottujen piiri. Sipilä on sivuuttanut viralliset puolue-elimet ja osa keskustalaisista syyttää häntä itsevaltaisista otteista. Kauppinen selvitti, kenen suulla hallitus puhuu ja miten sen ohjelma viime keväänä syntyi.

Juha Kauppinen, yllättikö jokin juttuprosessin aikana?

”Se yllätti, kuinka itsestään selvästi lukuisat haastateltavat kertoivat, että Esko Aholla on merkittävä rooli Sipilän taustalla. Haastattelin pariakymmentä henkilöä juttua varten. Kaikki, joilla oli nähdäkseni jonkinlaista näkymää Sipilän lähipiiriin, mainitsivat Ahon nimeltä. Ne taas, joilla ei selvästi ollut käsitystä Sipilän lähimmästä piiristä, olivat aika puulla päähän lyötyjä Ahon roolista. Moni esimerkiksi sanoi, että eikös Aho ole vetäytynyt politiikasta kokonaan.”
”Oma veikkaukseni on, että Aho ei ole muutenkaan vetäytynyt politiikasta, vaan hän vähintään tarkkailee tilannetta, josko esimerkiksi presidentinvaaleissa 2018 hänelle saattaisi aueta sauma. Tämä toki riippuu monista tässä välillä tapahtuvista asioista ja on siis puhdas veikkaus.”

Miksi Esko Ahoa pidetään kaapissa?

”Tähän voi olla monia syitä. Ylipäänsähän johtajuuden pönkittäminen nyt on peruskauraa puolueissa, yrityksissä ja vaikka järjestöissä. Monta aivoa miettii, yksi pää puhuu ulos. Lopputulos on mielikuva asiantuntevasta, viisaasta johtajasta, joka osaa ajatella enemmän ja laajemmin kuin tavikset. En pidä yllättävänä sitä, että Sipilästä halutaan pitää yllä ja ruokkia messiasmaista kuvaa. Silloin vanhan puheenjohtajan heiluminen taustapiruna ei tietysti ole parasta mainosta. Sipilästähän muovattiin onnistuneesti todella pehmeä mielikuva ennen vaaleja. Aho oikeistolaisine profiileineen ei tässä tehtävässä olisi ainakaan ollut avuksi.”
”Kuitenkin kaikilla pääministereillä tietysti on lähipiiri. Ja kun Sipilä on poliitikkona melko kokematon ja hänen tehtäväkenttänsä huomattavan laaja, hän väistämättä tarvitsee apuvoimia. Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista.”

Jotkut kepulaiset ovat hermostuneet sisäpiiripaljastuksesta, kun taas osa korostaa, että on ihan normaalia, että puolueen johto käyttää puolueessa valtaa. Mikä se ongelma tällaisessa johtoryhmässä sitten on?

”No jos keskusta puolueena päättää, että tällainen johtoryhmä on moderni ja hyvä tapa johtaa päätöksentekoa, sehän vain passaa. Historian lehden kääntymistä se silloin kuitenkin tietää, koska virallisilla puolue-elimillä on ollut keskustassa perinteisesti todella iso asema. Mutta joskushan historian lehdet kyllä kääntyvät. Kiinnitin huomiota siihen, että varapuheenjohtaja Annika Saarikko myönsi Suomenmaan blogikirjoituksessaan johtoryhmän olemassaolon. Että se kokoontui suunnilleen päivittäin vaalien aikaan. Joku voisi nähdä tässä ongelman, kun viralliset puolue-elimet kokoontuivat samaan aikaan hädin tuskin kerran kuussa.”
”Puoluehallituksen keskuudestaan valitsemaan työvaliokuntaan kuuluu kuitenkin muitakin henkilöitä kuin epävirallisen johtoryhmän jäsenet. Jos asiat päätetään jossain epävirallisessa johtoryhmässä, nämä muut henkilöt ovat silloin ulkona päätöksenteosta. Vaikka paitsioon jäisi näin vain yksi henkilö, sekin olisi jo mielestäni demokratian kannalta vähän ongelmallista.”
”Mutta kyse ei ole vain siitä, ketkä valtaa käyttävät. Kyse on siitä, kuinka sitä käytetään. Politiikka on keskeistä puuhaa yhteiskunnassa. Ei ole pahitteeksi, että politiikan linjaamista jää kirjoihin ja kansiin jälki. Tutkijoitakin saattaa jälkikäteen kiinnostaa, miten keskustan politiikka muotoutui Sipilän pääministerivuosina. Jos päätökset tehdään todellisuudessa muualla kuin virallisissa elimissä, tämmöinen tutkimus ei jälkikäteen ole mahdollista. Kuten demareissakin, keskustassa käsittääkseni esimerkiksi puoluehallituksen keskustelut tallennetaan ja työvaliokunnasta on ainakin aiemmin kirjoitettu keskustelupöytäkirjoja. Eli päätöksenteko on ollut hyvin dokumentoitua, ja sille on syynsä, kun kyse on kansanliikepohjaisesta puolueesta, jota äänestää 600 000 ihmistä.”

Millainen jutun vastaanotto on ollut eri puolilla poliittista kenttää?

”Innostunut ja positiivinen. Paljon on tullut kiitosta niin kokoomuksen, demareiden kuin keskustan omien jäsenten piiristä. Havaintoni mukaan moni lukija pystyy suhtautumaan juttuun sellaisena mikä se on: analyysi, yritys parhaalla mahdollisella tavalla katsoa, miten pääministeripuolueen politiikka syntyy. Se ei ole mikään skandaalinomainen paljastusjuttu.”

Minkä jutun itse haluaisit lukea hallituksesta nyt?

”Ihan perussafka käy kyllä. Että media väsymiseen asti selvittäisi, mitä hallitus on päättämässä, mitä vaikutuksia sillä on ja myös mitä vaihtoehtoja on. Esimerkiksi keskustelu talouspolitiikasta on ollut aikamoista haparointia, kun faktat ovat olleet pielessä monessa paikassa lähtien pääministerin puheesta. Talouspolitiikan lääkkeistä ei varmaan voidakaan päästä samalle sivulle, mutta jonkinlaiseen dialogiin olisi hyvä päästä. Media on mielestäni skarpannut ihan hyvin talouspolitiikkaan liittyvässä kirjoittelussa. On päästy ainakin osin eroon siitä tyylistä, jossa vain kysytään pankkien ekonomisteilta, että hei mikä meininki.”
”Kyllä toinen asia, joka ihmetyttää aika paljon, on nämä esitykset, joita hallitus tehtailee ilman valmistelua. Minusta toimittajien pitää juurta jaksain selvittää, mitä selvityksiä oikeasti on olemassa. Ei voi olla niin, että ministeritasolla sanotaan, että juu laaja selvitys on tehty ja sitten ei olekaan tehty mitään. Yrityksessä niin ehkä voi tehdä mutta ei politiikassa.”

Mullan linnakkeen voit lukea täällä


Hallitus sanoo tekevänsä uutta, mutta toistaa vanhaa

1. lokakuu 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallituksen ohjelman keskeisin teonsana on uudistaminen. Se mainitaan 85 kertaa (ja Anu Vehviläinen on paitsi kunta- myös uudistusministeri). Mutta vaikka hallitus antaa ymmärtää olevansa erilainen kuin aiemmat hallitukset, sen politiikan perussuunnassa ei ole mitään uutta. (Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa uudistamisesta muuten puhuttiin yli 150 kertaa.)

Kun lukee hallitusohjelman rinnalla Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjaa Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton (2013) havahtuu siihen, miten perinteisiä uusina esitetyt visiot valtion ketteryydestä ovat. Sipilän hallitus jatkaa olennaisin osin edellisten hallitusten viitoittamalla tiellä: se purkaa ja pienentää valtiota, ja muokkaa sitä yritykseksi. Samasta oli kyse jo Harri Holkerin hallitusohjelman vuonna 1987 visioimassa julkisen sektorin uudistamisessa ja 1990-luvulla vakiintuneessa kehityksessä, jossa valtion ohjaus on jatkuvasti vähentynyt ja kuntien toimintavapaus kasvanut.
Vuoden 1993 valtionosuusuudistus tarkoitti kustannussidonnaisista, korvamerkityistä valtionosuuksista luopumista, minkä seurauksena kunnat ottivat itse vastuun palveluistaan. Kun kunnat hakivat suuntaa olemassaololleen ja toiminnalleen, konsulteilla oli tarjota ratkaisumalli: jatkuva muutos, Kuusela ja Ylönen kirjoittavat. Viime vuosikymmeniä onkin hallinnut ajatus, että hallintokulttuurin syvällisistä myllerryksistä huolimatta tarvitsemme jatkuvasti ”vallankumouksellisia muutoksia”.
Jatkuvan muutoksen tarve on kansainvälistä konsulttikieltä ja avainkäsite uusia hallintomalleja markkinoiville tahoille, kuten Sitralle (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto).
Suomen tapauksessa ”uusia vallankumouksellisia” ovat olleet myös patruunakerholaiset eli ministeriöiden kansliapäälliköiden ja virastojen päälliköiden muodostaman verkoston jäsenet. Heidän lausunnoistaan ja Sitran raporteista on luettavissa kaikki Sipilän hallituksen keskeiset ideat: hallinnon siilomaisuuden ongelma, ministeriöiden lakkauttaminen ja ”strategisen ketteryyden” korostaminen. Konsulttidemokratia näyttää, miten Sitra OECD:n sivustatuella tuotti mallin valtionhallinnon konserniohjaukseksi.

Uudistamisinto, sääntelyn purkaminen, insinöörijärki ja yritysjohtajakokemus palautuvat Sitran yritysretoriikkaan. Hallituksen puhe strategisesta johtamisesta puolestaan nojaa kahteen edellisten hallitusten tekemään hallinnolliseen uudistukseen, jotka tapahtuivat kuin huomaamatta.
Jyrki Kataisen hallitus antoi keväällä 2014 asetuksen julkisen talouden suunnitelmasta (JTS). Se asemoi valtiovarainministeriön valtiokonsernin johtoon, teki siitä politiikan alaa määrittävän ”tilannekuvan” auktoriteetin ja asetti Valtiontalouden tarkastusviraston valvomaan suunnitelman toteutumista. Samalla se määritteli politiikan alan uudelleen.
Kuten professori Matti Wiberg (HS 2.4.2015) on todennut, JTS on poliittisesti paljon merkityksellisempi kuin yksikään puolueohjelma, koska se ”rajoittaa ja suuntaa kaikkea julkispolitiikkaa koko vaalikauden ajan”.
Siitä ei kuitenkaan käyty julkista keskustelua, kuten ei käyty myöskään Henna Virkkusen käynnistämästä ja tammikuussa 2015 suosituksensa esittäneestä Valtion ohjausjärjestelmän kehittämishankkeestakaan (OHRA).
Näissä kahdessa toisiinsa liittyvässä uudistuksessa on kyse vallankumouksista: suurista valtaa, demokratiaa ja politiikan alaa määrittävistä linjauksista – siitä, kuka päättää, koska ja mistä.

Näiden mullistusten jäljet näkyivät Sipilän hallitustunnustelijana eduskuntaryhmille esittämissä kysymyksissä selvästi.
Kaksi kysymyksistä peräänkuulutti ryhmien uskollisuutta JTS:n ja OHRA-hankkeen periaatteille: ”Yhdyttekö valtiovarainministeriön 19.3.2015 esittämään tilannekuvaan Suomen taloudellisesta tilasta ja valtiovarainministeriön esittämästä sopeutustarpeesta?” ja ”Oletteko sitoutuneita strategiseen hallitusohjelmaan ja sen edellyttämään hallitustyöskentelyn uudistamiseen?”
Tilannekuva ja strateginen johtaminen eivät ole uutta poliittista sanastoa, vaan konsulttien myymää konsernikieltä, jonka virkamiehet ovat omaksuneet. Näitä hankkeita olivat toteuttamassa Kataisen ja Stubbin hallitusten kuusi puoluetta: kokoomus, sosialidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto, ruotsalainen kansanpuolue ja kristillisdemokraatit. Saamattomaksi moititut hallitukset saivatkin isot uudistukset aikaan. Sitä ei vain huomattu. Politiikan tilan kapeneminen ei kiinnostanut sen enempää nykyisiä kuin entisiä hallituspuolueita. Media vaikeni, ja keskittyi seuraamaan sille tarjoiltuja päivänpolitiikan kysymyksiä.

Poliitikkojen naiiviuden ja median sokeuden myötävaikutuksella suomalainen poliittinen keskustelu on taas vanhassa tutussa nollapisteessä: hallitus esittää politiikkaansa ainoana vaihtoehtona. Liki 30 vuoden hallinnollisten uudistusten ja valtiovarainministeriön vallan kasvun tuloksena hallitus on entistä selkeämmin Suomi-konsernin johdossa.
Politiikan tila on vastaavasti kutistunut. Norminpurku, sitraistuminen ja edellisten hallitusten uudistukset varmistavat, että valtaa on siirretty entistä enemmän poliittisesta päätöksenteosta valtionvarainministeriön virkamiehille.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuuluu. Kauppisen juttu ilmestyy sunnuntaina 4.10. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä:

Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita
Hallitusta ajaa tieto, paitsi silloin kun sitä ajaa ideologia
Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?
Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.


Esimerkki totuudesta: ulkomaalaiset voisivat hyökätä alikulkutunnelissa

29. syyskuu 2015, Hanna Nikkanen

Kajaanin poliisi tiedotti aiemmin tänään näin: "Kajaanin poliisi on selvittänyt, että sosiaalisessa mediassa keskustelua herättänyttä neljän ulkomaalaisen miehen tekemäksi väitettyä pahoinpitelyä Kajaanin Prisman alikulkutunnelissa 24.9.2015 ei ole tapahtunut. Asian tutkinta on lopetettu."

Facebook-päivityksestä lähteneessä tarinassa suomalaismies oli väittänyt, että neljä ulkomaalaista kävi hänen kimppuunsa alikulkutunnelissa. Mies oli kuitenkin onnistunut puolustautumaan, ja yksi hyökkääjistä oli jopa joutunut teho-osastolle. Sepitettyjen ja rasististen juttujen julkaisuun erikoistunut MV-lehti julkaisi tarinan sellaisenaan, ja se lähti leviämään.
Poliisin antaman tiedotteen jälkeen mies ilmoitti, ettei voi kommentoida asiaa julkisesti, koska “poliisin esitutkinta on kesken” ja häntä on pyydetty ”vaikenemaan asiasta”.
Se toi mieleen muistoja.

Long Playn ensimmäisen jutun piti kertoa Enkeli-Elisan tapauksesta, mutta hitaan journalismin julkaisun perustaminen oli verkkaista ja päädyimme Anu Silfverbergin kanssa kirjoittamaan juttumme Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen.
Blogeista ja sosiaalisesta mediasta löytynyt koskettava kertomus 15-vuotiaan tytön itsemurhasta oli levinnyt näkyvästi suomalaisiin tiedotusvälineisiin, vaikka tarinassa ei ollut nimeksikään totta.
Tuolloin, kolme vuotta sitten, moni toimittaja puolusti sosiaalisesta mediasta bongatun keksityn tarinan levittämistä. Jos koulukiusatun Elisan kuolema (tai elämä) ei ollutkaan totta, oli se heidän mielestään "esimerkki totuudesta", tai ”aihe oli tärkeä” ja "tuntui todelta" ja oli siksi lähes totta. Tarinan jakaminen oli oikein, koska se oli harmitonta, kosketti lukijoita ja "herätti keskustelua"; sen kritisoiminen oli heistä epäkollegiaalista ja kertoi koulukiusaajamentaliteetista. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen mielestä Elisa-uutisoinnissa olisi riittänyt, jos toimittajat olisivat lisänneet juttunsa perään maininnan siitä, että sisällön todenperäisyyttä ei ollut tarkistettu.

Kolmen vuoden aikana Suomi on muuttunut. MV-lehden kaltaiset verkkojulkaisut tahkoavat nyt mainosvoittoja ja voimistavat poliittista äärilaitaa levittämällä oman lukijakuntansa mielestä uskottavia "esimerkkejä totuudesta". Perinteisemmät tiedotusvälineet – myös ne samat, jotka aikanaan nielivät Enkeli-Elisa-sepitteen eivätkä koskaan oikaisseet virhettä – paheksuvat moista. Poliisikin on havahtunut katkomaan huhuilta siipiä omasta aloitteestaan.

Valhe piirtää todellisuudesta kuvaa, joka perustuu valehtelijan omaan maailmankuvaan – vaikkapa siihen, että koulukiusaajiin eivät tepsi kuin kovat keinot, tai siihen, että ulkomaalaiset ovat vaarallisia ja väkivaltaisia. Siksi hyvääkin tarkoittava valhe on oikeasti vahingollinen. Tiedonvälittäjän täytyy olla varma, että kaikki kirjoitettu on totta; faktoja ei voi koskaan jättää haastateltavan varaan. Niin ei voi tehdä silloin, kun pieni ihminen kertoo koskettavan tarinan, mutta ei sen enempää silloin, kun poliitikko esittää väitteitä vaikkapa taloudesta. Niin ei voi tehdä silloinkaan, kun juttu tuntuisi edistävän jotakin hyvää, tärkeää ja maalaisjärjen mukaista; ehkä aivan erityisesti ei silloin. Enkeli-Elisan kohdalla keskustelu ammattijournalistien velvollisuudesta puolustaa totuutta jäi kesken.


Kun hallitus purkaa normeja, se purkaa oikeasti palveluita

27. syyskuu 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallitusohjelmassa on yksi teema, joka herättää ihastusta sekä hallituspuolueissa että oppositiossa: normien purkaminen. Se talkoolaji, johon lähes kaikki haluavat osallistua. Kun pääministeri antoi eduskunnalle ilmoituksen normien purkamisesta kesäkuussa 2015, vain vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoron käyttänyt Anna Kontula kyseenalaisti sääntelyn merkityksen poliittisena kysymyksenä.
Muuten puolueet suorastaan kilpailevat siitä, kuka purkaa eniten.
Vuonna 2013 kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö julkaisivat ”holhousvaltion” vastaisen puheenvuoron otsikolla ”K18 Tähtisädetikku ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa”.
Vuotta myöhemmin keskusta lanseerasi puheen ”normitulvasta” ja esitti ”sata ja yksi toimenpidettä normien purkamiseksi, byrokratian keventämiseksi ja lainsäädännön joustavoittamiseksi”.
Vaalikeväänä Grahn-Laasonen julisti jo kokoomuksen ”johtavaksi sääntelynpurkupuolueeksi” ja totesi puolueen tavoitteeksi, että tulevalla hallituskaudella ”aina kun säädetään uusi pykälä, puretaan kaksi”.
Sama eetos on kirjattu Sipilän hallitusohjelmaan: siinä Suomen heikkouksia ovat ”jäykät rakenteet, byrokratia, ylisääntely, normitus ja työmarkkinoiden jäykkyydet”. Avainsanoja ovat keventäminen, helpottaminen ja sujuvoittaminen.

Norminpurkamispolitiikka kannattaa, koska sillä saa aikaiseksi hyviä uutisia.
Kun Ilta-Sanomat (19.8.) kertoi liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerille tarinan hyvinkääläisestä autoilijasta Reijo Sepästä, joka sai pysäköintivirhemaksun vääränlaisen parkkikiekon takia, ministeri ”jyrähti” ja lupasi säädöksen nopean kumoamisen. Kymmenen päivää myöhemmin Yle (27.8.) kertoikin, että “helpotusta” on jo tulossa, sillä ministeri oli käynnistänyt “valmistelun, jonka tarkoitus on joustavoittaa pysäköintikiekon ulkonäkövaatimuksia”.

Hallitus väittää normien purkamisen helpottavan kansalaisten elämää. Mutta kun asiaa tarkemmin tutkii, kyse on oikeasti säästöistä ja palveluiden heikentämisestä. Sipilän hallitus nimittäin aikoo säästää miljardin karsimalla kuntien tehtäviä. Koska Keskusta perinteisesti suhtautuu kuntaliitoksiin nuivasti, hallitus ei ehdota ratkaisuksi isompaa kuntakokoa. Sen sijaan se antaa kunnille mahdollisuuden jättää järjestämättä palveluja, joita laki on aiemmin edellyttänyt.
Hallitus siis aikoo säätää lain, joka vapauttaa kunnat noudattamasta toisia lakeja.
Harkinnanvaraisesti noudatettavia lakeja olisivat jatkossa esimerkiksi laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, ulkoilulaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, kiinteistörekisterilaki sekä lait sosiaalisesta luototuksesta, ajoneuvojen siirtämisestä ja yksityisistä teistä. Vapaaehtoisuuden piiriin siirtyy osin myös laki lasten päivähoidosta.
Talkoiden lopputulos on, että kansalainen ei saa palveluita, joita ennen sai. Pahimmillaan kunnasta katoavat paitsi etsivä nuorisotyö ja ohjattu lasten leikkitoiminta myös kunnalliset liikuntapalvelut, kansalaisopisto ja kirjasto.
Selvitystyö tehtävien karsimiseksi on edelleen käynnissä, ja kaikkiin kuntiin on lähetetty kysely, jossa kunnat voivat syyskuun loppuun asti esittää, mitä muita lakisääteisiä tehtäviä ja palveluja voitaisiin poistaa ja keventää. (Kiinnostavaa on sekin, että lakivalmistelussa käytetään avointa webropol-kyselyä, johon kuka tahansa millä tahansa intresseillä voi kunnan toimialan nimissä nimettömänäkin tehdä ehdotuksia.)

Normien purkamista perustellaan vapaudella: kun kunnille annetaan lisää valinnanmahdollisuuksia, se kasvattaa paikallistason poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksia. Tässä näkökulmassa kuitenkin unohtuu, että resurssien vähentäminen sinänsä sääntelee valintojen tekemistä ja kutistaa politiikan tilaa. Hallitusohjelman retoriikassa ”tulevaisuuden kunta” ei ole enää palvelujen järjestäjä vaan ”alueensa elinvoiman, yrittäjyyden ja työllisyyden edistäjä”.
Tarkentamatta jää, mitä tarkoitetaan, kun lisätään ”kuntien päätösvaltaa erityisesti elinvoimaan liittyvissä asioissa”. Jo nyt julkistetun listan perusteella on selvää, että elinvoimaksi ei lasketa kulttuuria, vapaata sivistystyötä tai nuorisotointa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä ja täältä


Anneli, Sirpa, Pirjo ja sä

25. syyskuu 2015, Anu Silfverberg

Hyviä uutisia Sipilän hallitukselle: talkoisiin ei tarvitse enää kutsua, ne ovat jo täysillä käynnissä! Suomen naiset ovat heränneet ja termospullot täyttyvät jo marjamehusta.

Pakolaiskriisi on saanut lukuisat ihmiset auttamaan. Vapaahtoisten puuhille oli aluksi helppo naureskella: yhdet raahaavat cd-torneja tavarakeräyksiin ja toiset valmistavat sukkia hitaimmalla mahdollisella tavalla eli kutomalla.
Itsekin naureskelin aluksi. Seurasin erilaisia apuryhmiä ja vitsailin, että siinä vaiheessa kun Helsingin Kaarlenkadun turvapaikanhakijat on ensin puettu Kallion hipstereiden ironisiin bändipaitoihin, ehtiikin parahiksi valmistua rekkalavallinen huovutettuja joulutonttuja, itse askarreltuja kukkahattuja sekä vanhoista lakanoista tehtyjä pestäviä kuukautissuojia.

Hymyni hyytyi nopeasti. Olen seurannut vastaanottokeskusten tueksi perustettuja Facebook-ryhmiä nyt pari viikkoa, on yksi asia tullut selväksi. Sirpat, Pirjot ja Annelit pyörittävät tämän maan kriisiapua ympäri vuorokauden virallisen Suomen puolesta.
Silmiinpistävää on, että tekijät ovat pääsääntöisesti keski-ikäisiä naisia.
Spontaanisti perustettuihin Facebook-ryhmiin on järjestäynyt kansalaisia, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan. He puuhaavat keräyksiä ja jakavat hygieniapaketteja. Ja kun pohjoisesta tulee juna, jonka kyydissä on apua tarvitsevia nuoria, Helsingin Sirpat ja Annelit lähettävät öisiä tekstiviestejä: kuka menee vastaan? Kun Pasilan poliisiasemalla on ihmisiä vähissä vaatteissa ja nälissään, he reagoivat tunnissa niin, että pian on jokaisella tulijalla kuppi kuumaa ja viltti niskassa. Toiminta on salamannopeaa, ja vaikka sitä ei johda juuri kukaan, asiat tapahtuvat.

Vapaaehtoiset eivät vain kudo sukkia ja jakele vilttejä. He ovat käynnistämässä vastaanottokeskuksia ja ohjaavat ihmisiä oikeisiin paikkoihin. He lajittelevat vastaanottokeskuksissa vaatteita ilman että kukaan antaa heille ohjeistusta. Heille on sälytetty valtava vastuu toisista ihmisistä. He ovat omatoimisia, mutta monessa paikassa heidät on myös jätetty hyvin yksin, pärjäämään itse ja oppimaan kantapään kautta.
Heitä ajaa oletus, että jos he eivät siellä olisi, kukaan ei olisi.
Jos Anneli ei lähettäisi Sirpalle yöllä tekstiviestiä, että seitsemältä saapuvassa junassa on joukko lapsia, voi tosiaankin olla, että he saapuisivat Pasilan aamuun yksin. Jos poliisiaseman ulkopuolella flunssaisina jonottavat ihmiset olisivat esimerkiksi hypotermiavaarassa, ilmeisesti heidän vain annettaisiin olla.

Annelit ja Sirpat ansaitsevat kiitoksen, mutta heidän toimintansa mittakaavassa on myös jotain pelottavaa. Nimittäin jos perusturva on vapaaehtoisten harteilla, perusturvaa ei oikeasti ole. Vapaahtoiset väsyvät eivätkä pysty kaikkeen. He saattavat muuttaa, sairastua, tai palaa loppuun. Sirpa voi vaikka saada aivotärähdyksen, kun Olli Immosen taistelukutsun kuulleet kansalaiset heittelevät häntä kivillä väkivaltaisessa ”mielenosoituksessa”.
Pohjois-Suomessa vaate- ja ruokahuoltoa ja opastusta pyörittäneet vapaaehtoiset vetosivat lopulta valtioon: emme voi enää vetää tätä showta, teidän on tehtävä jotain. Helsingissä Pelastakaa lapset operoi Pasilassa vajaan viikon (siitä kannattaa muuten lukea tämän keski-ikäisen naisen blogipostaus). Se on nyt loppu. Kysyin vapaaehtoisilta, kuka hommaa hoitaa nyt. Ei oikein kukaan.

Samalla kun vapaaehtoiset kantavat Suomen vastuun hädänalaisten ihmisten perusturvasta, hallitus innostaa talkoisiin. Juuri ennen uutisia Kouvolan ja Lahden väkivaltaisuuksista Alexander Stubb muistutti, että muukalaisvastaisia mielenosoituksia ei pidä ”tuomita”. Juha Sipilä varoitti, ettei pitäisi leimata ihmisiä rasisteiksi, täsmentämättä kuitenkaan milloin rasismista sitten on aiheellista puhua. Soini muistutti, että syytä kärjistymiseen on yhtä lailla punavihreässä kulplassakin.
Yhä vain puhutaan ”keskustelun ääripäistä”. Sen keskustelun yhdessä ääripäässä on rasisti, joka heittää ilotulitteita sotaa pakenevien lasten päälle. Toisessa ääripäässä on Sirpa, joka hoitaa virallisen Suomen hommat ilmaiseksi, mistä syystä häntä nimitellään, uhkaillaan ja hänen päälleen syljetään.
Mitä on ääripäiden välissä olevassa keskipisteessä, johon meidän kaikkien tulisi siirtyä?


Porin apinajuttu

15. syyskuu 2015, Ilkka Karisto

Tasan 90 vuotta sitten Daytonin kaupungissa Yhdysvalloissa käytiin pitkä oikeudenkäynti, jossa syytettynä istui nuori opettaja John Scopes. Hänen rikoksensa oli evoluutioteorian opettaminen. Tennesseen osavaltio oli alkuvuodesta 1925 kieltänyt Raamatun luomiskertomusten vastaisten oppien levittämisen kouluissa.
Oikeudenkäynnistä tuli valtava mediatapaus: paikan päällä sitä seurasi parisensataa toimittajaa, muutama Euroopasta asti matkustanutkin. Istunnot radioitiin Yhdysvalloissa valtakunnallisessa verkossa.
Oikeudenkäynnistä tuli kiivas taistelu tieteellisen ja fundamentaalikristillisen maailmankäsityksen välillä ja se sai nopeasti kutsumanimen Daytonin apinaoikeudenkäynti (joku osoitti tilannetajuaan tuomalla oikeustalon pihamaalle pari koulutettua sirkusapinaa). Neljä vuotta myöhemmin amerikansuomalainen kaivosmies ja kuplettilaulaja Antti Syrjäniemi levytti kappaleen Daytonin apinajuttu, jossa hän teki pilkkaa syyttäjän heppoisista argumenteista ja Tennesseen takapajuisuudesta.
90 vuodessa on tapahtunut paljon, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Se on vielä jotenkin ymmärettävissä, että Tennesseen osavaltiossa hyväksyttiin kolme vuotta sitten laki, joka pakottaa opettajat käsittelemään koulussa evoluutioteorialle vaihtoehtoisia teorioita, jos oppilaat niin haluavat, mutta vaikeampaa on sulattaa sitä, että vuonna 2015 porilainen kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen Laura Huhtasaari ilmoittautuu oma-alotteisesti Facebookissa evoluutioteorian kieltäjäksi. Suorastaan häkellyttävää on Huhtasaaren apinapuheiden yhtäläisyys Antti Syrjäniemen parodiaan.
Huhtasaari: "Se nyt vaan on niin, että ihmiset eivät ole eläimiä, eikä eläimiä koskaan olleet."
Syrjäniemi: "Mutta se tiukalle otti / Daytonissa kehitysoppi / apinako niin paljon muuttuupi / siitä nyt hulluki suuttupi / ei ei, me ei olla apina!"
Oikeudenkäyntiin valmistautuessaan John Scopes kertoi asianajajilleen, ettei hän ole varma, oliko hän edes varsinaisesti opettanut Charles Darwinin oppeja, mitä nyt esitellyt muutamia kaavioita. Silti hän oli valmis menemään oikeussaliin, koska katsoi Darwinin olevan oikeassa (Scopes sai sadan dollarin sakkotuomion).
Myös Laura Huhtasaari on entinen opettaja. Ja nyt olisikin korkea aika tietää, mitä hän on mahtanut oppilailleen biologian tunneilla kertoa silloin, kun aiheena on ollut ihmislajin kehitys.


Ulvilan murhaa ratkoo nyt kapellimestari

15. syyskuu 2015, Ari Lahdenmäki

SATAKUNNASSA SIJAITSEVA Ulvila tunnetaan parhaiten siellä 1. joulukuuta 2006 sattuneesta murhamysteeristä. Sitä, kuka surmasi sosiaalipsykologi Jukka S. Lahden hänen kotitalossaan, ei kuitenkaan tunneta.
Murhasta syytettiin Lahden puolisoa Anneli Aueria. Se teki 50-vuotiaasta ekonomista yhden Suomen tunnetuimmista leskistä.
Vaasan hovioikeus on kahdesti todennut Auerin syyttömäksi murhaan. Tuomio ei kuitenkaan ole lainvoimainen, sillä syyttäjät Kalle Kulmala ja Paula Pajula ovat toistamiseen hakeneet asiassa valituslupaa korkeimmalta oikeudelta (KKO).
Edellisellä kerralla syyttäjät saivat KKO:n palauttamaan jutun käräjäoikeuteen väitettyään löytäneensä uutta todistusaineistoa, jonka perusteella tapahtumainkulkua pitää arvioida täysin aiemmasta poiketen.
Uusi näyttö oli Auerin pojan kertomus, jonka mukaan Anneli Auer murhasi miehensä ennen kuin soitti kuuluisan hätäpuhelunsa. Kertomuksen mukaan Auer äänitti miehensä kuolinkamppailua kasetille ja soitti nauhaa hätäpuhelun taustalla.
Auerin poika oli henkirikoksen tapahtuma-aikaan seitsemänvuotias. Tarinaa ei uskonut edes käräjäoikeus, joka kuitenkin muin perustein tuomitsi Auerin murhasta. (Pojan tarinoista saivat alkunsa myös seksuaalirikosväitteet, joista Anneli Auer ja hänen entinen miesystävänsä Jens Kukka ovat saaneet lainvoimaiset tuomiot. Long Play kertoo tapauksesta äskeisimmässä artikkelissaan.)

NYT SYYTTÄJÄT ILMOITTAVAT valituslupahakemuksessaan tehneensä asiassa lisätutkintaa – muusikoiden avulla. Aloite tuli Raine Ampujalta, joka on tunnettu kapellimestari. Ampuja kertoi kesäkuussa syyttäjille lukeneensa Ulvilan murhamysteeriä käsitteleviä nettikirjoituksia.
Syyttäjät kirjoittavat KKO:lle, että kapellimestari Ampuja oli ”ammatillisesta mielenkiinnosta” lukenut etenkin sitä, mitä Anneli Auerin soittaman hätäpuhelun äänianalyysista on kirjoitettu.
Ampuja löysi puhelutaltion internetistä ja ryhtyi tutkimaan sitä. Syyttäjien mukaan oleellista on, että kapellimestari käytti analyysissaan Izotope RX3 Advanced -äänenkäsittelyohjelmaa. Izotope RX3 Advanced on Ampujan mukaan kehittyneempi kuin KRP:n tutkimuksessaan käyttämät SoundForge-, Adobe Adition- ja Praat-ohjelmat.
Ampuja voi ”yksistään korvakuulon perusteella” yksilöidä nauhalta kohdan, jossa Auer on hengitysäänen perusteella puhelimessa, vaikka Auerin ääni kuuluu samalla kaukana puhelimesta. Tämä on hänestä todettavissa myös Izotope RX3 Advanced -ohjelmalla.
Syyttäjien KKO:lle toimittamassa selvityksessä ei mainita tähänastista käsitystä, että kun puhelimessa ei ole Auer itse, sitä pitelee hänen tyttärensä. Kirjeestä ei selviä, pystyykö Ampuja erottamaan Auerin ja tyttären hengitysäänet toisistaan korvakuulon perusteella eikä kykeneekö siihen Izotope RX3 Advanced -ohjelma.
KRP:n äänitutkija Tuija Niemi on innostunut Ampujan havainnoista ja sanonut syyttäjille jakavansa ne. Niemi on koulutukseltaan foneetiikko, jolla ei ole ääniteknistä koulutusta.

HÄTÄPUHELUTALTIO ON analysoitu Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n sekä Suomen keskusrikospoliisin laboratorioissa. Ennen ensimmäistä oikeuskäsittelyä kukaan ei esittänyt, että puhelua olisi millään tavoin manipuloitu.
Aiemmissa analyyseissa keskityttiin tosin siihen, voiko puhelusta päätellä, ettei paikalla olisi ollut ulkopuolista hyökkääjää.
Syyttäjät ovat koonneet Ampujan avuksi tutkimusryhmän, johon kuuluvat kapellimestarin lisäksi KRP:n Tuija Niemi, Tampereen teknillisen yliopiston signaalikäsittelyn apulaisprofessori Tuomas Virtanen, säveltäjä Otto Romanowski, Aalto-yliopiston mediatekniikan laitoksen professori Tapio Lokki, Studio Kekkonen -musiikkistudion omistaja ja pääkäyttäjä Mikko Raita sekä musiikin maisteri, tuottaja Markku Veijonsuo. Ryhmä käyttää syyttäjien mukaan Ampujan mainitseman ohjelman päivitettyä versiota Izotope RX4 Advancedia.

ANNELI AUER sanoo Long Playlle pitävänsä uutta tutkimusta pähkähulluna. ”Tästä aiheestahan on jo FBI:n lausunto, jossa periaatteessa on jo vastanäyttö tällaisille väitteille. Noin kehnolaatuisesta äänitteestä ei ylipäätään voi sanoa tieteellisesti yhtään mitään sellaisista asioista, joista syyttäjä nyt toivoo saavansa näyttöä taiteilijoilta – kapellimestareilta ja säveltäjiltä”, Auer sanoo sähköpostitse.
”Vaarana tässä nyt tietysti on, että yhtäkkiä koko orkesteri alkaa kuulla siellä jotain, mitä siellä ei oikeasti kuulu.”
Lisätutkimus viivästyttää joka tapauksessa valituslupahakemuksen käsittelyä. Syyttäjien mukaan tutkimus on työläs ja osa sen tekoon osallistuvista joutuu tekemään niin oman toimensa ohella.
Uusi lisätutkintamateriaali on määrä saada syyskuun loppuun mennessä KKO:lle.
Lisätutkinnasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

Lisää aiheesta:
Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski

Sivuääniä: ”Kukan oikeudenkäyntien näyttö vaikuttaa huteralta”


”Kukan oikeudenkäyntien näyttö vaikuttaa huteralta”

7. syyskuu 2015, Anu Silfverberg

Tasan neljä vuotta sitten poliisi otti Jens Kukan kiinni epäiltyinä Auerin lapsien hyväksikäytöstä ja pahoinpitelystä. Turun hovioikeus tuomitsi Kukan kymmeneksi vuodeksi vankilaan salaisessa oikeudenkäynnissä. Toimittaja Ari Lahdenmäki näki jutun esitutkintamateriaalin ja salaiset tuomiot ja tapasi Jens Kukan Helsingin vankilassa. Kukka ei ole aiemmin kertonut tapahtumista julkisuudessa.

Ari, käräjä- ja hovioikeuden tuomiot olivat tuomiolauselmaa lukuun ottamatta salaisia. Miksi halusit kuitenkin kertoa niistä jutussasi?

”Oikeudenkäynteihin ja esitutkintaan sisältyy hyvin omituisia yksityiskohtia. Psykologit olivat erimielisiä siitä, ovatko seksuaalisesta riistosta ja väkivallasta kertoneiden lasten kertomukset luotettavia. Somaattiset tutkimukset tehnyt lääkäri korjaili lausuntojaan prosessin aikana. Syyttäjät puhuivat saatananpalvonnasta, vaikka näyttö oli olematonta. Silti syytetyt tuomittiin äärimmäisen vakavista rikoksista ankariin rangaistuksiin. Näyttö vaikuttaa huteralta. Oikeustieteilijöiden mukaan tuomioissa pitäisi nykyään ottaa kantaa siihen, jääkö syyllisyydestä järkevä epäily. Jos jää, tuomitsemiskynnys ei ole ylittynyt ja syyte on hylättävä. Minusta yleisön on voitava arvioida sitä, onko tuomitsemiskynnys tässä tapauksessa esitetyllä näytöllä ylittynyt vai ei.”

Käräjäoikeus ja hovioikeus antoivat tuomioista julkiset selosteet. Miksei se riitä?

”Selosteista ei ikävä kyllä käy ilmi riittävästi, mihin tuomiot perustuivat – ei oikeastaan edes, mistä on tuomittu. Lainkäytön emeritusprofessori Jyrki Virolainen on tuomion perustelemisen parhaita asiantuntijoita Suomessa. Hän on blogissaan moittinut Turun hovioikeuden antamaa selostetta. Suomessa pitäisi minusta ylipäänsä pääsääntöisesti julkaista myös seksuaalirikoksista annetut tuomiot. Riittäisi, että uhrien henkilötiedot poistettaisiin niistä. Tässä tapauksessa oli tosin heti epäilyjen tullessa julkisuuteen tiedossa, keitä mahdolliset uhrit olivat.”

Kun uhrit ovat alaikäisiä, kuinka paljon syytteissä kuvatuista teoista voi kertoa julkisuudessa?

”Lasten suojeleminen on tietenkin keskeinen intressi. Valitettavasti Ulvilan surman tutkinta, johon seksuaalirikosoikeudenkäyntikin todellisuudessa liittyi, oli niin poikkeuksellinen, ettei julkisuutta ollut mahdollista välttää. Rikossyytteiden yksityiskohtia on aiemminkin julkaistu melko paljon mediassa. Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari on kirjoittanut oikeuskäsittelystä ansiokkaan jutun, joka on julkaistu Hymyssä ja hänen blogissaan Lasten tulisi välttyä tragediansa julkiselta pohdiskelulta, mutta toisaalta vaakakupissa painaa myös se mahdollisuus, että syytön ihminen on tuomittu pitkään vankeusrangaistukseen törkeistä rikoksista. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on niin ikään merkittävä intressi, ja median on raportoitava oikeuslaitoksen toiminnasta.”

Miksi lähdit selvittämään tapausta?

”Seurasin Ulvilan murhan tutkintaa median välityksellä alusta lähtien. Kun Aueria alettiin epäillä, työskentelin oikeustoimittajana ja kävin jossain oikeudenkäynnissäkin. Murhatutkinnasta syntyi hyvin outo kuva, kun kävi ilmi että poliisit olivat haastatelleet Auerin lapsia johdattelevasti ja jopa painostavasti. Kun saatananpalvonta tuotiin esille ja mainittiin, että syyttäjä on turvautunut erään entuudestaan tietämäni äärikristityn eläkeläisen ’asiantuntemukseen’, syyttäjä oli koonnut murhajutun aineksista aivan käsittämättömän sopan. No, syytehän hylättiinkin hovioikeudessa, mutta kun seksuaalirikostuomio tuli eikä sen perusteluja kerrottu yleisölle, ajattelin, että sitä täytyy selvittää.”

Lue Ari Lahdenmäen Taksikuski.


Kommenttipalstojen sulkeminen tekee hyvää sananvapaudelle

3. syyskuu 2015, Johanna Vehkoo

"Älä vaan lue kommentteja.”
"No en tietenkään, en koskaan lue kommentteja!”
Jo pitkään on ollut päivänselvää, että fiksut ihmiset eivät lue uutisvälineiden kommenttiketjuja. Niistä tulee vain paha mieli ja verenpainetta.
Nyt.fi aloitti syyskuun ensimmäisenä päivänä dominoreaktion, jossa tiedotusväline toisensa jälkeen ilmoitti sulkevansa verkkosivunsa toistaiseksi kommenteilta. MTV otti vahvan kannan rasismia vastaan. Mukaan liittyivät Verkkouutiset ja Iltalehti.
Yle ilmoitti tyytyväisenä, ettei sen sivustolla ole tähänkään asti voinut kommentoida kaikkia uutisia.

Kommenttipalstojen sulkemisaalto alkoi Yhdysvalloissa pari vuotta sitten, kun Popular Science totesi kommenttien olevan pahaksi tieteelle. Sittemmin juttujen kommentointimahdollisuuden ovat sulkeneet muun muassa Mic, The Week, The Verge ja Daily Dot.
Slate osoitti omalla datallaan, että 99 prosenttia verkkolehden lukijoista ei kommentoinut koskaan mitään, mutta aktiivisimmat jättivät feminismiä käsittelevän artikkelin alle keskimäärin 14 kommenttia per sielu.

Syy siihen, että Long Play ei tarjoa sivuillaan kommentointimahdollisuutta ei ole se, ettemmekö uskoisi lukijoidemme pystyvän sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon. Meillä ei vain ole varaa (yleensä puhutaan resursseista) palkata ihmisiä moderoimaan sitä. Pieni startup käyttää mieluummin tulonsa journalismin tekemiseen.
Isoilla mediataloilla on niin ikään koko ajan vähemmän rahaa, ja ne käyvät jatkuvia yt-kierroksia.
Kommenttiosastojen kammottava taso on sekä systeeminen että taloudellinen ongelma. Se on ratkaistavissa, mutta ratkaisu vaatii sekä periaatteellista pohdintaa että ihmisten työaikaa.
Pelisääntöjä saa muuttaa entistä tiukemmiksi, mutta säännöt ja niiden perustelut pitää tehdä yleisölle selväksi.

Siinä missä trollit ja rasistit ovat kaapanneet keskustelupalstat, muut ovat siirtyneet turvallisiin samanmielisten yhteisöihin, lähinnä sosiaaliseen mediaan.
Tämä luo harhan siitä, että vihanpuhujat olisivat suurempi joukko kuin ovatkaan. Pieni porukka levittää visvaansa useilla foorumeilla ja masinoi hyökkäyksiä tiettyjä aiheita käsitteleviin ketjuihin. Kyselytutkimukset osoittavat, ettei valtaosa suomalaisista ajattele rasistisesti. Suomen Kuvalehden selvityksessä kriteerit täytti joka seitsemäs. Suurin osa meistä ei myöskään vastusta vastaanottokeskuksia tai vihaa naisia. Silti pienen, mutta äänekkään ryhmän kanta kuuluu selvimmin. He ovat vallanneet julkiset, kaikille näkyvissä olevat areenat.
Kun kommenttiketjut suljetaan, tämä porukka alkaa itkeä sananvapauden perään. Mutta kyllä vapaassa internetissä agoraa riittää. Ei sanomalehtien ja tv-kanavien tarvitse tarjota rasisteille megafonia.
Kommenttipalstojen sulkeminen on siis hyvä juttu siksi, että rasistien luoma vääristymä katoaa. Se on huono juttu siksi, että uutisaiheista olisi toki hyvä voida käydä monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Mutta jos sitä ei voi käydä kuitenkaan, lopetetaan edes älämölö.

”Älä ruoki trollia” on yleinen ohje, jolla tarkoitetaan sitä, ettei nettipeikoille kannata väittää takaisin tai yrittää järkevästi perustella yhtään mitään. Sitähän trolli haluaa; viedä aikaasi ja huomiotasi, ärsyttää.
Mutta jos fiksut ihmiset eivät enää lue kommentteja, saati vastaa niihin, trollit ovat voittaneet. Siksi on sananvapauden kannalta hyvä, jos vihaajat pakotetaan toisille foorumeille.

Johanna Vehkoon alati ajankohtainen kirja Painokoneet seis! käsittelee laatujournalismin tulevaisuutta. Nyt sen saa myös Long Playn verkkokaupasta.


Hallitusta ajaa tieto, paitsi silloin kun sitä ajaa ideologia

30. elokuu 2015, Anu Koivunen

Neljän vuoden kuluttua Suomi on maa, jossa poliittiset päätökset perustuvat tietoon, lupaa Juha Sipilän hallitus.
”Johtamista ja toimeenpanoa on rohkeasti uudistettu vahvistamalla tietoon perustuvaa päätöksentekoa”, hallitusohjelmassa sanotaan. Tavoitteena on vahvistaa ”hallinnonalojen rajat ylittävää, tietoon perustuvaa johtamista ja toimeenpanoa”.
Tietoon perustuvaa politiikkaa lupaa sekin, että valtioneuvoston yhteyteen aiotaan perustaa lainsäädännön vaikutusarviointielin.

Näissä linjauksissa näkyy edellisten hallitusten saama kritiikki ja niiden valmistelemat ehdotukset lainvalmistelun ja hallituksen työskentelyn kehittämiseksi.
Ja tutkittua tietoa kyllä tullaankin tarvitsemaan. Hallitusohjelmaa lukiessa oppii, että hallitus aikoo selvittää paitsi maahanmuuton kustannuksia ja vaikutuksia, myös yritysverotusta, paikallista sopimista, yksinelävien asemaa yhteiskunnassa, metsien ja vesialueiden virkistys- ja matkailukäyttöä, sote-järjestelmän rahoitusvaihtoehtoja ja tietoverkkorikollisuuden torjuntaa.

Olemassaolevaa tietoa hallitusohjelman tekijät eivät kuitenkaan aina arvosta. Välillä linjaukset ovat selkeässä ristiriidassa tutkitun tiedon kanssa. Ilmeinen esimerkki on hallituksen keskeinen tavoite nostaa työllisyysaste 72 prosenttiin ja vahvistaa työllisten määrää 110 000 henkilöllä. Siihen päästäkseen hallitus ”arvioi kriittisesti kaikkia sellaisia tukijärjestelmiä, jotka ohjaavat työkykyisiä ihmisiä pitkäaikaisiin poissaoloihin työmarkkinoilta.” Tästä syystä esimerkiksi vuorotteluvapaajärjestelmän ehtoja tiukennetaan. Mutta kotihoidontukea hallitusohjelma ei mainitse sanallakaan. Käytännössä se merkitsee, että huomattava määrä naisia on pitkiä aikoja poissa työmarkkinoilta. Perheistä 88 prosenttia käyttää kotihoidontukea, ja sitä nostavat 97-prosenttisesti äidit. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa alle 3-vuotiaista lapsista 70 prosenttia on päivähoidossa, Suomessa sama osuus hoidetaan kotona. Vaikka hallitus väittää tarkastelevansa kriittisesti kaikkia työllisyyteen vaikuttavia tukijärjestelmiä, tästä se vaikenee täysin. Kuitenkin tutkimuksista tiedetään, että kotihoidontuki heikentää naisten työllisyyttä ja työmarkkina-asemaa.

Nyt hallitus haluaa laajentaa kotihoitoa myös ikäihmisten hoivaan. Kun hoivavastuuta siirretään koteihin ja visioidaan ”kaiken ikäisten omaishoitoa”, hoiva siirtyy pääosin naisille, jotka työskentelevät omaishoitajina pienellä palkalla tai korvauksetta – sen sijaan että olisivat töissä.

Hallitus aikoo myös purkaa ”työn vastaanottamista estäviä kannustinloukkuja” ja ”uudistaa sosiaali- ja työttömyysturvaa tavalla, joka kannustaa työn nopeaan vastaanottamiseen”. Mutta samaan aikaan se kuitenkin rajaa subjektiivista päivähoito-oikeutta, leikkaa varhaiskasvatuksesta ja nostaa niin päivähoitomaksuja kuin koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnasta perittäviä maksuja – eli heikentää juuri niitä palveluja, joiden tutkitusti tiedetään tukevan työssäkäyntiä. Päivähoidon saatavuus, laatu ja hinta vaikuttavat keskeisesti hoivavastuuta kantavien mahdollisuuksiin ottaa vastaan työtä tai tehdä työtä epäsäännöllisinä aikoina.

Vaikka hallitusohjelman tarkempi vaikutusarviointi on edelleen tekemättä, olemassa olevan tutkimuksen valossa on selvää, että hallituksen politiikka ei näiltä osin tue sen työllisyystavoitetta. Päinvastoin ehdotetut toimenpiteet heikentävät naisten työllisyyttä.
Miksi hallitus siis sanoo haluavansa tietoon perustuvaa politiikkaa, mutta toimii vastoin tutkittua tietoa?

Näitä päätöksiä ei ohjaa tieto vaan ideologia. Vaikka hallituksen taloutta ja työllisyyttä koskeva politiikka muutoin rakentuu ajatukselle yksilöstä, jonka valintoja julkinen valta ohjaa kepein ja kannustimin, hoivan kohdalla familismi voittaa individualismin. Kotihoidontuki on keskustalle ja perussuomalaisille mutta myös monille kokoomuslaisille uskonkappale, jota mikään työllisyystavoite tai tutkimuksiin pohjautuva arvio seurauksista ei pysty kumoamaan.
Sukupuolittuneen hoivan yhteiskunnassa naisten työllisyys ei ole tiedon, vaan perheideologian varassa. Hallitus ei julista ohjelmallisesti perhearvoja, mutta oireellista on, että Suomessa on nyt ensi kertaa perheministeri. Se oli pitkään erityisesti kristillisdemokraattien tavoite, mutta 2010-luvulla myös keskustan pyrkimys. Sukupuolten tasa-arvo taas ei tässä hallituksessa ole yhdenkään puolueen kärkihankelistalla.

Politiikassa on toki aina kyse tiedon lisäksi myös arvoista ja ideologioista. Tässä mielessä ”tietoon perustuva politiikka” on retorinen figuuri, joka hämärtää käsitystä kaiken politiikan poliittisuudesta. Se, että perhepolitiikka perustuu paitsi tietoon myös arvoihin, on ilmeistä. Paljon vaikeampi on myöntää, että myös talouspolitiikkaa ohjaa faktojen ohella myös ideologia.

Hallitusohjelman taustamuistion uljas visio, jonka mukaan ”hallituksen päätöksenteko nojautuu systemaattisesti näyttöön ja parhaaseen tietoon politiikkatoimien vaikutuksista” on kyllä muutenkin koetuksella.
Kaskas-media (18.9.2015) selvitti keväällä 2014 hyväksytyn varhaiskasvatuslain valmistelua ja sai synkkiä tuloksia. Tutkijat kokivat jääneensä prosessissa eturyhmien ja ammattijärjestöjen jalkoihin, eikä tutkimustieto välittynyt kirjoitettuun lakiin. Tutkijat kertoivat, että kansanedustajat eivät osoittaneet kiinnostusta tarjottuun tietoon. Moni ei edes lukenut tutkijoiden koostamia kattavia tutkimustuloksia.
Hallitus murentaa tutkimuksen asemaa myös omin toimin. Se aikoo vuoteen 2019 mennessä leikata yliopistoilta 500 miljoonaa. Yksin Helsingin yliopisto on menettämässä jo tänä vuonna 30 miljoonaa ja hallituskauden lopulla sata miljoonaa joka vuosi. Suomen Akatemian rahoitusta vähennetään 10 miljoonalla ja Tekesin avustuksia 130 miljoonalla. Hallitus voi kyllä halutessaan palkata selvityshenkilöitä tai tilata täsmätietoa oman toimintansa tueksi, mutta yliopistoihin ja Suomen Akatemiaan kohdistuvat leikkaukset kohdistuvat juuri välittömistä politiikkatarpeista riippumattomaan tutkimukseen – eli siihen ”kansallisen perustiedon tuotantoon”, joka valtioneuvoston kaavakuvissa on hyvän lainvalmistelun ja poliittisen johtamisen kivijalka.

Hallituksen suhtautumisesta tutkittuun tietoon kertoo myös lista hallitusohjelmaneuvotteluissa kuulluista henkilöistä. Työryhmät kutsuivat kuultavaksi kaikkiaan 114 asiantuntijaa. Heistä neljä oli yliopistotutkijoita.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen syyskuun ajan isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Anu Koivusen aiemmat tekstit voit lukea täältä ja täältä


Forssan ja Serbian mitalla

28. elokuu 2015, Ilkka Karisto

Kuusitoista vuotta sitten lähes miljoona Kosovon albaania lähti kodeistaan pakoon, ja uutisissa nähtiin kuvia ihmislaumoista, jotka vaelsivat nyssäköidensä kanssa rautatiekiskoilla tai mutaisilla poluilla kohti rajaa ja turvaa.
Pakolaiset piti majoittaa nopeasti jonnekin, ja niinpä EU-maat yrittivät sopia, kuinka monta kosovolaista kukin ottaisi vastaan. Saksa ilmoitti ottavansa 15 000, Norja 6 000 ja Ruotsi 5 000. Suomi veti täysin omaa linjaansa. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) ilmoitti, että Suomi voi ottaa 50 Kosovon albaania.
Se tyrmistytti monia. Europarlamentaarikko Astrid Thors (r) sanoi Strasbourgin täysistunnossa häpeävänsä suomalaisuuttaan Lipposen lausunnon vuoksi. Myös Ruotsin pääministeri Göran Persson paheksui Lipposta julkisesti.
Suomessa kansa tuntui ymmärtävän pakolaisten hätää paremmin kuin pääministeri: Suomen punainen ristin keräys Kosovon pakolaisten auttamiseksi tuotti 54 miljoonaa markkaa eli yhdeksän miljoonaa euroa.

Nyt uutisissa näkee taas kuvia Balkanin maissa rautatiekiskoilla vaeltavista pakolaisista. Tällä kertaa pakenijoista valtaosa on lähtenyt karkuun Syyrian sisällissotaa, joka on jatkunut neljä vuotta ja vaatinut eräiden arvioiden mukaan jo yli 300 000 ihmisen hengen.
Jostain syystä suomalaiset eivät tunne syyrialaisia kohtaan läheskään samanlaista auttamishalua kuin aikoinaan Kosovon albaaneja kohtaan. Suomen punainen risti on kerännyt Syyrian sodan uhrien auttamiseksi rahaa vuodesta 2013, ja tähän mennessä suomalaiset ovat lahjoittaneet siihen hieman yli 360 000 euroa – 8,6 miljoonaa euroa vähemmän kuin Kosovon kriisin aikaan. Ei voi välttyä ajatukselta, että sympatiaa ei nyt heru, koska ajan henki on toinen: pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhutaan julkisuudessa lähinnä kansantaloutta rasittavana kulueränä, ja jopa kansanedustajat käyttävät sellaisia ilmaisuja kuin ”elintasosurffari” ja ”meritaksipalvelu”.
Suhtautumisessa Syyriasta paenneisiin näkyy myös islamin pelko. Enää ei edes juuri hätkähdä lukiessaan lehtien mielipidepalstoilta kirjoituksia, joissa väitetään, että Syyrian pakolaisten tulo Eurooppaan on vain organisoitu juoni Euroopan islamisoimiseksi.
Kosovon albaaneistakin valtaosa oli muslimeja, mutta silloin kukaan ei puhunut ainakaan julkisesti ”islamin maailmanvalloituksesta”.

Nykyistä pakolaiskriisiä on – syystäkin – kutsuttu katastrofiksi. Uutisissa on moneen kertaan mainittu, että maailmassa on nyt eniten pakolaisia sitten toisen maailmansodan.
Harvemmin puhutaan siitä, että ylivoimainen enemmistö, yli 80 prosenttia, pakolaisista on kehitysmaissa. Viime vuoden lopussa julkaistiin tilasto eniten pakolaisia vastaanottaneista maista, ja kärkikymmenikkö näytti tältä: Turkki, Pakistan, Libanon, Iran, Etiopia, Jordania, Kenia, Tsad, Uganda ja Kiina.
Syyrian sotaa paenneistakin alle neljä prosenttia on EU:n alueella.
YK:n ihmisoikeuskomissaari Zeid Ra’ad al-Hussein sanoi kesäkuussa, että EU voisi hyvin antaa turvapaikan miljoonalle ihmisille. Sekin olisi vain 0,2 prosenttia EU:n koko väestöstä. Suomessa nousi reilu viikko sitten suuri häly, kun sisäministeriö ilmoitti Suomen valmistautuvan vastaanottamaan tänä vuonna 15 000 turvapaikanhakijaa (siis hakijaa). Hallituspuolue perussuomalaiset kiirehti välittömästi Sampo Terhon suulla ilmoittamaan, että ”olemme jo vuosia varoittaneet turvapaikanhakijoihin liittyvien kustannusten noususta”.
Terho vaati turvapaikkahakemusten nopeaa käsittelyä, välittömiä palautuksia ja hallitusohjelmaankin kirjattua maahanmuuton kokonaiskustannusten pikaista selvittämistä.
Ei sanaakaan ihmisten hädästä tai rikkaan Suomen velvollisuudesta auttaa sotaa paenneita omalla pienellä panoksellaan.
Toinen esimerkki kamreerimaisuuteen verhotusta vastuun välttelystä on Forssan tapaus. Siellä kaupunki suunnitteli avaavansa tyhjillään seisovaan entiseen Rantasipi-hotelliin hätämajoitusyksikön turvapaikanhakijoille. Kaupunginhallitus äänesti hankkeen nurin – vastoin kaupunginjohtaja Sami Sulkon esitystä, vaikka Sulkko nimenomaan korosti, että tarkoitus ei ollut kotouttaa pakolaisia Forssaan, vaan tarjota väliaikainen apu.
Tällä viikolla pakolaiskriisiin otti kantaa presidentti Sauli Niinistö. Suurlähettiläspäivillä puhunut Niinistö totesi, että joillakin Eurooppaan pyrkijöistä on ”pahat mielessä”, ja tätä kommenttia tietysti toisteltiin uutislähetyksissä sillä seurauksella, että puheesta ei juuri muuta mieleen jäänytkään.
Pahat mielessä.

Täysin erilaisen kommentin pakolaiskriisin on antanut yllättäen Serbian pääministeri Aleksandar Vučić.
”Kyse on epätoivoisista ihmisistä, ei rikollisista ja terroristeista. He vain etsivät parempaa elämää itselleen ja lapsilleen. He tarvitsevat apua, eivät tuomitsemista ja rankaisemista”, Vučić sanoi Reutersin haastattelussa tämän viikon keskiviikkona.
Hän myös lupasi, ettei Serbia tule koskaan sulkemaan rajojaan pakolaisilta – toisin kuin sen naapurimaa Unkari, joka rakentaa aitaa estääkseen maahantulon. Serbiaan on tullut tänä vuonna jo yli 100 000 pakolaista.
Yllättävä Vučićin lausunto on hänen oman taustansa vuoksi. Vucićia kun ei tunneta minään kukkahattusetänä.
Vuonna 1999, kun albaanit pakenivat etnistä puhdistusta Kosovosta, Vučić istui viestintäministerinä Serbian äärinationalistisessa serbihallituksessa ja häntä pidettiin yhtenä Slobodan Miloševićin uskollisimpana kätyrinä. Vuonna 1995 Vučić uhosi Serbian parlamentissa: ”Jos tapatte yhden serbin, me tapamme sata muslimia.”
Srebrenican verilöylystä oli kulunut vain viikko.
Myöhemmin Vučić on katunut menneisyyttään. ”En peittele sitä, että olen muuttunut. Olen ylpeä siitä”, hän sanoi uutistoimisto AFP:n haastattelussa vuonna 2012.
Mielipiteen vaihtajia kutsutaan politiikassa takinkääntäjiksi, mutta joskus takin kääntäminen voi olla viisastumista.
Myös Paavo Lipponen tuli järkiinsä ja paljon nopeammin kuin Vučić. Kosovon albaaneja tuli Suomeen lopulta huomattavasti enemmän kuin Lipposen alun perin lupaamat 50. Vielä kun saisi forssalaisten kunnallispoliitikkojen päät käännettyä, mutta se lienee jo liikaa vaadittu.

Päivitys: Forssan kaupunginhallitus käsitteli turvapaikanhakijoiden hätämajoitusta uudelleen 7.9. ja päätti järjestää hätämajoituksen äänin 6–5.


Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

7. elokuu 2015, Anu Koivunen

Viime viikolla ihmettelin, miksi Juha Sipilän hallitus yrittää puhua maahanmuutosta pelkillä numeroilla ja ohittaa tunteet, vaikka juuri nyt mikään ei herätä niin paljon tunnereaktioita kuin maahanmuutto. Talous- ja työmarkkinakysymyksissä hallitus on valinnut tismalleen päinvastaisen taktiikan. Siinä missä kansalaiset ajattelevat ennen kaikkea numeroita – palkkaa, työtunteja, lomapäiviä, lapsilisiä, eläkkeitä ja opintotukea – hallitus korostaa tunteita, erityisesti luottamusta.
Hallitusohjelmassa tunnepuheen keskiössä ja sen tärkeimpänä terminä on yhteiskuntasopimus, Sipilän hallituksen talouspolitiikan lippulaiva. Toteutuessaan juuri se ”vahvistaa suomalaisten keskinäistä luottamusta”. Hallituksen mukaan Suomen heikkouksiin kuuluu nimittäin kansakunnan mielentila: ”Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.”

Luottamus mainitaan Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa kahdeksan kertaa. Se on sekä suomalaisen yhteiskunnan laatumääre (”Meillä on vankkaa ja monipuolista osaamista, luottamuspääomaa sekä käytännöllistä ongelmanratkaisukykyä”), hallituksen politiikan väline (”luontopolitiikkaa luottamuksella”) että tavoite (vuonna 2025 ”yhteiskunnassamme vallitsee luottamus”).
Siinä missä luottamus ympäristöpolitiikassa lisääntyy vapaaehtoisuuden kautta (sillä ”metsien ja soiden suojelua jatketaan vapaaehtoisin voimin”), talouspolitiikassa luottamusta edistetään uhkaamalla: ”Mikäli työelämän osapuolet hyväksyvät hallituksen esityksen ja toimet ovat mitattavissa maaliskuussa 2017, hallitus luopuu päättämistään ehdollisista säästöistä ja veronkorotuksista”.

Tunnepolitiikka on vaikea laji. Siinä voi ehkä onnistua vain vahingossa.
Hallitusohjelman taloutta koskevasta osiosta tunteiden ja numeroiden vaihtelu tekee ristiriitaisen. Ohjelma puhuu sopimuksesta, mutta uhkailee. Se vetoaa tunteeseen – luottamukseen, yhteishenkeen ja uhrimieleen – vaikka tavoite on eksaktin numeerinen: ”yksikkökustannusten” alentaminen ”vähintään 5 prosentilla” ja julkisen talouden vahvistaminen niin, että maaliskuussa 2017 mitaten toimenpiteiden ”nettovaikutus” on ”vähintään puoli prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon vuoden 2019 tasolla näihin kytketyt veronkevennykset huomioiden”.
Hallitus väittää, että ”yhteiskuntasopimus” vahvistaa ”keskinäistä luottamusta”, mutta tuottaa jännitteitä asettamalla osan kansalaisista riippuvaisiksi toisista. Ohjelman perusteella on selvää, että työmarkkinaosapuolia ja ennen muuta palkansaajajärjestöjä painostetaan hallituksen asettamiin tavoitteisiin. Hallitushan on ilmoittanut, että jollei tavoitetta toteuteta, se leikkaa ainakin KELA-korvauksia, lapsilisiä, opintotukea, aikuiskoulutustukea, etuuksien ja eläkkeiden indeksikorotuksia, työttömyysturvaa, vanhempainvapaata, elinkeinotukea, maataloustukea, yliopistojen rahoitusta, väylähankkeita, matkustaja-alustukea ja teollisuuden energiaverotukea ja korottaa tuloveroja, sähköveroja, väylämaksuja, rataveroa sekä alkoholi-, tupakka- ja makeisveroa – ja poistaa vielä vuorotteluvapaan ja asuntolainojen korkovähennysoikeuden.

On outoa, että hallitus, jolla on tarkat numerolliset tavoitteet puhuu samalla talkoista, uhrauksista ja kivusta. Tunteiden ja numeroiden välillä luoviminen johtaa keskenään ristiriitaisiin viesteihin. Esimerkiksi viime maanantain A-Studiossa (3.8.2015) Juha Sipilä väitti ensin, että ”yhteiskuntasopimus” on jotain, josta ”kaikki hyötyvät”, mutta sanoi hetkeä myöhemmin, että ”ei tämä tasapuolinen ole”. Miksi hallitus laulaa itsensä tunnesuohon?

Hallitus puhuu yhteiskuntasopimuksesta, koska ristiriitaisuudestaan huolimatta se on hyödyllinen poliittinen fiktio.
Se on kielikuva, jossa on kysymys vallasta. Sillä hallitus tekee itsestään toimijan asiassa, joka ei sille varsinaisesti kuulu. Hallitus ei ole ”työelämän osapuoli”, mutta se tekee osapuolille ”esityksen” eli suomeksi sanottuna asettaa ehdot. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas onkin huomauttanut (PT-blogi 18.6.2015) erosta Esko Ahon työreformin ja Juha Sipilän yhteiskuntasopimuksen välillä. Aho ehdotti 1990-luvulla talouspolitiikan vastuiden selkiyttämistä keskuspankin, hallituksen ja työmarkkinoiden kesken, mutta Sipilän ohjelma nivoo julkisen talouden ja työmarkkinaratkaisut yhteen ja korostaa hallituksen roolia.
Poliittisena fiktiona yhteiskuntasopimus on myös hämäysliike. Hallitusohjelma karttaa sanaa ”kolmikanta”, mutta yhteiskuntasopimus-sanan myötä siinä kalskahtaa Korpilammen henki, eli mielikuva menneestä Suomesta, jossa talouskriisit ratkaistiin konsensushengessä yli puolue- ja etujärjestörajojen. Näin ”yhteiskuntasopimus” samanaikaisesti kumartaa valtion ja työmarkkinaosapuolten kolmikantahistorian suuntaan ja toteuttaa kokoomuksen eduskuntavaaleissa ajamaa ”konsensuksella on oltava tulosvastuu”-linjaa. Vaikka ”yhteiskuntasopimuksessa” ei ole kysymys sopimuksesta ensinkään, se kuulostaa työmarkkinakieleltä, kuten puhe luottamuksestakin.
Käsitteen historialliset kaiut ja sisällöllinen epätarkkuus antavat sekä työnantajille että työntekijöille mahdollisuuden käyttää sitä omiin tarpeisiinsa – tulkita, tarkentaa ja vaatia – ja siten jo retorisesti osallistua ”sopimiseen”. Ja kuten aina, sopimus on kertomus, jossa oletusarvoisesti sovitaan – ellei sitten kieltäydytä, vastusteta tai rikota. Yhteiskuntasopimus-tarinan konnia ovat jo lähtökohtaisesti ne, jotka eivät sovi.

”Yhteiskuntasopimus” on myös kansakuntaa koskevan kertomuksen päivitys. Se on uusi luku tarinaan pienestä, syrjäisestä Suomesta, joka sisukkaasti selvittää vaikeudet ja pärjää, koska ”suomalaiset ymmärtävät, että kriisin keskellä on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja”.
Kansa on ollut suomalaisen poliittisen sanaston avainkäsite 1800-luvun fennomanian ajoista lähtien. Siksi on ymmärrettävää, että hallitus yrittää kerronnallistaa ajamansa isot muutokset kansallista yhtenäisyyttä korostavalla, kulttuurisesti painavalla ja tunteita ehkä liikuttavalla mielikuvastolla.
Vaikka voidaan kysyä, riittääkö kilpailukyvyn parantaminen kansallisen emansipaatiokertomuksen päämääräksi 2000-luvulla – onko kilpailukyvystä ja työyksikkökustannusten alentamisesta uuden julkisen talouden pelastavan fennomanian ja kansallisen uhrimielen sytykkeeksi – on ymmärrettävää, miksi hallitus sitä yrittää. Sen sijaan siihen, miksi tiedotusvälineet Suomessa ovat ottaneet yhteiskuntasopimus-sanan ikään kuin neutraaliin käyttöön, on mahdotonta keksiä yhtään journalistista perustetta. Kun Helsingin Sanomat uutisoi (4.8.2015, A6-7) hallituksen kaavailemien leikkausten ja veronkorotusten kohdentumisesta toteamalla, että ”työs­sä­käy­vät pal­kan­saa­jat ja elä­ke­läi­set kär­si­vät eni­ten, jos yh­teis­kun­ta­so­pi­mus­ta ei syn­ny ja hal­li­tus jou­tuu sen seu­rauk­se­na pa­ne­maan toi­meen li­sä­leik­kauk­sia ja ve­ron­ko­ro­tuk­sia”, lehti tosiasiallisesti sisälukee hallitusohjelmaa ja toistaa hallituksen poliittista retoriikkaa. Sen mukaan hallitus joutuu eikä valitse. Puhumalla “yhteiskuntasopimuksesta” hallitus tekee itselleen poliittista pelitilaa, mutta kun tiedotusvälineet omaksuvat tuon saman kielen, ne menettävät journalistisen tilansa.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen tekee isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Juttu ilmestyy syyskuussa.


Uschanov: Suomalaisessa kansallismielisyydessä ei ole mitään erityistä

4. elokuu 2015, Anu Silfverberg

No nyt on Suomi tullut tunnetuksi maailmalla. Ensin kansainvälisessä lehdistössä kerrottiin, että hallituspuolueen kansanedustajan haaveissa siintää voittoisa sota monikulttuurisuutta vastaan. Sitten kerrottiin, että tuhannet osoittivat mieltä rasismia vastaan poliittisen johdon vaietessa. Ja sitten, että natsit pahoinpitelivät ihmisiä. Ei se mennyt ihan niin kuin maabrändityöryhmä suunnitteli, mutta ainakin meidät tiedetään isolla kirkolla!

Kotimaassa on pohdittu, miltä tämä nyt näyttää. Mitä Suomi on? No ei ainakaan mitään kovin poikkeuksellista, sanoo tietokirjailija Tommi Uschanov. Kirjassaan Miksi Suomi on Suomi Uschanov kuvaa, miten ”Suomelle tyypillisinä, sen muista erottavina tuntomerkkeinä pidetään usein asioita, jotka todellisuudessa löytyvät myös muualta”. ”Kansallismielisyys on hyvin kansainvälinen ilmiö, mikä on tietysti paradoksaalista”, Uschanov sanoo puhelimessa. ”Siinä muodossa, minkä se on saanut Suomessa ei ole mitään erityistä.”
Kaikki, mikä on tapahtunut muualla on tapahtunut meillä osapuilleen samoilla tavoilla. Kotimaiset natsitkin ovat osa pohjoismaista verkostoa.
Tämän kaiken ymmärrystä estää historiattomuus.
”Nykyhetkeen johtavia syy-seuraussuhteita ei jakseta jäljittää. Silloin asiat vaikuttavat helposti käsittämättömiltä silloinkin kun ne eivät sitä ole.”
Nykyisyyden ymmärtäminen menneisyyden valossa ei edes vaatisi kauhean kauas kurkottamista. ”Niihin mielikuviin, joita ihmisillä nykyään on monikulttuurisuudesta, liittyvät esimerkiksi 15 vuoden takaiset terrori-iskut ja terrorismin vastainen sota. Ja sekin on kummallista, ettei enää muisteta, mistä persujen nousu alkoi: vaalirahoitusskandaalista ja protestista sitä vastaan. Keskusta oli se puolue, joka tuolloin eniten menetti kannatustaan persuille. Koko monikulttuurisuusteema oli siinä vaiheessa vielä ihan sivuseikka.”
Perussuomalaiset puhuu historiasta muita puolueita enemmän.
”Mutta heillä ei ole yksittäisiä, tarkkoja esimerkkejä siitä historiasta. He eivät oikein edes mainitse historiasta yksittäisiä henkilöitä esikuvikseen. Siksi puhe on epämääräistä.”
Sama vaivaa monikulttuurisuudesta puhumista.
”Monikulttuurisuutta on ollut pitkään, mutta aiemmin siihen suhtauduttiin hyvin eri tavoin: sitä mitä nyt pelätään, on ennen jopa romantisoitu.”
Miksi Suomi on Suomi -kirjassa Uschanov käsittelee islamin esiintymistä suomalaisissa iskelmäsanoituksissa 50–60-luvuilla. Se on hänen suosikkiesimerkkinsä aiheesta.
”Sillon Lähi-itä ja arabit olivat jotain, mihin liittyi positiivinen lataus. Se oli eksotiikkaa, joka toi väriä ja jännitystä Suomen arkiseen harmauteen. Tämä on täydellisesti ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka kansallismieliset haluavat antaa Suomen menneisyydestä ja väitetystä konservatiivien kulta-ajasta. Vaikka iskelmäsanoitukset ovat tietysti historiallisesti pelkkää stereotyyppien täyttämää hömppää, ne osoittavat, että se nykyinen uskottelu, että islam olisi aina ollut uhka länsimaiselle sivistykselle, on roskaa.”
Onko Suomessa sitten mitään omaa?
Uschanov miettii hetken.
”Kyllä Immosen tapaus on sellainen, että muissa länsi-Euroopan maissa hänen puolueensa ja istuva hallitus eivät olisi selvinneet näin vähällä”, hän sanoo. ”Esimerkiksi pääministeriä olisi vaadittu antamaan lausunto nimenomaan pääministerin roolissa. Ja jos hän olisi sanonut näin vähän, siitä olisi tullut skandaali.”

Tommi Uschanovin kirja Miksi Suomi on Suomi on nyt e-kirjana Long Playn kaupassa


Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.

30. heinäkuu 2015, Anu Koivunen

Juha Sipilän hallituksen muodostusta seurattiin mediassa insinöörijärjen näytöksenä, mutta itse hallitusohjelma alkaa suurista tunteista. Siinä maalaillaan kuva yhteiskunnasta, jossa ”vallitsee luottamus”, jossa on ”vahva yhteenkuuluvuuden tunne”. Tavoitteena on ”välittävä ja turvallinen maa, jossa jokainen meistä voi kokea olevansa tärkeä”. Ohjelman alku puhuu kaikkien suomalaisten puolesta me-muodossa: ”yhdessä rakennetussa” Suomessa me ”luotamme”, ”kunnioitamme” ja ”sovimme”. Kun visiossa vielä sanotaan, että kymmenen vuoden kuluttua ”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieleltään ja kulttuureiltaan rikas maa”, voisi luulla, että tässäpä ohjelma, joka tunnistaa monikulttuurisuuden ja pyrkii tukemaan sitä.

Sanaa monikulttuurisuus ei kuitenkaan mainita ohjelmassa kertaakaan. Sinänsä se ei hämmästytä, koska juuri monikulttuurisuuden vastustaminen on yhden hallituspuolueen eli perussuomalaisten julkilausuttu tavoite.
Maahanmuutosta ohjelma puhuu. Mutta vaikka siihen, jos johonkin, liittyy suuria tunteita, maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevästä ohjelmakohdasta on tunne riisuttu pois. Teksti on insinööri- tai pikemminkin ekonomistikieltä. Todetaan, että hallitus ”edistää Suomen työllisyyttä ja julkistaloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää työperäistä maahanmuuttoa”. Tällainen maahanmuutto on osa ”julkistalouden alijäämäongelman” ratkaisua ja ”Suomen innovaatiokyvyn ja osaamisen parantamista”.
Hallitusohjelma myös ”kannustaa avoimeen keskusteluun maahanmuuttopolitiikasta”. Sitä tukemaan aiotaan laatia ”riippumaton selvitys kustannuksista ja vaikutuksista yhteiskunnassamme, joka mahdollistaa tosiasioihin pohjautuvan keskustelun ja paremman kotouttamispolitiikan sekä päätöksenteon”.

Kirjaus on tyylipuhdas yritys tehdä tunteista järkeä ja väistää politiikka. Oikeasti maahanmuuttoa koskevissa poliittisissa näkemyksissä on kyse paljon enemmästä kuin numeroista ja kustannuksista. Niissä on väistämättä kyse erilaisista todellisuutta, maailmaa ja Suomea, kulttuuria ja työmarkkinoita koskevista tulkinnoista. Poliittisten arvioiden takana on vaikeasti numeroin laskettavia asioita, kuten tunteita ja asenteita, pelkoja ja unelmia. Tämän kaiken hallitus haluaa järkeistää kustannuslaskelmaksi. Se tarjoaa ratkaisuksi fantasian tosiasioiden voimasta.
Muodollisesti suunnitelma selvityksen laatimisesta on tietysti linjassa hallituksen kirjauksen kanssa: Suomeen halutaan maahanmuuttajia, joista on laskettavaa taloudellista hyötyä. On kuitenkin vaikea nähdä, mitä ”riippumaton selvitys” ”vaikutuksista” tarkoittaa. Kuka tai mikä näkökulma on ”riippumaton”? Eikö kaikki yhteiskuntaa koskeva tutkimus ole sidoksissa lähtökohtana olevaan teoriaan ja tulkintaan yhteiskunnasta? Mitä on se maahanmuutto, jonka vaikutuksia tutkitaan: perhesuhteita, opiskelua, työelämää, pakolaisuutta vai mitä? Millaisin aineistoin ja menetelmin tätä kaikkea tutkitaan yhtenä ilmiönä?
Lisäksi asetelma, jossa maahanmuuttajat niputetaan yhdeksi väestöryhmäksi ja otetaan kustannuslaskelman kohteeksi, on ristiriidassa hallitusohjelman kaikkia kansalaisia kunnioittavan Suomi-vision kanssa. Jos ja kun poliittisia erimielisyyksiä aletaan ratkaista näin järkeilemällä, minkä väestöryhmän tai vähemmistön kustannukset otetaan seuraavaksi syyniin?
Kun Ruotsin television (SVT) ajankohtaisohjelma Agendassa (7.10.2012) esitettiin puoluejohtajille kysymys “Kuinka paljon maahanmuuttoa Ruotsi kestää?”, seurauksena oli kiivas julkinen polemiikki. Miksi SVT haluaa keskustella maahanmuutosta omaksumalla ruotsidemokraattien kysymyksenasettelun, jonka kyynisyys ja asenteellisuus paljastuu, jos maahanmuutto-sanan tilalle vaihdetaan sana vanhukset, vammaiset tai juutalaiset, kysyttiin. Suomessa linjaus ei ole herättänyt keskustelua.

Riippumattoman selvityksen fantasia on hallitukselle poliittisesti hyödyllinen. Kustannusten ja vaikutusten kielellä vaikuttaa mahdolliselta samaan aikaan sekä kannattaa että vastustaa maahanmuuttoa. Kun erilaiset poliittiset visiot neutraloidaan numeroiksi, joita ”riippumattomasti” selvitetään – ja kun tunteet on näin jalostettu talouspuheeksi – voidaan hallitusohjelmassa todeta vain, että ”rasismia ei sallita”.
Kustannuksista puhumalla on mahdollista sivuuttaa kysymys, mitä maahanmuuton kannattaminen tai vastustaminen oikeastaan tarkoittaa. Ketä, mitä ja miten silloin kannatetaan tai vastustetaan? Väistöliikkeessä ei ole kyse vain perussuomalaisista vaan myös keskustan ja kokoomuksen sisäpolitiikasta. Keskustan vaaliohjelmassa ei sanottu maahanmuutosta mitään, ja kokoomuksen vastauksissa hallitustunnustelijan kysymyksiin puhuttiin vain työperäisestä maahanmuutosta.
Maahanmuutto oli EU- ja ulkopolitiikan ohella kysymys, joka käsiteltiin hallitusneuvottelujen ensimmäisenä kahtena päivänä ikään kuin helposti ja nopeasti pois. Julkisuudessa uutisoitiin, että maahanmuuttoa käsitellyt perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan työryhmä saavutti neuvottelutuloksen nopeasti. Taloudellisesti hyödyllisestä maahanmuutosta oli helppoa päästä yksimielisyyteen, kun itse tarveharkinnan periaatteeseen ei puututtu. Tunteita nostattavat poliittiset erimielisyydet siivottiin tehtävään kustannus- ja vaikutusselvitykseen.

Sopu osoittautui näennäiseksi ja lyhytaikaiseksi. Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivitys nosti pöydälle kaikki ne tunteet, joita hallitusneuvotteluissa oli yritetty jalostaa numeroiksi. Immonen on avoimesti ideologisella monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastaisella ristiretkellä, joka ei perustu kustannus- tai hyötylaskelmiin. Hän osoitti havainnollisesti, että riippumattoman selvittämisen retoriikka on maahanmuuttoon liittyvien tunteiden suitsijana riittämätön. Rasistisen, fasistisen ja äärinationalistisen agendan käsittelijänä se on täysin avuton.
Kun julkinen keskustelu Immosen päivityksen jälkeen räjähti, hallituskumppanit vaikenivat. Se johtui paitsi poliittisesta taktikoinnista myös hallitusohjelmasta. Keskustan ja kokoomuksen edustajat eivät voi sanoa mitään, koska hallituksella ei ole muuta linjaa kuin väistäminen. Alexander Stubbin tviitti ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta” (25.7.2015) ilmaisi kömpelyydessään tämän osuvasti.
Hallitus siis kannustaa kansalaisia keskusteluun maahanmuuttopolitiikasta, mutta ei itse osaa tai halua sanoa, mitä se ajattelee.

Sivuääniä-palstan juttusarjassa tutkija Anu Koivunen lukee hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Samaan aikaan toisaalla tutkiva toimittaja Juha Kauppinen tekee isoa LP-juttua siitä, kenen ääni hallitusohjelmassa kuului ja kenen ei. Juttu ilmestyy syyskuussa.


Olli Immosen sota käytäisiin suomalaisten kesken

27. heinäkuu 2015, Hanna Nikkanen

Kun kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti vihollisistaan, moni tulkitsi hänen puhuvan maahanmuuttajista. En usko hänen tehneen niin.
Immosen muiden tekstien perusteella Suomea uhkaavat ennen kaikkea syntyperäiset suomalaiset: suomenruotsalaiset, sateenkaariväki, liberaalit piispat, demarit, arvoliberaali oikeisto, sekä kotimaisen kulttuurin tekijöiden ja kuluttajien enemmistö. He ovat "kulttuurimarxisteja" – väkeä joka esimerkiksi kannattaa homoliittoja ja uskontojen rauhallista rinnakkaineloa. Maahanmuuttaja esiintyy näissä teksteissä lähinnä keppihevosena.

Jos Immosen tekstejä on uskominen, hän taistelee sodassa, jota käydään ensisijaisesti suomalaisten kesken. Moni hänen puoluetovereistaan kuuluu vihollisleiriin, ja enemmistö suomalaisista sekä perussuomalaisten hallituskumppanit aivan varmasti.

Perussuomalaiset on jo käytännössä jakautunut kahdeksi puolueeksi. Piirijärjestöissä käydyt yhteenotot on onnistuttu enimmäkseen pitämään poissa julkisuudesta. Siinä on kenties auttanut se, että – toisin kuin vanhemmilla puolueilla – perussuomalaisilla ei ole juurikaan ollut ympärillään kriittisiä, mutta puolueen toiminnan hyvin tuntevia toimittajia.

Nyt Olli Immonen kuitenkin kirjoitti Breivik-pastissinsa kiinnostavasti juuri puoluekokouksen alla, ja hänen suomensisulaisten aatetovereidensa Timo Soinia kohtaan osoittama pilkka alkoi vuotaa suljetuilta keskustelupalstoilta julkisille areenoille. Myös Soini puhuu kulttuurimarxisteista, mutta se ei pelasta häntä puhdistajien katseelta: Immosen aatetovereiden silmissä Soinikin on kulttuurimarxisti.

Puolueen maltillisempi ja iäkkäämpi soinilaissiipi (joka muuten on nuorisoklikkiä paljon taipuvaisempi ajoittaisiin avoimen rasistisiin möläytyksiin) vaikuttaa havahtuneen jälkijunassa siihen, että nämä kansallismielisestä vallankumouksesta haaveilijat ovat rakentaneet puolueen suojassa omaa kurinalaista liikettään. Se ei ole enää Soinille uskollinen.


Delfiiniraskaus tuotti delfiinivauvan ja poikaskuoleman

5. heinäkuu 2015, Anu Silfverberg

Tervetuloa delfiinijournalismin oppitunnille! Tänään aiheenamme on termistö. Käytänteissä on eroja moniin muihin eläimiin verrattuna, joten perusasiat on syytä kerrata esimerkkien kera.

1: Jos delfinaarion delfiini odottaa poikasta, sanomme, että se on “raskaana”, vaikka muiden eläinten kohdalla korrekti sana olisikin ”tiineenä”.

”Ilouutisia Särkänniemestä: Veera-delfiini raskaana.” (MTV 9.7. 2014)

”Veera-delfiinin raskaus linjaa delfinaarion tulevaisuutta.” (HS 2.8.2014)

(Myös ilmaisu ”perheenlisäyksen odottaminen” sopii, riippuen siitä, julkaistaanko juttu uutisissa vai viihteellisemmällä osastolla.)

2: Kun eläin raskauden päätteeksi syntyy delfinaarioon, siitä käytetään nimitystä ”vauva”.

”Särkänniemessä syntyi delfiinivauva.” (HS 8.10. 2014)

”Delfiinivauva syntyi Särkänniemessä.” (IS 7.9. 2010)

Edellämainittujen käytänteiden taustalla on tieto, että delfiini ei oikeastaan ole eläin vaan eräänlainen merten ihminen.

Sääntöihin 1–2 on eräitä poikkeuksia. Delfiini muuttuu ihmisestä eläimeksi siinä vaiheessa kun pohdimme niiden oloja vankeudessa. Silloin on turvallisinta sanoa, että emme oikeastaan voi mitenkään tietää, miltä delfiinistä tuntuu, koska delfiini ei osaa puhua eikä se ole ihminen. Siksi kysymys on turha.
Kun perheenlisäysuutisessa esiintynyt poikanen myöhemmin kuolee, voidaan yhä käyttää sanaa vauva, mutta mieluiten vaihdetaan tässä vaiheessa “poikaseen” tai yksinkertaisesti “delfiiniin”.

”Särkänniemen delfiininpoikanen kuoli yllättäen.” (HS 16.10. 2010)

”Poikasen kuolema nosti delfinaarion alasajovaatimukset esiin Tampereella HS 17.10.2014

Delfiinijournalismin oppitunti on päättynyt.

Lue Ann-Mari Huhtasen juttu Särkänniemen delfiineistä: Veden vangit


Pelaako Fennovoima vain aikaa?

1. heinäkuu 2015, Hanna Nikkanen

Ydinvoimalaa Pyhäjoelle suunnitteleva Fennovoima luovutti 250-kiloisen rakentamislupahakemuksensa tiistaina työ- ja elinkeinoministeriölle tuntia ennen määräajan päättymistä. Osakasluettelosta paljastui yllätys: kroatialainen sähköyhtiö Migrit Solarna Energija ostaa yhdeksän prosenttia Hanhikiven voimalasta. Näin 60 prosentin eurooppalaisen omistusosuuden vaatimus täyttyi, ja neljä vuotta sitten perustetusta pienehköstä kroatialaisfirmasta tulee Fennovoiman kolmanneksi suurin omistaja Rosatomin RAOS Voiman ja Outokummun jälkeen.

Migritin osoite ja faksi- ja puhelinnumerot ovat samat kuin zagrebilaisella Titan Gradenje -yhtiöllä. Titan-konsernin omistaa venäläinen rakennusyhtiö Inteco. Intecon omisti ennen Venäjän rikkain nainen ja Moskovan entisen pormestarin Juri Lužkovin vaimo, Jelena Baturina. Lužkovin jouduttua Kremlin epäsuosioon Baturina myi Intecon Venäjän suurimmalle pankille Sberbankille sekä venäläiselle pankkimiljardöörille Mihail Siškanoville. Sberbank on lainoittanut Intecon hankkeita viime vuosina. Se on Venäjän suurin pankki ja sen suurin omistaja on Venäjän valtio. Se on myös Rosatomin keskeinen lainoittaja.
Kuvio ei näytä imartelevalta Fennovoimalle, mutta ehkä Migrit oli paras tarjolla ollut vaihtoehto.

Työ- ja elinkeinoministeriö voisi nyt ilmoittaa suorilta käsin, että rakentamisluvan ehdot eivät täyty eikä hallituksen tulisi ottaa hakemusta jatkokäsittelyyn. Se saattaisi kuitenkin olla vaikeaa, koska teknisesti ehdot täyttyvät: Migrit Solarna Energija on eurooppalainen yhtiö, ja sellaista haettiin.
Ministeriön kannalta helpompaa olisi päästää hakemus jatkokäsittelyyn. Viivästyksen aikana Fortum voisi vielä saada energiakauppansa Venäjällä järjestykseen ja tarjoutua ostamaan Migritin osakkeet.
Ja niin Fennovoima olisi Kroatian-pelillään onnistunut saamaan työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä lisäaikaa, jota Rehn juuri kiisti aikovansa antaa.

Toimittaja Hanna Nikkanen tutkii Fennoivoiman taustoja. Hänen juttuaiheensa voitti kesäkuussa Long Playn ja Mesenaatin Suuri journalismiralli - joukkorahoituskisan.


Hallitus voi pelastaa Fennovoiman, mutta kehtaako se?

14. kesäkuu 2015, Hanna Nikkanen

Fennovoiman ydinvoimalahanke on vaikean tilanteen edessä. Yhtiöllä on 16 päivää aikaa näyttää, että vähintään 60 prosenttia sen Pyhäjoelle suunnittelemasta ydinvoimalasta on eurooppalaisessa omistuksessa. Se on yksi rakentamisluvan ehdoista. Muuten yhtiön pitää palata nollapisteeseen: hakemaan ydinvoimalalleen uutta periaatelupaa. Fennovoima voi vielä pelastua, mutta ei välttämättä täysillä tyylipisteillä. Yhtiöllä on ainakin kuusi tapaa ylittää kesäkuun lopun deadline.

1. Hallitus myöntää lisäaikaa rakentamislupahakemukselle. Aikaraja on asetettu eduskunnan myöntämässä periaateluvassa. Niistä ei ole ollut tapana lipsua. Teollisuuden Voima pyysi viime syksynä lisäaikaa Olkiluodon neljännen reaktorin rakentamisluvalle eikä sitä saanut. Uusi hallitus voisi päättää toimia nyt toisin, mutta se ei näyttäisi hyvältä – ei hallituksen eikä Fennovoiman kannalta.

2. Hallitus luopuu 60 prosentin kotimaisuusasteen vaatimuksesta. Tämä olisi teoriassa mahdollista, sanoo työ- ja elinkeinoministeriön teollisuusneuvos Herkko Plit Ylen haastattelussa: edellisen hallituksen ja eduskunnan asettama poliittinen ehto ei sido uutta hallitusta. Kelkan kääntämistä olisi kuitenkin kiusallista selittää, kun työ- ja elinkeinoministeri Olli Rehn suhtautui viime syksynä venäläisen laitostoimittaja Rosatomin mukaantuloon hyvin kielteisesti ja pitää edelleen kotimaisuusastetta tärkeänä.

3. Hankkeeseen löytyy merkittävä uusi eurooppalainen osakas. Jos pelastaja on jokin holding-yhtiö tai vaikkapa unkarilainen energiayhtiö, herää epäilys, että voimalasta jo kolmanneksen omistava Rosatom on naamioinut rahojaan eurooppalaisiksi. Fennovoimalla ei välttämättä ole varaa murehtia tyylipisteistä, mutta työ- ja elinkeinoministeriön voi olla vaikea sulkea silmiään bulvaanijärjestelyiltä.

4. Vanhat osakkaat kasvattavat osuuttaan. Outokummun on arvioitu olevan varmin hankkeesta hyötyjä. Se voisi kenties vielä laittaa lisää rahaa likoon. Myös joidenkin kunnallisten sähköyhtiöiden piiristä voi löytyä vielä maksuhalukkuutta. Molemmissa tapauksissa markkinoiden haluttomuutta paikattaisiin ainakin osittain veronmaksajien rahoilla.

5. Fortum ehtii mukaan. Fortum asetti syksyllä Fennovoima-osallistumisensa ehdoksi Venäjällä suunnittelemansa vesivoimakaupat. Ne takkuilevat, mutta ehkä venäläisosapuoli vain venyttää kaupantekoa viime tinkaan varmistaakseen itselleen hyvät ehdot. Fortumin osallistuminen olisi loistava uutinen Fennovoimalle, koska yhtiö saisi vihdoin jalkansa loppusijoitusluolasto Onkalon oven väliin. Kesäkuulle 2016 vaadittu loppusijoitussuunnitelma on nimittäin yhtiön seuraava kompastuskivi.

6. Valtio tulee hätiin. Fennovoiman osakkaaksi lähteminen valtion sijoitusyhtiö Solidiumin kautta olisi epäsuosittu päätös jopa ydinvoimamyönteisten hallituspuolueiden riveissä. Väistämättömien Talvivaara-vertausten sietämisessä auttaisi se, että vastuu päätöksestä ei lepäisi heppoisilla harteilla: pääministeri Sipilä teki hallitusneuvotteluissa poikkeuksellisen ratkaisun ja otti itselleen valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin salkun.


Kaikki mukaan talkoisiin, ehkä

10. kesäkuu 2015, Anu Silfverberg

Tiistaina Helsingin Sanomat uutisoi talousvaikuttajien kohtuutalkoista: EK oli lähettänyt yritysjohtajille kirjeen, jossa heitä kehotettiin osallistumaan talkoisiin alentamalla palkkaansa viisi prosenttia tai lahjoittamalla rahaa ”haluamaansa kohteeseen”.
Kirjeen allekirjoittanut Koneen Matti Alahuhta lupasi lahjoittaa koulutukseen, koska hallitus on päätynyt siitä leikkaamaan.
"Kyllä tässä täydellä sydämellä ja tosissaan yritetään ajaa Suomen asiaa”, Alahuhta kommentoi lehdelle.
Helsingin Sanomat arvioi juhlallisesti, että ”kirjeen taustalla on elinkeinoelämän syvä huoli Suomen tilasta.”

Aivan upottavan syvä tuo huoli ei ehkä kuitenkaan ole, koska EK:n kirjeen muotoilun mukaan talkoot ovat ehdolliset. Kirjeessä ei kehoteta yritysjohtajaa lähtemään talkoisiin nyt, vaan miettimään, mitä tämä voisi tehdä ”yhteiskuntasopimuksen toteutuessa”.
Itse asiassa kirje nimenomaan ohjeistaa olemaan tekemättä juuri nyt mitään.
Parhaillaan on ”harkinnan aika”, siinä sanotaan, kun taas ”toteuttamisen aika” on vasta sitten, ”kun yhteiskuntasopimus on tehty”.

Talkoisiin siis on tarve ja huoli syvä – mutta mihin tarve ja huoli katoavat, jos sopimusta ei synny?