Julkaisutiedot
Singlen numero: 
LP 02
Julkaisupäivä: 
Keskiviikko, helmikuu 20, 2013
Kirjoittaja: 
Anu Silfverberg
Johanna Vehkoo
ISSN: 
2323-7619
ISBN: 
978-952-6686-01-1
Materiaali
Esittely: 

Lehtien otsikoissa Pekka Himanen on huippufilosofi, omissa puheissaan Oxfordin yliopiston professori. Tai sitten hän on taitava konsultti, joka monistaa yhtä ja samaa julkaisua eri tilaajien tarpeisiin. Mutta miten hän sai 700 000 euron tutkimushankkeen nimiinsä? Long Playn toinen juttu sukeltaa maailmaan, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys ja yliopistossa voi työskennellä vuosia kenenkään tietämättä työn sisältöä – ja jossa maan johtavat tutkimusrahoittajat maksavat yksityiselle firmalle tutkimusrahaa ilman kilpailutusta.

Teksti: 

Pekka Himanen on huippufilosofi ja Oxfordin yliopiston professori. Tai sitten hän on taitava konsultti, joka monistaa yhtä ja samaa julkaisua eri tilaajien tarpeisiin. Mutta miten hän päätyi hallituksen tulevaisuusselonteon tutkimushankkeen johtajaksi? Miksi Suomen Akatemian hallituksen kokoukseen tuotiin yllättäen esitys, jota ei voinut äänestää nurin? Kuka oikein tilasi tutkimuksen, ja miksi Pekka Himanen ei vastaa puheluihin?

TÄMÄ KIRJE ON MEILLE KAIKILLE.

Pekka Himanen seisoo parrasvaloissa musta kaulaliina rennosti olan päällä. Hän vilauttaa satapäiselle kansainväliselle yleisölle kädessään olevia papereita.

”Oma opettajani oli kuuluisa filosofi Georg Henrik von Wright”, hän kertoo englanniksi videolla, joka on kuvattu One Young World -tapahtumassa Lontoossa 2010.

Himanen täsmentää: von Wright oli yksi aikamme tunnetuimmista filosofeista, Cambridgen yliopiston professori ja itsensä Ludwig Wittgensteinin seuraaja.

Himanen koskettelee papereita käsissään. Hän sanoo, että tässä on nyt von Wrightin kirje, jonka suuri ajattelija kirjoitti ”juuri ennen kuolemaansa”.

Himanen vastaanotti kirjeen, mutta: ”Minusta hän ei kirjoittanut sitä vain minulle, vaan kaikille meille.”

Yleisö odottaa, kun Himanen lukee kirjeen ääneen.

”Rakas Pekka, näin eilen tv-haastattelusi. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Toivon, että pidät aina sydämesi yhtä puhtaana, mielesi yhtä avoimena ja ajattelusi yhtä kirkkaana!”

Pekka Himanen nostaa katseensa paperista. Katseessa on lapsen innostusta.

Kirje on Himasen mukaan esimerkki ”rikastavasta vuorovaikutuksesta”.

SYKSYLLÄ 2012 Himasen kanssa on haasteellista päästä vuorovaikutukseen. Hän ei vastaa puhelimeen. Hän ei vastaa vastaajaviesteihin, tekstiviesteihin eikä sähköposteihin, joissa pyydetään haastattelua.

Ehkä puhelin on soinut liikaa. Lehdissä on syksyn ajan taivasteltu 700 000 euron rahoitusta, joka Himasen johtamalle tutkimusryhmälle myönnettiin Suomen kestävän kasvun mallia koskevaan huippututkimukseen. Työ liittyi hallituksen tulevaisuusselontekoon, mutta rahat myönnettiin Suomen Akatemian, Sitran ja Tekesin kassoista. Tutkimushanketta ei kilpailutettu, vaikka yli 30 000 euroa ylittäville julkisille hankinnoille tulisi niin tehdä.

Projektin alkuperäiseksi hinnaksi arvioitiin pyöreät miljoona euroa. Kolme rahoittajaa tinki sen lopulta 700 000 euroon.

Mitä sillä rahalla aiotaan tehdä?

Kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen sähköpostiin tulee vastaus. Himanen pahoittelee: hän ei ole kiireiltään pystynyt lukemaan sähköpostejaan ja on nyt lähdössä ”pitkälle tutkimus- ja luentomatkalle Amerikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan”.

Sitten hän taas katoaa, eikä enää vastaa.

HANKKEEN SISÄLTÖ löytyisi tietysti apurahahakemuksesta. Sellaista ei ole. Suomen Akatemiasta kerrotaan, että tutkimuksesta on kuitenkin olemassa hankesuunnitelma, jonka sisällön pitäisi vastata hakemusta. Se taas on tallessa valtioneuvoston kanslian kirjaamossa.

Hankesuunnitelma on 26-sivuinen ja koukeroisesti kirjoitettu.

”Uuden laaja-alaisen kasvun mallin luominen on mahdollista vain perusteellisen ja tarkan, kansainvälisesti korkeatasoisimman uuden toimintaympäristömme analyysin sekä näiden tulosten synteesin kautta”, siinä lukee.

Ja: ”Ilman tällaista kansainvälisesti korkeimman tason tutkimuspohjaa ei voi uskottavasti rakentaa kestävää suomalaisen kasvun tulevaisuuden mallia.”

Mainitun korkeimman tason tutkimuspohjan rakentamisen on arvioitu vaativan 91 työkuukautta – siis melkein kahdeksan vuotta. Sinä aikana on tarkoitus ”luoda kansainvälisesti korkeimman tason analyysiä ja synteesiä”, jonka tulee toteuttamaan ”kovimman tason kansainvälinen ryhmä, jota johtavat professori Pekka Himanen ja professori Manuel Castells”.

Outoa kyllä, kansainvälinen tutkijaryhmä haluaa olla talkoilla mukana: heille on merkitty yhteensä 35 kuukautta palkatonta työtä Suomen tulevaisuuden hyväksi. Lisäksi osa työstä on jo tehty vuonna 2011, ennen kuin hankesuunnitelma on edes hyväksytty.

Joka tapauksessa hanke lupaa myös ”synnyttää kansainvälisesti korkeimman tason tutkimustyön akateemisen julkaisun kirjana”.

Sana huippu esiintyy asiakirjan suomenkielisen osion 15 sivulla yhteensä 34 kertaa.

Vaikka rahahakemuksissa on hyvä korostaa vahvuuksia, ihan tällainen tuskin on tavallista. Yliopistomaailmasta on silti hankala löytää ketään, joka suostuisi keskustelemaan Himasen tutkimusryhmän suunnitelmasta. Monilla tutkijoilla on kyllä näkemyksiä – ne ovat katkeruuteen asti kriittisiä. Himasen nimellä on outo vaikutus: ihmiset alkavat puhua, mutta kieltäytyvät sitten haastattelusta.

Lopulta eräs eurooppalaista yliopistorahoitusta hyvin tunteva humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan tutkija lupaa lukea tekstin. Hän on käynyt läpi kymmeniä vastaavia hakemuksia eri puolilta Eurooppaa ulkopuolisen arvioitsijan roolissa.

Hän hämmästyy.

”Tässä ei ole selkeitä tutkimuskysymyksiä.”

Hankekuvaus ei hänen mukaansa muistuta normaalia tutkimuksen rahoitushakemusta. Siitä puuttuvat esimerkiksi tutkijoiden ansioluettelot. On vain lyhyitä, mainosmaisia kuvauksia: Professori Pekka Himanen on kansainvälisesti tunnetuimpia informaatioajan tutkijoita, jonka aihetta käsitteleviä kirjoja on käännetty yli 20 kielelle Amerikasta Aasiaan...

Akateemisesta cv:stä pitäisi näkyä, montako akateemisten journaalien seulan läpäissyttä artikkelia tutkijalla on.

Himasen ryhmän tutkimuksen laadusta tai sisällöstä ei kuulemma voi itse hakemuksen perusteella päätellä juuri mitään.

”Vaikea uskoa, että tällainen hankekuvaus menisi läpi Suomen Akatemiassa, ellei jostain muualta olisi tullut kehotusta ohittaa normaalit arviointikriteerit”, tutkija sanoo.

Lopulta hän kiinnittää huomionsa budjettiin. Suuri osa menoista on ”muita kuluja”, jotka vaikuttavat olevan yrityksen juoksevia kuluja. Normaalisti, kun ulkopuolinen taho – esimerkiksi Suomen Akatemia – rahoittaa yliopiston työntekijän tutkimushanketta, palkan lisäksi katetaan tietyt oheiskulut. Ne voivat olla työtiloja, kokousmatkoja tai vaikka sihteerien töitä.

”Mutta tässä hankkeessa opetusministeriön alaisena toimiva Akatemia maksaa suuren määrän yhden yksityisen firman hallinnollisia menoja, joiden kuvaus on täysin epämääräinen.”

Pekka Himasen firma on nimeltään Sofos Oy. Sen merkitystä korostetaan hankesuunnitelman eri kohdissa. Mainitaan myös, että Sofoksen olisi syytä hallinnoida koko hanketta sen monimutkaisuuden vuoksi.

”Hyödyntämällä Sofos Oy:n kansainvälistä verkostoa ja investointeja aiheeseen sekä aiemmin että nyt tämän yhteishankkeen sisällä kansainvälisesti huipputason selvitystyö saadaan aikaan poikkeuksellisen alhaisilla kustannuksilla ja poikkeuksellisen korkeatasoisella tuotosten profiililla”, hankesuunnitelmassa lukee.

Ja vielä: ”Käytännössä vain johtuen Sofos Oy:n investoinneista ja verkoston käytöstä kansainvälisesti huipputason selvitystyö saadaan aikaan poikkeuksellisen alhaisilla kustannuksilla ja poikkeuksellisen korkeatasoisella tuotosten profiililla.”

Himanen on itse sanonut julkisuudessa sijoittavansa hankkeeseen 100 000 euroa. Firman kannalta lopputulos riippuu tietenkin siitä, kuinka hän hinnoittelee oman työnsä. Tilinpäätöksen mukaan Sofos on erittäin tuottoisa bisnes: viime kaudella 64 prosenttia sen 480 000 euron liikevaihdosta on muuttunut voitoksi.

Sofos vastaa koko hankkeen hallinnoinnista ja kaikki rahat kulkevat yrityksen kautta. Firmassa on yksi pysyvä työntekijä: Pekka Himanen.

VALTIONEUVOSTON KANSLIASSA soi taas puhelin. Haloo, tulevaisuusselonteon pääsihteeri Pekka Lindroos, pystyisitkö järjestämään Himasen tutkimusryhmän johdon haastattelun? Asialla on kuitenkin kansallisen tason merkitystä.

Yllätys.

Tapaaminen onnistuu helposti. Lindroos kertoo, että vain muutaman päivän kuluttua onkin Helsingissä ”pääministerivetoinen huippufoorumi”, jossa tutkimusryhmä esiintyy.

Hankkeen johtajia, Himasta ja Manuel Castellsia, voi varmasti haastatella siellä. Lindroos lupaa hoitaa asian.

Yhtäkkiä myös Himanen vastaa. Itse asiassa hän hoitaa myös Castellsin lehdistösuhteet. Himanen ehdottaa Castellsia haastateltavaksi sen jälkeen, kun tämä pääministerivetoinen huipputapaaminen vain on saatu alta pois. Hän tulisi myös itse mukaan haastatteluun.

PEKKA HIMASEN URAN aikana yritykset, valtiovalta ja yliopistomaailma ovat lähentyneet. Tilausraportit, konsultit ja tuloksellisuus ovat tulleet tieteeseen ja politiikkaan. Siinä muutoksessa Himanen on pärjännyt erinomaisen hyvin.

Hänen tarinansa alku on tavanomainen: poika syntyi keskiluokkaiseen perheeseen ja asui viihtyisässä, jos hiukan tylsässä Pohjois-Haagassa. Koulukaverit kuvaavat häntä ystävälliseksi ja fiksuksi pojaksi.

”Himanen oli jonkinlainen intellektuelli siinä mielessä kuin kahdeksasluokkalaiset ovat intellektuelleja: hikari, joka suoritti kaiken nopeasti ja hyvin”, eräs nyt tutkijana työskentelevä mies kuvailee. Hän muistaa toivoneensa Himasesta ystävää, ”kun olimme molemmat hikareita”. Himanen jäi kuitenkin hahmona etäiseksi. Hän ei ollut niitä, jotka kulkivat bestiksen kanssa.

Opettajiin hänellä oli lahjakkaana poikana erityissuhteita: hän saattoi ilmestyä apuopettajaksi esimerkiksi ATK-luokkaan. Tutkijamies muistaa, kuinka nuori Himanen tuli kerran tunnille demonstroimaan uutta kyberavaruuden muotoa: sähköpostia. Luokka seurasi mikromikkojensa takaa, kuinka nuori tietokonevelho lähetti ATK-luokasta yliopiston laskentakeskukseen sähköisen viestin – ja sai siihen vastauksen!

”Jengi haukotteli, että mihinkähän tätäkin helvetin asiaa ikinä tarvitaan.”

Lukiolaisena Himanen kirjoitteli jo pitkiä tutkielmia filosofiasta ja kävi tapaamassa Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoria Ilkka Niiniluotoa. ”Hän oli tehnyt multimediaesityksen evoluutioteorian filosofisista kysymyksistä”, Niiniluoto muistaa.

Himanen pääsi yliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Se oli sitä aikaa, kun Suomen ensimmäinen julkkisfilosofi Esa Saarinen säteili laitoksensa aurinkokuninkaana ja keräsi ympärilleen innokkaita opiskelijoita.

Nuoren Himasen tunteneet kertovat, että yliopistovuosina tapahtui jonkinlainen muutos: ujosta pojasta sukeutui sosiaalinen hahmo, joka kotibileissä puhui intomielisesti ja pudotteli tärkeiden henkilöiden nimiä.

Sekin tietysti tiedetään, että Himasesta tuli Suomen nuorin tohtori 20-vuotiaana vuonna 1994, kahden yliopistovuoden jälkeen. Tällä tittelillä tänä vuonna 40 täyttävää Himasta kutsutaan usein vieläkin.

Himasen mentori ja väitöskirjan ohjaaja Esa Saarinen kertoo, että vielä pitkään opiskeluaikojen jälkeenkin Himanen oli ”tunnemielessä aika laimea, kontrolloitu”.

Saarisen mielestä hänen suojattinsa löysi oman äänensä käytyään kolme tai neljä kertaa Saarisen Pafos-seminaareissa. Saarinen on vienyt suomalaisia Kyprokselle viikoksi innostumaan ja ”löytämään toimintansa seuraavaa tasoa” vuodesta 1975 asti. ”Pekka osallistui seitsemän kertaa.” Saarinen tarkistaa asian tiedostoistaan. ”Siellä hän löysi sen ilmaisumuotonsa, tunnevoimaisuutensa. Tunnevoimaisuushan on ollut näitä minun juttujani, joita Pekka on vienyt eteenpäin.”

Saarinen on opetuslapseensa tyytyväinen. ”Hän katsoo asioita kymmenen vuoden perspektiivillä ja haluaa tehdä maailmaa paremmaksi. Hän on poikkeuksellinen ihminen. Yksi suurista suomalaisista!”

1990-luvun lopun Suomessa Himanen oli tähti. Maassa oli käynnissä varsinainen filosofiabuumi, ja Saarinen ja Himanen olivat sen kuningas ja kruununprinssi. Lukupiirejä perustettiin ja kaikki intoilivat filosofiaa popularisoivasta romaanista Sofian maailma. Filosofiasta tuli lukion oppiaine, ja filosofit olivat äkkiä julkkiksia.

Mutta jo silloin yliopistolta kuului jupinaa.

Syyskuussa 1995 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen kannessa komeilivat nuoren tohtori Himasen kasvot. Jutun otsikko oli ”Ja sitten tähtifilosofit unohtivat tieteen”. Artikkelissa kerrottiin filosofian laitoksella kytevästä kapinasta: joidenkin tutkijoiden mukaan professori Ilkka Niiniluoto oli nimittänyt Esa Saarisen yliassistentiksi pätevämmän hakijan ohi. Myös tutkintojen arvostelu puhutti: se ei monien tutkijoiden mielestä ollut puhtaasti akateemisella pohjalla. Osa filosofian laitoksen työntekijöistä oli huolissaan tieteellisten kriteereiden heikkenemisestä. Kun Niiniluoto puolusti laitostaan Helsingin Sanomissa, seitsemän dosenttia kirjoitti Yliopisto-lehteen huolestuneen kirjeen, jossa väitettiin, että tiedekunnassa korostettiin tulosvastuuta ja julkisuudessa esiintymistä tieteen kustannuksella.

Yksi kirjeen kirjoittajista oli Gabriel Sandu. Hän on vuodesta 1997 ollut Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori.

”Himanen ei ole ’huippufilosofi’, kuten häntä nimitetään”, Sandu sanoo nyt.

Hänen mukaansa filosofiassa ei ole erityinen hyve, että valmistuu nopeasti. Mutta on ymmärrettävää, miksi sellainen herätti kiinnostusta julkisuudessa.

Suomalainen filosofiabuumi on lopahtanut, Himasen kuuluisuus ei.

”Himasen työ on toki aivan legitiimiä toimintaa, mutta se ei ole filosofiaa eikä tieteellistä tutkimusta”, Sandu sanoo.

Filosofeja vaivaa, että Himasta ylipäänsä nimitetään filosofiksi.

Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen sanoo, että Himanen ei ole tehnyt filosofiaa väitöskirjansa jälkeen lainkaan. ”Hänen kirjansa ovat pikemminkin pitkiä mielipidekirjoituksia.”

Kun Himanen oli lukuvuonna 2000–2001 Berkeleyssä vierailevana tutkijana, hänen nimensä perässä luki Helsingin yliopisto, filosofian laitos. Raatikainen istui tuolloin filosofian laitoksen johtoryhmässä. Hän vakuuttaa, ettei Himasella voinut olla mitään virallista suhdetta laitokseen – eikä ole muutoinkaan ollut sitten vuoden 1996.

Sen sijaan Himanen siirtyi etäämmäs yliopistosta, kohti yritysmaailmaa.

Vuonna 1997 sattui merkittävä käänne. Ilman sitä Himanen tuskin työskentelisi nyt hallituksen tulevaisuusselonteon tutkimushankkeen johtajana.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra juhli 30-vuotispäiviään 80-vuotiaan Suomen rinnalla. Sitran tuolloinen tutkimusjohtaja Antti Hautamäki oli tilannut Himaselta Sitran verkkoyliopistohankkeeseen liittyvän kirjan Hautomo – verkostojen filosofia. Teos julkistettiin juhlaseminaarissa, jonne Hautamäki oli kutsunut puhujaksi myös Berkeleyn yliopiston sosiologian professorin, espanjalaisen Manuel Castellsin (s. 1942).

Nyt 70-vuotiaan Castellsin luovimmat vuodet ovat takanapäin, mutta 1990-luvulla hän oli tähti. Hänen päätyönsä, 1500-sivuinen trilogia The Information Age, esitteli verkostoyhteiskunnan käsitteen ja teki Castellsista maailman tunnetuimman sosiologin. Himasessa Castells varmaankin näki lupaavan nuorukaisen, joka tuli maailman kiinnostavimmasta maasta. Niihin aikoihin Suomi oli tietoyhteiskuntakehityksen kärjessä.

Siitä alkoi Himasen ja Castellsin yhteistyö. Sovittiin, että Sitra rahoittaisi kaksikon kirjan Suomen tietoyhteiskuntamalli (2001, englanniksi 2002). Hautamäen mukaan juuri Castells kutsui Himasen Berkeleyn yliopistoon, missä Himasen läpimurtoteos Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (2000) syntyi. Se oli menestysteos, joka uhkui ajan henkeä.

Se ei tosin ollut enää filosofiaa, eikä täysin yhteiskuntatiedettäkään, vaan tietokirja. Millaista tiedettä Himanen on sen lisäksi julkaissut?

KANSAINVÄLISEN POLITIIKAN professori Heikki Patomäki kirjoittaa Web of Science -tietokannan hakukenttään Pekka Himanen.

Patomäki on luvannut katsoa Himasen vertaisarvioidut artikkelit, siis ne, joiden perusteella virkoja annetaan ja apurahoja jaetaan.

”Jos on aktiivinen ammattitutkija, niin 15 vuodessa pitäisi tulla parikymmentä artikkelia”, professori selittää.

Tämä tietokanta kertoo, montako vertaisarvioitua artikkelia tulevaisuusselonteon tutkimushankkeen johtajalla on.

Tulos on yllättävä: yksi. Sekään ei ole varsinainen artikkeli, vaan Suomea koskeva tiivistelmä osana laajempaa kokonaisuutta World Policy Journal -lehdessä. Vertaisarvioituja artikkeleita ei siis ole, ei filosofiassa eikä yhteiskuntatieteissä.

”Useimmilla ihmistieteen aloilla pitää olla aika monia kansainvälisiä referoituja artikkeleita, jos haluaa tulla valituksi professoriksi tai edes lehtoriksi”, Patomäki sanoo.

Mutta kirjojahan Himanen on kirjoittanut paljon.

Patomäki nyökkää.

”On myös sellaisia tutkijaprofiileja, että ihminen julkaisee enemmän kirjoja.”

Viittaushaulla selviää, että Hakkerietiikkaan on viitattu todella paljon. Mutta sekään ei ole tutkimus. Sitten on Castellsin kanssa kirjoitettu Suomen tietoyhteiskuntamalli.

”Se on lyhyt ja yksinkertainen, mutta kyllä tutkimusta: siinä on lähteitä, vertailuasetelma, käytetty tilastoja”, Patomäki sanoo.

Mutta siinä kaikki.

”Himanen ei ole julkaissut mitään tutkimusta itse.”

Se tarkoittaa, että hänen olisi vaikea päästä lehtoriksi yliopistolle.

Mutta hänhän on professori kolmessa yliopistossa. Omien kotisivujensa ja useiden esittelytekstien mukaan ”hän jakaa aikansa” Aalto-yliopiston ja Oxfordin yliopiston välillä. Lisäksi hän on kertonut olevansa vieraileva professori Barcelonan IN3-instituutissa.

Patomäki kohauttaa olkapäitään. Hän ei osaa kommentoida asiaa.

Hän kertoo kuitenkin, että professorin nimikkeeseen ei nykyään enää välttämättä tarvita entisaikojen akateemisia vaatimuksia. Joskus voi olla helpompaa saada professuuri kuin lehtorin virka.

”Yliopistouudistukset ovat johtaneet siihen, että professuurinimityksiä on aiempaa helpompaa tehdä. Meille tuli taannoin valtiovarainministeriöstä korkea virkamies tutkimusjohtajaksi, ja hän sai käyttää professorin nimikettä. Rahat tulivat ministeriöstä, joten yliopisto toivotti tervetulleeksi.”

Yliopistojen rahoitukseen vaikuttaa myös se, kuinka paljon ne onnistuvat hankkimaan ulkoista rahoitusta vaikkapa yrityksiltä. Samalla siitä on tullut yksi kriteeri virkanimityksissä.

”PEKKA HIMANEN ON Suomessa professori, joten meillä hän on vieraileva professori”, sanoo William Dutton, Oxford Internet Instituten pitkäaikainen johtaja. Hän tarjoaa teetä, niin kuin Englannissa on tapana.

Himanen on ollut vierailija instituutissa vuodesta 2005, mutta se ei tarkoita, että hän olisi siellä professorina tai ylipäätään työskentelisi siellä. Oxfordin yliopistossa akateemista vierailijaa kutsutaan usein samalla tittelillä, joka hänellä on kotiyliopistossaan.

Yleensä laitokset odottavat vierailijoilta myös vastapalveluksia, kuten tutkimuksia tai luentoja.

Instituutin nettisivujen mukaan Himanen on pitänyt vuosien 2005 ja 2013 välillä vain kaksi luentoa: Vuonna 2007 aiheesta ”luovuuden kulttuurit” ja vuonna 2011 ”uudesta kirjastaan Hakkerietiikasta”. Kirja julkaistiin yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

”Onko hän kiistanalainen hahmo Suomessa”, Dutton kysyy. ”Voin kuvitella, että on. Hän on karismaattinen ja älykäs, varmasti merkittävä voimavara Suomelle. Hän varmaankin piristää poliittista keskustelua.”

Saman Internet-instituutin sivuilta löytyy toinenkin tuttu nimi: Manuel Castells. Hän on toiminut ensin neuvonantajana ja sitten ”huomattavana vierailevana professorina”.

Tunnetut luennoitsijat ja vierailijat ovat elintärkeitä nuorelle instituutille, joka yrittää luoda vanhaan yliopistoon uutta tieteenalaa. Internet-instituutti on yksi Oxfordin yliopiston pienimmistä tutkimuslaitoksista. Manuel Castells on aivan erityisen nimekäs tutkija.

Itse asiassa Castells on aina siellä, missä Himanenkin.

Himanen kertoo omilla sivuillaan olevansa vieraileva professori myös IN3-instituutissa Barcelonassa. Sitä johtaa Manuel Castells.

Syksyllä 2002 Himanen valittiin Berkeleyn yliopistoon tietoyhteiskunnan tutkimuskeskuksen johtajaksi. Castells toimi tutkimusta valvovan elimen puheenjohtajana. Himasen keskuksen toiminnasta ei tiedetä paljoa, mutta se suljettiin, kun Himanen palasi Suomeen 2000-luvun puolivälissä.

VUONNA 2005 HIMASELLE hommattiin Suomessa professuuria oikein urakalla.

12. huhtikuuta 2005 informaatiotekniikan osastoryhmän tieteellinen neuvosto Teknillisessä korkeakoulussa sai kokouksessa päätettäväkseen uuden professuurin. Teknologiateollisuuden satavuotissäätiö lahjoittaisi siihen rahat. Kahdella professorilla oli kokouksessa nimi valmiina. He esittivät, että virkaan valittaisiin Himanen kutsumismenettelyllä.

Neuvoston enemmistö äänesti ehdotuksen kumoon: virka pitäisi täyttää avoimella haulla. Himasen ansiot eivät kuitenkaan olisi avoimessa haussa riittäneet professuuriin.

Pian suunnitelma muuttui: professuurin perustamisesta luovuttiin ja Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT:n puolelle perustettiin tutkimusjohtajan virka, johon Himanen nimettiin.

Tutkimusjohtaja Himanen oli tarkoitus vetää viiden vuoden ajan tietoyhteiskuntaan liittyvää tutkimushanketta. Teknologiateollisuuden lahjoittamat 550 000 euroa menisivät lähinnä hänen palkkaansa.

Samana vuonna Himaselle järjestyi viimein myös professuuri, Taideteollisesta korkeakoulusta.

Nykyään sekä HIIT että Taideteollinen ovat uuden Aalto-yliopiston osia. Aallosta ei löydy tietoa, mitkä tutkimushankkeen tulokset ovat. Tiedotuksesta kerrotaan, että tulokset on toimitettu rahoittajalle eli Teknologiateollisuuden säätiölle, joka on ollut niihin hyvin tyytyväinen.

Mikä tutkimuksen lopputulos sitten oli?

Säätiön vastaus on yllättävä: se oli Himasen 160-sivuinen kirja Suomalainen unelma, jo vuonna 2007 julkaistu ”innovaatioraportti”. Kirja ei ole tutkimusta, vaan pamfletti.

Maksoiko säätiö siis yli puoli miljoonaa euroa yhdestä kirjasta, joka luovutettiin viisi vuotta ennen hankkeen päättymistä?

Teknologiateollisuuden satavuotissäätiön asiamies Mervi Sibakov sanoo, että Aallossa on voitu tehdä sillä rahalla muutakin. Mutta Aallossahan juuri sanottiin, että tutkimuksen tulokset on luovutettu säätiölle. Eikä tulos ole tutkimusta.

Sibakov närkästyy.

”Miten määrittelet tutkimuksen? Mehän saadaan rahoittaa ihan mitä me halutaan. On yliopiston asia vahtia tieteen kriteereitä.”

Himasen entinen esimies, HIIT:n johtajana työskennellyt professori Martti Mäntylä, kertoo olleensa mukana junailemassa ensimmäistä, pieleen mennyttä professuuria. Hänen mukaansa Himasella ei ollut HIIT:ssä varsinaista tutkimusprojektia.

”Kyllä se varmaan niin oli, että siinä joku hankesuunnitelma tehtiin. Mutta jos nyt oikein muistan, se ei mikään pitkä paperi ollut, ja aika leveällä pensselillä maalattu”, Mäntylä kertoo.

”Minulle oli selvää, että lahjoittajan tahto on, että Himaselle mahdollistetaan kohtalaisen itsenäinen mahdollisuus tehdä työtä parhaaksi katsomallaan tavalla. Eihän Himanen ole varsinaisesti tutkija. Hän on yhteiskunnallinen toimija.”

Nyt HIIT:n pesti johtavana tutkijana on siis päättynyt. Se, mitä Himanen Aalto-yliopistossa nykyään tekee, jää epäselväksi. Yliopiston sivuilla ei ole Himasen esittelyä, eikä missään kerrota professori Himaselle sen kummemmin työhuonetta, vastaanottoaikoja kuin yhteystietojakaan. Henkilöstöosasto tai kukaan muukaan ei osaa kommentoida Himasen työn sisältöä.

Lopulta Aallon viestintäjohtaja selvittää, että Himanen on vuoteen 2014 asti määräaikaisena ja osa-aikaisena professorina Aallossa Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.

Himanen opettaa syksyisin yhtä yhteensä kahdentoista tunnin mittaista luentosarjaa. Sen aihe on ”luovuuden kulttuuri” ja ”elämä taideteoksena”.

MARRASKUUN ENSIMMÄINEN päivä, 2012. Esa Saarinen harppoo Säätytalon portaat ylös pitkät mustat takinliepeet liehuen. Rakennuksen molemmilla puolilla seisoo suurikokoisia miehiä, jotka katsovat hitaasti eri suuntiin.

Sisällä uusrenessanssia edustavan rakennuksen komeassa luentosalissa kuhisee. Paikalla on vaikutusvaltaista väkeä politiikasta, yritys- ja yliopistomaailmasta. Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta, valtiosihteeri Raimo Sailas, kansleri Ilkka Niiniluoto.

Tänään julkistetaan Sininen kirja. Himanen kirjoittaa siinä, että ”teoksen nimi Sininen kirja tarkoittaa Suomi-kirjaa eli on tarkoitettu viestimään kansallisesti yhdistävän tason hanketta. Se on suomalaisen järviveden sininen, ei poliittinen väri”.

Kirja lupaa johtopäätöksiä tutkimusryhmän tekemästä tutkimuksesta ja siten Suomen tulevaisuudesta. Se lupaa päivittää ”Suomen mallin” ”versioon 2.0”.

Nyt lavalle nousee Pekka Himanen. Hänellä on yllään valkoinen kauluspaita, jonka ylin nappi on auki. Hän on jännittynyt ja innostunut.

”Olemmeko me suoraa lähetystä vai tulemmeko videolta”, Himanen kysyy ja kertoo sitten, että kyseessä ovat hänen filosofiatyöpajaansa osallistuneen kahdeksanvuotiaan lapsen sanat.

Yleisö hörähtää. Tulevaisuusselonteon Twitter-tili välittää anekdootin nopeasti maailmalle.

Jyrki Katainenkin hymyilee. Hän istuu koko päivän eturivissä, minkä monet vieraat panevat merkille. On harvinaista, että pääministeriltä liikenee kokonainen päivä seminaariin. Katainen pitää puheen, joka on innostunut, ”henkeä täynnä”, kuten eräs tutkimuksen rahoittajien edustaja kuvailee. Haasteitakin pääministerin mukaan on toki edessä: ”Meidän on myös hyväksyttävä, että kasvun eteen on ponnisteltava ankarammin kuin viime vuosina on ehkä ajateltu...”

Puheessa Katainen kertoo hienosta yhteistyöstä, jota tulevaisuusselonteon tutkimushankkeessa on tehty: mukana ovat esimerkiksi Tekes, Sitra ja Suomen Akatemia.

Päivän kotimaisissa puheissa me-pronomini on tiuhaan käytössä. Suunnitteilla on parempi Suomi, joka on kaikkien yhteinen projekti.

Paikalla on tietysti myös ulkomaisia tähtiä: tutkijaryhmän jäsenet AnnaLee Saxenian, You-Tien Hsing ja Fernando Calderon pitävät puheenvuorot. He kertovat aiemmista tutkimuksistaan. Himanen esittelee kirjoittamaansa Sinistä kirjaa.

Mutta Säätytalolla ei kuulla uusia tutkimustuloksia Suomeen ja sen tulevaisuuteen liittyen.

Tilaisuuden jälkeen Castells, Katainen ja Himanen kävelevät vieretysten alas säätytalon portaat.

He kiittelevät myös muita puhujia, ja tunnelma on tyytyväinen. Katainen sanoo kansanedustaja Oras Tynkkyselle: ”Kiitos, että et ottanut esiin luokkaristiriitoja.”

Vaisun lehdistötilaisuuden jälkeen Manuel Castells hymyilee kohteliaasti Säätytalon naulakoilla, talvitakki niskassaan.

Esittäydytään.

Meillä on sovittuna haastattelu liittyen tähän tutkimushankkeeseen, nähdään huomenna, eikö vain? Castells kättelee hiukan hajamielisesti hymyillen.

Kyllä, tapaamme sitten, hän sanoo.

SININEN KIRJA LUPAA ”johtopäätöksiä Suomen tulevaisuusselonteolle Kestävän kasvun malli -tutkimushankkeen pohjalta”. Valtaosa kirjasta on omistettu ”kestävän kasvun” kolmelle eri ulottuvuudelle: ekologisuudelle, hyvinvoinnille ja taloudelle. Sitä ei mainita, että sama kestävän kehityksen käsitteenä tunnettu kolmijako on alun perin esitetty niin kutsutussa Brundtlandin raportissa jo vuonna 1987.

Muutkin asiat kirjassa tuntuvat tutuilta.

Käsite Suomen malli on alun perin Himasen ja Castellsin kirjasta vuodelta 2000. Myös tulevaisuusvaliokunnalle (2004), Tekesille (2004) ja Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiölle (2007) tekemissään raporteissa Himanen vertailee Suomea, Piilaaksoa ja Singaporea. Lähdeviitteissä toistuvat samat teokset.

Tutkimusaihe näyttää kestävän aikaa.

”Hyvinvointivaltion kuolema voidaan estää siirtymällä reaktiivisesta eli jälkeenpäin reagoivasta politiikasta rohkeasti proaktiiviseen eli eteenpäin suuntaanäyttävään politiikkaan”, Himanen kirjoitti vuonna 2004. Sinisessä kirjassa sanapari reaktiivinen–proaktiivinen toistuu usein. Himasen mielestä vanha hyvinvointivaltio on ollut lähinnä ”pahoinvoinninvähentämisvaltio”, joka on keskittynyt kurjuuden kitkemiseen. Pitäisi pyrkiä todelliseen hyvinvointiin.

Sinisen kirjan johtopäätös on, että jokaisen tulisi voida elää arvokas, ihmisarvoinen elämä.

Se on hyvä tavoite, mutta kirja ei tunnu perustuvan 91 kuukauden tutkimustyöhön, oli se sitten palkallista tai palkatonta. Ehkä Himanen ja Castells voivat auttaa ymmärtämään.

PEKKA HIMANEN ISTUU helsinkiläisen kahvila Strindbergin sohvalla hiukan jäykästi, yllään valkoinen kauluspaita ja musta kaulaliina.

Manuel Castellsia ei näy. Hän onkin joutunut perumaan haastattelun. Hän on kuulemma joutunut lähtemään Suomesta suunniteltua aiemmin.

Himanen sanoo, että Castells on kyllä luvannut antaa haastattelun puhelimitse; hänelle voi lähettää sähköpostia ja sopia asiasta.

Himanen lupaa myös etsiä ansioluettelonsa, joka helpottaisi uran vaiheiden hahmottamista.

Sitten hän tilaa energiajuomaa. Sitä ei ole; hän tilaa kivennäisveden jäillä ja nojaa taaksepäin upottavassa sohvassa. Pöydällä on Helsingin Sanomat, jossa kerrotaan Sinisestä kirjasta ja Säätytalon ”pääministeritason huippukokouksesta”.

Olisi kiinnostavaa kuulla, missä merkeissä Katainen ja Himanen ovat tavanneet ensi kertaa.

Himanen sanoo tavanneensa pääministeri Kataisen silloin, kun tämä oli tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana. ”Jyrkin ominaisuus on se, että hänellä on intohimoinen halu parantaa maailmaa”, hän kehuu.

Himanen sanoo uskovansa, että Katainen on valmis toteuttamaan Sinisen kirjan visioita.

”Kyllä hän on paljon ottanut näistä aiemmistakin visioista käyttöön.”

Voisiko siitä antaa jonkin esimerkin?

Himanen nyökkää.

”Aiemmassa [tulevaisuusvaliokunnan raportissa] esimerkiksi oli siirtymä kannustavaan ja välittävään verotukseen, joka sai siellä valiokunnassa erityisen vahvan vastaanoton.”

Mitä on kannustava ja välittävä verotus?

”Se on sellainen, joka kannustaa työn tekemiseen ja innovatiivisuuteen, minkä kautta tulee tuottavuutta ja työllisyyttä ja talouskasvua. Välittämisen etiikkaa on se, että rahoitetaan hyvinvointipalveluita ja tulonsiirtoja niin, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kehittää itseään. Se suojaa elämän satunnaisuuksia vastaan. Tämä on julkisen terveydenhoitojärjestelmän idea. Niin näiden jatkumisen varmistaminen oli se ’välittävä’.”

Mutta mitä se tarkoitti käytännössä?

”Silloin laskettiin tuloverotusta.”

Himanen katsoo eteensä ja välillä lyhyesti silmiin. Hän vaikuttaa vilpittömältä, ystävälliseltä ja ujolta, ja hiukan hermostuneelta sellaisella tavalla, jolla suomalaiset tietotekniikasta kiinnostuneet nuorukaiset joskus ovat. On helppo kuvitella, että Yhdysvalloissa se tulkitaan eksoottisena ja luonnollisena suomalaisuutena.

Nyt tämä suomalainen mies tuskin koskee kivennäisveteensä.

Hän sanoo, että nyt on takana intensiivinen viikko työskentelyä. Pian hän lähtee Latinalaiseen Amerikkaan kiertämään. Myöhemmin hän tapaa taas tutkimusryhmän, mutta ei tällä kertaa Suomessa.

Missä ryhmä työskenteli Suomessa?

Himanen näyttää hämmentyneeltä. ”Anteeksi?”

Niin, missä ryhmä tapasi?

”Ihan vain tavallisessa huoneessa.”

Millainen huone se oli ja missä?

”No se oli vaan ihan tällanen, seminaarihuone. Ihan tavallinen huone.”

Kokeillaan toista kautta: mitä tutkimusryhmä varsinaisesti tekee?

”Tässä on kyse kaksivuotisesta tutkimushankkeesta, jossa on seitsemän kansainvälistä johtavimman tason tutkijaa...”

Jotka tekevät mitä?

”Minä ja Castells olemme hankkeen akateemiset johtajat. Meillä on ollut useita työskentelyjaksoja.”

Millaista työtä niissä on tehty?

”Se on sen laajan kuvan teoreettisen kehyksen luomista. Sinisessä kirjassa on nämä pääelementit, ja me kansainvälisen parhaan tutkimuskirjallisuuden ja oman uuden työmme kautta kehitämme näitä eteenpäin. Näitä avainkäsitteitä.”

Onko siinä todella tutkimusta taustalla? Sinistä kirjaa lukiessa on joillakin herännyt kysymys, että onko niinkään kyse tutkimuksesta vai pamfletista, tai ehkä aiempien julkaisujen tiivistelmästä.

”Tämä on tällainen puolivälin ulostulo, joka haluttiin ulos tässä kohtaa kun...”

Himanen on hetken hiljaa. ”Ennen kaikkea sen takia, että nämä teemat ovat niin... akuutin tärkeitä nyt Suomessa.”

Sitten Himanen määrittelee, että myöhemmin valmistuva kansainvälinen julkaisu on ”puhtaasti tutkimuksellinen” kun taas Sinisessä kirjassa vain vedetään johtopäätöksiä.

Mutta ei kai johtopäätöksiä voi esittää ennen tutkimusta?

Ja mitä silloin ovat tutkimuksen kysymykset, metodit?

”No riippuu miten teoreettisesti haluat sitä käsitellä.”

Teoreettinen sopii.

”Pohjana on Castellsin kehittämä verkostoyhteiskunnan teoria, jonka hän julkaisi kuuluisana trilogiana – siitä on sanottu että se on yhtä olennainen analyysi kuin vaikkapa Max Weberin hahmotus aiemmin. Että nyt me menemme siitä uusiin suuntiin. Meillähän on tässä kestävän hyvinvoinnin ja talouden ja ekologisuuden ja arvokkaan elämän kehän takana Castellsin informationaalisen kehityksen käsite.”

Entä mitä tässä konkreettisesti tutkitaan?

”Castellshan on ollut hyvin empiirinen. Mekin olemme tässä teoreettisuuden lisäksi hyvin empiirisiä.”

Esimerkiksi?

”Meillä on empiirinen osoitus siitä, että informationaalisuus on tuottavuuden ja talouskasvun lähde”, Himanen sanoo.

Kuinka se on tässä osoitettu?

”No tässä Sinisessä kirjassa kyllä viitataan siihen tutkimuskirjallisuuteen. Tutkijat Dale Jorgenson ja Eric Yip ovat julkaisseet siitä, että tuottavuuskasvun takana on juuri informationaalisuus. He ovat pystyneet osoittamaan sen. Hyvin vahvalla tavalla.”

Mutta eiväthän he ole tehneet tutkimustaan tälle hankkeelle. Ja heidän julkaisunsakin on vuosituhannen vaihteesta.

Himanen jatkaa puhetta ”kehikosta”, joka ryhmän kanssa on valmisteltu.

”Tärkeää on, että me yhdessä kehitellään sitä kehikkoa. Ja case studyjen kautta tutkitaan erilaisia isoimpien maailmantalouden alueiden toteuttamia kehitysmalleja.”

Siis vertailevaa tutkimusta?

”No ensisijaisesti kehitellään laajaa kehystä, jota voidaan Suomen kannalta hyödyntää.”

Sitä, mitä kansainvälinen tutkijaryhmä tekee lähes kahdeksan vuoden ajan, on hyvin vaikea hahmottaa. Aika moni on ollut siitä pahoillaan, että 700 000 euroa suomalaista tutkimusrahaa on irrotettu poikkeuksellisesti ilman kilpailutusta...

Ei, ei se niin mene, Himanen sanoo. Kyse on normaalista tutkimuksesta ja normaalista tutkimusrahoituksesta.

”Nämä on Suomen normaalit tutkimusrahoituksen tahot: Sitra, Akatemia, Tekes. Se, missä tämä poikkeaa on, että mä itse investoin tähän 100 000 euroa oman yritykseni kautta.”

Mutta jos kaikki rahat kulkevat Sofoksen kautta ja osa tutkijoiden työtunneista on merkitty ilmaisiksi, kuinka konkreettista rahaa se investointi on?

”Se on niin konkreettista rahaa kuin voi olla”, hän sanoo, hiukan kireästi.

”Ja välikysymyksenä tai huomiona voisi sanoa, että viimeksihän minä tein hallitukselle visiointityön, johon tein kuusi kuukautta työtä ilmaiseksi! Että jos joku tuntee jonkun, joka on henkilökohtaisesti panostanut yhtä paljon Suomen tulevaisuuden pohdintaan niin... Voisin esittää kysymyksen, että tunnetteko?”

Ei tule heti mieleen.

”Juuri se on tässä ollut poikkeuksellinen osa. Ja toinen on se, että Castellsin tyyppinen maailman aivan huippu yhteiskuntatieteilijä, joka sai juuri vaikkapa Norjasta pääministerin mainitseman Holberg-palkinnon – yhteiskuntatieteiden Nobelin, joka on luokkaa miljoona dollaria – voitko kuvitella millaisia ovat tällaisten tyyppien normaalipalkkiot?”

Kalliiksi se varmaankin tulisi.

Mutta kritiikki onkin liittynyt siihen, että tämä on suomalaiseen tieteeseen varattua tutkimusrahaa, joka on nyt irrotettu hyvin poikkeuksellisella tavalla.

Ja hankkeen päähakijana Himaselta puuttuvat vertaisarvioidut akateemiset julkaisut.

”Ei se nyt ihan noin ole.”

Eikö?

”Olen julkaissut esimerkiksi Oxford University Pressillä.”

Niin, sieltä on tullut Suomen tietoyhteiskuntamalli (2000), jonka päätekijä on Manuel Castells. Mutta artikkelien puuttuminen tekisi tutkimusrahoituksen saamisen hyvin vaikeaksi kenelle tahansa.

”En halua mennä enää siihen tutkimusraha-asiaan”, Himanen sanoo.

”Sanon vain näin, että mä käytän suurimman osan ajastani akateemiseen perustutkimukseen.”

Missä?

”Koko ajan suurin osa mun työstä menee perustavimman tason akateemiseen työhön.”

Niin mutta missä?

”Voinko kertoa tämän loppuun?”

Toki.

”Olen julkaissut näitä esimerkiksi Oxford University Pressillä. Juuri nyt tuli viimeisin meidän yhteistyömme tulos ulos. Nimenomaan olen siis hyvin akateemisesti julkaissut.”

Missä teet tutkimusta, missä olet varsinaisesti töissä?

”On joitain teemoja, joista en lähde puhumaan. Tämä on yksi niistä. Ja toinen on henkilökohtainen elämäni. Ne ovat henkilökohtaisia asioita.”

Mutta eihän työ voi olla henkilökohtainen asia, jos hakee julkista tutkimusrahoitusta?

”Minulle nämä ovat henkilökohtaisia asioita.”

Keskustelu on jälleen pysähtynyt.

Yritys puhua Himasen vetämistä lasten filosofiapajoista ottaa tulta alleen, mutta vaikuttaa siltä kuin Himanen ei haluaisi kertoa, missä koulussa hän on opettanut. Niitä on ollut enemmän ulkomailla, hän sanoo, oikeastaan siitä on pitkä aika. Lopulta hän sanoo olleensa Kalliossa ja ehkä jossain koulussa Lapinlahdenkadulla, mutta niihin ei kannata soittaa, koska koko koulu ei ole ollut paikalla, eivätkä opettajat ehkä muista niitä enää.

Mikään ei etene.

Siitä rahoituksesta vielä.

”En halua tämän keskustelun hallitsevan hankkeen sisältöä”, Himanen sanoo.

”Voin vain sanoa, että me ollaan oltu avoimia alusta lähtien.”

Sitten varmaankin on mahdollista kertoa, kenen aloite hanke ja sen rahoitusmalli oli?

”Suomessa on ollut tosi paljon sellaista keskustelua näissä eri... tahoissa, että pitäisi pohtia pidemmän aikaperspektiivin kasvua, jossa talous ja ekologisuus ja hyvinvointi... Että niistä keskusteluista se sitten lähti kehittymään.”

Tuliko aloite siis Himaselta itseltään?

”En kyllä pysty nimeämään keneltä se sitten lähti. Se oli teema, joka oli koko ajan esillä.”

Missä?

”Tämmöistä keskustelua on ollut Suomessa pidempään ja koettiin että tarpeen että tämmöinen syntyy.”

Kuka koki?

”No, lopultahan tilaaja päättää, että tilaa työn”, hän sanoo.

”Niin, se on ollut tässä vähän huvittava piirre, että minulta kysytään rahasta. Tullaan lopulta siihen kysymykseen, että toimittajana en voi vastata tilaajien puolesta.”

Se on tietenkin aivan totta. Hanke on mediassa henkilöitynyt Himaseen, mutta lopulta ostaja päättää, mitä ostaa.

”Ja tilaajat ovat tutkimuksen rahoittajat.”

Eli: Tekes, Suomen Akatemia ja Sitra.

LÄHES KAIKKI, JOTKA ovat istuneet merkittävimmissä johtotehtävissä hankkeen rahoituksesta päättämisen aikaan, ovat sen jälkeen siirtyneet eläkkeelle tai muihin tehtäviin.

Tekesin entinen pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara antaa haastattelun omakotitalonsa ruokasalissa.

”Jos katsoo Tekesin näkökulmasta, kyse oli hallituksen tulevaisuusselonteosta. Sen tueksi haluttiin kansainvälistä näkemystä ja ideoita.”

Saarnivaara arvioi, että Tekesin osalta siinä ei ollut kyse varsinaisesta tutkimusrahasta.

”Meillä on ostopalveluita varten oma ’määrärahamomentti’, jolla voi tilata erityyppisiä tutkimuksia ja selvityksiä.”

Tekes päätyi lopulta teettämään lakimiehillä selvityksen siitä, onko tällaisia rahasummia mahdollista irrottaa ilman kilpailutusta.

Oli se: hankintalain mukaan kilpailutus ei ole pakollista tutkimushankkeissa, joissa hyöty jakautuu useammalle osapuolelle. Katsottiin, että hyöty – siis tutkimustulokset – olivat kaikkien osapuolten hyödynnettävissä.

”Se mitä kyllä mietittiin aika lailla oli, että olisihan sen voinut tehdä toisellakin tavalla”, Saarnivaara sanoo.

Miten sitten?

”Olisi lähtenyt etsimään maailmalta parhaita guruja ja olisi kilpailuttanut hankkeen. Mutta valtioneuvoston kanslia oli jo päätynyt sopimukseen Himasen firman kanssa.”

Valtioneuvoston kanslia ei kuitenkaan osallistunut kuluihin.

Toinen rahoittaja on Sitra. Sen johtaja Paula Laine haluaa vastata asiaan mieluummin sähköpostitse. Hän muotoilee viestissään: ”Sisällöllisesti saamme Sitrana arvokasta kansainvälistä perspektiiviä omaan kestävän hyvinvoinnin visioomme. Prosessimielessä olemme erityisen tyytyväisiä siihen, että julkishallinnon toimijat voivat tehdä yhteistyötä merkittävissä tulevaisuustutkimuksen hankkeissa.”

Eli hän ei halua vastata.

Kolmannen rahoittajan, Suomen Akatemian, rooli on hankalin. Paitsi että se Tekesin tavoin pyörii veronmaksajien rahoilla, sen tehtävä on myös yksiselitteisesti rahoittaa suomalaista tiedettä.

Akatemiankin pääjohtaja on ehtinyt vaihtua prosessin aikana. Entisellä ja nykyisellä johtajalla on eri näkemykset siitä, kumpi asiasta varsinaisesti päätti.

Nykyinen pääjohtaja Heikki Mannila huokaa puhelimessa. Äänestä kuulee, että hänen on vaikea kommentoida. ”Sanoisin, että tämän hankkeen tarkoitus on tukea sitä tulevaisuusselonteon laatimista”, hän sanoo hitaasti.

Sitä, onko varsinaisesti kyseessä tutkimus, Mannila ei haluaisi arvioida.

”Tuo vaatisi pitkän vastauksen... Kyseessä on tulevaisuusselontekoon liittyvä tutkimushanke.”

Mannila pahoittelee, ettei osaa vastata tarkemmin: hän aloitti työnsä prosessin lopussa, kun asia oli käsitelty hallituksessa.

Entinen pääjohtaja Markku Mattila taas oli mukana alkuvaiheen suunnitteluissa. Mutta hän muistaa ne erilaisina kuin miltä lopputulos näyttää.

”Käytiin keskustelua siitä, miten prosessiin saataisiin mukaan nimenomaan suomalaisten tutkijoiden asiantuntemusta.”

Toinen juonne oli Mattilan mukaan kansainvälinen hanke, jota Pekka Himanen valmisteli.

”Minusta siinä oli kaksi linjaa: suomalaisen tutkimuksen linja ja kansainvälinen näkökulma. Että olisi näiden välillä vuoropuhelu. Nyt en tiedä, onko se toteutunut.”

Akatemiasta on vaikea löytää ketään, joka muistaisi päätöksen yksityiskohtia tarkasti.

Lopulta Akatemian hallituksen puheenjohtaja, Arto Mustajoki, suostuu tapaamiseen. Hän muistaakin kyseisen kokouksen hyvin.

OLI HELMIKUUN SEITSEMÄS päivä 2012, ja Akatemian hallitus oli vierailulla Tekesin johtoryhmän luona. Tästä syystä hallituksen kokous oli päätetty poikkeuksellisesti pitää Tekesin tiloissa.

Esityslistalla oli asia, joka tuli hallitukselle yllätyksenä.

”Ennen kokousta kävi ilmi, että hallituksen jäsenistä asiasta oli etukäteen tietoinen vain pääjohtaja Mattila”, Arto Mustajoki kertoo nyt.

Esityslistan asia oli valmis ehdotus Suomen Akatemian roolista valtion tulevaisuusselonteossa. Rooli olisi potti tutkimushankkeesta, jota johtaisi Pekka Himanen. Summa: 300 000 euroa.

”Se tuli puhtaasti esittelyasiana. Että annettaisiin näin paljon rahaa.”

Akatemian kokous ei ollut helppo. Himasen paperista keskusteltiin yli tunti. Rahoitettaisiinko vai ei, tai ehkä pienemmällä summalla?

Tilanne oli Mustajoen sanojen mukaan täysin poikkeuksellinen. Siihen oli muutama syy.

Ensinnäkin: ”Ehdotus ei ollut tullut käsittelyyn tutkijalta, kuten tavallisesti tapahtuu, vaan valtioneuvoston kansliasta.”

Lisäksi hanketta ei ollut kilpailutettu: 99 prosenttia Suomen akatemian rahoista jaetaan hankkeille, joista on tehty seikkaperäinen ulkopuolinen arviointi. Nyt paperi tuli pöytään valmiina aivan viime hetkellä, eikä aikataulu sallinut arviointikierrosta. Asiasta piti päättää heti.

”Tutkimussuunnitelmasta sai vaikutelman, että se oli laadittu poliittiselle päätöksentekijälle. Siksi sen kirjoittaja ei ollut laatinut hakemusta siten kuin Akatemiassa on tapana.”

Hankala päätös siis. Mutta eikö siitä olisi sitten voinut kieltäytyä?

Tavallaan kyllä, ja oikeastaan ei.

”Akatemia ei halunnut antaa sellaista kuvaa, että emme halua olla mukana tulevaisuusselonteon laadinnassa. Tietysti me haluamme olla mukana yhteiskunnan kehittämisessä, emmekä sivussa siitä. Ja toisaalta me… emme niele ihan mitä tahansa.”

Päädyttiin kolmanteen vaihtoehtoon: osittaiseen rahoitukseen. Akatemia nieli puolet siitä, mitä tarjottiin, siis 150 000 euroa Himasen hankkeen kustannuksia. Juuri tehtävään astunut uusi pääjohtaja allekirjoitti hankkeen rahoittamista koskevan sopimuksen.

Myöhemmin rahoitusmalli uutisoitiin tilaajien – eli rahoittajien – yhteishankkeena. Olisikohan hanke sitten saanut rahoitusta kaikilta tilaajilta, jos hakuprosessi olisi noudattanut normaaleja tutkimusrahoituksen sääntöjä?

Mustajoki on hetken hiljaa, pudistaa sitten päätään.

”Kyllähän hallituksen jäsenet tajusivat, että tämä ei täytä normaalikilpailun kriteereitä. Siinä kisassa hakemuksella ei olisi pärjännyt.”

Toisaalta, nyt on kasvava trendi, että tutkimukselta vaaditaan ”vaikuttavuutta”, suoraa hyötyä.

”Suomessa on oltu tilanteessa, että akatemia on hyvin autonominen. Muissa maissa akateemiset rahoittajat ovat paljon enemmän valtiovallan ohjauksessa. Meillä tutkimusohjelmien suhteen voi tulla vinkkiä, että tämä on tärkeä asia, ja me otetaan koppi ja katsotaan, mitä voimme tehdä. Mutta suoraa ohjailua on harvoin.”

Nyt vinkkiä tuli suoraan valtioneuvoston kansliasta.

”Onneksi tätä tapahtuu Suomessa hyvin harvoin.”

Tätä?

”Että meille sanellaan, mitä tehdään.”

Aika alkaa loppua, sillä seuraava vieras kolkuttaa jo kokoushuoneen ovella.

Mutta vielä yksi asia. Ehkä Mustajoki rahoittajan edustajana osaisi kertoa, miksi hankesuunnitelmaan on merkitty Himaselle ja hänen työryhmälleen niin paljon palkattomia tunteja. Onko semmoinen tavallista akateemisissa piireissä?

Mustajoki näyttää yllättyneeltä.

”Ei, ei se kyllä ole tavallista.”

Hän ei osaa sanoa, mistä sellainen yksityiskohta voisi johtua.

MISTÄ RYHMÄLLE MAKSETAAN? Nyt he ovat esitelleet lähinnä aiempaa tutkimustaan. Castells osaisi vastata, sillä hän on tutkimusryhmän toinen johtohahmo. Hänkin tekee hankkeessa neljä kuukautta ilmaista työtä.

Castells vastaa sähköpostilla haastattelupyyntöön: sopii kyllä, mutta vasta tammikuussa.

Mutta tammikuussa Castellsia ei enää huvitakaan puhua Suomen tulevaisuudesta. Vastaus on yksitotinen: ”Kiitos kiinnostuksestanne. En tällä hetkellä anna haastatteluja. Onnea. MC”.

Vielä yksi yritys.

Castellsin vastaus on yhden lauseen mittainen: ”En koskaan luvannut teille haastattelua.”

Tutkimushankkeen molemmat johtajat ovat nyt kadonneet tavoittamattomiin.

Pitää siis jututtaa muita työryhmän jäseniä. On esimerkiksi professori Fernando Calderon, joka tekee neljä kuukautta ilmaista työtä. Hankesuunnitelman mukaan hän on Minnesotan yliopiston professori, mutta häneltä on vaikea kysyä, koska Minnesotan yliopiston mukaan hän ei itse asiassa ole siellä töissä. Yliopistosta on kyllä juuri valmistunut nuori samanniminen tohtori, joka on kuitenkin aivan eri henkilö. Oikea Calderon on ollut Manuel Castellsin kotiyliopistossa Barcelonassa, mutta ei näytä työskentelevän siellä enää.

Berkeleyn Kiina-ekspertti, professori You-Tien Hsing sentään tavoitetaan. Hän ei halua puhua puhelimessa, vaan pyytää kysymykset sähköpostitse.

Kysymykset käsittelevät tutkijoiden omaa roolia Castellsin ja Himasen projektissa ja sitä, tekevätkö he projektissa uutta tutkimusta. Tuleeko projektin lopussa julkaistavasta kansainvälisestä teoksesta akateeminen julkaisu vai populaariteos? Entä mitä ovat ilmaiskuukaudet, joihin tutkijat ovat lupautuneet?

You-Tien Hsing ei vastaa kysymyksiin. Hänestä ei kuulu enää mitään.

Eteläafrikkalaistutkija Nico Cloete ei koskaan vastaa edes haastattelupyyntöön.

Sitten on Costa Rican yliopiston tutkija Isidora Chacon Alvarez, joka on ryhmän vähiten tunnettu jäsen. Hänen nimellään löytyy hakukoneista viittauksia lähinnä Himasen projektiin. Hän tekee hankesuunnitelman mukaan kokonaisen vuoden palkattuna ja toisen vuoden ihan ilmaiseksi työtä Suomen tulevaisuuden eteen. Mikä häntä siihen ajaa?

Isidora Chacon Alvarezin Costa Rican kotona puhelimeen vastaa mies, joka kertoo tutkijan olevan Los Angelesissa. Hän antaa puhelinnumeron, mutta se ei toimi. Sähköpostiin Chacon Alvarez ei vastaa.

Itse asiassa kaikkia tutkijaryhmän jäseniä yhdistää kaksi asiaa: he eivät vastaa viesteihin ja heillä kaikilla on tiiviit yhteydet Manuel Castellsiin.

Ainoa tutkija, joka vastaa edes jotakin, on Piilaakson asiantuntija, professori AnnaLee Saxenian Berkeleyn yliopistosta. Hän ei halua puhelinhaastattelua, mutta pyytää sihteerinsä välityksellä kysymykset sähköpostilla. Kysymykset ovat samat kuin You-Tien Hsingille. Seuraavana päivänä sihteeri ilmoittaa, ettei Saxenian koe voivansa vastata kysymyksiin.

”Kehottaisin teitä kääntymään Pekka Himasen puoleen.”

Sitten kaikki ovet sulkeutuvat. Kukaan ei enää vastaa mihinkään.

TÄMÄ KIRJE ON MEILLE KAIKILLE.

Himanen seisoo taas lavalla. Hän kertoo von Wrightistä, joka kirjoitti hänelle kirjeessään: Pekka, pidä sydämesi aina yhtä puhtaana, ajattelusi aina yhtä kirkkaana.

Mutta nyt video on Helsingin yliopistolla kuvatulta luennolta tammikuusta 2009. Himanen kertoo taas lapsesta, joka kysyy: olemmeko suoraa lähetystä vai tulemmeko videolta. Paitsi että nyt lapsi on nelivuotias, ei kahdeksan.

Himasen vieressä seisoo Ville Valo. Halataan, Himanen soittaa pianolla HIM-yhtyeen Join Me (in Death) -kappaleen introa.

Salillinen ihmisiä taputtaa. Kaikki haluavat olla lähellä huippufilosofia, joka puolestaan on lähellä rokkitähtiä, poliitikkoja, huippuja.

Tutkija Hanna Kuuselalle luennon esimerkit ovat tuttuja. Hän on itse istunut useammalla Himasen luennolla, sillä hän on tutkinut ”aineettoman talouden” käsitteen rantautumista Suomeen, ja siinä Himanen on keskeisessä roolissa.

”Aineettoman talouden puheeseen kuuluu usein ajatus ristiriidattomuudesta ja siitä, että kaikki hyötyvät. Himasen raporteissa konkreettisin viesti on pitkään ollut, että veroja tulee leikata ja keventää, mutta toisaalta tutkimukseen pitää panostaa enemmän.”

Kaikki voittavat.

Siksi puheen keskiössä on me: yhteinen Suomi, jossa kaikki voittavat, kun valitaan oikea suunta.

Kuusela on tutkinut konsulttien valtaa politiikassa, eikä hän ole kovin hämmästynyt kohutusta tutkimusrahoituksesta. Hänen mukaansa kilpailutus ei välttämättä ole pakettiratkaisu parempaan maailmaan.

”Esimerkiksi valtioneuvoston kansliasta lähetetään välillä eri yrityksille kyselyitä, mitä maksaisi, jos tekisitte jotain, ja mitä se jokin sitten olisi. Sen jälkeen avataan kilpailutus, joka vastaa annettuja speksejä.”

Kuusela näkee sekä rahoituksen että Himasen aikansa ilmiönä.

Akateeminen maailma voi olla katkera Himasen saamista rahoista, mutta toimettomuudesta häntä ei voi syyttää: Himanen on julkaissut paljon raportteja ja kirjoja ja luennoi koko ajan erilaisissa yrityksissä.

”Hakkerietiikka on kirja, jossa kuvattiin yksi ilmiö vähän ennen muita, ja siitä keskustellaan yhä”, Kuusela arvioi.

Sen jälkeen Himanen on tehnyt ennen kaikkea julkaisuja, jotka kumpuavat tilaajan toiveista. Niin kuin Teknologiateollisuuden, Sitran tai Suomen hallituksen.

”Hän osaa käyttää filosofin titteliä hyvin, koska aina on teknokraatteja, jotka toivovat ajattelulleen filosofian sädekehän. On myös retorinen taito, että esittää vain positiivista ja kannustavaa ajattelua – silloin kriitikot näyttäytyvät tunnelman pilaajana.”

On muutamia tärkeitä nimiä, jotka Himaseen yhdistetään: filosofi Esa Saarinen, Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto, tähtisosiologi Manuel Castells. Sitran entinen tutkimusjohtaja Antti Hautamäki, pääministeri Jyrki Katainen. Se ei ole vähäinen joukko.

”Kun ystävinä on akateeminen ja poliittinen johto ja teknologiateollisuus, on vaikea lähteä haastamaan.”

YLIOPISTON KÄYTÄVÄPUHEISSA Himanen on konsultti, joka on vienyt tutkijoiden rahat.

Iltapäivälehdistön otsikoissa hän on huippufilosofi.

Omissa puheissaan hän on yliopistotutkija, joka etsii arvokasta elämää.

Yhtä hän on varmasti: innovaatio-Suomen malli-ihminen; mies joka on aina oikeassa paikassa ja oikealla sisällöllä. Hän on kirjoittanut ahkerasti, vaikka hänen julkaisunsa eivät tutkimusta olisikaan. Hän on tavattoman taitava verkostoitumaan.

Itse asiassa kaikkia Himasen poliittisia tilaustöitä yhdistää yksi nimi: Jyrki Katainen.

Vuonna 2004, istuessaan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana, Katainen tilasi Himaselta vision suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta. 37-sivuisen, 40 000 euroa maksaneen kirjan esipuheessa Katainen ylisti, miten avartavaa oli vierailla Himasen ja sosiologi Manuel Castellsin luona Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa.

Raportin otsikoksi tuli ”Välittävä, kannustava ja luova Suomi”. Seuraavan hallitusohjelman otsikoksi valikoitui: ”Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi.”

2010 Himanen sai hallitukselta tehtäväkseen pohtia Suomen suurimpia globaaleja haasteita ja sitä, miten niistä voisi selviytyä ”luovasti uusiutuen”. Kirjan nimeksi tuli Kukoistuksen käsikirjoitus. Tilaajat olivat pääministeri Matti Vanhanen, kulttuuriministeri Stefan Wallin ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen.

”Vanha politiikka on tullut tiensä päähän”, Himanen kirjoitti silloin. ”Nyt tarvitaan uusi yhteiskunnallinen suunta, jossa kehityksen perimmäinen päämäärä on arvokas elämä.”

Julkisuudessa kerrottiin, että hän teki raportin ilmaiseksi.

Seuraava hanke oli kalliimpi.

Nimettömänä pysyttelevä eduskuntalähde sanoo, että on päivänselvää, mistä aloite Himasen uusimmalle hankkeelle ja sen erikoiselle rahoitusjärjestelylle tuli. Pääministerin kansliasta.

Hän kertoo keskustelleensa valtioneuvoston kanslian työntekijöiden kanssa.

”Siellä tämä on herättänyt kiusaantuneisuutta ja närää. He ymmärtävät toki, että samalla rahalla olisi saanut enemmän ja laadukkaampaa.”

Tavallaan Himanen on oikeassa: on epäreilua, että rahoituksesta kysytään häneltä.

Pääministerin kansliasta sitä pitäisi voida kysyä. Mutta Kataista on mahdotonta saada haastatteluun tästä aiheesta. Lehdistöavustaja ei löydä kolmen kuukauden aikana edes parin minuutin aikaa, jolloin pääministeri voisi kommentoida arvostamansa filosofin hanketta.

Olisi tärkeää kuulla, miksi tutkimus tilattiin juuri Himasen firmalta. Ja keneltä aloite tuli. Miksi ei harkittu, että etsittäisiin avoimella haulla parhaat mielet Suomesta tai ulkomailta?

Näitä kysymyksiä ei päästä esittämään.

16. marraskuuta kansanedustaja Arja Juvonen (ps.) kysyi eduskunnassa, miksi hanketta ei ole kilpailutettu.

Vastaajana on Jyrki Katainen.

Hänen kommenttinsa ei kerro, miksi hän pitää päätöstä oikeana tai miksi se on hyvä – ainoastaan, miksi se on laillista.

”Julkisista hankinnoista annetun lain (348/2007), jäljempänä hankintalaki, 8 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan hankintalakia ei sovelleta palveluhankintoihin, jotka koskevat tutkimus- ja kehittämispalveluja, paitsi jos niistä saatava hyöty koituu yksinomaan hankintayksikölle sen toiminnassa käytettäväksi ja hankintayksikkö korvaa suoritetun palvelun kokonaan.”

Tämä on meille kaikille.

Himasen tutkimushankkeeseen liittyvä julkaisu ilmestyy lokakuussa 2013.

Pekka Himaselle annettiin hänen kommenttinsa etukäteen tarkistettavaksi. Hiukan ennen tämän jutun julkaisemista professuureja koskeva osuus poistettiin Himasen verkkosivuilta.

Kansikuva: 

LP 02 - Himasen etiikka

Tiedot
Merkkimäärä: 
53 000
Lukuaika: 
51 min
Kannen kuvitus: 
Helmi Sirola / NAPA
Tiedostot
4,90 €
Taustakuva: 

Näyteteksti

TÄMÄ KIRJE ON MEILLE KAIKILLE.

Pekka Himanen seisoo parrasvaloissa musta kaulaliina rennosti olan päällä. Hän vilauttaa satapäiselle kansainväliselle yleisölle kädessään olevia papereita.

”Oma opettajani oli kuuluisa filosofi Georg Henrik von Wright”, hän kertoo englanniksi videolla, joka on kuvattu One Young World -tapahtumassa Lontoossa 2010.

Himanen täsmentää: von Wright oli yksi aikamme tunnetuimmista filosofeista, Cambridgen yliopiston professori ja itsensä Ludwig Wittgensteinin seuraaja.

Himanen koskettelee papereita käsissään. Hän sanoo, että tässä on nyt von Wrightin kirje, jonka suuri ajattelija kirjoitti ”juuri ennen kuolemaansa”.

Himanen vastaanotti kirjeen, mutta: ”Minusta hän ei kirjoittanut sitä vain minulle, vaan kaikille meille.”

Yleisö odottaa, kun Himanen lukee kirjeen ääneen.

”Rakas Pekka, näin eilen tv-haastattelusi. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Toivon, että pidät aina sydämesi yhtä puhtaana, mielesi yhtä avoimena ja ajattelusi yhtä kirkkaana!”

Pekka Himanen nostaa katseensa paperista. Katseessa on lapsen innostusta.

Kirje on Himasen mukaan esimerkki ”rikastavasta vuorovaikutuksesta”.

SYKSYLLÄ 2012 Himasen kanssa on haasteellista päästä vuorovaikutukseen. Hän ei vastaa puhelimeen. Hän ei vastaa vastaajaviesteihin, tekstiviesteihin eikä sähköposteihin, joissa pyydetään haastattelua.

Ehkä puhelin on soinut liikaa. Lehdissä on syksyn ajan taivasteltu 700 000 euron rahoitusta, joka Himasen johtamalle tutkimusryhmälle myönnettiin Suomen kestävän kasvun mallia koskevaan huippututkimukseen. Työ liittyi hallituksen tulevaisuusselontekoon, mutta rahat myönnettiin Suomen Akatemian, Sitran ja Tekesin kassoista. Tutkimushanketta ei kilpailutettu, vaikka yli 30 000 euroa ylittäville julkisille hankinnoille tulisi niin tehdä.

Projektin alkuperäiseksi hinnaksi arvioitiin pyöreät miljoona euroa. Kolme rahoittajaa tinki sen lopulta 700 000 euroon.

Mitä sillä rahalla aiotaan tehdä?

Kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen sähköpostiin tulee vastaus. Himanen pahoittelee: hän ei ole kiireiltään pystynyt lukemaan sähköpostejaan ja on nyt lähdössä ”pitkälle tutkimus- ja luentomatkalle Amerikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan”.

Sitten hän taas katoaa, eikä enää vastaa.

HANKKEEN SISÄLTÖ löytyisi tietysti apurahahakemuksesta. Sellaista ei ole. Suomen Akatemiasta kerrotaan, että tutkimuksesta on kuitenkin olemassa hankesuunnitelma, jonka sisällön pitäisi vastata hakemusta. Se taas on tallessa valtioneuvoston kanslian kirjaamossa.

Hankesuunnitelma on 26-sivuinen ja koukeroisesti kirjoitettu.

”Uuden laaja-alaisen kasvun mallin luominen on mahdollista vain perusteellisen ja tarkan, kansainvälisesti korkeatasoisimman uuden toimintaympäristömme analyysin sekä näiden tulosten synteesin kautta”, siinä lukee.

Ja: ”Ilman tällaista kansainvälisesti korkeimman tason tutkimuspohjaa ei voi uskottavasti rakentaa kestävää suomalaisen kasvun tulevaisuuden mallia.”

Mainitun korkeimman tason tutkimuspohjan rakentamisen on arvioitu vaativan 91 työkuukautta – siis melkein kahdeksan vuotta. Sinä aikana on tarkoitus ”luoda kansainvälisesti korkeimman tason analyysiä ja synteesiä”, jonka tulee toteuttamaan ”kovimman tason kansainvälinen ryhmä, jota johtavat professori Pekka Himanen ja professori Manuel Castells”.

Outoa kyllä, kansainvälinen tutkijaryhmä haluaa olla talkoilla mukana: heille on merkitty yhteensä 35 kuukautta palkatonta työtä Suomen tulevaisuuden hyväksi. Lisäksi osa työstä on jo tehty vuonna 2011, ennen kuin hankesuunnitelma on edes hyväksytty.

Joka tapauksessa hanke lupaa myös ”synnyttää kansainvälisesti korkeimman tason tutkimustyön akateemisen julkaisun kirjana”.

Sana huippu esiintyy asiakirjan suomenkielisen osion 15 sivulla yhteensä 34 kertaa.

Vaikka rahahakemuksissa on hyvä korostaa vahvuuksia, ihan tällainen tuskin on tavallista. Yliopistomaailmasta on silti hankala löytää ketään, joka suostuisi keskustelemaan Himasen tutkimusryhmän suunnitelmasta. Monilla tutkijoilla on kyllä näkemyksiä – ne ovat katkeruuteen asti kriittisiä. Himasen nimellä on outo vaikutus: ihmiset alkavat puhua, mutta kieltäytyvät sitten haastattelusta.

Lopulta eräs eurooppalaista yliopistorahoitusta hyvin tunteva humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan tutkija lupaa lukea tekstin. Hän on käynyt läpi kymmeniä vastaavia hakemuksia eri puolilta Eurooppaa ulkopuolisen arvioitsijan roolissa.

Hän hämmästyy.

”Tässä ei ole selkeitä tutkimuskysymyksiä.”

Hankekuvaus ei hänen mukaansa muistuta normaalia tutkimuksen rahoitushakemusta. Siitä puuttuvat esimerkiksi tutkijoiden ansioluettelot. On vain lyhyitä, mainosmaisia kuvauksia: Professori Pekka Himanen on kansainvälisesti tunnetuimpia informaatioajan tutkijoita, jonka aihetta käsitteleviä kirjoja on käännetty yli 20 kielelle Amerikasta Aasiaan...

Akateemisesta cv:stä pitäisi näkyä, montako akateemisten journaalien seulan läpäissyttä artikkelia tutkijalla on.

Himasen ryhmän tutkimuksen laadusta tai sisällöstä ei kuulemma voi itse hakemuksen perusteella päätellä juuri mitään.

”Vaikea uskoa, että tällainen hankekuvaus menisi läpi Suomen Akatemiassa, ellei jostain muualta olisi tullut kehotusta ohittaa normaalit arviointikriteerit”, tutkija sanoo.

Lopulta hän kiinnittää huomionsa budjettiin. Suuri osa menoista on ”muita kuluja”, jotka vaikuttavat olevan yrityksen juoksevia kuluja. Normaalisti, kun ulkopuolinen taho – esimerkiksi Suomen Akatemia – rahoittaa yliopiston työntekijän tutkimushanketta, palkan lisäksi katetaan tietyt oheiskulut. Ne voivat olla työtiloja, kokousmatkoja tai vaikka sihteerien töitä.

”Mutta tässä hankkeessa opetusministeriön alaisena toimiva Akatemia maksaa suuren määrän yhden yksityisen firman hallinnollisia menoja, joiden kuvaus on täysin epämääräinen.”

Pekka Himasen firma on nimeltään Sofos Oy. Sen merkitystä korostetaan hankesuunnitelman eri kohdissa. Mainitaan myös, että Sofoksen olisi syytä hallinnoida koko hanketta sen monimutkaisuuden vuoksi.

”Hyödyntämällä Sofos Oy:n kansainvälistä verkostoa ja investointeja aiheeseen sekä aiemmin että nyt tämän yhteishankkeen sisällä kansainvälisesti huipputason selvitystyö saadaan aikaan poikkeuksellisen alhaisilla kustannuksilla ja poikkeuksellisen korkeatasoisella tuotosten profiililla”, hankesuunnitelmassa lukee.

Ja vielä: ”Käytännössä vain johtuen Sofos Oy:n investoinneista ja verkoston käytöstä kansainvälisesti huipputason selvitystyö saadaan aikaan poikkeuksellisen alhaisilla kustannuksilla ja poikkeuksellisen korkeatasoisella tuotosten profiililla.”

Himanen on itse sanonut julkisuudessa sijoittavansa hankkeeseen 100 000 euroa. Firman kannalta lopputulos riippuu tietenkin siitä, kuinka hän hinnoittelee oman työnsä. Tilinpäätöksen mukaan Sofos on erittäin tuottoisa bisnes: viime kaudella 64 prosenttia sen 480 000 euron liikevaihdosta on muuttunut voitoksi.

Sofos vastaa koko hankkeen hallinnoinnista ja kaikki rahat kulkevat yrityksen kautta. Firmassa on yksi pysyvä työntekijä: Pekka Himanen.

Esittely, etusivulle: 

Miten Pekka Himanen päätyi Kataisen hallituksen tulevaisuusselonteon tutkimushankkeen johtajaksi – ja kuka sen järjesti?